torstai 23. kesäkuuta 2022
Juhla ja juhannusilta
keskiviikko 22. kesäkuuta 2022
Lounastapaaminen Nicaraguassa
— Aiotteko mennä maihin?»
»Jees, totta kai!» sanoi Ryhmy innostuneena. »En ole ollut unissanikaan Nicaraguassa enkä luultavasti sitä enää tämän kerran jälkeen näe: täytyyhän siis käyttää tilaisuutta.»
»Hyvä», tuumi perämies. »Menkää vain maihin — mutta muistakaa, että viivymme täällä korkeintaan kaksitoista tuntia, lähdemme heti päästyämme eroon selluloosavanustamme.»
»Ei kai tuossa kaupungissa ole katsomista tunniksikaan», arveli Romppainen halveksuen.
»Niin on pojilla naama kuin Tohosen kissalla, kun se pankolle paleltui!»
»No, en minä niin kovin vanha ole — olen vain ollut kauan olemassa! Tunteet on tallella ja sydän yhdeksännellätoista!»
»Mutta silloin sitä vettä vasta oli, kun Karppasen uuniin se hauki ui!»
»Yrittää pitää, muuten ei käy akka silkissä eikä lapset kansakoulussa!»
My May in North-Asia (in English)
maanantai 20. kesäkuuta 2022
Kirjabloggarien lukumaraton
sunnuntai 19. kesäkuuta 2022
400 kirjoitusta
400 kirjoitusta. En kyllä olisi uskonut alkaessani... kunhan kokeili, miltä tuntuu aloittaa. Edellisiä satalukuja en ole edes huomannut, kun en katsellut yhtään tilastoja. Nyt havahduin, kuinka tuo maaginen luku lähenee. Kaksi nollaa peräkkäin on kuin äärettömyys. Tästä on hyvä jatkaa.
Mietiskelin, pitäisikö jatkaa kukkien vai maljan nostamisen kanssa.
Päädyin jälkimmäiseen, vaikka totta puhuakseni kirjoissa ryypätään usein minun makuuni ihan liikaa. Jos poliisi avaa yksikseen viinipullon tai lorauttaa lasiin muutaman sormen leveyden konjakkia joka ilta, niin jotain on pielessä. Yleensä sellaiset rikostutkijat ovat kyllä selkeästi epäpäteviä sooloilijoita, joiden teoista tuntee myötähäpeää, vaikka rikokset ratkeaakin.
Dekkarien lukijana maljan nosto on haastavaa, koska juomista tulee ihan vääriä mielikuvia. Televisiosarjoissa ruumis on kellunut viinisammiossa ainakin Middsomerissa ja Uudessa Seelannissa missä kantrimusiikki soi rikostutkija autossa.
Tekstin loppuosa saattaa spoilata ainakin lukijaa, joka ei ole tutustunut kirjaan ennen lukemista.
Mm. Peter May on kirjoittanut Kriitikosta, joka löytyy viinisammiosta Ranskasta, eli sama aihe kuin yllä mainituissa tv-sarjoissa.
Kåre Halldénin kirjoista olen saanut selville, että ei ole helppoa olla Shamppanjaruhtinas eikä Cavakuningas.
Oluttynnyrimurhia ei tule nyt juuri mieleen, mutta ei olutkaan ole vaaratonta. Agatha Christien Askel tyhjyyteen kirjassa juodaan olutta ennen kuolemaa.
Konjakkikaan ei ole turvallinen, sillä heti tulee mieleen kuinka joissain kirjoissa on lähetetty konjakkipullo laboratorioon tutkittavaksi. Muistelen, että Seppo Jokisen Sakari Koskinenkin on yhden pullon laboratorioon pistänyt, mutta en lähtenyt tässä tarkastamaan asiaa.
Jos alkoholi ei olekaan myrkytettyä, niin se on pahaksi elimistölle. Esimerkiksi viskin juomisesta voi tulla paha tapa ja ainakin pää kipeäksi. Viskistä lähes riippuvaisia rikostutkijoita tuntuu olevan ainakin Leena Lehtolaisen Maria Kallio ja Markku Ropposen Otto Kuhala.
Portviiniä nautiskelee työpäivän päätteeksi Anu Patrakan Rui Santos niin, että itsekin innostuin hetkellisesti tekemään vertailuja portviinilaaduista.
Sherryn yhdistän Agatha Christien Neiti Marplen juomaksi, vaikka totuuden nimessä en muista juoko Marple pienistä pikareista nimenomaan sherryä. Sherryä kuitenkin on aiemmin pidetty hienojen vanhojen rouvien juomana vähintään yhtä paljon kuin portviiniä häämatkajuomana.
Viiniä lipittelee nykyään niin moni rikoksia tutkiva hahmo, että on helpompi luetella ne, jotka eivät ole viinimiehiä. Sellaisiksi lasken Seppo Jokisen Sakari Koskisen, joka juo kirjoissa enemmän kahvia kuin alkoholia ja Reijo Mäen Jussi Vareksen, joka preferoi olutta ja väkeviä. Täysi raittius on piristävä poikkeus, mutta sellainen on ainakin Pirkko Arhipan Varpu Ahava.
Hatunnosto Varpulle. Me tarvitaan lisää Varpuja.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2022
Dekkariviikko 6.-12.6.2022
Maanantai illalla luin FaceBookista, että nyt on dekkariviikko. Hauska sattuma, sillä aloitin viikon sopivasti dekkarilla. Niinpä tässä onkin oivallinen tilaisuus kirjata dekkari joka päivälle. Kirjaan ne kaikki tähän samaan päivitykseen, koska näemmä en harrasta lyhyitä päivityksiä.
Maanantai
Quentin Patrick Viisi askelta murhaan aloitti dekkariviikkoni, vaikka luinkin sen ennen, kuin tiesin koko viikosta. Aikomus oli lukea tällä viikolla dekkareita, joiden ratkaisussa keskeisessä roolissa olisi lääkäri. Quentin Patrick on kirjailijanimimerkki, jonka takana on Hugh C. Wheeler ja Richard Wilson Webb.
Viisi askelta murhaan on ensimmäinen tohtori Westlake -kirjoista. Westlake on amerikkalaisella maaseudulla tyttärensä kanssa asuva lääkäri, joka harrastaa perienglantilaista ketun metsästystä. Yksi metsästysreissu, jolla myös tytär on mukana, päättyy ruumiin löytymiseen. Koska lääkäri on valmiiksi paikalla, seriffi nimittää hänet apulaisseriffiksi.
Huomasin ehtoolla, että Elina Backmaniin ja Heidin Holmavuon True Crime sarjan kolmas osa ilmestyy tiistaina, joten kuuntelin ensimmäisen ja melkein toisenkin osan ennen nukkumaan menoa.
Ratkaisematon-sarjan ensimmäisessä osassa kirjoittajat tutkivat Susanne Lindholmin murhaa, joka tapahtui käpyläläisessä kellarissa 8.8.1976. Muistan kuulleeni kellarimurhista, mutta tarina oli aika tavalla uusi itselleni, vaikka TrueCrime kiinnostaakin.
Ratkaisematon-sarjan Toisessa osassa kirjoittajat siirtyvät tutulle seudulle Kankaanpäähän. Tiedän paikan ja olen lukenut siitä useammankin lehtijutun ja tunnen ainakin yhden henkilön, jota on kuulusteltu tapahtuman vuoksi. Heitä olikin poikkeuksellisen monta, muistaakseni reilusti yli 200. Siitä huolimatta Helena Jämiäluoman elokuussa 1972 tapahtunut murha on edelleen selvittämättä.
Tiistai
Tiistain kyläilylenkillä aloitiin kuuntelemaan sarjan kolmatta ja viimeistä osaa: Ratkaisematon - kirja, joka avasi murhatutkinnan. Kirjan murha oli edellisiäkin vanhempi. Se tapahtui Kemissä 1955. Backman ja Holmavuo huomasivat tapausta tutkiessaan, että tutkimuksessa oli tapahtunut salailua ja lisätietoja löytyi haastattelujen ja tutkimusten avulla niin, että murhatutkinta avattiin uudelleen. Saas nähdä, miten tapaus etenee.
Muutaman tunnin True Crime ei riitä koko päiväksi vaikka kyläillessä menikin monta tuntia. Niinpä ehdin lukea vielä viikon toista lääkäridekkaria. Se olikin taatusti erilainen kuin edellinen.
Josh Bazellin Niittaa noutaja -kirjaa on verrattu esimerkiksi Sopranos-televisiosarjan tarinoihin. Päähenkilö on lääkäri, joka on kuulunut aiemmin mafiaan, saanut todistajansuojeluohjelmassa uuden henkilöllisyyden ja kouluttautunut lääkäriksi.
Lääkärinä päähenkilö on vähän samaa huumoriluokkaa kuin kirjan Adam Kayn Kohta voi vähän kirpaista tai Jari Vainion Viidakkotohtori Dokoto Jalin päiväkirjat.
Kovaksi keitetyt dekkarit eivät ole yleensä mieleeni, mutta tämä humoristisesti ja nykykielellä (kaikkine vittuineen) kirjoitettu kirja kyllä jollain tapaa kolahti. No. Tykkäsin minä Jerry Cottoneistajin nuorena.
