torstai 23. kesäkuuta 2022

Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminkin. Lapsuudessa serkun mies soitteli haitaria kotinsa rappusilla ja se kuului mukavasti makuuhuoneeseen, kun ikkuna oli auki. Nykyisin en oikein tiedä, mitä musiikkia kuuntelisin. En oikein fanita mitään. 

Mutta aina voi kuunnella äänikirjoja. 

Aloitin juhannusviikon kuuntelemalla vihdoin viimein Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen. Aiemmin olen lukenut Toven alkuperäisistä kirjoista vain Taikatalven.

Se olikin kiva seikkailu. Koskaan en ole puussa nukkunut, mutta jonkinlainen maja meillä oli puussa. Lapsuuden juhannusöihin liittyi puhtaat lakanat ja syreenin tai pihlajan tuoksu. 

Lapsena en innostunut muumeista. Näin televisiosta lapsena muumiohjelman, jossa Muumien sisällä oli ihminen. Valkoiset isot peikot oli pelottavia. Aikuisena tuli sitten japanilaiset pulskat animoidut muumit, jotka eivät olleet lainkaan pelottavia. 

Toiseksi kirjaksi valitsin Laura Suomelan Kiss My JUHANNUS. Kaksi teinipariskuntaa vuokraa kivan kesämökin maalta. Kuskiksi saadaan ei niin kivaksi oletettu kaveri, jolla on auto ja ajokortti. Mökki ei olekaan ihan mainoskuvien veroinen, vaikka elementit onkin likimain kohdallaan.

"Ymmärrän kyllä, että kesämökkien pitää olla vaatimattomia, mutta että tällaisia..."

No, kaikkea voi mökki juhannuksena sattua... mutta pienet kriisit opettaa näkemään, mikä on todella tärkeää, ja Himokseen juhannuskin tuli nähtyä, vaikkei pitänyt. 

Kolmantena otin käsittelyyn Teuvo Kauppon Kukkivan juhannuksen. Siinä eletään 1940-lukua, jolloin 16-vuotias nuorimies ei lähtenyt festareille vaan korkeintaan oman kylän juhannuskokolle. 

On juhannus koivujen hakua, vihdan tekoa, juhannus sauna, pannukakkua, soutelua, ja paljon ihmissuhteita.

Kalle ja Hugo-maisteri ovat vaarilla kesärenkinä. Kalle ja vaari viettävät juhannusta ja samalla Kalle oppii paljon elämisestä ihmisten kesken. 

"Mitä me miehet siitä välitämme jos tuo Miina sattuu jotain hahmottelemaan."

Paljon mietteitä pakkautuu yhteen päivään. Mutta saakohan Hugo 50-vuotislahjakseen hopeapäisen kävelykepin, kuten kaikki muutkin suvun miehet ja juodaanko tänä juhannuksena kihlajaiskahveja? 

Kirja ei ollut täysin mieleeni, mutta herätti monia ajatuksia. Aikuiseksi kasvamisesta tässäkin oli kyse. Paikoitellen kieli imaisi mukaansa. 

En olekaan aikoihin lukenut Anna-Leena Härköstä ja siksi löytöni Juhannusvieras-kirjasta oli tervetullut sattuma, vaikka ei kirjassa mitenkään oltu minun mukavuusalueellani. En juuri lue kirjoja jotka kertovat tavallisista ihmisistä tavallisessa elämässä. 

Kirja oli jollain tapaa kotoisan tuttu, vaikka tapahtumat eivät juurikaan olleet omasta elämästäni, mutta olisivat hyvin voineet ollakin. Ikä täsmää ja Taiska kyllä laulelen joskus itsekseni.

Luultavasti tunne kumpuaa siitä, että ollaan kirjailijan kanssa samaa ikäluokkaa ja kotoisin pienestä kunnasta. 

"Mummut vanhenee, rikokset ei." 

Hassu sattuma, mutta toinen kirja peräkkäin, missä puhutaan kanttorista. Kuinkahan monta muuta ei-papeista kertovaa kirjaa olen lukenut, missä mainitaan kanttori, pari dekkaria? 

Markku Ropposen Kuhala ja musta juhannus (Kuhala 2) oli juhannusviikon ainoa dekkari. Olen sen aiemminkin lukenut, mutta nyt tuntui siltä, että voisin lukaista uudestaan. Sen verran monta Kuhalaa olen lukenut, että tarina ei muistunut heti mieleen. Loppuratkaisukin tuli ihan uutena. 

Kuhala asuu toimistossa, uutta asuntoa ei ole löytynyt, jos on tullut haettuakaan. Avioero etenee pikkuhiljaa. Uusi heilakin löytyy. Lemmikkinä on lisko, ei vielä koiraa. Elkeet on samat mitä nykyäänkin, vaikka mies on parikymmentä vuotta nuorempi. 

Huonomminkin voisi mennä
Parempaankin olisi mhdollisuus. 

Olen kuvitellut lukeneeni yliopistoaikana Hannu Salaman Juhannustanssit, mutta hirveän tuttu ei tarina ollut. 

Kirja on omaa ikäluokkaani, mutta ainakin alkupuolella teksti ja ajatukset ovat yllättävän moderneja. Kirjassa on samaa sanallista imua kuin Volter Kilven Alastalon salissa, vaikka kieli ei missään nimessä ole samanlaista. Vaikea selittää... No. Lukemista on vaikea keskeyttää, mutta on välillä pakko. Loppu kirja jää auttamattomasti juhannuspäivälle, sillä torstaina piti leipoa ja säilöä raparperiä (Huom! olen vihdoinoppinut kirjoittamaan sen ilman B kirjainta), shoppailla, fiilistellä torilla, kahvitella... Ja perjantai on juhlapäivä sukulaisten kesken, johon tuskin mahtuu lukemista. Ehtiihän tuota. 

Mutta kohdassa neljäsosa kirjaa luettu, vahva suositus Juhannustansseille. 

Reaalimaailman juhannustansseista on vuosia. Lienen tanssinut viimeksi juhannujuhlilla 1980-luvulla. Ehkä sitten joskus taas, kun ikä alkaa seiskalla. 

Mieleenpainuvaa juhannusta, se on kuitenkin vain kerran vuodessa. 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Lounastapaaminen Nicaraguassa

Minun piti käydä soffamatkalla Nicaraguassa jo viime marraskuussa, mutta en keksinyt sopivaa kirjaa ja sitten kun keksin, oli muuta lukemista niin, että en ennättänyt. Korjasin virheen nyt lukemalla kaksi kirjaa. Veikkaan, että jälkimmäisen kirjoittaja ei ole käynyt koskaan Nicaraguassa, mutta tarina oli hauska, joten se olkoon ohuena kirjana matkani kahvihetken kirja. 

En enää tarkkaan muista, miksi otsikoin kirjoituksen lounastapaamiseksi, mutta kaiketi sen piti kuvastaa pikaista käymistä. Näin voi käydä, kun käyttää muistikirjana blogin julkaisemattomia kirjoituksena. Mitähän olisin syönyt jos olisin oikeasti lounastanut Nicaraguassa.Luultavasti Gallo Pintoa ja lisukkeita. Gallo pinto on paistettua keitettyä riisiä ja punaisia papuja mausteiden kera.  

Kuvassa piti olla kirja, viidakkotyyny ja kahvia. Eipä ole. Kaapissa on odotellut nicaragualaista kirjaa paketillinen eteläamerikkalaista kahvia, ja nyt tuntui sopivalta päivältä avata pussi. Ja iik, se olikin Honduras-kahvia, ei Nicaraguaa, joten odotelkoot vielä jonkin aikaa. Toisen Honduras-kirjankin olen jo löytänyt, joten kohta pääsen maistelemaan.

Lähes 200 sivuinen sarjakuvaromaani alkaa omistuskirjoituksella, jollainen sykähdyttäisi minuakin:
Leticialle. La flor màs linda De mi querer. 
Leticia lienee siis kirjailija, kuvittaja Javier de Isusin rakkauden kaunein kukka. 

Mikä-mikä-maan saari - Maattoman Juanin matkat II sijoittuu Nicaraguaan, sen isoimman järven Ometepen-saarelle, missä Vasco etsii ystäväänsä Juania ja joutuu seikkailuun. 

Matkalla Vasco käy keskusteluja, joista jotkut jäävät jollain tapaa syvälle mieleen. Käsikirjoittaja osaa sarjakuvadialogin teon, mikä olisi hyvä taito myös monille PowerPoint esitysten tekijöille. Aina ei ole hyvä jaaritella turhaan... Mutta... näkisittepä minun esitelmäni 🤔
Itselleni tuli tuosta kuvasta, missä ollaan laivamatkalla saarelle heti mieleen, että lukemalla oppii usein vieläkin enemmän, vaikka hyville dokumenttielokuville nostankin peukkua. Mainittakoon, että seuraavissa kuvissa Vasco kertoo ohjaavansa juurikin noita dokumentteja. 

Tarinan ohessa kerrotaan jotain Nicaraguan historiasta ja 1970-luvulta näihin päiviin. 

Itse en tämän valtion menneisyydestä muista juurikaan muuta kuin sen, milloin olen kuullut maasta ensimmäistä kertaa. Se oli 1986 tienoilla, kun näin raumalaisen telakan ay-liiton lehdykässä pilakuvan, jossa suomalaiset lähetti Nicaraguaan kivääreitä, vaikka kuvittelivat lähettävänsä auroja. Tuohon aikaan muut maat kuin Japani eivät juuri kiinnostaneet, joten ei tullut perehdyttyä asiaan enempää. 

Joka tapauksessa tässäkin maassa on veri virrannut. Seuraavaksi lukemassani kirjassa, joka on ilmestynyt ensi kertaa 1944, mutta on nyt luettavissa suoratoistopalveluissa, kerrotaan, kuinka Nicaraguassa on vallankumouksia tuhkatiheään. Niitä oli kirjan mukaan ollut jo reilu 60.

Hieman erilainen tarina oli Armas J. Pullan "Jees, hapankaalia, señor", sanoi Vääpeli Ryhmy. Kirjassa vänrikki Romppanen on ruotsalaisessa sairaalassa toipumassa sotavammastaan ja opettelee espanjaa. Toipuminen kuitenkin loppuu ja onnekas sattuma saa lääkärin kutsumaan Vääpeli Ryhmyn avuksi. Ryhmy saapuu kissoineen ja toipuminen jatkuu nopeasti. Toverukset pääsevät ulos kävelemään ja satamassa jahkaantuvat laivaan ryyppäämään ja jäävät salamatkustajiksi. Laiva saapuu Nicaraguan San Juan del Norten satamaan. 

 Aiotteko mennä maihin?»

»Jees, totta kai!» sanoi Ryhmy innostuneena. »En ole ollut unissanikaan Nicaraguassa enkä luultavasti sitä enää tämän kerran jälkeen näe: täytyyhän siis käyttää tilaisuutta.»

»Hyvä», tuumi perämies. »Menkää vain maihin — mutta muistakaa, että viivymme täällä korkeintaan kaksitoista tuntia, lähdemme heti päästyämme eroon selluloosavanustamme.»

»Ei kai tuossa kaupungissa ole katsomista tunniksikaan», arveli Romppainen halveksuen

Katsomista ehkä ei olekaan paljon, sillä kaupunki on miesten mielestä rähjäisempi kuin Äänislinna. 

Erinäisten väärinkäsitysten johdosta toverukset tapaavat suomea puhuvan miehen joka Ryhmyn mukaan on kuin helsinkiläisen iltalehden etusivu [ilmeisesti värikkään maalaileva ja hyvin vähän totuutta sisältävä]. Yhdessä kolmikko päätyy Atlannin rannoilta Tyynenmeren rannalle, ja tapaavat matkalla edellisistä kirjoista minullekin tutun vanhan tuttavansa. 

Pullan teksti on värikkään kuvailevaa ja voin kuvitella, että sanonnat jäivät aikanaan lukijoiden mieleen kuten nykyisin Putous-hahmojen hokemat. Esimerkiksi:

»Niin on pojilla naama kuin Tohosen kissalla, kun se pankolle paleltui!» 

Tai:
»No, en minä niin kovin vanha ole — olen vain ollut kauan olemassa! Tunteet on tallella ja sydän yhdeksännellätoista!»

Tai:
»Mutta silloin sitä vettä vasta oli, kun Karppasen uuniin se hauki ui!»

Tällaisia mietteitä syntyi parista Nicaraguan seikkailusta. Seuraile blogia, niin näet missä käyn seuraavilla reissuilla, sillä:
Jees...

