Miesten viikon toinen nimipäiväsankari on Verneri. Toisena sankarina Venni, joka on yksi niistä 506:sta etunimestä, joka on annettu myös vähintään viidelle toisen sukupuolen edestajalle. Suurin osa Venneistä on kuitenkin miehiä.
Tässä kohden viikkoa aloin jo pohtia, että tälle viikolle ei juuri helppoja kirjallisuusnimiä ole sattunut. Mutta näillä mennään, sanoi kaverini muinoin.
Valitsin lukuisista Verneri kirjoista lastenkirjan. No ei niitä nyt lukuisia ollut, mutta aika monta kuitenkin. Aiemmin olen lukenut Arto Paasilinnan Isoisää etsimässä ja Aapelin Siunattu hulluus, mutta muita kiinnostavia aikuisten kirjoja en löytänyt. Molempia näistä voin suositella kaikille huumorilla höystetyn kirjallisuuden ystäville.
Kallioniemi Tuula Kaahailua ja kepposia oli itselleni entuudestaan lukemattoman Reuhurinteen alakoulusta kertovan sarjan eka osa. Ensimmäisestä on sina hyvä aloittaa, riittää sitten lukemista pidempään.
Kirjan alkuun esitellään pikkukoulun muut oppilaat. Sitten Verneri Koppinen kelaa sähköpyörätuolillaan koululle kesken lukukauden. Itse en ehkä käyttäisi kelata sanaa sähköpyötätuolin kanssa, mutta sopiihan sekin.
Hyvin mahtuu mukaan, sillä pikkukoulun kaikki oppilaat 1-6-luokilta mahtuu samaan luokkahuoneeseen.
Itsekin olen pienen ala-asteen kasvatti, joten kirjaan oli helppo hypätä mukaan. Meidän koulussa oli kaksi luokkaa ja ainakin kolmannesta luokasta ylöspäin meitä oli alle 30 oppilasta.
Opettaminen kahta tai neljää luokkaa kerrallaan on haaste, mutta todellinen painainen se voi olla opettajalle, jonka täytyy opettaa kuutta luokkaa kerrallaan.
Omalla ala-asteellani meillä oli lukuaineissa kuten biologia ja historia aina kahdella luokalla sama oppikirja. Kun itse luin neljännen luokan biologiaa neljännellä luokalla, luki kolmasluokkalaiset samaa. Musiikki, ainekirjoitus, käsityöt ja liikunta oli yhteisiä kaikille. Matematiikka ja kielet mentiin kukin oman ikäluokan mukaan.
Ainakin kolmannella luokalla ollessani luimme kaikki kerran viikossa yhdessä ääneen yhteistä kirjaa (vuorotellen kappale kerrallaan, ei kuorossa). Edelleen pidän täysin käsittämättömänä, että kirja jonka luimme oli H. J. Nortamon Raumalaisia jaarituksia rauman giälellä. Se ei sopinut pohjoissatakuntalaiseen murteeseen millään muotoa. Luultavasti myös kuudesluokkalaiset olivat sanoista pihalla kuin lumiukot. Itse olin sentään käynyt raumalla ja kuullut joitain sanoja.
Reuhurinteen alakoulussakin ainakin joku on vähän pihalla koko ajan. Jotkut sitten ovat innokkaampia, kopa kesälomalla:
"Minä olen lomanaikana lukenut yli sata kirjaa."
Innokas olisin itsekin olut jos joku olisi kirjastoon kesällä kuljettanut. Ei tullut silloin kenenkään mieleen.
Kirja on ohuehko ja sopinee siksikin ehkä hieman nuoremmille ennen Ella tai Risto Räppääjä -kirjoja. Samaa kepeyttä löytyy tästäkin porukasta.
Kirjailija Vernereistä voin lämpimästi suositella viipurilaista Werner Örniä (1853-1913), joka on kirjoittanut nimimerkillä Harald Selmer-Geeth elokuvista ja teatterilavoilta tutun tarinan Siltalan pehtoori. Kirja on julkaistu 1903.
Kirja kannattaa lukea, vaikka elokuva olisi tuttu, sillä kirjan ja näytelmän tarinat poikkeavat hieman.
Salanimi oli kaiketi tarpeen, sillä Örn toimi Viipurissa oikeuspormestarina, Salmilla tuomarina ja myös valtiopäivillä 1899 aateliston edustajana. Nykyisin korkeillakin virkamiehillä voi olla harrastuksena romaanien kirjoittaminen, mutta tuolloin se ei ehkä ollut niin suotavaa.
Örnin toista romaania Min första bragd vuodelta 1904 on pidetty Suomen ensimmäisenä salapoliisiromaanina. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta ruotsiksi sen voi lukea vaikka Dorianista.