Kirjan jatko-osa Villipeto jää tällä kertaa odottamaan aikaa parempaa. Sitä odottelee ilmeisesti myös kirjan elokuvatuotantoon siirtyminenkin. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu ja jos elokuva tehdään, pääosissa on ennakkotietojen mukaan Leonardo di Caprio, jos oikein ymmärsin. Kirja oli sen verran mielenkiintoinen, että se leffa olisi hieno nähdä, vaikka Leonardo onkin vanhentunut sitten nuoruuspäivensä (kuten minäkin).
Keskiviikko
Niittaa noutajasta riitti luettavaa päivän aluksi. Sitten kohti uusia seikkailuja.
Sen jälkeen aloitin Toni Ahon Exitus: Ensimmäinen kuolema-kirjan, jota olen katsellut sillä silmällä jonkin aikaa. Pettymyksekseni tämä Exitus-sarjan ensimmäinen kirja loppui kesken kuin kanan lento. Petyin niin, että jätin toisen ja kolmannen osan hautumaan, kun olin kuunnellut toista kirjaa, Painajainen pari tuntia. Liikaa painajaisia makuuni.Veikkaan, että sarja saa hautua pitkään, sillä päähenkilö, lääkäriopiskelija, on mielestäni ihan yhtä outo, mitä oli Viveca Stenin Åre-sarjan naispoliisi, jonka taisi lytätä jo aiemmin, ei mielestäni ollut uskottava ihmisenä ammattikunnassaan.
Ja minä kun odotin tosi paljon herkullisesta asetelmasta, jossa päähenkilönä on suomalainen opiskelija. Sellaisia kirjoja on aivan liian vähän.
Senkin vuoksi harmittaa, että Aho osaa kuvailla mielestäni todella mielenkiintoisella tavalla opiskelijan potilastyötä ja harjoittelijan työrupeamia muutoinkin. En vain tykännyt päähenkilön ajatuksista, etenkään kakkoskirjan alkupuolella. Mutta ehkä annan uuden tilaisuuden. Tuon Viveca Stenin Lumen uhritkin sain kahlattua loppuun muutamassa kuukaudessa, vaikka päähenkilö ei miellyttänytkään, koska tarina oli muutoin mielenkiintoinen.
Torstai
Jotta tästäkin dekkaripäivästä jäisi hyvä mieli, aloitin vielä yöllä sänkylukemisena Ata Hautamäen Murha Käpylässä -kirjan, joka on niin ikään sarjansa ensimmäinen. Käpylä on lievästi tuttu, olen siellä kerran kävellyt ja taisin käydä pitämässä jonkun marttaesitelmänkin joskus. Sen sijaan Ata Hautamäki oli tähän päivään asti vain nimituttu, ja olenkin kuvitellut hänet mieheksi. Väärin kuviteltu.
Kirja osoittautui hyväksi. Eletään 1950-lukua. Kirjassa on urheilijoita, joilla on suuria toiveita, ja on julkisia saunoja ja muutenkin vahvasti ajan kuvaa ja tunnelmaa. Rikosta ratkaisemassa on lääkärin ja poliisin parivaljakko. Mukava pari. Jotenkin tuli vahvasti dejavu porilaisesta Korsmanin talo -museosta, jossa asuu kuvitteellinen konstaapeli Korsman vuonna 1953. Oikeastikin pihapiirissä on asunut poliiseja. Sieluni silmin näen Kormanin keittiön ja olohuoneen, kun puhutaan sisätiloista.
Tunnelmakuvat viime joululta Korsmanin talosta. |
Pelkästä aprillipilasta ei silti ole tässä kirjassa kyse. Taustalla on aikakausien muuttuminen (tapahtuma-aika 1930-luku) ja hieman ekologiakin. Maharadja on kova metsästämään ja haluaa pitää metsästysmaansa ja lampensa kunnossa uudesta padosta huolimatta.
Elämä maharadjan palatsissa tuo mieleen hiljattain lukemani Jakob Wegeliuksen Merten gorillan, josta kirjoitin viime kuussa apinajutussa. Gorillakin jahkaantui erään maharadjan palatsiin, ja sekin maharadja osasi harrastaa ja sitäpaitsi oli parempi shakinpelaaja kuin tämän kirjan maharadja.
Myös Sujata Masseyn Intiaan sijoittuvan Perveen Mistry -sarjan kirja Satapurin jalokivi tuli mieleen, lähinnä siitä, miten kerrottiin palatsin naisten osastosta.
Kaikin puolin onnistunut valinta, siis, vaikka jossain kohtaa kirjan puolivälin jälkeen tuntui, että Keating ei ehkä osannut kirjoittessaan päättää, kenestä yrittäisi tehdä syyllistä, vaikka oikea syyllinen oli mielestäni selvää jo alkupuolella. Kirja voitti aikanaan vuoden rikosromaani-palkinnon niin Englannissa kuin Usa:ssakin. Palkinnot eivät olleet ihme, sillä kirja oli hyvin tehty ja verrattuna Intia-tietoihini, melkolailla paikkansa pitävä.
Kun sitä miettii, hieman harmittaa, että kirjan julkaisun aikaan en ollut yhtä rohkea mitä olen nykyisin, enkä siis uskaltautunut lähteä kirjekaverini siskon häihin Intiaan, vaikka kirjekaveri lupasi lentoliput ja ylöspidon. Nyt lähtisin kyllä. Olisi huikeaa kokea paikallisten rikkaiden seurassa edes pieni häivähdys menneen Intian loiston päivistä. Shakkipeliin en ryhtyisi, sillä en sitä osaa.
Perjantai
Aloittelin illalla Kaarina Griffithsin kirjaa Punsinen piru ja musta enkeli. Se kertoo jännistä tapauksista vanhusten palvelukodissa. Murhaa ei ole vielä tapahtunut, mutta voisin tässä vaiheessa kuvitella, että keskeisessä roolissa on talvet lapsia hoitava eronnut 45 vuotias hoitaja. Tai sitten hän on se, joka kuolee ensin.
Mukavaa puuhaakin asukkailla on. Ottavat mm. yhteyttä vainajien meedion kanssa.
Viikonlopuksi on ohjelmaa sen verran, että kirjasta riittänee sunnuntaille saakka.
Välipalaksi hotkaisin Suomen vanhimman kuunnelman, jonka nauhoitus on säilynyt Ylellä kokonaan. Se on Varastettu helminauha, jonka on kirjoittanut Erkki Kivijärvi, ja sen ensi esitys on vuodelta 1938. Kuulokuvia löytyy YleAreenalta.
Rahisihan se, kuten Ylen sivuilla varoitettiin, mutta kyllä tässä nostalgia tihkui.
Lauantai
Siikaislainen lasikuistin mallikapale |
Sen sijaan vireillä olevan kirjan seniorikoti Onnelan asukkaat ovat vaarassa.
Sain luettua loppuun eilen aloitetun Onnelan tarinan. Tykkäsin, mutta loppu tuli ehkä turhan joutuisasti kunhan sinne asti päästiin.
Kovat oli kirjan juhannusjuhlat...
Sunnuntai
105 päivää - paluu Kiovan ja Lvivin kautta kotiin
Piti. Piti lukea pari-kolme kirjaa Ukrainasta. Ja pitikö päätös. No ei. Luin pari-kolmekymmentä ja vähän yli. Tähän, toivottavasti hetkeen aikaan viimeiseen, Ukraina-päivitykseen laitan ne kirjat, jotka tuli luettua huhtikuun jälkeen. Valitsin julkaisupäiväksi tämän, koska tänään tulee sodan alkamisesta täyteen 105 päivää, sama, minkä kesti meidän talvisotamme. Aloitan tämän päivityksen kirjoittamisen päivänä 60 toivoen, että sota olisi tuolloin ohi, mutta pahaa pelkään, ettei ole.
- No, eihän se ollut.
Sodasta huolimatta, tämä soffamatka oli kyllä upea. Kävin monella aikakaudella ja monilla paikkakunnilla. Hengailin kasakoiden, juutalaisten, ydinvoimalaitostyöntekijöiden, lomailevien, kohtuavuokraavien, ammattisotilaiden, kirjailijoiden, toimittajien, poliisien, suutarien ja ties kenen kodeissa ja työpaikoilla.
Näin ihmisten arkea, mutta myös äärettömän paljon sotimista. Eikä vain sotimista, vaan järjetöntä sotimista. Johannes Remyn kirjan Ukrainan historia lopussa oli koottuna viiden sivun aikajana Ukrainan historiasta. Ukrainan historia alkaa kirjan mukaan noin 80-luvulla, kun jonkinlainen hiemoyhdystkunta muodostuu ja Kiovasta tehdään sen pääkaupunki.
Taisin lakea, että aikajanalla oli ainakin seitsemän kertaa, että joku kansa "valloitti" Ukrainan. Lisäksi maata jaettiin milloin minkäkin maan toimesta. Ensimmäinen valloitus oli 1240 kun mongolit valloittivat maan.
Luin melkein jokaista valloituksesta, mutta lisäksi olisin toivonut löytäväni kirjan ajasta, jolloin turkkilaiset olivat valloittajan roolissa.