»Yrittää pitää, muuten ei käy akka silkissä eikä lapset kansakoulussa!»


My May in North-Asia (in English)

May in North Asia! That I have waited! I travelled lying in my sofa in Ukraina during March and April and read about 30 books from there. Now it was time to fly to the East! I have to confess, I read 9 books from Ukraine again. Now it has to end. But I have still some books left from there. One is verse novel. I Also read some books from Europa and nine children books etc. 

China I read tree more books by Qiu Xiaolong When Red is Black and A Case of Two Cities. and Red Mandarin Dress. I have read first 2 books of this serial before and enjoyed a lot. I like poems and Shanghai would be nice to visit... But not now, because of corona-virus. 

Ikkyu Wild Ways : Zen Poems of Ikkyu. Kai Nieminen has translated poems from China. Some poems of this book is from China some from Japan. So I don't know if this is really same book that the English one is, but I hope your is as good as mine. 

Po Chü-i Selecter poems of Po Chü-i. My book has translated from China by Pertti Nieminen who has selected also poems. So the books are not exactly the same, but almost.  
Japan Yoko Ogawa The Memory Police. When the book was new I did not like the cover. But I am very glad, that I read the book. It was good - even while the future in the book was not nice at all. 
 
Kyrgyzstan Kirsi Merimaa Musta kirves (The Black Axe) is not translated in English - unfortunately. Finnish woman moves for working in Kyrgyzstan. She is EU-diplomat in Kyrgyzstan and Kazakstan. Some European workers dead by murder and she try to find why. Love is in the air. Nice book, unfortunately only in Finnish. 

Mongolia Rubert Isaacson  The Horse boy, the true story of a father's miraculous journey to heal his son. I got this book from my friend about a year a go. I am not a horse-girl, so I but it below all books. Now I need a book about Mongolia and find out that this was it. Amazing book. I so want to travel to Mongolia! 

South Korea Tuomas Kyrö Mielensäpahoittajan Olympiamatka (A trip to Olympic games by the Man who Regretted his Mind). "Mr Mindregretted" (not exactly Mind-boggling, because this man can learn also, that he is wrong) is very famous book serial in Finland. There is short stories and novels. This was a novel, where father flies to Soul to visit her daughter, who works in Soul, South Korea. Book is funny, but it also push you to think how different world was when your father was young. 

Han Kang The White Book. I do not know why I begun to read book about white colour, but I liked it. I think I read one of Han Kang's books also in last year. 

Tibet Arto Paasilinna Rietas rukousmylly (The Lewd Prayermill or The Salacious Prayer Wheel those words are not easy to translate). Arto Paasilinna is one of Finland's most translated authors. The Year of the Hare is his most famous novel in English and France. 
 
Turkmenistan Konstantin Paustovsky Kara-Bugaz. Kara-Bugaz won prizes in 1930's when it was new. Paustovsky was nominated for Nobel-prize of literature in 1965, but Mihail Solohov get that prize. Book was kind of beautiful to read. In the novel there is inside of book some short stories about history of Turkemenistan. In Finnish the name of the novel is White Gold. Part of the sea is not wasted, instead it is very valuable. 

12 Books, 7 countries
Kirgyzstan was new country for me. 

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Kirjabloggarien lukumaraton

Retki Kemiön saarelle peruuntui, eikä korvaava retki liian tuttuun paikkaan houkutellut, joten kalenterissa oli yksi päivä tyhjää. Jostain kumman syystä ensimmäinen ajatus oli lukumaraton. Pienen googlailun jälkeen iski riemu. Vihdoinkin lukumaraton osui sopivaan viikonloppuun.

Yritin mennä nukkumaan aikaisin ja yllättäen uni tulikin, mutta parin tunnin jälkeen heräsin. Lihakset muistutteli venyttelyn tärkeydestä eikä uni meinannut tulla uudestaan. Tuli kuitenkin ja kello 8.50 heräsin ja laitoin äänikirjan päälle ja kömmin aamukahvin laittoon. 

Äänikirjana on menossa Saija Kuuselan Katse, joka sijoittuu Pohjois-Norjaan. Jatkan siitä mihin illalla jäin. Luettavaa on vielä noin 100 sivua. 

Oslosta pohjoiseen muuttanut Nea on toiminut Oslossa keskusrikospoliisin profiloijana. Nea omaa yliluonnollisia kykyjä, jotka puhkeavat kukkaan jälleen pohjoisessa. 

Tykkäsin kirjailijan tavasta kirjoittaa niin, että luulen lukevani jatkossakin. Yliluonnolliset kyvyt olivat hieman outoja, mutta itsekin voin nähdä unia kuin katselisin elokuvaa, vaikka torkut taisin herätyskelloa kuinka ja sama uni voi jatkua kuin televisiosarja useana aamuna peräkkäin. Joten mikäpä tässä maailmassa outoa olisi. 

Kirjan mukana elimistö vähitellen heräili uuteen päivään. Iltaihmiselle aamut ovat tyhjäkäyntiaikaa. 

Ennen puoltapäivää vaihdoin kirjaa. Edellisestä lukumaratonista oppineena valitsin luettavaksi kirjoja jotka pitävät mielenkiinnon yllä, eli dekkareita. Joutilaan aamupäivän jälkeen innostuin virkkaamaan, joten suunnitelmista poiketen jatkoin äänikirjan kanssa. 

Ihan randomina valitsin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaan, josta en tiennyt muuta kuin että joku tuon jossain kirja ryhmässä taannoin mainitsi tai sitten poimin sen vaan suoratoistopalveluni uutuus hyllystä. 

Se olikin onnistunut valinta. Kirja kertoo koulun laajaa lopputyötä tekevästä Pippasta, joka on päättänyt tutkia murhasiko Sal Singh todella tyttöystävänsä Andie Bellin viisi vuotta aiemmin. 

Kirjassa oli jotain samaa kuin edistyneempien amatöörietsivien True Crime murhien tai katoamistapahtumien selvittelyssä. Käydään tarkkaan läpi kaikki käsiin saatavissa oleva tutkimusaineisto ja lehtikirjoitukset, haastatellaan aikalaisia ja vedetään johtopäätöksiä. 

Kirja on suunnattu nuorille aikuisille (YA), mutta näemmä se sopi hyvin myös 55+-ikäiselle lukutoukalle. Tätä kirjoittaessa googlasin tekijän ja totesin iloisena, että samaan sarjaan on ilmestynyt englanniksi vielä kolme teosta. "Neliosaiset trilogiat" ovatkin aina olleet mieleeni. 

Kirja oli niin mielenkiintoinen, että nukkumaanmeno ei tullut mieleen vielä  18 tunnin valvomisen kohdalla.

Päinvastoin. Kirja virkisti, ja oli helppo tarttua päivän kolmanteen kirjaan antaen itselleni luvan nukahtaa koska tahansa. Kirja jäikin kesken, kun reilun 21 tunnin lukemisen jälkeen nukahdin.

Kolmas kirja oli Sujata Masseyn Bombayn prinssi. Olen tykännyt Sujata Masseyn aiemmistakin kirjoista, mutta nämä Intia kirjat ovat ihan huippuja. Tässä kirjassa eletään vuotta 1921, ja sekin on itselleni pelkkää plussaa. 

Kirjan tapahtumapaikkana on Mumbai, joka vuoteen 1995 asti tunnettiin nimellä Bombay. Vinkkinä lukijalle/kuuntelijalle mainittakoon, että kirjan nettisivuilta löytyy tapahtumapaikoista kartta

Sinänsä oli hyvä, että nukahdin kesken, sillä sunnuntaina, kun herättyäni jatkoin kirjan loppuun, saatoin ilman huonoa omatuntoa googlettaa Bombayn ohella myös parsien kulttuuria. Aiemmistakin kirjoista olen oppinut tästä zarahustralaisesta, intialaisesta kulttuurista uusia asioita. Tässä kirjassa uutta oli parsien hautajaismenot hiljaisuuden talossa. 

Yhtä kaikki, elättelen toiveita, että Sujata Massey kirjoittaisi vielä vuosia. Ja miksi ei eläisi, eihän hän ole vielä kuin 58 vuotta. 

Yhteenveto
*Kuuntelin reilun 21 tuntia
*Kolmea eri kirjaa
*Sivuiksi muutettuna se oli melko jämptisti 500 sivua (muunsin tunnit Sivuiksi ja sain 499,66 sivua). Se on toki paljon vähemmän kuin viimeksi, mutta viimeksi luinkin myös paljon runoja ja sarjakuvaa.
*Herännyt ajatus: 
Lukiessani mietiskelin, että pitäisi oikein kerrata Aasian maiden naisten vaatetustietojani. Niitä näyttää olevan sangen montaa eri sorttia. 

Tälläkin viikolla olen törmännyt jo parsinaisten puvun ohella ainakin Bhutanissa käytettävään kiraan.

Kiitokset kesäkuun lukumaratonista Yöpöydän kirjat

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

400 kirjoitusta

400 kirjoitusta. En kyllä olisi uskonut alkaessani... kunhan kokeili, miltä tuntuu aloittaa. Edellisiä satalukuja en ole edes huomannut, kun en katsellut yhtään tilastoja. Nyt havahduin, kuinka tuo maaginen luku lähenee. Kaksi nollaa peräkkäin on kuin äärettömyys. Tästä on hyvä jatkaa.

Mietiskelin, pitäisikö jatkaa kukkien vai maljan nostamisen kanssa. 

Päädyin jälkimmäiseen, vaikka totta puhuakseni kirjoissa ryypätään usein minun makuuni ihan liikaa. Jos poliisi avaa yksikseen viinipullon tai lorauttaa lasiin muutaman sormen leveyden konjakkia joka ilta, niin jotain on pielessä. Yleensä sellaiset rikostutkijat ovat kyllä selkeästi epäpäteviä sooloilijoita, joiden teoista tuntee myötähäpeää, vaikka rikokset ratkeaakin. 

Dekkarien lukijana maljan nosto on haastavaa, koska juomista tulee ihan vääriä mielikuvia. Televisiosarjoissa ruumis on kellunut viinisammiossa ainakin Middsomerissa ja Uudessa Seelannissa missä kantrimusiikki soi rikostutkija autossa.

Tekstin loppuosa saattaa spoilata ainakin lukijaa, joka ei ole tutustunut kirjaan ennen lukemista. 

Mm. Peter May on kirjoittanut Kriitikosta, joka löytyy viinisammiosta Ranskasta, eli sama aihe kuin yllä mainituissa tv-sarjoissa. 

Kåre Halldénin kirjoista olen saanut selville, että ei ole helppoa olla Shamppanjaruhtinas eikä Cavakuningas

Oluttynnyrimurhia ei tule nyt juuri mieleen, mutta ei olutkaan ole vaaratonta. Agatha Christien Askel tyhjyyteen kirjassa juodaan olutta ennen kuolemaa. 

Konjakkikaan ei ole turvallinen, sillä heti tulee mieleen kuinka joissain kirjoissa on lähetetty konjakkipullo laboratorioon tutkittavaksi. Muistelen, että Seppo Jokisen Sakari Koskinenkin on yhden pullon laboratorioon pistänyt, mutta en lähtenyt tässä tarkastamaan asiaa. 

Jos alkoholi ei olekaan myrkytettyä, niin se on pahaksi elimistölle. Esimerkiksi viskin juomisesta voi tulla paha tapa ja ainakin pää kipeäksi. Viskistä lähes riippuvaisia rikostutkijoita tuntuu olevan ainakin Leena Lehtolaisen Maria Kallio ja Markku Ropposen Otto Kuhala

Portviiniä nautiskelee työpäivän päätteeksi Anu Patrakan Rui Santos niin, että itsekin innostuin hetkellisesti tekemään vertailuja portviinilaaduista.

Sherryn yhdistän Agatha Christien Neiti Marplen juomaksi, vaikka totuuden nimessä en muista juoko Marple pienistä pikareista nimenomaan sherryä. Sherryä kuitenkin on aiemmin pidetty hienojen vanhojen rouvien juomana vähintään yhtä paljon kuin portviiniä häämatkajuomana. 

Viiniä lipittelee nykyään niin moni rikoksia tutkiva hahmo, että on helpompi luetella ne, jotka eivät ole viinimiehiä. Sellaisiksi lasken Seppo Jokisen Sakari Koskisen, joka juo kirjoissa enemmän kahvia kuin alkoholia ja Reijo Mäen Jussi Vareksen, joka preferoi olutta ja väkeviä. Täysi raittius on piristävä poikkeus, mutta sellainen on ainakin Pirkko Arhipan Varpu Ahava.