Olisin halunnut lukea enemmän myös ajoista, jolloin jotkut läntiset osat kuuluivat Puolaan tai Itävaltaan, mutta kun tahtoo lukea paljon, ei ole aikaa etsiä ylen määrin.
Paljon ehdin näkemään ja tuntemaan.
Tein muuttomatkaa Ukrainaan ja sieltä pois, vuokrasin kohtua ja tein omiakin lapsia, hautasin vanhuksia ja paljon, paljon työikäisiä ukrainalaisia. Itkin monen joukkohaudan äärellä, ja tämä on pakko sanoa, iloitsin liian harvoin.
Matkaan meni aikaa 105 päivää - eli sen suomalaisen talvisodan verran. Projektin alussa päätin siirtyä muualle kun sota loppuu tai viimeistään, kun sota on kestänyt 105 pävää. Se taisikin olla ainoa päätös, joka piti. Yleensä ei tullut mentyä siitä, missä aita on matalin, vaan aina tuntui löytyvän uutta luettavaa.
Kotimatka alkakoon
Kotimatkan voin aloitta lukemalla uusiksi Seppo Mustaluodon Reikäpään, jonka nimi ei kyllä yhtään kiinnostanut. Luin sen viime vuonna Montenegroon liittyvänä kirjana, ja pakko todeta, että silloin keskityin niin Montenegron tapahtumiin googlailemalla paikkoja, että loppukirja jäi vähemmälle. Osa kirjan tapahtumista sattuu Ukrainassa.Sen jälkeen oli hyvä käydä moikkaamassa vielä kerran Jaltaa, tuota 1990-luvun 'Kanariansaaria', jonne muutamat tutukin matkustivat 1980-90-luvulla useamman kerran.
Otin käsittelyyn 1970-luvusta kertovan Evelyn Anthonyn Jaltan uhrit, mutta osoittautuu, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Ranskaan. Kirjassa eronnut Anna suostuu valkovenäläisen Nocholasin kosintaan. Seesteinen perhearki muuttu aivan joksikin muuksi kun Nicholas liittyy Paluu-ryhmään. Kirjan ymmärtämisessä auttaa, jos Jaltan sopimus 1945 on entuudestaan tuttu. Kirja on mukavasti dekkarin oloisesti kirjoitettu, vaikka romantiikka, vallankaappaus ja veristä historia ovat pääosissa.
Krimillä asui ennen tataareita, ja asuu nykyisinkin, eikun asui taas vielä 10 vuotta sittenkin. Välillä he olivat häädettyinä Uzbekistanin suunnalla lähes 50 vuotta, ja saivat palata takaisin1990-luvun lopulla. 2014 alkoi tulla taas tukalat paikat ja ainakin osa muutti/pakkomuutettiin pois. Käsittääkseni oikein kukaan ei tiedä, paljonko heitä oli jäljellä 2021 verrattuna 1900-luvun alkukolmannekseen.
Ylen Ulkolinja : Ukrainan venäläinen kevät ohjelmassa, jonka bongasin Areenalta, oli säe Alexander Puskinin runosta Bahtisarain suihkulähde.
Runossa tataari rakastuu puolalaiseen tyttöön, mutta rakkaudelle ei käy hyvin. Puskinin kieli tuntuu tehnoavalta ja tarina on kiinnostava. Kunpa löytäisin siitä tehdyn baletinkin katsottavaksi... Puskin kirjoitti runon käytyään Krimillä ja tutustuttuaan tataaripalatsiin ja sen Kyynellähteen suihkukaivoon.
En löytänyt runoa netistä suomeksi, mutta englanninkielinen versio löytyi ja myös runosta 1930-luvulla tehdyn baletin lyhyt yhteenveto.
Runot eivät juuri käännöksissä parane eikä ainakaan kahdessa käännöksessä, mutta tulipa luettua sekin. Areenassa luetut pari säettä vakuuttivat, että kirja on saatava käsiin myös suomeksi.
...Even now each desolated roomAnd ruined garden luxury breathes,The fountains play, the roses bloom,The vine unnoticed twines its wreaths,Gold glistens, shrubs exhale perfume....
Krimin suunnalla kun ollaan, niin luinpa sitten kuitenkin Florence Nightingalen elämäkerran.
Åsa Mobergin Florence Nightingale: ihminen myytin takana -kirja kertoo Florensen elämän ohella sotasairaanhoidon historiasta. Se alkoi Krimin sodassa 1853-56.
Kirja oli yllättävän mielenkiintoinen, johtuen varmasti Florencen rohkeasta, erilaisesta elämästä. Olin iloinen, että luin kirjan, jonka olin aiemmin pistänyt hylättyjen pinoon. Ihan kaikkea kun ei pysty lukemaan, vaikka kuinka haluaisi.
Loin samalla lyhyen katsauksen Itä-Ukrainan turkkilaiseen menneisyyteen ja lukaisin Clive Cusslerin Mustanmeren hauta -kirjan. Viimeksi kun olin Clusserin matkassa, kävimme sukeltelemassa arktisilla alueilla Kanadan aluevesillä. Se oli tammikuussa, aikaan ennen kuin tiesimme juuri mitään Ukrainan tilanteesta.
Mustanmeren hauta oli aikalailla samaa tyyliä, mutta hyvä tarina tämäkin. Ehkä alan tottua Cusslerin tyyliin. Muistelen aiemmin hylänneeni jonkun hänen kirjansa kesken kaiken.
Geokätköilijänä aarteiden etsintä tietysti kiinnostaa, mutta koska nämä ison luokan kansainväliset toimintajännärit eivät yleensä ole viehättäneet, olin yllättynyt, että pidin tästä. Plussaa oli, että alue jolla liikuttiin, oli verraten pieni, vaikka eihän Mustameri nyt mikään pikkulammikko ole. Ukrainan ohella käytiin Turkissa, mutta mailla on paljon yhteistä menneisyyttä.
Paluumatkalla on hyvä luoda katsaus vielä alueen lähimenneisyyteen. Anna-Lena Laurénin ja Peter Lodeniuksen Ukraina -rajamaa taustoittaa 2014 vuodentapahtumia ja antaa pohjaa ymmärtää nykyistäkin sotaa. Vaikka en minä pysty minkään sodan järjettömyyksiä koskaan ymmärtämään. Olen rauhan kannalla ja liittyisin mielelläni Muumien rauhanmarssiin, jos se tehtäisiin istuen mukavalla tuolilla.
Kiovassa jälleen
Pitihän sitä sitten lukea Nestorin kroniikkakin, kun kerran pidetään kunnon kertausta Ukrainan kirjallisuuteen ja historiaan. Jäin miettimään, oliko Venäjän hyökkäyksen päivämäärä 24.2. otettu tästä kirjasta. (Tarkoitushan oli ilmeisesti sodan aluksi tappaa Ukrainan presidentti.)
Oli vuosi 6603 eli nykyisen ajanlaskun mukaan 1095. Kumaanit Itlar ja Kytan saapuivat Vladimirin luo solmimaan rauhaa. Heidän seurueensa majoittuivat eri puolille kaupunkia. Samaan aikaan saapui myös Slavjata, joka pani Vladimirin päähän uusia ajatuksia. Ensin Vladimir vastusteli, mutta Slavjatalla oli näemmä kerkäs kieli:
"Ruhtinas! Sinä et tee syntiä, sillä hehän rikkoivat aina sinulle antamansa valan, hävittivät Venäjänmaata ja vuodattivat lakkaamatta kristittyjen verta."
Niin Vladimir taipui. Hän tappoi ensin Kytanin ja sitten oli Itlarin vuoro. Itlar kutsuttiin saunaan seurueineen:
"Tulkaa luokseni sitten, kun olette pukeutuneet lämpimässä saunassa ja syöneet aamiaista Ratiborin kanssa" Ja Itlar vastasi:
"Olkoon menneeksi".
Ja heidän astuttuaan saunaan, ovet suljettiin. Ratiborin soturit olivat kavunnet katolle, tehneet siihen aukon, ja niin Olver Ratiborinpoika otti jousen, viritti sen ja ampui nuolen suoraan Itlarin sydämeen, ja hänen koko družinansa tapettiin. Niin kauhean lopun sai Itlar. Hän kuoli suuren paaston ensimmäisellä viikolla, kello yksi päivällä, 24. päivänä helmikuuta. (Nestorin kroniikka s. 141-142.)
Vähän tuosta Nestorin kroniikasta tuli mieleen Antti Tuurin Talvisota, jonka monessa luvussa todetaan, että "Ja niitä meni siellä monta". Nestorin kroniikassa tapettiin paljon vihollisia ja myös sukulaisia.
Itseäni kiinnostaisi enemmän Natalian kroniikka, tai mikä sen nimi sitten olisikaan. Sen kirjoittaja olisi nainen, eikä siinä olisi sodittu yhtään, vaan selvitty vuodesta toiseen. Mikä kumma saa miehet lähtemään sotaan.
Sitäkin mietin, että jos Venäjällä on jotain ajatusta, että heillä olisi oikeus Ukrainan historiaan, niin lähes tulkoon yhtä lailla myös mongoleilla, turkkilaisilla tai Skandinavian viikinkialueilla olisi siihen oikeus. Enemmän olen kuitenkin sitä mieltä, että
A. Kansat ovat sekoittuneet tuhannessa vuodessa niin, että muinaisesta Kiovan Rusista tuskin kannattaa enää puhua ja
B. Jos siitä nyt sitten puhutaan, niin Kiovan Rus olisi Kiovan Rus, ei Moskovan Rus.
Ainakin siihen tulokseen tulin tuon Kroniikan luettuani.
Sekin nousi taas mietteisiin, että miten juutalaisilla voikin olla niin vahva sukumuisti, että he tietävät kenestä Aabrahamin pojasta heidän sukunsa pohjautuu. Itse osaan luetella esi-isäni isäpolvessa 1750 vuoteen saakka, ja pidän sitä jo saavutuksena sinänsä. Hieman hämäräksi jäi, miksi kirjassa siitäkin puhuttiin. Pitänee lukea tämäkin joskus uusiksi paremmalla ajalla.
Nestorin kronikan kanssa samaan ajanjaksoon sopii Tuomas Myllylän ja Sari Sariolan Pakanat - yhden Jumalan kaupunki osat 1 ja 2.
Sarjakuvakirjojen yksi päähenkilöistä on Ari Halikko, kiovalaisen Sjatoslavin Druzinan pelätty sotapäällikkö sekä hänen tyttärensä. Kirjoissa muinainen Ukraina ei ole pääosissa, mutta muuta sarjakuvaa Ukrainasta en löytänyt tähän hätään, joten kelvatkoon tämä.
Jalkapallon pelaaminen on kiva ja eri maita yhdistävä harrastus. Tai niin sitä luulisi. Jotkut ottavat senkin vähän liian vakavasti. On sitä nykyäänkin välillä mainintoja jalkapallohuligaaneista, mutta tappelut lienevät vähentyneet, kun eri seurojen kannattajat joutuvat käyttämään eri portteja sisään ja ulosmenoon. Näin ainakin Italiassa, missä muutamat kaverit ovat sanoneet, että on ollut vaikea päässä Roomassa kannattamaan Milanoa milanolaisten kavereiden kanssa.
Saksalaiset sotilaat nostivat vakavasti ottamisen ihan omalle tasolleen otellessaan Kiovan Dynamon joukkuetta vastaan toisen maailmansodan aikoihin, Andy Dougan kirjoitti tapahtumista kirjassa Kiovan Dynamon kunnia.
En ole mikään jalkapallofani, viimeksi olen seurannut jalkapalloa 1980-luvulla, jolloin Saksan joukkueessa pelasi silloin mielestäni kovastikin kiehtovan näköinen Karl-Heinz Rummenigge. Olen silti lukenut pari jalkapalloilijoiden elämäkertaa, esimerkiksi kirjan Kosovon Härästä. Eremenkot kirjaa en ole lukenut, vaikka tietysti nyt voisi, sillä yksi perheen pojista on pelannut myös Kiovan Dynamossa.
Kirjasta kävi ilmi, että natsisaksalaiset saattoivat kestää vielä reilun urheilutappion, mutta ei sentään mitä tahansa.
Tuoreempaa tietoa Kiovasta löytyy hieman Mihail Hodorkovskin kirjasta Uusia muistelmia kuolleesta talosta. Kirjasta löytyy mm. puhe jonka kirjoittaja piti Kiovassa sekä pohdintaa Ukrainan tilanteesta. Kirja on ilmestynyt 2014.
Lvivin kautta kotimatkalle
Ettei vain matkasta jäisi huonoja fiiliksiä, päätän matkani Janina Heschelesin kirjalla Janinan päiväkirjat - Teinitytön muistelmat Lvivin ghettosta ja Janowskan keskitysleiriltä. Tarkkaavainen lukija saattaa nostella kulmiaan, mutta niin moni lukemieni ukrainalaisen kirjojen henkilö on kuollut, että oli helpotus, että Janina selvisi. Hänestä tuli fyysikko ja kirjailija.
Itse kirja oli ihan yhtä järkyttävä, kuin kaikki muutkin vastaavat kirjat.
Samaa aikakautta muistellaan Olavi Lempisen ja Manu Paajasen kirjassa Pääkallosotilas SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana. Kirjan päähenkilönä on 16-vuotias Aarne Kähäri, joka kouluttautui sotilaaksi ja taisteli Ukrainan ja Venäjän tienoilla 1941-1943. Kähäri ajeli SS-miehenä enemmänkin sivuvaunullista moottoripyörää, jolla kuskasi tarvikkeita sotiville ja haavoittuneita sidontapaikalle, jonkin verran myös kuorma-autoa. Hieman kyllä mietin, että oliko aika kullannut kenties vähän ikäviä muistoja. Joka tapauksessa aika kaukana kotoa suomalaiset sotilaat kävivät.
Isaak Babelin Punainen ratsuväki -kirjassa eletään vuotta 1920. Vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto on sekasortoinen ja nälänhätä vaivaa, mutta maanviljelyn sijaan puna-armeijan sotilaat ratsastavat Puolaan ei niin hyvissä aikeissa.
Kirja sopii hyvin luettavaksi edellisistä Ukraina-päivityksistäni tutun Valkokaartin kanssa. Itse harmittelin, että väliin jäi kolmisen kymmentä kirjaa, joten tarkempi vertailu ei enää oikein onnistunut.
Edellisessä postauksessa mainitsin suomalaisnaisen kokemuksista Ukrainan maaseudulla Jelena Pielan kirjassa Ja kirsikat kukkivat Uljanovskassa. Vertailun vuoksi luin Nadja von Schoultzin muistelmat Kuohuvat vuodet : nuoruuteni vallankumouksen pyörteissä. Nadjan suomalainen äiti ja venäläinen isä kuolivat lavantautiin ja 10-vuotias Nadja jäi selviämään yksin Ukrainaan. Hänet palkattiin pikkupiiaksi maatilalle missä riitti ruokaa ja terveyttä, mutta työ oli kovaa pienelle tytölle.
Kirjaan tähän yhden keskeneräisenkin kirjan melkein luetuksi. Kyselin muutamassa kirjaryhmässä vinkkiä ukrainalaisesta säeromaanista. Oma ajatus oli vahvasti sen puolella, että sellaista ei tule löytymään, mutta Porin kirjastosta tähänkin pulmaan löytyi ratkaisu. Rena Rossner on kirjoittanut fantasiatarinan The Sisters of the Winter Wood.
Kirja sijoittuu Ukrainaan Moldovan rajalle. Kirja on kahden sisaruksen, Liban ja Layan eräänlaista vuoropuhelua. Liba kirjoittaa normaalia tekstiä, Laya säkeitä.
En ole muutamaan vuoten lukenut kirjoja englanniksi, kun en ole juuri nyt koukussa yhteenkään vampyyri- tai fantasiasarjaan, jonka uusin kirja pitäisi saada käsiin ilmestymispäivänä. Niinpä lukeminen hieman pelotti. Teksti olisi muuten erittäin helppoa, mutta jiddishin kieliset sitaatit ja sitä myöten juutalaisen kulttuurin tuntemattomuuteni hieman katkaisee sujuvaa lukemista. Selvästi siitä on ollut apua, että aiemmin olen hankkinut passiiviseen sanavarastooni vahvaa fantasiakirjasanastoa.
Tanska, eli melkein jo kotona
Kotimatkalle valitsin hitaamman reitin junalla läpi Puolan, Saksan, Tanskan ja Ruotsin. Näin ehtii matkallakin lukea muutaman kirjan. Tai ehtisi, jos olisi oikeasti matkalla.
Lene Kaaberbôl ja Agnete Friis ovat kirjoittaneet dekkarin Satakielen kuolema. Kirjassa yhdistyy tämän päivän tarina tanskalaistuvasta ukrainalaisvaimosta 1930-luvun puolivälin Ukrainaan ja Stalinin vainoihin.
Sarjan ensimmäisen osan kirjat sinisellä, toisen osan kirjat keltaisella ja kolmannen uudet paikat vihreällä. |
Natashalla ei mene hyvin, vankilan portti on edessä ja lapsikin joutuu pakolaisleirille. Hyvin ei tietty mennyt Stalinin vainojen aikaankaan. Joten ei ollut tämäkään kirja kevyemmästä päästä.
Loppujen lopuksi kirja ei imaissut mukanaan nyt, joten se on toistaiseksi keskeneräisten pinossa. En juuri preferoi kirjoja joissa on tämän tästä takaumia jonnekin.
Pakolaisleireihin onkin tullut törmättyä viime vuosina niin monesti, että päätin lukaista samoin tein Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie - Gulagin jälkillä. Tokihan sitä pitää vielä vähän hifistellä vankileirien saaristossa, kun kerran kotimatkalla ollaan [sarkasmia äänessä].
Tämäkin kirja on kesken, vaikka onkin todella mielenkiintoinen ja hyvä. Olen kuunnellut kirjaa ja jotenkin minua häiritsee, että miestutkijoiden kirjassa on lukijana nainen. Maija Lang ei ole huono lukija, mutta koko ajan saan muistuttaa itselleni, että etsimisretkellä Venäjällä on mieskaksikko eikä yksinäinen nainen.
perjantai 3. kesäkuuta 2022
Soffamatkalla Terijoella
Aikakoneen viisarit osoittivat perjantai-iltaa heinäkuussa 1937. Matkan määränpääksi olin valinnut Terijoen, jossa mainosten mukaan elettiin Kannaksen nousukautta. Väänsin avainta käynnistyspaneelissa ja lähdin matkaan.