Hatunnosto Varpulle. Me tarvitaan lisää Varpuja. 

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Dekkariviikko 6.-12.6.2022

Maanantai illalla luin FaceBookista, että nyt on dekkariviikko. Hauska sattuma, sillä aloitin viikon sopivasti dekkarilla. Niinpä tässä onkin oivallinen tilaisuus kirjata dekkari joka päivälle. Kirjaan ne kaikki tähän samaan päivitykseen, koska näemmä en harrasta lyhyitä päivityksiä. 

Maanantai 

Quentin Patrick Viisi askelta murhaan aloitti dekkariviikkoni, vaikka luinkin sen ennen, kuin tiesin koko viikosta. Aikomus oli lukea tällä viikolla dekkareita, joiden ratkaisussa keskeisessä roolissa olisi lääkäri. Quentin Patrick on kirjailijanimimerkki, jonka takana on Hugh C. Wheeler ja Richard Wilson Webb

Viisi askelta murhaan on ensimmäinen tohtori Westlake -kirjoista. Westlake on amerikkalaisella maaseudulla tyttärensä kanssa asuva lääkäri, joka harrastaa perienglantilaista ketun metsästystä. Yksi metsästysreissu, jolla myös tytär on mukana, päättyy ruumiin löytymiseen. Koska lääkäri on valmiiksi paikalla, seriffi nimittää hänet apulaisseriffiksi. 

Kaikkihan tuntevat tohtori Watsonin ja eläinlääkäri Herriotin ja monissa dekkareista on patologeja, jotka osallistuvat aktiivisestikin tapausten ratkontaan. Hevoset ja koirat eivät ole minun juttuni, mutta tässä kirjassa oli molempia. 

Viisi askelta oli minulle niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään kesken lukemisen. 

Ihastuin kirjaan, ja mietinkin, että ehkä olen pitäynyt Westlakea dekkareita epätasalaatuisina siksi, että olen lukenut Donald E. Westlaken kirjoittamia kirjoja ja näitä Quentin Patrickin kirjoja, joissa päähenkilönä on Westlake. Hyvä alku viikolle. Totisesti. 

*  *  *

Huomasin ehtoolla, että Elina Backmaniin ja Heidin Holmavuon True Crime sarjan kolmas osa ilmestyy tiistaina, joten kuuntelin ensimmäisen ja melkein toisenkin osan ennen nukkumaan menoa. 

Ratkaisematon-sarjan ensimmäisessä osassa kirjoittajat tutkivat Susanne Lindholmin murhaa, joka tapahtui käpyläläisessä kellarissa 8.8.1976. Muistan kuulleeni kellarimurhista, mutta tarina oli aika tavalla uusi itselleni, vaikka TrueCrime kiinnostaakin. 

Ratkaisematon-sarjan Toisessa osassa kirjoittajat siirtyvät tutulle seudulle Kankaanpäähän. Tiedän paikan ja olen lukenut siitä useammankin lehtijutun ja tunnen ainakin yhden henkilön, jota on kuulusteltu tapahtuman vuoksi. Heitä olikin poikkeuksellisen monta, muistaakseni reilusti yli 200. Siitä huolimatta Helena Jämiäluoman elokuussa 1972 tapahtunut murha on edelleen selvittämättä.

Tiistai

Tiistain kyläilylenkillä aloitiin kuuntelemaan sarjan kolmatta ja viimeistä osaa: Ratkaisematon - kirja, joka avasi murhatutkinnan. Kirjan murha oli edellisiäkin vanhempi. Se tapahtui Kemissä 1955. Backman ja Holmavuo huomasivat tapausta tutkiessaan, että tutkimuksessa oli tapahtunut salailua ja lisätietoja löytyi haastattelujen ja tutkimusten avulla niin, että murhatutkinta avattiin uudelleen. Saas nähdä, miten tapaus etenee. 

Muutaman tunnin True Crime ei riitä koko päiväksi vaikka kyläillessä menikin monta tuntia. Niinpä ehdin lukea vielä viikon toista lääkäridekkaria. Se olikin taatusti erilainen kuin edellinen. 

Josh Bazellin Niittaa noutaja -kirjaa on verrattu esimerkiksi Sopranos-televisiosarjan tarinoihin. Päähenkilö on lääkäri, joka on kuulunut aiemmin mafiaan, saanut todistajansuojeluohjelmassa uuden henkilöllisyyden ja kouluttautunut lääkäriksi. 

Lääkärinä päähenkilö on vähän samaa huumoriluokkaa kuin kirjan Adam KayKohta voi vähän kirpaista tai Jari Vainion Viidakkotohtori Dokoto Jalin päiväkirjat

Kovaksi keitetyt dekkarit eivät ole yleensä mieleeni, mutta tämä humoristisesti ja nykykielellä (kaikkine vittuineen) kirjoitettu kirja kyllä jollain tapaa kolahti. No. Tykkäsin minä Jerry Cottoneistajin nuorena. 

Kirjan jatko-osa Villipeto jää tällä kertaa odottamaan aikaa parempaa. Sitä odottelee ilmeisesti myös kirjan elokuvatuotantoon siirtyminenkin. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu ja jos elokuva tehdään, pääosissa on ennakkotietojen mukaan Leonardo di Caprio, jos oikein ymmärsin. Kirja oli sen verran mielenkiintoinen, että se leffa olisi hieno nähdä, vaikka Leonardo onkin vanhentunut sitten nuoruuspäivensä (kuten minäkin).   

Keskiviikko

Niittaa noutajasta riitti luettavaa päivän aluksi. Sitten kohti uusia seikkailuja. 

Sen jälkeen aloitin Toni Ahon Exitus: Ensimmäinen kuolema-kirjan, jota olen katsellut sillä silmällä jonkin aikaa. Pettymyksekseni tämä Exitus-sarjan ensimmäinen kirja loppui kesken kuin kanan lento. Petyin niin, että jätin toisen ja kolmannen osan hautumaan, kun olin kuunnellut toista kirjaa, Painajainen pari tuntia. Liikaa painajaisia makuuni.

Veikkaan, että sarja saa hautua pitkään, sillä päähenkilö, lääkäriopiskelija, on mielestäni ihan yhtä outo, mitä oli Viveca Stenin Åre-sarjan naispoliisi, jonka taisi lytätä jo aiemmin, ei mielestäni ollut uskottava ihmisenä ammattikunnassaan. 

Ja minä kun odotin tosi paljon herkullisesta asetelmasta, jossa päähenkilönä on suomalainen opiskelija. Sellaisia kirjoja on aivan liian vähän. 

Senkin vuoksi harmittaa, että Aho osaa kuvailla mielestäni todella mielenkiintoisella tavalla opiskelijan potilastyötä ja harjoittelijan työrupeamia muutoinkin. En vain tykännyt päähenkilön ajatuksista, etenkään kakkoskirjan alkupuolella. Mutta ehkä annan uuden tilaisuuden. Tuon Viveca Stenin Lumen uhritkin sain kahlattua loppuun muutamassa kuukaudessa, vaikka päähenkilö ei miellyttänytkään, koska tarina oli muutoin mielenkiintoinen. 

Torstai

Jotta tästäkin dekkaripäivästä jäisi hyvä mieli, aloitin vielä yöllä sänkylukemisena Ata Hautamäen Murha Käpylässä -kirjan, joka on niin ikään sarjansa ensimmäinen. Käpylä on lievästi tuttu, olen siellä kerran kävellyt ja taisin käydä pitämässä jonkun marttaesitelmänkin joskus. Sen sijaan Ata Hautamäki oli tähän päivään asti vain nimituttu, ja olenkin kuvitellut hänet mieheksi. Väärin kuviteltu.

Kirja osoittautui hyväksi. Eletään 1950-lukua. Kirjassa on urheilijoita, joilla on suuria toiveita, ja on julkisia saunoja ja muutenkin vahvasti ajan kuvaa ja tunnelmaa. Rikosta ratkaisemassa on lääkärin ja poliisin parivaljakko. Mukava pari. Jotenkin tuli vahvasti dejavu porilaisesta Korsmanin talo -museosta, jossa asuu kuvitteellinen konstaapeli Korsman vuonna 1953. Oikeastikin pihapiirissä on asunut poliiseja. Sieluni silmin näen Kormanin keittiön ja olohuoneen, kun puhutaan sisätiloista. 

Tunnelmakuvat viime joululta Korsmanin talosta.
Päivän toinenkin kirja, H. R. F. Keatingin Maharadjamurha imaisi heti mukaansa. Eletään aprillipäivää Intiassa ja Bhoporen maharadja on oikea aprillipilojen ystävä. Kaikki pilat eivät ole pilan kohteeksi joutuneiden mieleen, mutta kun pilailijana on maharadja, niin kaikki nauravat piloille. 

Pelkästä aprillipilasta ei silti ole tässä kirjassa kyse. Taustalla on aikakausien muuttuminen (tapahtuma-aika 1930-luku) ja hieman ekologiakin. Maharadja on kova metsästämään ja haluaa pitää metsästysmaansa ja lampensa kunnossa uudesta padosta huolimatta. 

Elämä maharadjan palatsissa tuo mieleen hiljattain lukemani Jakob Wegeliuksen Merten gorillan, josta kirjoitin viime kuussa apinajutussa. Gorillakin jahkaantui erään maharadjan palatsiin, ja sekin maharadja osasi harrastaa ja sitäpaitsi oli parempi shakinpelaaja kuin tämän kirjan maharadja. 

Myös Sujata Masseyn Intiaan sijoittuvan Perveen Mistry -sarjan kirja Satapurin jalokivi tuli mieleen, lähinnä siitä, miten kerrottiin palatsin naisten osastosta. 

Kaikin puolin onnistunut valinta, siis, vaikka jossain kohtaa kirjan puolivälin jälkeen tuntui, että Keating ei ehkä osannut kirjoittessaan päättää, kenestä yrittäisi tehdä syyllistä, vaikka oikea syyllinen oli mielestäni selvää jo alkupuolella. Kirja voitti aikanaan vuoden rikosromaani-palkinnon niin Englannissa kuin Usa:ssakin. Palkinnot eivät olleet ihme, sillä kirja oli hyvin tehty ja verrattuna Intia-tietoihini, melkolailla paikkansa pitävä. 

Kun sitä miettii, hieman harmittaa, että kirjan julkaisun aikaan en ollut yhtä rohkea mitä olen nykyisin, enkä siis uskaltautunut lähteä kirjekaverini siskon häihin Intiaan, vaikka kirjekaveri lupasi lentoliput ja ylöspidon. Nyt lähtisin kyllä. Olisi huikeaa kokea paikallisten rikkaiden seurassa edes pieni häivähdys menneen Intian loiston päivistä. Shakkipeliin en ryhtyisi, sillä en sitä osaa. 

Perjantai

Aloittelin illalla Kaarina Griffithsin kirjaa Punsinen piru ja musta enkeli. Se kertoo jännistä tapauksista vanhusten palvelukodissa. Murhaa ei ole vielä tapahtunut, mutta voisin tässä vaiheessa kuvitella, että keskeisessä roolissa on talvet lapsia hoitava eronnut 45 vuotias hoitaja. Tai sitten hän on se, joka kuolee ensin. 

Mukavaa puuhaakin asukkailla on. Ottavat mm. yhteyttä vainajien meedion kanssa. 

Viikonlopuksi on ohjelmaa sen verran, että kirjasta riittänee sunnuntaille saakka. 

Välipalaksi hotkaisin Suomen vanhimman kuunnelman, jonka nauhoitus on säilynyt Ylellä kokonaan. Se on Varastettu helminauha, jonka on kirjoittanut Erkki Kivijärvi, ja sen ensi esitys on vuodelta 1938. Kuulokuvia löytyy YleAreenalta. 

Rahisihan se, kuten Ylen sivuilla varoitettiin, mutta kyllä tässä nostalgia tihkui.

Lauantai

Siikaislainen lasikuistin mallikapale
Päivän täytti Siikaisten-päivät, joten lukeminen jäi vähiin. Tapahtuma, jossa oli väkeä enemmän kuin viidellä aiemmin käymälläni, pidettiin koulun pihassa lähellä Metsätähden palvelukeskusta, jossa tiettävästi ei ole koskaan tapahtunut murhia. 

Sen sijaan vireillä olevan kirjan seniorikoti Onnelan asukkaat ovat vaarassa. 

Sain luettua loppuun eilen aloitetun Onnelan tarinan. Tykkäsin, mutta loppu tuli ehkä turhan joutuisasti kunhan sinne asti päästiin. 