Perjantai
Seisoin aikamatkahissin korissa ja matka tuntui pitkältä, kuin olisin laskeutunut Posivan ydinpolttoaineen luolaston syövereihin parin, kolmen matkan verran. Vihdoin aikahissini pysähtyi. Hissin ovessa oleva lappu muistutti, että aikaa paluuseen oli 56 tuntia. Avasin oven ja löysin itseni eteiskomerosta tennis- ja sulkapallomailojen keskeltä. Nostaessani jalkaani meinasin kompastua puiseen krokettipalloon. Ilmassa tuoksui kesä ja paistetut ahvenet. Kuuntelin tarkkaan, ennen kuin rohkenin avata oven eteiseen.
Kuvaaja Pentti Pere 2013 |
Astuin viikonloppulaukkuni ja japanilaisen päivänvarjoni kanssa eteiseen juuri sopivaan aikaan. Eteinen oli tyhjä, mutta seuraavasta huoneesta oli joku tulossa ulos.
-Sus siunatkoon, kun pelästyin! Tervetuloa, tervetuloa täyshoitola Eedeniin. Ompas meillä vilkas päivä. En odottanut, että vieraita tulee tänään keittiön ovestakin, mikäs teidän nimenne on... Ai, Kirsi, se onkin vähän harvinaisempi nimi, nuorekas. Kirstejä meillä on käynyt aiemminkin, mutta taidatte olla ensimmäinen Kirsi tämän talon historiassa...
Nauravainen neito, jonka esiliinan rintapielessä oli nimikoituna nimi Onerva, otti minut vastaan ystävällisesti ja puheliaasti. Siirryimme pieneen toimistohuoneeseen, jossa kirjauduin täyshoitola viikonloppuvieraaksi.
-Teillä oli hyvä tuuri, kun meiltä löytyi huone viikonlopuksi. Yleensä meillä on täyttä koko kesän, mutta kirjailija Armas Laesteen murhan jälkeen hänen huoneensa on ollut tyhjillään. Olette rohkea nainen, kun uskaltaudutte nukkumaan hänen huoneessaan.
-No, mattimyöhäisten kesävieraiden ei passaa olla nokonnuukia. Totta puhuakseni on aika jännittävää päästä tapahtumapaikalle, mutta olen kyllä tyytyväinen siitä, etten ollut täällä silloin, kun murha tapahtui. Pari viikkoako siitä nyt on?
-Niin on. Onneksi tapaus selvisi nopeasti, ja pääsimme palaamaan normaaliin kesän viettoon. Tulitte muuten juuri sopivasti, ehditte käydä virkistäytymässä huoneessanne ja sitten onkin päivällisaika. Meillä on tänään tarjolla tattikeittoa, paistettua kalaa pinaattikastikkeella ja mansikoita kermavaahdon kera.
Laesteen entinen huone näytti mukavalta. Ikkunasta oli kaunis näkymä meren suuntaan, mutta isot puut estivät meren näkemisen. Onerva kuitenkin kertoi, että meren rantaan ei olisi kuin pari sataa metriä, eikä Merikylpylä uimakoppikaarineen ja tanssisaleineen ollut sekään kaukana. Vaihdoin ylleni päivälliselle sopivan mekon ja katsoin, että nuttura oli kuosissa. Sitten jo kumahtikin ruokakello.
Ruokasali ovella oli pienoinen tungos, kun yksi ja toinen kävi esittäytymässä odotellessani mikä paikka jää vapaaksi minulle. Kauan ei tarvinnut odotella, kun Onerva jo kehoitteli astumaan sisään:
-Kirsi, tuolla ikkunan puolella on vapaa paikka Korhosten vieressä. Hekin tulivat tänään.
Kohta ruokasalin täytti iloisen utelias puheensorina. Yhteisö oli päässyt yli Laesteen murhan aiheuttamasta järkytyksestä.
Keskustelun kohteena oli mm. Amelie Earhartin katoaminen lentokoneineen, mistä oli uutisoitu lehdissä pari päivää aiemmin. Earhartin uskottiin menehtyneen ja nyt kaikki valtameren ylittävät yksityislennot oli kielletty toistaiseksi. Joku epäili Amelien lomailevan jossain, mutta suurin osa yhtyi epäilyyn että oli tapahtunut kone vika tai tosi huonot sääolosuhteet.
Mansikoita syödessämme saimme kuulla, että tsaarinvallan aikana mansikanpoimijoiden oli täytynyt laulaa koko poimimisen ajan, jotta he eivät voineet syödä mansikoita niitä poimiessaan. Onneksi nykyaikana on toisin.
Kyselin muilta, kuinka valtaisat mansikkaviljelmät lähitienoilla täytyikään olla, kun lyhyen sesongin aikana mansikansyöjiä oli kymmeniä tuhansia. Muut päivällisvieraat eivät tietäneet, ja unohdin kysyä asiaa Onervalta. Tuskin hänkään olisi asiaa tiennyt, sillä hänkin oli täällä ensimmäistä kesäänsä.
Kuva: Seurahuone puiston puolelta, Finna/Virola, Lappeenrannan museot |
Päivällisen jälkeen lähdimme pienellä porukalla kuuntelemaan Seurahuoneen puistoon JP1:n joka perjantaista konserttia.
Konsertti kesti puoli yhdeksään, mutta kesäillat ovat valoisia joten kaivoimme kaapista krikettipelin ja pelasimme pari erää. Pärjäsin ihan hyvin, sillä peli oli tuttu entuudestaan.
Illan hämärryttyä siirryimme terassille pelaamaan korttia. Oikeammin muut pelasivat, sillä en ole koskaan pelannut bridgeä. Aika äkkiä puhe kääntyi jälleen Laesteen murhaan, vaikka osa vierailijoista olikin vaihtunut tapauksen jälkeen.
Vaikka kello oli jo melkein kaksi kävin vielä ennen nukkumaanmenoa herrasväki Tolosen kanssa kuutamouinnilla. Lähteissä joku huuteli yläkerran ikkunasta:
-Jos alkaa ukkostaa, tulkaa nopeasti rannalle! Pari viikkoa sitten salama löi Merikylpylän rantaan ja viisi matkailijaa loukkaantui. Onneksi kukaan ei kuollut. Yksi tosin joutui jäämään sairaalaan ainakin yön yli. Turvallista ei ole uimakopeissakaan, sillä neljä loukkaantunutta oli kopeissa ja vain yksi meressä.
Kuva: Finna/ Toivo Snellman Lappeenrannan museot |
Hiekka oli lämmintä, samoin merivesi, jonka kuulin olleen tänään 25 asteista. Hopeinen kuu loi merelle siltaa ja majakka piirsi valojuovansa taivaalle minuutin välein. Kesäinen taivaanranta oli kellertävä Leningradin suunnalla. Miljoonakaupunki tuotti valosaastetta jo 1930-luvullakin!
Eedeniä kohti kävellessä pohdittiin ketä tunnettuja henkilöitä lähistöllä olevilla huviloilla nyt on. Rouva Tolonen kertoi:
-Hotelli Suomen Rivieralla on ainakin vieraana tällä viikolla Mika Waltari rouvineen. Lienee siellä muitakin taiteilijoita, ainahan siellä on, mutta Waltari näin hotellin rannassa, kun kävelin siitä ohi. Taiteilijat tykkäävät Rivierasta, ja mikäs siellä on ollessa, lika barn läker bäst. Ihmisten auringossa olon riemua katsellessa tuli mieleen se Juuso Mannermaan runo Omalla rannalla. Sen toinen säkeistö on niin osuva rantaelämään.
"Kera ihmisten aurinko rannoilla täällä,
nyt sätein tanssii ja telmii
ja hienonhiekkaisten vallien päällä
ilo, nauru kuin puroina helmii."
-Sopii nuo säkeet meidän porilaisten Yyterin rannoillekin, mutta hiljaista siellä on verrattuna tähän, totesin minäkin muiden nyökytellessän runolle.
Itsekseni mietin, että kuumina kesäpäivinä viikonloppuisin rannoilla on nykyisin väkeä yhtä tiheästi, mutta kuuluisuuksia siellä näkee paljon harvemmin mitä täällä. Ajatkin tietysti ovat toiset. Vaikea olisi kuvitella Jari Sillanpäätä, Karita Mattilaa, Jari Tervoa tai Mikael Jungeria yleiselle uimarannalle kaikkien töllisteltäväksi. 1930-luvulla se oli mahdollista, koska oltiin kohteliaita ja annettiin omaa tilaa tähdille eikä ollut somea, jonne päätyä yhden tai toisen ottamaan selfieen.
Sekin kävi mielessä, että vuonna 1938 Waltari julkaisi kirjan Ihmeellinen Joosef. Pitääkin lukea se ja katsoa, saiko hän virikkeitä siihen Terijoella lomaillessaan. Kirja oli itselleni täysin outo, mutta mietin, että ehkä sittenkin siitä oli olemassa elokuva. Seuraavan Waltarin kirjan tunsin paremmin, se oli Kuka murhasi rouva Skrofin.
Patja oli ohut ja sänky kapea verrattuna omaani, mutta hyvin uni maistui ohuen, vihreä kesäfiltin alla. Ehkä ulkoa tuleva ruusujen tuoksu vaivutti virkistävään Ruususen uneen. Ainakin näin unta kuinka olin herra Eidenin kanssa kasvihuoneessa hoitamassa ruusuja, kuin Sirpa Kähkösen Vihreässä kamarissa.
Lauantai
Aamiaisen jälkeen lähdin tutustumaan kylän kauppoihin. Monenlaista tavaraa siellä olikin ja paljon olisi ollut kivaa ostettavaksikin, mutta aikamatkailun huonoja puolia on, että tavaraa ei sovi tuoda montaa kiloa enempää, mitä on vienyt, jotta paluumatka sujuu hyvin.
Kuva: Terijoen kylämaisema, Finna/ Tuntematon kuvaaja, Lappeenrannan museot |
Jännittävin kauppa oli tataarien Kesäkylän basaari, missä halattiin pukeutunut mies myi kaikenlaisia itämaisia kudonnaisia. Rohkenin ostaa silkkihuivin ja palan käsinkudottua värikästä kangasta tyynyn päällisen verran arvellen, että niistä ei kertyisi liikaa painoa. Ostamani kangas ei kylläkään ollut petäisin itämaista vaan se oli kudottu paikallisessa Auerin kutomossa.
Kirjakaupasta ostin iltalukemiseksi terijokisen runoilijan Mikko Uotisen kirjoja, jotka päätin jättää Eedenin kirjastoon lähtiessäni. Uotisen kirjoja en olut siellä nähnyt, mutta saattoivat olla jonkun vieraan yöpöydällä luettavanakin. Vierailuni jälkeen sieltä löytyy ainakin Yön valmu ja Kesäyön kaihuja sekä Uotisen historiallinen, omakohtainenkin katsaus Uhatut pitäjät: Kivennapa ja Uusikirkko... Uotinenhan toimi aktiivisesti sen puolesta ettei näitä kuntia liitettäisi Venäjään ja joutui toimistaan vankilaan. Hirveästi harmittaa, kun ei tullut aiemmin luettua noita runokirjoja, sillä niitä ei löydy Satakunnan kirjastoista. Tietokirja sen sijaan löytyy.
Saksin konditoriasta kuului jazzahtavaa pianomusiikkia, joten päätin pistäytyä siellä. Joku nuori mies siellä soitti, mutta ei tällä kertaa ollut kukaan tuttu. Esimerkiksi George de Godzinsky ja Uuno Klami olivat ainakin joskus siellä soitelleet. Kaunista musiikki oli joka tapauksessa, ja sopi lämpimän kesäpäivän tunnelmaan.
Teetä juodessani kuulin naapuripöydässä muisteltavan kymmenisen vuotta sitten Terijoella filmattua elokuvaa Juhlat meren rannalla. Muutama näyttelijä oli asunut sinä kesänä Terijoella, mutta puheesta tunnistin vain Kaarlo Angerkosken, joka oli yhden lapsuuteni lempinöyttelijän, Siiri Angerkosken puoliso. Pitääkin etsiä käsiin Unto Seppäsen saman niminen kirja. Se lienee helpompi löytää kuin muistoja tuhoutunueesta vuoden 1929 mykkäelokuva. Kirjan toisessa painoksessa on Wikipedian mukaan elokuvasta stillkuvia.
Juhla meren rannalla -elokuvasta tuttu huvila koristeellisine torneineenkin tuli nähtyä. Sitten katsoin kelloa ja totesin että oli aika mennä takaisin Eedeniin lounaalle. Vaikka tullessa katselin rakennuksia mielestäni tarkasti, näin paluumatkalla monta sellaista huvilaa ja kauppaa, joita en ollut mennessä nähnyt. - Niin paljon katseltavaa ja aikaa vain pari päivää!
Kuva: Kylänraittia, Finna/ 1900 tienoilta Lappeenrannan museot. Rajasin kuvasta pois kortin alaosan viestin vuodelta 1903 |
Pois siirrettyjen huviloiden tyhjiä kivijalkoja katsellessani pohdiskelin, kuinka monia niistä tuhansista Terijoelta eri puolelle Suomea siirretyistä huviloita on käyttökunnossa edelleen, ja kuinka paljon rakennukset siirrossa muuttuivat.
Kalle Isokallion Terijoki takaisin -kirjan Matin hankolaisesta huvilasta oli hävinnyt torni, tai niin ainakin Matti epäili. Ainakin nykyisin pohjanmaalaisista huviloita on tehty tutkimusta, mutta miten lie muiden laita.
Viime keväisellä Hangon reissulla näin muutaman huvilan, joita epäilen alkujaan terijokisiksi. Lieköhän niitä Satakunnassakin, ja jos on, niin missä kunnossa on näin 100 vuotta siirron jälkeen.
Huviloiden ohella suuren vaikutuksen minuun teki ne pihat, joita hoidettiin rakkaudella. Suomen itsenäistymisen jälkeen Terijoella hävisi suurin osa kansainvälisistä kesävieraista ja monet huvilat jäivät tyhjilleen. Vaikka valtio otti haltuun ja myi 5 vuotta käyttämättöminä olleita huviloita, oli monet puutarhat vailla hyvää hoitoa ja osaa huviloita alkoi vaivata nykyisten omistajien kevyempi rahapussi.
Tosi rikkailla oli varaa isoihin huviloihin ja ympärivuotisiin palkollisiin. Suomalaisilla taiteilijoilla oli pienet tulot eikä monilla ollut varaa huvilan ja tilusten vaatimaan ylläpitoon, hyvä kun saivat lunastettua valtiolta käyttämättömän rakennuksen halvalla.
Käveltyäni koko päivän ristiin rastiin oli helpotus kun päivällisaika koitti. Päivä oli hyvin mukava, ja sen kruunasi se, että sain kuin sainkin hiuksiini kauniin vesikampauksen, vaikka työntekijöistä oli pulaa ja nytkin joku kampaamo näkyi etsivän vesikampaustaitoista työntekijää.
Kuva: Hotelli Puistola joka voisi olla Eeden, Finna/Lappeenrannan museot kuvan ottanut/myynyt Terijoen kirjakauppa |
Ennen päivällistä istuimme patiolla nauttimassa kylmää mehua, kun yhtäkkiä alkoi kuulua kili, kili, kili kellon ääntä, siihen yhtyi toinen, kolmas ja neljäs, kaikkein äänekkäin bom, bom, bom. Ortodoksikirkon kellot ne siellä kertoivat kellon olevan kuusi ja sunnuntain alkavan. Kirkkoja täällä olikin peräti kolme, ortodoksikirkon ohella luterilainen ja katolinen kirkko.
Illalla lähdettiin pienellä joukolla Valkoiseen saliin, missä oli Terijoen isoin tanssisali ja väkijuomaton ilmapiiri. Hauskaa oli ja sain tanssiakin, vaikka tämän ikäisistä kavaljeereistä onkin pulaa.
Kieltolaki päättyi 1932, mutta Valkoinen sali veti hyvin väkeä ilman alkoholiakin, lienikö syy alkoholittomuuteen periaate vai pakko, se jäi minulle epäselvälksi. Muistelin kyllä mielessäni, että Terijoen kylpylöiden kanssa kilpaileva Ikaalisten kylpyläkin oli alkoholivapaata aluetta. Ehkä alkoholiton tosiaan miellettiin terveelliseksi tuolloin. Menestyisiköhän nykyisin alkoholiton kylpylä Suomessa? Kuka rohkenisi kokeilla? Kun kyselin asiasta, tanssittajani kertoi:
-Kun on paljon kesävieraita, voi tarjota jokaiselle jotain. Kyllä meillä Terijoella väkijuomia juotiin, paljonkin. Ei me toiseksi jääty länsirannikon kaupunkien pirtutrokarien alueista. Neuvostoliitosta tuotiin rajan takaa juotavaa ja sitä riitti. Sellaisia tuonteja kun ei kirjattu virallisiin tilastoihin, niin ne jäi helposti unholaan.
Iloinen yllätys oli, kun orkesteri soitti Harmony Sistersien ja Dallapén suomeksi levyttämän uuden kappaleen Sataman valot. Se jotenkin sopi hyvin Terijoen rannan valoihin, vaikka ranta olikin hiekkarantaa eikä satama. Sama alinomaisen lähtöjen ja tulemisen tunnelma leijui kylpylöpaikkakunnan yllä.
Harmittelin kovasti, ettei viikonloppuna ollut kunnon näytelmiä Terijoella, mutta sen puutteen korvasi se, että meidät kutsuttiin viettämään iltaa paikalliselle huvilalle. Sinne lähdettiinkin parin tunnin tanssimisen jälkeen.
Huvilan omisti Cedercreutzin perhe. Huvilan tontilla oli sen verran monta rakennusta, että Alvar Aaltokin oli asustanut siellä muutama vuosi aiemmin, kun Viipurin kaupunginkirjastoa rakennettiin.