Kovat oli kirjan juhannusjuhlat...

Sunnuntai

Dekkari-viikon päätti kotimaiseen lääketehtaaseen liittyvä dekkari. Etukäteen otaksun, että pääosissa oleva henkilö olisi lääke-esittelijä, mutta hän työskentelikin markkinoinnissa toimistolla, ei kentällä. 

Piia Kaikkosen Kuoleman varjo osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikka Hessun käyttäytyminen ei kovin rationaaliselta vaikuttanut. Tai ehkä ystävän äkillisen kuoleman tuoma shokki voi saada ihmisen hakeutumaan ongelmiin. 

Viikon saldo: 10,5 kirjaa ja yksi kuunnelma. 
Mutta ei yhtään uutta valtiota. 

Olipas mukava dekkari-viikko! 

105 päivää - paluu Kiovan ja Lvivin kautta kotiin

Piti. Piti lukea pari-kolme kirjaa Ukrainasta. Ja pitikö päätös. No ei. Luin pari-kolmekymmentä ja vähän yli. Tähän, toivottavasti hetkeen aikaan viimeiseen, Ukraina-päivitykseen laitan ne kirjat, jotka tuli luettua huhtikuun jälkeen. Valitsin julkaisupäiväksi tämän, koska tänään tulee sodan alkamisesta täyteen 105 päivää, sama, minkä kesti meidän talvisotamme. Aloitan tämän päivityksen kirjoittamisen päivänä 60 toivoen, että sota olisi tuolloin ohi, mutta pahaa pelkään, ettei ole. 

- No, eihän se ollut. 

Sodasta huolimatta, tämä soffamatka oli kyllä upea. Kävin monella aikakaudella ja monilla paikkakunnilla. Hengailin kasakoiden, juutalaisten, ydinvoimalaitostyöntekijöiden, lomailevien, kohtuavuokraavien, ammattisotilaiden, kirjailijoiden, toimittajien, poliisien, suutarien ja ties kenen kodeissa ja työpaikoilla. 

Näin ihmisten arkea, mutta myös äärettömän paljon sotimista. Eikä vain sotimista, vaan järjetöntä sotimista. Johannes Remyn kirjan Ukrainan historia lopussa oli koottuna viiden sivun aikajana Ukrainan historiasta. Ukrainan historia alkaa kirjan mukaan noin 80-luvulla, kun jonkinlainen hiemoyhdystkunta muodostuu ja Kiovasta tehdään sen pääkaupunki. 

Taisin lakea, että aikajanalla oli ainakin seitsemän kertaa, että joku kansa "valloitti" Ukrainan. Lisäksi maata jaettiin milloin minkäkin maan toimesta. Ensimmäinen valloitus oli 1240 kun mongolit valloittivat maan. 

Luin melkein jokaista valloituksesta, mutta lisäksi olisin toivonut löytäväni kirjan ajasta, jolloin turkkilaiset olivat valloittajan roolissa. 

Olisin halunnut lukea enemmän myös ajoista, jolloin jotkut läntiset osat kuuluivat Puolaan tai Itävaltaan, mutta kun tahtoo lukea paljon, ei ole aikaa etsiä ylen määrin.

Paljon ehdin näkemään ja tuntemaan. 

Tein muuttomatkaa Ukrainaan ja sieltä pois, vuokrasin kohtua ja tein omiakin lapsia, hautasin vanhuksia ja paljon, paljon työikäisiä ukrainalaisia. Itkin monen joukkohaudan äärellä, ja tämä on pakko sanoa, iloitsin liian harvoin.

Jos jotain voisin toivoa, niin hyvät kirjakustantamot. Kääntäkää edes yksi kevyt kirja Ukrainasta. Kai siellä nyt edes yksi kirja on kirjoitettu, jossa ei tapeta ketään, ei edes nälkään. Itse en sellaista juuri löytänyt. 

Matkaan meni aikaa 105 päivää - eli sen suomalaisen talvisodan verran. Projektin alussa päätin siirtyä muualle kun sota loppuu tai viimeistään, kun sota on kestänyt 105 pävää. Se taisikin olla ainoa päätös, joka piti. Yleensä ei tullut mentyä siitä, missä aita on matalin, vaan aina tuntui löytyvän uutta luettavaa.

Kotimatka alkakoon

Kotimatkan voin aloitta lukemalla uusiksi Seppo Mustaluodon Reikäpään, jonka nimi ei kyllä yhtään kiinnostanut. Luin sen viime vuonna Montenegroon liittyvänä kirjana, ja pakko todeta, että silloin keskityin niin Montenegron tapahtumiin googlailemalla paikkoja, että loppukirja jäi vähemmälle. Osa kirjan tapahtumista sattuu Ukrainassa. 

Sen jälkeen oli hyvä käydä moikkaamassa vielä kerran Jaltaa, tuota 1990-luvun 'Kanariansaaria', jonne muutamat tutukin matkustivat 1980-90-luvulla useamman kerran. 

Otin käsittelyyn 1970-luvusta kertovan Evelyn Anthonyn Jaltan uhrit, mutta osoittautuu, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Ranskaan. Kirjassa eronnut Anna suostuu valkovenäläisen Nocholasin kosintaan. Seesteinen perhearki muuttu aivan joksikin muuksi kun Nicholas liittyy Paluu-ryhmään. Kirjan ymmärtämisessä auttaa, jos Jaltan sopimus 1945 on entuudestaan tuttu. Kirja on mukavasti dekkarin oloisesti kirjoitettu, vaikka romantiikka, vallankaappaus ja veristä historia ovat pääosissa. 

Krimillä asui ennen tataareita, ja asuu nykyisinkin, eikun asui taas vielä 10 vuotta sittenkin. Välillä he olivat häädettyinä Uzbekistanin suunnalla lähes 50 vuotta, ja saivat palata takaisin1990-luvun lopulla. 2014 alkoi tulla taas tukalat paikat ja ainakin osa muutti/pakkomuutettiin pois. Käsittääkseni oikein kukaan ei tiedä, paljonko heitä oli jäljellä 2021 verrattuna 1900-luvun alkukolmannekseen. 

Ylen Ulkolinja : Ukrainan venäläinen kevät ohjelmassa, jonka bongasin Areenalta, oli säe Alexander Puskinin runosta Bahtisarain suihkulähde. 

Runossa tataari rakastuu puolalaiseen tyttöön, mutta rakkaudelle ei käy hyvin. Puskinin kieli tuntuu tehnoavalta ja tarina on kiinnostava. Kunpa löytäisin siitä tehdyn baletinkin katsottavaksi... Puskin kirjoitti runon käytyään Krimillä ja tutustuttuaan  tataaripalatsiin ja sen Kyynellähteen suihkukaivoon. 

En löytänyt runoa netistä suomeksi, mutta englanninkielinen versio löytyi ja myös runosta 1930-luvulla tehdyn baletin lyhyt yhteenveto.

Runot eivät juuri käännöksissä parane eikä ainakaan kahdessa käännöksessä, mutta tulipa luettua sekin. Areenassa luetut pari säettä vakuuttivat, että kirja on saatava käsiin myös suomeksi. 

...Even now each desolated room
And ruined garden luxury breathes,
The fountains play, the roses bloom,
The vine unnoticed twines its wreaths,
Gold glistens, shrubs exhale perfume.... 

Krimin suunnalla kun ollaan, niin luinpa sitten kuitenkin Florence Nightingalen elämäkerran. 

Åsa Mobergin Florence Nightingale: ihminen myytin takana -kirja kertoo Florensen elämän ohella sotasairaanhoidon historiasta. Se alkoi Krimin sodassa 1853-56. 

Kirja oli yllättävän mielenkiintoinen, johtuen varmasti Florencen rohkeasta, erilaisesta elämästä. Olin iloinen, että luin kirjan, jonka olin aiemmin pistänyt hylättyjen pinoon. Ihan kaikkea kun ei pysty lukemaan, vaikka kuinka haluaisi. 

Loin samalla lyhyen katsauksen Itä-Ukrainan turkkilaiseen menneisyyteen ja lukaisin Clive Cusslerin Mustanmeren hauta -kirjan. Viimeksi kun olin Clusserin matkassa, kävimme sukeltelemassa arktisilla alueilla Kanadan aluevesillä. Se oli tammikuussa, aikaan ennen kuin tiesimme juuri mitään Ukrainan tilanteesta. 

Mustanmeren hauta oli aikalailla samaa tyyliä, mutta hyvä tarina tämäkin. Ehkä alan tottua Cusslerin tyyliin. Muistelen aiemmin hylänneeni jonkun hänen kirjansa kesken kaiken. 

Geokätköilijänä aarteiden etsintä tietysti kiinnostaa, mutta koska nämä ison luokan kansainväliset toimintajännärit eivät yleensä ole viehättäneet, olin yllättynyt, että pidin tästä. Plussaa oli, että alue jolla liikuttiin, oli verraten pieni, vaikka eihän Mustameri nyt mikään pikkulammikko ole. Ukrainan ohella käytiin Turkissa, mutta mailla on paljon yhteistä menneisyyttä. 

Paluumatkalla on hyvä luoda katsaus vielä alueen lähimenneisyyteen. Anna-Lena Laurénin ja Peter Lodeniuksen Ukraina -rajamaa taustoittaa 2014 vuodentapahtumia ja antaa pohjaa ymmärtää nykyistäkin sotaa. Vaikka en minä pysty minkään sodan järjettömyyksiä koskaan ymmärtämään. Olen rauhan kannalla ja liittyisin mielelläni Muumien rauhanmarssiin, jos se tehtäisiin istuen mukavalla tuolilla. 

Kiovassa jälleen

Pitihän sitä sitten lukea Nestorin kroniikkakin, kun kerran pidetään kunnon kertausta Ukrainan kirjallisuuteen ja historiaan. Jäin miettimään, oliko Venäjän hyökkäyksen päivämäärä 24.2. otettu tästä kirjasta. (Tarkoitushan oli ilmeisesti sodan aluksi tappaa Ukrainan presidentti.)

Oli vuosi 6603 eli nykyisen ajanlaskun mukaan 1095. Kumaanit Itlar ja Kytan saapuivat Vladimirin luo solmimaan rauhaa. Heidän seurueensa majoittuivat eri puolille kaupunkia. Samaan aikaan saapui myös Slavjata, joka pani Vladimirin päähän uusia ajatuksia. Ensin Vladimir vastusteli, mutta Slavjatalla oli näemmä kerkäs kieli: 

"Ruhtinas! Sinä et tee syntiä, sillä hehän rikkoivat aina sinulle antamansa valan, hävittivät Venäjänmaata ja vuodattivat lakkaamatta kristittyjen verta."

Niin Vladimir taipui. Hän tappoi ensin Kytanin ja sitten oli Itlarin vuoro. Itlar kutsuttiin saunaan seurueineen: 

"Tulkaa luokseni sitten, kun olette pukeutuneet lämpimässä saunassa ja syöneet aamiaista Ratiborin kanssa" Ja Itlar vastasi:

"Olkoon menneeksi". 

Ja heidän astuttuaan saunaan, ovet suljettiin. Ratiborin soturit olivat kavunnet katolle, tehneet siihen aukon, ja niin Olver Ratiborinpoika otti jousen, viritti sen ja ampui nuolen suoraan Itlarin sydämeen, ja hänen koko družinansa tapettiin. Niin kauhean lopun sai Itlar. Hän kuoli suuren paaston ensimmäisellä viikolla, kello yksi päivällä, 24. päivänä helmikuuta. (Nestorin kroniikka s. 141-142.)

Vähän tuosta Nestorin kroniikasta tuli mieleen Antti Tuurin Talvisota, jonka monessa luvussa todetaan, että "Ja niitä meni siellä monta". Nestorin kroniikassa tapettiin paljon vihollisia ja myös sukulaisia.

Itseäni kiinnostaisi enemmän Natalian kroniikka, tai mikä sen nimi sitten olisikaan. Sen kirjoittaja olisi nainen, eikä siinä olisi sodittu yhtään, vaan selvitty vuodesta toiseen. Mikä kumma saa miehet lähtemään sotaan. 

Sitäkin mietin, että jos Venäjällä on jotain ajatusta, että heillä olisi oikeus Ukrainan historiaan, niin lähes tulkoon yhtä lailla myös mongoleilla, turkkilaisilla tai Skandinavian viikinkialueilla olisi siihen oikeus. Enemmän olen kuitenkin sitä mieltä, että 
A. Kansat ovat sekoittuneet tuhannessa vuodessa niin, että muinaisesta Kiovan Rusista tuskin kannattaa enää puhua ja 
B. Jos siitä nyt sitten puhutaan, niin Kiovan Rus olisi Kiovan Rus, ei Moskovan Rus. 
Ainakin siihen tulokseen tulin tuon Kroniikan luettuani. 