Lähellä oli ollut myös ruhtinas Demidovin huvila. Demidovin tarinaan tutustuin Mikkelissä, jonne ruhtinatar asettautui köyhdyttyään.
Perheen poika Carl esitteli minulle Demidivien shakkipöytää, jonka he olivat ostaneet huutokaupasta ensimmäisenä huvilakesänään Terijoella. Jotenkin jäi tunne, että olisipa ruhtinatar saanut edes osan huutokauppatuloista 1940-luvulla, jolloin köyhyys oli jo hänen arkipäiväänsä. Pöytärahoillakin olisi ruhtinatar voinut ostaa vähän heiniä rakkaalle lehmälleen, jonka vieressä hän kuulemma nukkuikin ainakin joskus Tertin kartanon navetassa.
Pöytää ihaillessani Carl kertoi kuinka lähistöllä sijaitsi muutamia hauskannäköisiä huviloita. Yksikin näytti isolta puukalossilta. Sekin huvila oli kuulemma jo autioitunut ja rapistunut.
-Luulisi, että kesä puukalossissa kiehtoisi kaikkia. Ainakin minusta se olisi houkutteleva ajatus, vaikka onhan nämä tornilliset ja moniparvekkeiset huvilatkin oivallisia. Tuumin.
-Totta, Ilmari Kianto on kirjoittanut sellaisista huviloista:
"Meitä on onnistanut hyvin. Olemme kuin kuningas ja paimentyttö. Olemme brodeerattuja joka kohdilta. Meillä on runsaasti huoneistoja, lasiverantoja, balkongeja, torneja..."
-Totisesti meitä on onnistanut hyvin. Ei suomalaisilla olisi ollut varaa rakentaa tällaisia huviloita. Rakentaminen ja ylläpito maksaa paljon. Nyt kun rikkaat joutuivat jättämään omistuksensa rajan taa, on keskituloisillakin ollut mahdollisuus lunastaa oma kesäpaikka.
Puhelimme pitkään terassilla ja nautimme hieman konjakkia ja kuuntelimme gramofonista amerikkalaista jazzia. Itse jouduin istumaan välillä kieli keskellä suuta, jotta ei paljastuisi, että tietoni 1930-luvusta ovat melko pinnalliset. Oli vaikea puhua jazzistakaan, kun ei tarkkaan muistanut koska mikäkin muusikko aloitti julkisuudessa. Olisi ollut epäilyttävää puhua jostain, joka levytettiin vasta vuosia myöhemmin.
Yöuinnilla kuuntelin kuinka meri toi mukanaan joltain läheiseltä huvilalta pianolla säestettyjä ooppera-aarioita.
Mikä mahtava paikka tämä onkaan. Millainen elämys olisi ollut, jos aikakoneen olisi pistänyt aikaan jolloin täällä asustivat venäläiset kuuluisuudet ja raharikkaat. Se ei ollut mahdollista, sillä en osaa venäjää ja suomenkielenkin puhumisessa on ongelmansa, kun ei oikein voi käyttää sanoja, joita ei ole vielä keksitty.
Sunnuntai
Sunnuntain aamiaisella kuulin, kun naapuripöydän yksin matkustaneet miehet pohtivat nähtävyyksien katsomisen ja helteen yhteensovittamista.
Puutuin keskusteluun ja lupasin maksaa pika-ajurin kustannukset, jos reitti suunniteltaisiin niin, että voisin jäädä odottelemaan raja-alueen ulkopuolelle siksi aikaa, kun muut kävisivät Rajajoella ja Lintulassa, joihin vaadittiin kotipaikan nimismieheltä henkilöllisyystodistus näin kesäaikaankin. Minullahan sellaista ei tietenkään ollut.
Rajajoen näkeminen kiinnosti miehiä, mutta Lintulan naisluostari ei, joten asia oli sillä selvä. Loistava kokkimme Hilma Karhu teki meille mukaan maukkaat voileivät ja leikkasi mukaan aimoviipaleet kuuluisaa Bostonkakkuaan jälkiruuaksi.
Niinpä lähdimme sitten Hermannin ja Eeron kanssa heti aamiaisen jälkeen matkaan. Matkaa Rajajoelle oli 18 km, mutta minun piti siis jäädä kyydistä vähintään 5 km ennen rajaa.
Päätin käydä venäläisellä teellä Kuokkalan kasinolla sillä aikaa, kun muut ajoivat ihailemaan Rajajokea ja sen takana häämöttävää Neuvostoliiton vartio-asemaa. Rakennus oli uusi, valmistunut vasta tänä kesänä.
Rajajoki. Kuvan miehen voi kuvitella Hermanniksi. Kuva: Finna:/Antti Pullinen Museovirasto |
Monet suomalaiset ja ulkomaalaisetkin olivat käyneet valokuvauttamassa itsensä Rajajoen tuntumassa, sillä kahden vastaperustetun valtion rajaa oli alettu kutsua kahden maailman rajaksi, ja se jos mikä oli eksotiikkaa. Sellaisesta valokuvasta haaveilivat seuralaisenikin ja toki he sen saivat. Kuski oli oppinut valokuvausta reissullaan ja otti yhteiskuvan, jossa näkyi hyvin sillan punainen ja valkoinen puoli. Kuvat kehitettiin heti hotelliin palattuamme, joten ehdin saada kuvan muistoksi.
-Olihan se kokemus! Vaikka eihän siellä ollut paljon muuta nähtävää kuin siltä ja erilaiset kasvit rajan eri puolilla. Naapurin puolella kukki maksaruoho, meidän puolella puutarhakukat.
Näin totesi Hermanni, joka oli poiminut minulle muistoksi pienen kimpun, jossa oli kahta erilaista malvaa. Itsellänikin oli kokemus jaettavana:
-Join teetä merenpuoleisella terassilla ja yhtäkkiä mereltä alkoi kuulua pamahduksia. Taisin näyttää pelästyneeltä, kun naapuripöydän pariskunta selitti minulle, että on ihan tavallista, että Neuvostoliiton puolella ammutaan linnaketykeillä. He osoittivat suunnan mihin katsoa ja seuraavan pamauksen tultua näinkin aika korkean vesipatsaan merellä. On kuulemma yleistä, että ammutaan 11 ammusta, niin kävi nytkin.
Miehet tietenkin harmittelivat kun jäivät paitsi tuota kokemusta. Miehet ja heidän pyssysankarin geeninsä!
Ilma oli kirkas, ja sopivassa kohden pysähdyimme ihailemaan Kronstadtin kirkontornien kupoleita ja tehtaanpiippuja, jotka näkyivät kirkkaalla ilmalla ihan hyvin. Ulappa oli täysin saareton ja lähes peilityyni. Tykkien jylykin oli tauonnut.
Rakkauden haudan kirkon kellotorni, Kuva Finna/Lappeenrannan museot tuntematon kuvaaja |
Poikkesimme katsomaan Terijoki-Uusikirkko tien varrella olevaa Rakkaudenhaudan naispatsasta karhuineen ja kappelia. Paikalla oli paljon vierailijoita. Ja lisää odotettiin, sillä kuski kertoi:
-Näin täällä viikko pari sitten Kannaksen Matka-auto Oy:n ensimmäisen Käkisalmi-Terijoki retkeläisbussin. Toivottavasti se tuo uusia matkailijoita alueelle, mieluiten ympäri vuoden.
Matkailu onkin virinnyt itsenäistymisen alkuvuosista, mutta pitkä matka oli siihen, että Terijoella olisi ollut taas 80.000-90.000 kesävierasta, kuten ennen ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta.
Haaveeksihan sellainen jäi - niin Suomen kuin myöhemmin Neuvostoliitonkin osalta. Ylen Kannaksen kierros -dokumenttisarjasta olin kuitenkin katselevinani, että maaseutuasuntoja rakennetaan jälleen Kannaksen alueelle. Eiritoten jäi mieleen Taipaleenjoen rannalle sijoittuvat uudet rakennukset. Ehkä lomailu alueella viriää vihdoin uudelleen.
Raivolan suunnalla ihailimme lehtikuusimesän korkeita puita. Niiden korkeus oli kuulemma jopa 42 metriä. Ikää noilla ilmeisesti laivateollisuutta varten istutetuilla puilla oli 1930-luvulla enimmillään pari sataa vuotta. Lienevätkö vielä pystyssä.
Inon Linnake ja Kivennavan linnamäki päätettiin jättää kuumuuden vuoksi väliin. Sen sijaan kävimme katsomassa Kaukjärveä ja sen lähellä olevaa Pyhälle Birgitalle omistettua uhrikirkkoa.
Matkan varrella kuskimme esitteli lukuisia huviloita tai niiden tyhjiä tontteja ja kertoili omakohtaisia tarinoita suomalaisista taiteilijoista, jotka asuivat tai olivat niissä vierailleet. Kuski oli kuulemma jutellut paljon Ilmari Kiannon kanssa, jonka huvila oli Kanervan pysäkin tienoilla vajaa 10 km päässä Merikylpylästä.