Sekin nousi taas mietteisiin, että miten juutalaisilla voikin olla niin vahva sukumuisti, että he tietävät kenestä Aabrahamin pojasta heidän sukunsa pohjautuu. Itse osaan luetella esi-isäni isäpolvessa 1750 vuoteen saakka, ja pidän sitä jo saavutuksena sinänsä. Hieman hämäräksi jäi, miksi kirjassa siitäkin puhuttiin. Pitänee lukea tämäkin joskus uusiksi paremmalla ajalla. 

Nestorin kronikan kanssa samaan ajanjaksoon sopii Tuomas Myllylän ja Sari Sariolan Pakanat - yhden Jumalan kaupunki osat 1 ja 2

Sarjakuvakirjojen yksi päähenkilöistä on Ari Halikko, kiovalaisen Sjatoslavin Druzinan pelätty sotapäällikkö sekä hänen tyttärensä. Kirjoissa muinainen Ukraina ei ole pääosissa, mutta muuta sarjakuvaa Ukrainasta en löytänyt tähän hätään, joten kelvatkoon tämä. 

Jalkapallon pelaaminen on kiva ja eri maita yhdistävä harrastus. Tai niin sitä luulisi. Jotkut ottavat senkin vähän liian vakavasti. On sitä nykyäänkin välillä mainintoja jalkapallohuligaaneista, mutta tappelut lienevät vähentyneet, kun eri seurojen kannattajat joutuvat käyttämään eri portteja sisään ja ulosmenoon. Näin ainakin Italiassa, missä muutamat kaverit ovat sanoneet, että on ollut vaikea päässä Roomassa kannattamaan Milanoa milanolaisten kavereiden kanssa. 

Saksalaiset sotilaat nostivat vakavasti ottamisen ihan omalle tasolleen otellessaan Kiovan Dynamon joukkuetta vastaan toisen maailmansodan aikoihin, Andy Dougan kirjoitti tapahtumista kirjassa Kiovan Dynamon kunnia

En ole mikään jalkapallofani, viimeksi olen seurannut jalkapalloa 1980-luvulla, jolloin Saksan joukkueessa pelasi silloin mielestäni kovastikin kiehtovan näköinen Karl-Heinz Rummenigge. Olen silti lukenut pari jalkapalloilijoiden elämäkertaa, esimerkiksi kirjan Kosovon Härästä. Eremenkot kirjaa en ole lukenut, vaikka tietysti nyt voisi, sillä yksi perheen pojista on pelannut myös Kiovan Dynamossa. 

Kirjasta kävi ilmi, että natsisaksalaiset saattoivat kestää vielä reilun urheilutappion, mutta ei sentään mitä tahansa. 

Tuoreempaa tietoa Kiovasta löytyy hieman Mihail Hodorkovskin kirjasta Uusia muistelmia kuolleesta talosta. Kirjasta löytyy mm. puhe jonka kirjoittaja piti Kiovassa sekä pohdintaa Ukrainan tilanteesta. Kirja on ilmestynyt 2014.

Lvivin kautta kotimatkalle

Ettei vain matkasta jäisi huonoja fiiliksiä, päätän matkani Janina Heschelesin kirjalla Janinan päiväkirjat - Teinitytön muistelmat Lvivin ghettosta ja Janowskan keskitysleiriltä. Tarkkaavainen lukija saattaa nostella kulmiaan, mutta niin moni lukemieni ukrainalaisen kirjojen henkilö on kuollut, että oli helpotus, että Janina selvisi. Hänestä tuli fyysikko ja kirjailija. 

Itse kirja oli ihan yhtä järkyttävä, kuin kaikki muutkin vastaavat kirjat. 

Samaa aikakautta muistellaan Olavi Lempisen ja Manu Paajasen kirjassa Pääkallosotilas SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana. Kirjan päähenkilönä on 16-vuotias Aarne Kähäri, joka kouluttautui sotilaaksi ja taisteli Ukrainan ja Venäjän tienoilla 1941-1943. Kähäri ajeli SS-miehenä enemmänkin sivuvaunullista moottoripyörää, jolla kuskasi tarvikkeita sotiville ja haavoittuneita sidontapaikalle, jonkin verran myös kuorma-autoa. Hieman kyllä mietin, että oliko aika kullannut kenties vähän ikäviä muistoja. Joka tapauksessa aika kaukana kotoa suomalaiset sotilaat kävivät. 

Isaak Babelin Punainen ratsuväki -kirjassa eletään vuotta 1920. Vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto on sekasortoinen ja nälänhätä vaivaa, mutta maanviljelyn sijaan puna-armeijan sotilaat ratsastavat Puolaan ei niin hyvissä aikeissa. 

Kirja sopii hyvin luettavaksi edellisistä Ukraina-päivityksistäni tutun Valkokaartin kanssa. Itse harmittelin, että väliin jäi kolmisen kymmentä kirjaa, joten tarkempi vertailu ei enää oikein onnistunut. 

Edellisessä postauksessa mainitsin suomalaisnaisen kokemuksista Ukrainan maaseudulla Jelena Pielan kirjassa Ja kirsikat kukkivat Uljanovskassa. Vertailun vuoksi luin Nadja von Schoultzin muistelmat Kuohuvat vuodet : nuoruuteni vallankumouksen pyörteissä. Nadjan suomalainen äiti ja venäläinen isä kuolivat lavantautiin ja 10-vuotias Nadja jäi selviämään yksin Ukrainaan. Hänet palkattiin pikkupiiaksi maatilalle missä riitti ruokaa ja terveyttä, mutta työ oli kovaa pienelle tytölle. 

Kirjaan tähän yhden keskeneräisenkin kirjan melkein luetuksi. Kyselin muutamassa kirjaryhmässä vinkkiä ukrainalaisesta säeromaanista. Oma ajatus oli vahvasti sen puolella, että sellaista ei tule löytymään, mutta Porin kirjastosta tähänkin pulmaan löytyi ratkaisu. Rena Rossner on kirjoittanut fantasiatarinan The Sisters of the Winter Wood

Kirja sijoittuu Ukrainaan Moldovan rajalle. Kirja on kahden sisaruksen, Liban ja Layan eräänlaista vuoropuhelua. Liba kirjoittaa normaalia tekstiä, Laya säkeitä. 

En ole muutamaan vuoten lukenut kirjoja englanniksi, kun en ole juuri nyt koukussa yhteenkään vampyyri- tai fantasiasarjaan, jonka uusin kirja pitäisi saada käsiin ilmestymispäivänä. Niinpä lukeminen hieman pelotti. Teksti olisi muuten erittäin helppoa, mutta jiddishin kieliset sitaatit ja sitä myöten juutalaisen kulttuurin tuntemattomuuteni hieman katkaisee sujuvaa lukemista. Selvästi siitä on ollut apua, että aiemmin olen hankkinut passiiviseen sanavarastooni vahvaa fantasiakirjasanastoa. 

Tanska, eli melkein jo kotona

Kotimatkalle valitsin hitaamman reitin junalla läpi Puolan, Saksan, Tanskan ja Ruotsin. Näin ehtii matkallakin lukea muutaman kirjan. Tai ehtisi, jos olisi oikeasti matkalla. 

Lene Kaaberbôl ja Agnete Friis ovat kirjoittaneet dekkarin Satakielen kuolema. Kirjassa yhdistyy tämän päivän tarina tanskalaistuvasta ukrainalaisvaimosta 1930-luvun puolivälin Ukrainaan ja Stalinin vainoihin. 

Sarjan ensimmäisen osan kirjat sinisellä, toisen
osan kirjat keltaisella ja kolmannen uudet paikat vihreällä.

Natashalla ei mene hyvin, vankilan portti on edessä ja lapsikin joutuu pakolaisleirille. Hyvin ei tietty mennyt Stalinin vainojen aikaankaan. Joten ei ollut tämäkään kirja kevyemmästä päästä. 

Loppujen lopuksi kirja ei imaissut mukanaan nyt, joten se on toistaiseksi keskeneräisten pinossa. En juuri preferoi kirjoja joissa on tämän tästä takaumia jonnekin. 

Pakolaisleireihin onkin tullut törmättyä viime vuosina niin monesti, että päätin lukaista samoin tein Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie - Gulagin jälkillä. Tokihan sitä pitää vielä vähän hifistellä vankileirien saaristossa, kun kerran kotimatkalla ollaan [sarkasmia äänessä]. 

Tämäkin kirja on kesken, vaikka onkin todella mielenkiintoinen ja hyvä. Olen kuunnellut kirjaa ja jotenkin minua häiritsee, että miestutkijoiden kirjassa on lukijana nainen. Maija Lang ei ole huono lukija, mutta koko ajan saan muistuttaa itselleni, että etsimisretkellä Venäjällä on mieskaksikko eikä yksinäinen nainen. 

Seuraavana olisin tarttunut elämäkertapinoon, mutta koska päätin, että 105 päivää Ukrainaa on ehdoton maksimi, niin Pautovskin elämä jää myöhemmäksi. 

Jos joku nyt innostuu lokakuun vallankumouksen ajoista, niin Konstantin Paustovskin muistelmien kolmannessa osassa, Kertomus elämästä 3 : kahleet katkaistaan, eletään lokakuun vallankumousta. Elämä Moskovassa ja Kiovassa on sekavaa, eikä se ole auvoista Odessassakaan, missä Paustovski seuraa mm. pakolaisten ryntäystä laivoihin. En ole lukenut aiemmin elämäkerran 1-2 osaa joten kirjat jäävät tämän jälkeen odottamaan lukemista. 

*  *  *
Olipas se! 

Hämmästyksekseni huomasin, että sain kuin sainkin Porin lukuhaasteen täysin täyteen Ukraina-kirjoista ja ylitsekin jäi vielä muutamia. 

Tässä vielä linkki edellisiin osiin: 

Osa yksi, pääpaino Länsi-Ukrainassa.

Osa kaksi, pääpaino Itä-Ukrainassa.

Kuvittelin keränneeni kuviin kaikki lukemani kirjat, mutta vieläkin jäi puuttumaan ainakin Pakanat-sarjakuvat. 

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Soffamatkalla Terijoella

Aikakoneen viisarit osoittivat perjantai-iltaa heinäkuussa 1937. Matkan määränpääksi olin valinnut Terijoen, jossa mainosten mukaan elettiin Kannaksen nousukautta. Väänsin avainta käynnistyspaneelissa ja lähdin matkaan. 

Perjantai

Seisoin aikamatkahissin korissa ja matka tuntui pitkältä, kuin olisin laskeutunut Posivan ydinpolttoaineen luolaston syövereihin parin, kolmen matkan verran. Vihdoin aikahissini pysähtyi. Hissin ovessa oleva lappu muistutti, että aikaa paluuseen oli 56 tuntia. Avasin oven ja löysin itseni eteiskomerosta tennis- ja sulkapallomailojen keskeltä. Nostaessani jalkaani meinasin kompastua puiseen krokettipalloon. Ilmassa tuoksui kesä ja paistetut ahvenet. Kuuntelin tarkkaan, ennen kuin rohkenin avata oven eteiseen.

Kuvaaja Pentti Pere 2013

Astuin viikonloppulaukkuni ja japanilaisen päivänvarjoni kanssa eteiseen juuri sopivaan aikaan. Eteinen oli tyhjä, mutta seuraavasta huoneesta oli joku tulossa ulos. 

-Sus siunatkoon, kun pelästyin! Tervetuloa, tervetuloa täyshoitola Eedeniin. Ompas meillä vilkas päivä. En odottanut, että vieraita tulee tänään keittiön ovestakin, mikäs teidän nimenne on... Ai, Kirsi, se onkin vähän harvinaisempi nimi, nuorekas. Kirstejä meillä on käynyt aiemminkin, mutta taidatte olla ensimmäinen Kirsi tämän talon historiassa...

Nauravainen neito, jonka esiliinan rintapielessä oli nimikoituna nimi Onerva, otti minut vastaan ystävällisesti ja puheliaasti. Siirryimme pieneen toimistohuoneeseen, jossa kirjauduin täyshoitola viikonloppuvieraaksi. 

-Teillä oli hyvä tuuri, kun meiltä löytyi huone viikonlopuksi. Yleensä meillä on täyttä koko kesän, mutta kirjailija Armas Laesteen murhan jälkeen hänen huoneensa on ollut tyhjillään. Olette rohkea nainen, kun uskaltaudutte nukkumaan hänen huoneessaan. 

-No, mattimyöhäisten kesävieraiden ei passaa olla nokonnuukia. Totta puhuakseni on aika jännittävää päästä tapahtumapaikalle, mutta olen kyllä tyytyväinen siitä, etten ollut täällä silloin, kun murha tapahtui. Pari viikkoako siitä nyt on? 

-Niin on. Onneksi tapaus selvisi nopeasti, ja pääsimme palaamaan normaaliin kesän viettoon. Tulitte muuten juuri sopivasti, ehditte käydä virkistäytymässä huoneessanne ja sitten onkin päivällisaika. Meillä on tänään tarjolla tattikeittoa, paistettua kalaa pinaattikastikkeella ja mansikoita kermavaahdon kera. 

Laesteen entinen huone näytti mukavalta. Ikkunasta oli kaunis näkymä meren suuntaan, mutta isot puut estivät meren näkemisen. Onerva kuitenkin kertoi, että meren rantaan ei olisi kuin pari sataa metriä, eikä Merikylpylä uimakoppikaarineen ja tanssisaleineen ollut sekään kaukana. Vaihdoin ylleni päivälliselle sopivan mekon ja katsoin, että nuttura oli kuosissa. Sitten jo kumahtikin ruokakello. 

Ruokasali ovella oli pienoinen tungos, kun yksi ja toinen kävi esittäytymässä odotellessani mikä paikka jää vapaaksi minulle. Kauan ei tarvinnut odotella, kun Onerva jo kehoitteli astumaan sisään:

-Kirsi, tuolla ikkunan puolella on vapaa paikka Korhosten vieressä. Hekin tulivat tänään. 

Kohta ruokasalin täytti iloisen utelias puheensorina. Yhteisö oli päässyt yli Laesteen murhan aiheuttamasta järkytyksestä. 

Keskustelun kohteena oli mm. Amelie Earhartin katoaminen lentokoneineen, mistä oli uutisoitu lehdissä pari päivää aiemmin. Earhartin uskottiin menehtyneen ja nyt kaikki valtameren ylittävät yksityislennot oli kielletty toistaiseksi. Joku epäili Amelien lomailevan jossain, mutta suurin osa yhtyi epäilyyn että oli tapahtunut kone vika tai tosi huonot sääolosuhteet. 

Mansikoita syödessämme saimme kuulla, että tsaarinvallan aikana mansikanpoimijoiden oli täytynyt laulaa koko poimimisen ajan, jotta he eivät voineet syödä mansikoita niitä poimiessaan. Onneksi nykyaikana on toisin. 

Kyselin muilta, kuinka valtaisat mansikkaviljelmät lähitienoilla täytyikään olla, kun lyhyen sesongin aikana mansikansyöjiä oli kymmeniä tuhansia. Muut päivällisvieraat eivät tietäneet, ja unohdin kysyä asiaa Onervalta. Tuskin hänkään olisi asiaa tiennyt, sillä hänkin oli täällä ensimmäistä kesäänsä. 

Kuva: Seurahuone puiston puolelta, 
Finna/Virola, Lappeenrannan museot

Päivällisen jälkeen lähdimme pienellä porukalla kuuntelemaan Seurahuoneen puistoon JP1:n joka perjantaista konserttia. 

Konsertti kesti puoli yhdeksään, mutta kesäillat ovat valoisia joten kaivoimme  kaapista krikettipelin ja pelasimme pari erää. Pärjäsin ihan hyvin, sillä peli oli tuttu entuudestaan. 

Illan hämärryttyä siirryimme terassille pelaamaan korttia. Oikeammin muut pelasivat, sillä en ole koskaan pelannut bridgeä. Aika äkkiä puhe kääntyi jälleen Laesteen murhaan, vaikka osa vierailijoista olikin vaihtunut tapauksen jälkeen.

Vaikka kello oli jo melkein kaksi kävin vielä ennen nukkumaanmenoa herrasväki Tolosen kanssa kuutamouinnilla. Lähteissä joku huuteli yläkerran ikkunasta:

-Jos alkaa ukkostaa, tulkaa nopeasti rannalle! Pari viikkoa sitten salama löi Merikylpylän rantaan ja viisi matkailijaa loukkaantui. Onneksi kukaan ei kuollut. Yksi tosin joutui jäämään sairaalaan ainakin yön yli. Turvallista ei ole uimakopeissakaan, sillä neljä loukkaantunutta oli kopeissa ja vain yksi meressä

Kuva: Finna/ Toivo Snellman
Lappeenrannan museot

Hiekka oli lämmintä, samoin merivesi, jonka kuulin olleen tänään 25 asteista. Hopeinen kuu loi merelle siltaa ja majakka piirsi valojuovansa taivaalle minuutin välein. Kesäinen taivaanranta oli kellertävä Leningradin suunnalla. Miljoonakaupunki tuotti valosaastetta jo 1930-luvullakin!

Eedeniä kohti kävellessä pohdittiin ketä tunnettuja henkilöitä lähistöllä olevilla huviloilla nyt on. Rouva Tolonen kertoi:

-Hotelli Suomen Rivieralla on ainakin vieraana tällä viikolla Mika Waltari rouvineen. Lienee siellä muitakin taiteilijoita, ainahan siellä on, mutta Waltari näin hotellin rannassa, kun kävelin siitä ohi. Taiteilijat tykkäävät Rivierasta, ja mikäs siellä on ollessa, lika barn läker bäst. Ihmisten auringossa olon riemua katsellessa tuli mieleen se Juuso Mannermaan runo Omalla rannalla. Sen toinen säkeistö on niin osuva rantaelämään. 

"Kera ihmisten aurinko rannoilla täällä, 
nyt sätein tanssii ja telmii 
ja hienonhiekkaisten vallien päällä
ilo, nauru kuin puroina helmii." 

-Sopii nuo säkeet meidän porilaisten Yyterin rannoillekin, mutta hiljaista siellä on verrattuna tähän, totesin minäkin muiden nyökytellessän runolle.

Itsekseni mietin, että kuumina kesäpäivinä viikonloppuisin rannoilla on nykyisin väkeä yhtä tiheästi, mutta kuuluisuuksia siellä näkee paljon harvemmin mitä täällä. Ajatkin tietysti ovat toiset. Vaikea olisi kuvitella Jari Sillanpäätä, Karita Mattilaa, Jari Tervoa tai Mikael Jungeria yleiselle uimarannalle kaikkien töllisteltäväksi. 1930-luvulla se oli mahdollista, koska oltiin kohteliaita ja annettiin omaa tilaa tähdille eikä ollut somea, jonne päätyä yhden tai toisen ottamaan selfieen. 

Sekin kävi mielessä, että vuonna 1938 Waltari julkaisi kirjan Ihmeellinen Joosef. Pitääkin lukea se ja katsoa, saiko hän virikkeitä siihen Terijoella lomaillessaan. Kirja oli itselleni täysin outo, mutta mietin, että ehkä sittenkin siitä oli olemassa elokuva. Seuraavan Waltarin kirjan tunsin paremmin, se oli Kuka murhasi rouva Skrofin

Patja oli ohut ja sänky kapea verrattuna omaani, mutta hyvin uni maistui ohuen, vihreä kesäfiltin alla. Ehkä ulkoa tuleva ruusujen tuoksu vaivutti virkistävään Ruususen uneen. Ainakin näin unta kuinka olin herra Eidenin kanssa kasvihuoneessa hoitamassa ruusuja, kuin Sirpa Kähkösen Vihreässä kamarissa

Lauantai

Aamiaisen jälkeen lähdin tutustumaan kylän kauppoihin. Monenlaista tavaraa siellä olikin ja paljon olisi ollut kivaa ostettavaksikin, mutta aikamatkailun huonoja puolia on, että tavaraa ei sovi tuoda montaa kiloa enempää, mitä on vienyt, jotta paluumatka sujuu hyvin. 

Kuva: Terijoen kylämaisema, Finna/
Tuntematon kuvaaja, Lappeenrannan museot

Jännittävin kauppa oli tataarien Kesäkylän basaari, missä halattiin pukeutunut mies myi kaikenlaisia itämaisia kudonnaisia. Rohkenin ostaa silkkihuivin ja palan käsinkudottua värikästä kangasta tyynyn päällisen verran arvellen, että niistä ei kertyisi liikaa painoa. Ostamani kangas ei kylläkään ollut petäisin itämaista vaan se oli kudottu paikallisessa Auerin kutomossa. 

Kirjakaupasta ostin iltalukemiseksi terijokisen runoilijan Mikko Uotisen kirjoja, jotka päätin jättää Eedenin kirjastoon lähtiessäni. Uotisen kirjoja en olut siellä nähnyt, mutta saattoivat olla jonkun vieraan yöpöydällä luettavanakin. Vierailuni jälkeen sieltä löytyy ainakin Yön valmu ja Kesäyön kaihuja sekä Uotisen historiallinen, omakohtainenkin katsaus Uhatut pitäjät: Kivennapa ja Uusikirkko... Uotinenhan toimi aktiivisesti sen puolesta ettei näitä kuntia liitettäisi Venäjään ja joutui toimistaan vankilaan. Hirveästi harmittaa, kun ei tullut aiemmin luettua noita runokirjoja, sillä niitä ei löydy Satakunnan kirjastoista. Tietokirja sen sijaan löytyy. 

Saksin konditoriasta kuului jazzahtavaa pianomusiikkia, joten päätin pistäytyä siellä. Joku nuori mies siellä soitti, mutta ei tällä kertaa ollut kukaan tuttu. Esimerkiksi George de Godzinsky ja Uuno Klami olivat ainakin joskus siellä soitelleet. Kaunista musiikki oli joka tapauksessa, ja sopi lämpimän kesäpäivän tunnelmaan. 

Teetä juodessani kuulin naapuripöydässä muisteltavan kymmenisen vuotta sitten Terijoella filmattua elokuvaa Juhlat meren rannalla. Muutama näyttelijä oli asunut sinä kesänä Terijoella, mutta puheesta tunnistin vain Kaarlo Angerkosken, joka oli yhden lapsuuteni lempinöyttelijän, Siiri Angerkosken puoliso. Pitääkin etsiä käsiin Unto Seppäsen saman niminen kirja. Se lienee helpompi löytää kuin muistoja tuhoutunueesta vuoden 1929 mykkäelokuva. Kirjan toisessa painoksessa on Wikipedian mukaan elokuvasta stillkuvia. 

Juhla meren rannalla -elokuvasta tuttu huvila koristeellisine torneineenkin tuli nähtyä. Sitten katsoin kelloa ja totesin että oli aika mennä takaisin Eedeniin lounaalle. Vaikka tullessa katselin rakennuksia mielestäni tarkasti, näin paluumatkalla monta sellaista huvilaa ja kauppaa, joita en ollut mennessä nähnyt. - Niin paljon katseltavaa ja aikaa vain pari päivää!

Kuva: Kylänraittia, Finna/ 1900 tienoilta
Lappeenrannan museot. Rajasin kuvasta
pois kortin alaosan viestin vuodelta 1903

Pois siirrettyjen huviloiden tyhjiä kivijalkoja katsellessani pohdiskelin, kuinka monia niistä tuhansista Terijoelta eri puolelle Suomea siirretyistä huviloita on käyttökunnossa edelleen, ja kuinka paljon rakennukset siirrossa muuttuivat.

Kalle Isokallion Terijoki takaisin -kirjan Matin hankolaisesta huvilasta oli hävinnyt torni, tai niin ainakin Matti epäili. Ainakin nykyisin pohjanmaalaisista huviloita on tehty tutkimusta, mutta miten lie muiden laita. 

Viime keväisellä Hangon reissulla näin muutaman huvilan, joita epäilen alkujaan terijokisiksi. Lieköhän niitä Satakunnassakin, ja jos on, niin missä kunnossa on näin 100 vuotta siirron jälkeen. 

Huviloiden ohella suuren vaikutuksen minuun teki ne pihat, joita hoidettiin rakkaudella. Suomen itsenäistymisen jälkeen Terijoella hävisi suurin osa kansainvälisistä kesävieraista ja monet huvilat jäivät tyhjilleen. Vaikka valtio otti haltuun ja myi 5 vuotta käyttämättöminä olleita huviloita, oli monet puutarhat vailla hyvää hoitoa ja osaa huviloita alkoi vaivata nykyisten omistajien kevyempi rahapussi. 