Postikortti: Ehkä tunnetuin huviloista Kellomäen Harppulinna, Finna/ N. N. Simanovskij Lappeenrannan museo |
-Vein aika monta hotellivierasta Repiniä tapaamaan. Sillä oli keskiviikkoiltapäivällä kaikille avoin vastaanotto. Silloin häntä pääsi tapaamaan myös ne, jotka eivät kuuluneet samoihin piireihin. Monet olivat haltioissaan tavattuaan kuuluisan maalarin ja ihastelivat hänen suomimyönteisyyttään, muisteli kuski.
"Suunnittelija oli saanut vapaasti käyttää mielikuvitustaan, ja hän oli totisesti käyttänyt tilaisuutta hyväkseen."
Jotenkin tuntui käsittämättömältä, kuin terijokelainen kylämaisema vain jatkui ja jatkui. Kuski kertoi ylpeänä, että kylänraitti oli lähes 9 kilometriä pitkä. Lyhythän se oli jos sitä vertaa vieressä olevaan, rakentamattoman, kymmenien kilometrien pituiseen joutomaana olevaan yhtämittaisen hiekkarantaan... mutta eipä sitä nykyaikanakaan monessa paikkaa näy 9 km pitkää taajamaa huviloineen, kauppoineen ja ravintoloineen.
Palattuamme olikin päiväkahvin aika. Joimme kahvit Eedenin puutarhassa Hilman mustikkapiirakan ja vatkatun vaniljakastikkeen kanssa.
Jäin istumaan hetkeksi pöytään muiden lähdettyä viettämään rantaelämää.
Kirjoitin muistiinpanoja Bujo-päiväkirjaani, ja Onerva kiinnitti siihen huomiota, kun tuli korjaamaan pois kahvikuppeja. Tarkkasilmäinen tyttö, kuten Terttu Autereen dekkarista olemme saaneet lukea.
Sainkin siinä luontevan tilaisuuden hieman haastatella Onerva hänen kohtaamiensa murhatapausten vuoksi. Tuntui siltä, että Onerva oli hyvin selvinnyt kohtaamistaan järkytyksistä. Lääninetsivä Juhani Kuikan kanssa käydyt keskustelut olivat kuulemma kovasti helpottaneet oloa. Punastumisesta päätellen keskustelujen ohella oli tullut koettua myös kädestä pitelemistäkin, mutta kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Onerva on samaa vankkaa tekoa kuin poliisinrouva Elisabeth Urhonen (Metropoliitta Panteleimonin dekkarisarja). Vähän näyttää siltä, että Onerva ottanee jatkossakin osaa Kuikan tekemiin tutkimuksiin. Vaikka Kuikka on Urhosta kekseliäämpi poliisi, niin kaikki apu on maalaiskylien juorumyllyjen keskellä tarpeen.
Kysyessäni Onervan tuntemuksia, hän kertoi, että ensimmäinen murhatutkimus (Kuka murhasikan rouva Holmin?) oli kyllä pahempi, vaikka tällä toisella (Kuolema Eedenissä) kertaa hän oli lähempänä murhapaikkaa. Palasin Onervan kanssa sisälle taloon, ja matkalla hän yllätti minut kysymällä:
-Haluaisitko nähdä alkuperäisen murhavälineen? Saimme sen takaisin rantakahvilasta, jonka pöytään murhaaja oli sen vienyt (ei spoilata mikä väline oli kyseessä). Pistimme sen vaataantulohallin vitriiniin. Ei sitä käyttöönkään enää iljennyt ottaa, vaikka pestyhän se on sen jälkeen.
Tottakai halusin nähdä, kukapa dekkareiden ystävä ei haluaisi. Tässäpä olisi kerrottavaa Facebookin Dekkariryhmäläisille!
Kuva: Finna, tuntematon kuvaaja, Lappeenrannan museot |
Ehdin pistäytyä myös kahvilla Lottien rantakahvilassa. Siitä tulikin nostalgisen isänmaallinen olo. Viimeksi olen Lotta-kupista juonut Lotta museossa Tuusulanjärven rantamilla, missä kerroin Marttojen sota-ajan toimista vajaa 10 vuotta sitten seminaarissa, jossa esitelmöi myös mm. Lasse Lehtinen.
Päivällisellä keskustelimme Terijoen huvilaelämästä ennen ja nyt. Herra Korhonen tiesi kertoa, että väkeä ja työläisiä oli paljon. Yksin ajureitakin viitisen sataa:
-Omalla tapaa vilkasta oli molempina aikoina, mutta seuraelämä on vähentynyt kovasti niistä ajoista, jolloin kymmenet vossikat kuljettivat iltakaudet väkeä kutsuilla toisille ja taiteilijoita saattoi tavata missä tahansa. Harva ulkomaalainen palasi Terijoelle ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Kun porukalla muisteltiin, niin oli niitä muutamia. Yksikin Terijoelle sydämensä menettänyt mies matkustaa tänne Balkanilta saakka joka vuosi.
Jotkut olivat olleet päivällä Terijoen kansainvälisissä urheilukisoissa ja intoilivat Räkköläisen 190 m korkeushypystä. Myös Ruokolaisen keihäänheittoa kehuttiin. Heitto ylsi 59,03 metriin joten pidin suuni visusti kiinni etten vahingossa puhuisi mitään nykyisestä keihäänheitosta ja keihäistä.
Kuva: Kylpylä-kasino, Finna/ tuntematon kuvaaja, Lappeenrannan museot, |
Syönnin jälkeen lähdimme hummaamaan kasinolle. Menestystä ei ollut rahassa eikä rakkaudessa, mutta hyvä niin, sillä kummastakaan ei olisi ollut iloa kotiinpaluun jälkeen.
Kasinolla käynnin jälkeen olikin aika pakata tavarat. Kerroin Onervalle, että minut otetaan kyytiin myöhään yöllä, enkä tarvitse palvelua enää.
Onneksi kaikilla oli väsy tai tarvetta yksityisyyteen niin, että talo hiljeni odottamaan uutta viikkoa jo puolilta öin.
Itse pidin ikkunaa auki ja kuuntelin kuinka vossikat kopsuttelivat pääkadulla ja välillä harvakseltaan kuului autojenkin ääniä. Kauempaa naapurustosta kuului musiikkia.
Kun vihdoin koitti kotiinlähdön aika, hiivin hiljaa takaisin urheiluvälinekomeroon miettien, että aikanaan Kuokkalassa asustellut Tuuli Reijonen oli oikeassa
Kuka voisi unohtaa lämpimiä elokuun iltoja maininkien huokuessa hiekkoja vasten, kiiltomatojen kimallusta ruohikossa, sirkkojen siritystä, tähtien kuvajaista laguunin tummissa vesissä Kronstadtin tykkien tuontuostakin jylistessä ja sen valonheittäjien pyyhkiessä hiljaisia rantoja!
Ennen kaikkea on ikävä auringon hehkuttamia hiekkarantoja, reheviä puutarhoja pitsihuviloiden uinuessa niiden sylissä. (Katkelma kirjasta Terijoki 1. Paratiisi meren rannalla).
Itselleni toki jää ikävä myös paikan kultturelliä tunnelmaa, keskusteluja täyshoitolan terassilla ja tuntemattomaksi jääneen oopperalaulajan iltakonserttoa, joka kiiri vettä pitkin ties kuinka kaukana olevalta huvilalta.
* * *
Kalle Isokallio Terijoki takaisin
Sirpa Kähkönen Vihreä kamari
Mikko Uotinen Uhatut pitäjät: Kivennapa ja Uusikirkko...
Terijoki 1: Paratiisi meren rannalla
Terijoki 2: Unelma ennen myrskyä
Terijoki 3: Helmi heleän lahden
Ritva Heikkilä Terijoki, Kadotettu paratiisi
Esteri Kähönen Entinen Terijoki - kylämuistoja
Aurinkoinen Terijoki
Aamulehti 20.7.1937
Kannaksen lehti 16.7.1937
Kansan työ 20.7.1937
Karjala 22.7.1937
Käkisalmen Sanomat 17.7.1937
Oriveden Sanomat 15.7.1937
Yle Arvo Turtiaisen Kannaksen kierros - dokumenttisarja.
Sekä Jussi Miikkulaisen YouTube-kanavalla olevat laadukkaat videot Terijoesta, joita on useampia mm. Minun Terijokeni.
* * *
Sponsoreita ei ollut tälläkään soffamatkalla, mutta ihan mieluusti käyn kokeilemassa aikamatkaa heti, kun joku keksii aikakoneen ja lähettää lipun.
Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua
Entäs jos kuolema soittaisi aamuyöllä
🎶This will be the day when I die🎶 Adam Silvera on luonut maailman, jossa klo 00.00-03.00 kuolevalle soitetaan, että hän kuolee tänään. Pu...
-
Tammikuussa 2024 luetut kirjat 54 kpl, uusia maita tuli Costa Rica. Luetuista mausta puuttuu viitisentoista. Aalto Ilari ja ...
-
Aloitin Kirja joka maasta -haasteen toteutuksen 2017 tammikuun alkupäivinä, koska olin perin juurin kyllästynyt skandinaavisten dekkareiden...
-
Kirja joka kunnasta haaste on innostanut lukemaan kirjoja muualtakin kuin isoista kaupungeista. Päivittelen tilannetta tämän tästä ja nostel...