Tosi rikkailla oli varaa isoihin huviloihin ja ympärivuotisiin palkollisiin. Suomalaisilla taiteilijoilla oli pienet tulot eikä monilla ollut varaa huvilan ja tilusten vaatimaan ylläpitoon, hyvä kun saivat lunastettua valtiolta käyttämättömän rakennuksen halvalla. 

Käveltyäni koko päivän ristiin rastiin oli helpotus kun päivällisaika koitti. Päivä oli hyvin mukava, ja sen kruunasi se, että sain kuin sainkin hiuksiini kauniin vesikampauksen, vaikka työntekijöistä oli pulaa ja nytkin joku kampaamo näkyi etsivän vesikampaustaitoista työntekijää. 

Kuva: Hotelli Puistola joka voisi olla Eeden, 
Finna/Lappeenrannan museot kuvan 
ottanut/myynyt Terijoen kirjakauppa

Ennen päivällistä istuimme patiolla nauttimassa kylmää mehua, kun yhtäkkiä alkoi kuulua kili, kili, kili kellon ääntä, siihen yhtyi toinen, kolmas ja neljäs, kaikkein äänekkäin bom, bom, bom. Ortodoksikirkon kellot ne siellä kertoivat kellon olevan kuusi ja sunnuntain alkavan. Kirkkoja täällä olikin peräti kolme, ortodoksikirkon ohella luterilainen ja katolinen kirkko. 

Illalla lähdettiin pienellä joukolla Valkoiseen saliin, missä oli Terijoen isoin tanssisali ja väkijuomaton ilmapiiri. Hauskaa oli ja sain tanssiakin, vaikka tämän ikäisistä kavaljeereistä onkin pulaa. 

Kieltolaki päättyi 1932, mutta Valkoinen sali veti hyvin väkeä ilman alkoholiakin, lienikö syy alkoholittomuuteen periaate vai pakko, se jäi minulle epäselvälksi. Muistelin kyllä mielessäni, että Terijoen kylpylöiden kanssa kilpaileva Ikaalisten kylpyläkin oli alkoholivapaata aluetta. Ehkä alkoholiton tosiaan miellettiin terveelliseksi tuolloin. Menestyisiköhän nykyisin alkoholiton kylpylä Suomessa?  Kuka rohkenisi kokeilla? Kun kyselin asiasta, tanssittajani kertoi:

-Kun on paljon kesävieraita, voi tarjota jokaiselle jotain. Kyllä meillä Terijoella väkijuomia juotiin, paljonkin. Ei me toiseksi jääty länsirannikon kaupunkien pirtutrokarien alueista. Neuvostoliitosta tuotiin rajan takaa juotavaa ja sitä riitti. Sellaisia tuonteja kun ei kirjattu virallisiin tilastoihin, niin ne jäi helposti unholaan. 

Iloinen yllätys oli, kun orkesteri soitti Harmony Sistersien ja Dallapén suomeksi levyttämän uuden kappaleen Sataman valot. Se jotenkin sopi hyvin Terijoen rannan valoihin, vaikka ranta olikin hiekkarantaa eikä satama. Sama alinomaisen lähtöjen ja tulemisen tunnelma leijui kylpylöpaikkakunnan yllä. 

Harmittelin kovasti, ettei viikonloppuna ollut kunnon näytelmiä Terijoella, mutta sen puutteen korvasi se, että meidät kutsuttiin viettämään iltaa paikalliselle huvilalle. Sinne lähdettiinkin parin tunnin tanssimisen jälkeen. 

Huvilan omisti Cedercreutzin perhe. Huvilan tontilla oli sen verran monta rakennusta, että Alvar Aaltokin oli asustanut siellä muutama vuosi aiemmin, kun Viipurin kaupunginkirjastoa rakennettiin. 

Lähellä oli ollut myös ruhtinas Demidovin huvila. Demidovin tarinaan tutustuin Mikkelissä, jonne ruhtinatar asettautui köyhdyttyään. 

Perheen poika Carl esitteli minulle Demidivien shakkipöytää, jonka he olivat ostaneet huutokaupasta ensimmäisenä huvilakesänään Terijoella. Jotenkin jäi tunne, että olisipa ruhtinatar saanut edes osan huutokauppatuloista 1940-luvulla, jolloin köyhyys oli jo hänen arkipäiväänsä. Pöytärahoillakin olisi ruhtinatar voinut ostaa vähän heiniä rakkaalle lehmälleen, jonka vieressä hän kuulemma nukkuikin ainakin joskus Tertin kartanon navetassa. 

Pöytää ihaillessani Carl kertoi kuinka lähistöllä sijaitsi muutamia hauskannäköisiä huviloita. Yksikin näytti isolta puukalossilta. Sekin huvila oli kuulemma jo autioitunut ja rapistunut. 

-Luulisi, että kesä puukalossissa kiehtoisi kaikkia. Ainakin minusta se olisi houkutteleva ajatus, vaikka onhan nämä tornilliset ja moniparvekkeiset huvilatkin oivallisia. Tuumin. 

-Totta, Ilmari Kianto on kirjoittanut sellaisista huviloista:

"Meitä on onnistanut hyvin. Olemme kuin kuningas ja paimentyttö. Olemme brodeerattuja joka kohdilta. Meillä on runsaasti huoneistoja, lasiverantoja, balkongeja, torneja..." 

-Totisesti meitä on onnistanut hyvin. Ei suomalaisilla olisi ollut varaa rakentaa tällaisia huviloita. Rakentaminen ja ylläpito maksaa paljon. Nyt kun rikkaat joutuivat jättämään omistuksensa rajan taa, on keskituloisillakin ollut mahdollisuus lunastaa oma kesäpaikka. 

Puhelimme pitkään terassilla ja nautimme hieman konjakkia ja kuuntelimme gramofonista amerikkalaista jazzia. Itse jouduin istumaan välillä kieli keskellä suuta, jotta ei paljastuisi, että tietoni 1930-luvusta ovat melko pinnalliset. Oli vaikea puhua jazzistakaan, kun ei tarkkaan muistanut koska mikäkin muusikko aloitti julkisuudessa. Olisi ollut epäilyttävää puhua jostain, joka levytettiin vasta vuosia myöhemmin. 

Yöuinnilla kuuntelin kuinka meri toi mukanaan joltain läheiseltä huvilalta pianolla säestettyjä ooppera-aarioita. 

Mikä mahtava paikka tämä onkaan. Millainen elämys olisi ollut, jos aikakoneen olisi pistänyt aikaan jolloin täällä asustivat venäläiset kuuluisuudet ja raharikkaat. Se ei ollut mahdollista, sillä en osaa venäjää ja suomenkielenkin puhumisessa on ongelmansa, kun ei oikein voi käyttää sanoja, joita ei ole vielä keksitty. 

Sunnuntai

Sunnuntain aamiaisella kuulin, kun naapuripöydän yksin matkustaneet miehet pohtivat nähtävyyksien katsomisen ja helteen yhteensovittamista. 

Puutuin keskusteluun ja lupasin maksaa pika-ajurin kustannukset, jos reitti suunniteltaisiin niin, että voisin jäädä odottelemaan raja-alueen ulkopuolelle siksi aikaa, kun muut kävisivät Rajajoella ja Lintulassa, joihin vaadittiin kotipaikan nimismieheltä henkilöllisyystodistus näin kesäaikaankin. Minullahan sellaista ei tietenkään ollut. 

Rajajoen näkeminen kiinnosti miehiä, mutta Lintulan naisluostari ei, joten asia oli sillä selvä. Loistava kokkimme Hilma Karhu teki meille mukaan maukkaat voileivät ja leikkasi mukaan aimoviipaleet kuuluisaa Bostonkakkuaan jälkiruuaksi. 

Niinpä lähdimme sitten Hermannin ja Eeron kanssa heti aamiaisen jälkeen matkaan. Matkaa Rajajoelle oli 18 km, mutta minun piti siis jäädä kyydistä vähintään 5 km ennen rajaa. 

Päätin käydä venäläisellä teellä Kuokkalan kasinolla sillä aikaa, kun muut ajoivat ihailemaan Rajajokea ja sen takana häämöttävää Neuvostoliiton vartio-asemaa. Rakennus oli uusi, valmistunut vasta tänä kesänä. 

Rajajoki. Kuvan miehen voi kuvitella Hermanniksi.
Kuva: Finna:/Antti Pullinen Museovirasto

Monet suomalaiset ja ulkomaalaisetkin olivat käyneet valokuvauttamassa itsensä Rajajoen tuntumassa, sillä kahden vastaperustetun valtion rajaa oli alettu kutsua kahden maailman rajaksi, ja se jos mikä oli eksotiikkaa. Sellaisesta valokuvasta haaveilivat seuralaisenikin ja toki he sen saivat. Kuski oli oppinut valokuvausta reissullaan ja otti yhteiskuvan, jossa näkyi hyvin sillan punainen ja valkoinen puoli. Kuvat kehitettiin heti hotelliin palattuamme, joten ehdin saada kuvan muistoksi. 

-Olihan se kokemus! Vaikka eihän siellä ollut paljon muuta nähtävää kuin siltä ja erilaiset kasvit rajan eri puolilla. Naapurin puolella kukki maksaruoho, meidän puolella puutarhakukat

Näin totesi Hermanni, joka oli poiminut minulle muistoksi pienen kimpun, jossa oli kahta erilaista malvaa. Itsellänikin oli kokemus jaettavana:

-Join teetä merenpuoleisella terassilla ja yhtäkkiä mereltä alkoi kuulua pamahduksia. Taisin näyttää pelästyneeltä, kun naapuripöydän pariskunta selitti minulle, että on ihan tavallista, että Neuvostoliiton puolella ammutaan linnaketykeillä. He osoittivat suunnan mihin katsoa ja seuraavan pamauksen tultua näinkin aika korkean vesipatsaan merellä. On kuulemma yleistä, että ammutaan 11 ammusta, niin kävi nytkin. 

Miehet tietenkin harmittelivat kun jäivät paitsi tuota kokemusta. Miehet ja heidän pyssysankarin geeninsä! 

Ilma oli kirkas, ja sopivassa kohden pysähdyimme ihailemaan Kronstadtin kirkontornien kupoleita ja tehtaanpiippuja, jotka näkyivät kirkkaalla ilmalla ihan hyvin. Ulappa oli täysin saareton ja lähes peilityyni. Tykkien jylykin oli tauonnut. 

Rakkauden haudan kirkon kellotorni,
Kuva Finna/Lappeenrannan
museot tuntematon kuvaaja

Poikkesimme katsomaan Terijoki-Uusikirkko tien varrella olevaa Rakkaudenhaudan naispatsasta karhuineen ja kappelia. Paikalla oli paljon vierailijoita. Ja lisää odotettiin, sillä kuski kertoi: 

-Näin täällä viikko pari sitten Kannaksen Matka-auto Oy:n ensimmäisen Käkisalmi-Terijoki retkeläisbussin. Toivottavasti se tuo uusia matkailijoita alueelle, mieluiten ympäri vuoden

Matkailu onkin virinnyt itsenäistymisen alkuvuosista, mutta pitkä matka oli siihen, että Terijoella olisi ollut taas 80.000-90.000 kesävierasta, kuten ennen ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta. 

Haaveeksihan sellainen jäi - niin Suomen kuin myöhemmin Neuvostoliitonkin osalta. Ylen Kannaksen kierros -dokumenttisarjasta olin kuitenkin katselevinani, että maaseutuasuntoja rakennetaan jälleen Kannaksen alueelle. Eiritoten jäi mieleen Taipaleenjoen rannalle sijoittuvat uudet rakennukset. Ehkä lomailu alueella viriää vihdoin uudelleen.

Raivolan suunnalla ihailimme lehtikuusimesän korkeita puita. Niiden korkeus oli kuulemma jopa 42 metriä. Ikää noilla ilmeisesti laivateollisuutta varten istutetuilla puilla oli 1930-luvulla enimmillään pari sataa vuotta. Lienevätkö vielä pystyssä. 

Inon Linnake ja Kivennavan linnamäki päätettiin jättää kuumuuden vuoksi väliin. Sen sijaan kävimme katsomassa Kaukjärveä ja sen lähellä olevaa Pyhälle  Birgitalle omistettua uhrikirkkoa

Matkan varrella kuskimme esitteli lukuisia huviloita tai niiden tyhjiä tontteja ja kertoili omakohtaisia tarinoita suomalaisista taiteilijoista, jotka asuivat tai olivat niissä vierailleet. Kuski oli kuulemma jutellut paljon Ilmari Kiannon kanssa, jonka huvila oli Kanervan pysäkin tienoilla vajaa 10 km päässä Merikylpylästä. 

Postikortti: Ehkä tunnetuin huviloista
Kellomäen Harppulinna, Finna/ N. N. 
Simanovskij Lappeenrannan museo
Kuski oli tuntenut myös Ilja Repinin, joka oli aikanaan Terijoen tunnetuin asukas. Mestari asui ja maalasi Kuokkalassa Penaty-huvilassaan, missä kävi paljon vieraita. Repin kuoli 1930 ja poikkesimme katsomaan hänen hautaansa Penatyn puistoon. 

-Vein aika monta hotellivierasta Repiniä tapaamaan. Sillä oli keskiviikkoiltapäivällä kaikille avoin vastaanotto. Silloin häntä pääsi tapaamaan myös ne, jotka eivät kuuluneet samoihin piireihin. Monet olivat haltioissaan tavattuaan kuuluisan maalarin ja ihastelivat hänen suomimyönteisyyttään, muisteli kuski. 


Harppulinna tuhoutui jatkosodassa, mutta siitä on nyttemmin tehty pienoismalli, jonka avulla huvila voitaisiin rakentaa uudelleen. Carl Johan Cedercreutz on muistellut Harppulinnaa kirjassa Terijoki Paratiisi meren rannalla kuvaillen sitä mielikuvitusta herättäväksi sekamelskaksi, jossa: 
"Suunnittelija oli saanut vapaasti käyttää mielikuvitustaan, ja hän oli totisesti käyttänyt tilaisuutta hyväkseen." 
Tuollainen paikan kuvailu saa totisesti himoitsemaan paikalle pääsyä. Harmi, että tällä matkalla ei ollut aikaa mennä sisälle, mutta hauskalta se näytti. 

Jotenkin tuntui käsittämättömältä, kuin terijokelainen kylämaisema vain jatkui ja jatkui. Kuski kertoi ylpeänä, että kylänraitti oli lähes 9 kilometriä pitkä. Lyhythän se oli jos sitä vertaa vieressä olevaan, rakentamattoman, kymmenien kilometrien pituiseen joutomaana olevaan yhtämittaisen hiekkarantaan... mutta eipä sitä nykyaikanakaan monessa paikkaa näy 9 km pitkää taajamaa huviloineen, kauppoineen ja ravintoloineen. 

Palattuamme olikin päiväkahvin aika. Joimme kahvit Eedenin puutarhassa Hilman mustikkapiirakan ja vatkatun vaniljakastikkeen kanssa. 

Jäin istumaan hetkeksi pöytään muiden lähdettyä viettämään rantaelämää. 

Kirjoitin muistiinpanoja Bujo-päiväkirjaani, ja Onerva kiinnitti siihen huomiota, kun tuli korjaamaan pois kahvikuppeja. Tarkkasilmäinen tyttö, kuten Terttu Autereen dekkarista olemme saaneet lukea. 

Sainkin siinä luontevan tilaisuuden hieman haastatella Onerva hänen kohtaamiensa murhatapausten vuoksi. Tuntui siltä, että Onerva oli hyvin selvinnyt kohtaamistaan järkytyksistä. Lääninetsivä Juhani Kuikan kanssa käydyt keskustelut olivat kuulemma kovasti helpottaneet oloa. Punastumisesta päätellen keskustelujen ohella oli tullut koettua myös kädestä pitelemistäkin, mutta kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Onerva on samaa vankkaa tekoa kuin poliisinrouva Elisabeth Urhonen (Metropoliitta Panteleimonin dekkarisarja). Vähän näyttää siltä, että Onerva ottanee jatkossakin osaa Kuikan tekemiin tutkimuksiin. Vaikka Kuikka on Urhosta kekseliäämpi poliisi, niin kaikki apu on maalaiskylien juorumyllyjen keskellä tarpeen. 

Kysyessäni Onervan tuntemuksia, hän kertoi, että ensimmäinen murhatutkimus (Kuka murhasikan rouva Holmin?) oli kyllä pahempi, vaikka tällä toisella (Kuolema Eedenissä) kertaa hän oli lähempänä murhapaikkaa. Palasin Onervan kanssa sisälle taloon, ja matkalla hän yllätti minut kysymällä:

-Haluaisitko nähdä alkuperäisen murhavälineen? Saimme sen takaisin rantakahvilasta, jonka pöytään murhaaja oli sen vienyt (ei spoilata mikä väline oli kyseessä). Pistimme sen vaataantulohallin vitriiniin. Ei sitä käyttöönkään enää iljennyt ottaa, vaikka pestyhän se on sen jälkeen

Tottakai halusin nähdä, kukapa dekkareiden ystävä ei haluaisi. Tässäpä olisi kerrottavaa Facebookin Dekkariryhmäläisille!

Kuva: Finna, tuntematon kuvaaja,
Lappeenrannan museot
Ennen päivällistä kävin pikaisesti päiväuinnilla. Rannalla oli melkoinen väkimäärä, vaikka olikin ihan tavallinen sunnuntai, eikä rannalla ollut erityistä ohjelmaa. 

Ehdin pistäytyä myös kahvilla Lottien rantakahvilassa. Siitä tulikin nostalgisen isänmaallinen olo. Viimeksi olen Lotta-kupista juonut Lotta museossa Tuusulanjärven rantamilla, missä kerroin Marttojen sota-ajan toimista vajaa 10 vuotta sitten seminaarissa, jossa esitelmöi myös mm. Lasse Lehtinen

Päivällisellä keskustelimme Terijoen huvilaelämästä ennen ja nyt. Herra Korhonen tiesi kertoa, että väkeä ja työläisiä oli paljon. Yksin ajureitakin viitisen sataa:

-Omalla tapaa vilkasta oli molempina aikoina, mutta seuraelämä on vähentynyt kovasti niistä ajoista, jolloin kymmenet vossikat kuljettivat iltakaudet väkeä kutsuilla toisille ja taiteilijoita saattoi tavata missä tahansa. Harva ulkomaalainen palasi Terijoelle ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Kun porukalla muisteltiin, niin oli niitä muutamia. Yksikin Terijoelle sydämensä menettänyt mies matkustaa tänne Balkanilta saakka joka vuosi. 

Jotkut olivat olleet päivällä Terijoen kansainvälisissä urheilukisoissa ja intoilivat Räkköläisen 190 m korkeushypystä. Myös Ruokolaisen keihäänheittoa kehuttiin. Heitto ylsi 59,03 metriin joten pidin suuni visusti kiinni etten vahingossa puhuisi mitään nykyisestä keihäänheitosta ja keihäistä. 

Kuva: Kylpylä-kasino, Finna/ tuntematon
kuvaaja, Lappeenrannan museot, 

Syönnin jälkeen lähdimme hummaamaan kasinolle. Menestystä ei ollut rahassa eikä rakkaudessa, mutta hyvä niin, sillä kummastakaan ei olisi ollut iloa kotiinpaluun jälkeen. 

Kasinolla käynnin jälkeen olikin aika pakata tavarat. Kerroin Onervalle, että minut otetaan kyytiin myöhään yöllä, enkä tarvitse palvelua enää. 

Onneksi kaikilla oli väsy tai tarvetta yksityisyyteen niin, että talo hiljeni odottamaan uutta viikkoa jo puolilta öin. 

Itse pidin ikkunaa auki ja kuuntelin kuinka vossikat kopsuttelivat pääkadulla ja välillä harvakseltaan kuului autojenkin ääniä. Kauempaa naapurustosta kuului musiikkia. 

Kun vihdoin koitti kotiinlähdön aika, hiivin hiljaa takaisin urheiluvälinekomeroon miettien, että aikanaan Kuokkalassa asustellut Tuuli Reijonen oli oikeassa 

Kuka voisi unohtaa lämpimiä elokuun iltoja maininkien huokuessa hiekkoja vasten, kiiltomatojen kimallusta ruohikossa, sirkkojen siritystä, tähtien kuvajaista laguunin tummissa vesissä Kronstadtin tykkien tuontuostakin jylistessä ja sen valonheittäjien pyyhkiessä hiljaisia rantoja! 

Ennen kaikkea on ikävä auringon hehkuttamia hiekkarantoja, reheviä puutarhoja pitsihuviloiden uinuessa niiden sylissä. (Katkelma kirjasta Terijoki 1.  Paratiisi meren rannalla). 

Itselleni toki jää ikävä myös paikan kultturelliä tunnelmaa, keskusteluja täyshoitolan terassilla ja tuntemattomaksi jääneen oopperalaulajan iltakonserttoa, joka kiiri vettä pitkin ties kuinka kaukana olevalta huvilalta. 

*  *  *

Aikamatkailu on valitettavasti fiktiota, mutta kirjoittaessani pyrin siihen, että urheilutarvikekaappiin ilmiintymistäni lukuun ottamatta tarina voisi olla tosi. Rajajokea kuvaava valokuva on pari vuotta myöhemmältä ajalta, mutta rakennusten pitäisi olla kuten kuvassa. Terijoen kylänraitista en löytänyt hyvää kuvaa 1930-luvulta, mutta oletan, että saman tyylisiä kauppakeskittymiä oli myös vuonna 1937 kuin 1900 vuoden tienoilla, sillä Terijoen liikekeskittymä oli yhtäkaikki, muodostunut pääkadun varteen. 

Soffamatkaa varten luetut kirjat ja katsotut ohjelmat:

Terttu Autere Murha Eedenissä (kirja, jonka ympäristöön aikamatkani johti)

Kalle Isokallio Terijoki takaisin
Sirpa Kähkönen Vihreä kamari
Mikko Uotinen Uhatut pitäjät: Kivennapa ja Uusikirkko... 
Terijoki 1: Paratiisi meren rannalla
Terijoki 2: Unelma ennen myrskyä
Terijoki 3: Helmi heleän lahden
Ritva Heikkilä Terijoki, Kadotettu paratiisi
Esteri Kähönen Entinen Terijoki - kylämuistoja 
Aurinkoinen Terijoki 
Aamulehti 20.7.1937
Kannaksen lehti 16.7.1937
Kansan työ 20.7.1937
Karjala 22.7.1937
Käkisalmen Sanomat 17.7.1937
Oriveden Sanomat 15.7.1937
Yle Arvo Turtiaisen Kannaksen kierros - dokumenttisarja. 
Sekä Jussi Miikkulaisen  YouTube-kanavalla olevat laadukkaat videot Terijoesta, joita on useampia mm. Minun Terijokeni. 

Muuta luettavaa
Jos Terijokeen liittyvät romaanit kiinnostavat, niin lisälukemisena voisi olla tekstissä mainitun 
Unto Seppäsen Juhlat meren rannalla kirjan ohella mm. 
Jörn Donnerin Vesi on verta sakeampaa alkaa vuoden 1918 tienoilla pakomatkalla Rajajoen Suomen puolelle. 
Jaakko Terenttilän Huvilakylän Josi, jonka sijoittaisin Terijoelle, kuten Autereen Kuolema Eedenissä kirjankin. 
Pia Pirilän Hospodi, sanoi Terijoen tätä vaikuttaa hauskalta
Ensi Niiinivaaran Hiljaiset rannat kertoo suomalaisen rivieran kahden kerroksen väestä Terijoen loiston aikana
Veijo Meren Kersantin poika kertoo kesästä 1939
Salme Aemelaeus Kaksi lakeutta kirjassa kerrotaan kirjoittajan isovanhempien ja heidän vanhempiensa tarinaa Kurikassa ja Terijoella Rautatien rakennusaikaan 1800-luvulla. Sen jatko-osa Marraskuun vuokot alkaa vuodesta 1919 Terijoelta. Myös kirjassa Kultaisten rantojen Kannas, ollaan Terijoen tietämillä. 
Irmeli Viherjuuren kirja Anna Virubova Keisarinnan hovineiti kertoo Annasta, jolla oli ruhtinaallinen huvila Terijoella
Vera Andrejevan Talo Vammelsuussa on muistelmateos, jossa tutustutaan moniin suomalaisiin kuuluisuuksiin Terijoella
Ritva Heikkilä Terijoen vuodenajat 
Muista Terijoki-kirjoista vaikuttaa kiinnostavalta ainakin: 
Kouluelämää ja elämänkoulua Terijoella.

*  *  *

Sponsoreita ei ollut tälläkään soffamatkalla, mutta ihan mieluusti käyn kokeilemassa aikamatkaa heti, kun joku keksii aikakoneen ja lähettää lipun. 

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...