Miksi sitten kirjoitan aiheesta tänään? No tietenkin siksi, että tupakointia ei juuri nykyisin näy kirjoissa, mutta aiemmin näkyi melkeinpä kaikissa vanhoissa kirjoissa: dekkareissa tupakantumppi ja siinä ollut huulipuna olivat usein johtolankoja, hieman rohkeammissa romaaneissa tupakan sytyttäminen kuvasti aktin päätöstä ja jopa lastenkirjoissa isät saattoivat polttaa piippua tai sikaria.
Itsekin olen elänyt tuota aikaa, joten en heitä kirjaa nurkkaan, kun Sherlock Holmes sytyttää piipun... Sen sijaan aktiivinen, nykyisin ehkä tupakointia enemmän valtavirtaa oleva nikotiinin käyttö, saattaa olla se piste, jolloin päätän, että kirjasarjan seuraavaa osaa en enää lue. Saman kohtalon on saaneet myös esimerkiksi kirjasarjat, joissa tissutellaan joka ilta, joissa poliisi käyttäytyy siviilissä kuin teinibissis, tai kirjasarjan taustalla kulkeva sivujuoni nostaa karvat pystyyn esim. huonon työilmapiirin vuoksi.
Koska tupakointi ei ole itselleni mitenkään tärkeä juttu, en listaa tähän dekkareita, missä tupakoidaan. En edes vertaile kuinka savuisia oli ennen muinoin ottomaanien kahvilat, maailman satamien kapakat, matkahuollon baarit ja boheemimpien nuorten aikuisten illanvietot.
Kissaten
Se johdattaakin ajatukset Japaniin. Japanilainen kissaten estetiikka on säilynyt, vaikka tupakointi on Japanissakin siirtynyt pääasiassa tupakkakoppeihin.
Yksi Japanin erityisistä kulttuuriasioista on kissatenit. Kissaten on hämyinen teehuone, missä joskus aiemmin leijui tupakansavu ja äänimaailma täyttyi lähinnä jazzista lp-levyiltä soitettuna. Savua lukuun ottamatta näin on edelleen. Kellään ei ole kiire ja toisin kuin meillä, missä moititaan kahvilassa työskenteleviä usein liiasta viipyilystä.
Olen aiemmin yrittänyt lukea vain yhtä Murakamin teosta. Se ei innostanut, mutta jatkoin sinnikkäästi puoleen väliin. Kun nyt etsin kissatenin tunnelmaan sopivaa kirjaa, löysin Haruki Murakamin Pimeän jälkeen -kirjan. Ajattelin sen sopivan kaltaiselleni yö ihmiselle, ja sopiihan se. Kirja oli suorastaan täydellinen. Aloitin kuuntelun illalla, enkä malttanut nukahtaa ennen kuin kirja loppui. Nykyisin sitä tapahtuu enää harvoin.
Kirja kertoo yhdestä yöstä. Tyttö istuu kahvilassa lukemassa kahvin äärellä. Vihreä kermasooda (vihreä meloonilimsa, jäitä, vaniljainen kermajäätelöpallo ja punainen kirsikka korkeassa lasissa) istuisi miljööseen ehkä klassisimmin, mutta ei kahvissa mitään vikaa ole.
Poika tilaa tytölle toisen kahvin samalla kun tilaa itselleen salaatin. Tyttö ehkä söi kahvinsa kanssa kissateniinkin loistavasti sopivan tamago sandon, pilvimäisen kevyen kananmuna-majoneesisandwichleivän, missä on runsaasti majoneesista ja kananmunista tehtyä tahnaa kahden ohuen, reunattoman paahtoleivän välissä. (Kotikokille vinkkinä, 2-3 rkl majoneesia ja 4 keitettyä kananmunaa todella pieneksi murskattuna, ripaus suolaa, hieman sokeria ja valkopippuria. Kaksi paahtoleipää, leipää ei paahdeta, ja täytettä on paksumpi kerros kuin 2 leipää yhteensä).
Yön aikana tapahtuu kaikenlaista. Moni asia muuttuu yhdessä yössä, kuten nuorten aikuisten elämässä usein käy. Kohdataan oikeita ihmisiä. Tehdään päätöksiä tai ajaudutaan uusille urille. Itselleni tästä yöstä tuli mieleen luokkaretkiyö Maarianhaminassa kauan sitten, vaikka itse tapahtumat olivat kovasti toisenlaiset.
Kissatenit ovan levollisia paikkoja. Niissä viihtyyvät ihmiset, jotka eivät ehdi tai tahdo mennä kotiin. Olipa kyseessä myöhään töistä lähtevä salaryman tai kotioloja karttava nuori aikuinen, paikka sopii kaikille. Musiikki soi vain taustalla, keskusteluun on mahdollisuus, mutta useat haluavat vain uppoutua yksinoloon niin, että muita on lähellä.
Voisin kuvitella tuollaisen paikan kantakuppilakseni. Sääli, että lähiössäni ei sellaista ole... Tai, no, tuskin missään Suomessa. Kissateniin tullaan viipymään kahvin, teen tai soodan äärellä. Alkoholia ei ole tarjolla.
Kissatenit kuuluvat myös Murakamin henkilöhistoriaan. Nuorempana hän oli sellaisessa töissäkin.
Kuvitteellinen kirje kissatenistä ystävälle
31.5.2026, Tokio — Suomessa kai vielä 30.5.
Kuljin tänään pitkään pitkin Kandan ja Jinbōchōn vanhoja kirjakatuja. Tiedät sen tunteen, kun ei oikeastaan etsi mitään tiettyä kirjaa, mutta silti jokainen kellastunut selkämys tuntuu hetken tärkeältä. Löysin yhdestä pienestä liikkeestä vanhan japanilaisen jazzlehden vuodelta 1978. Kannessa oli Bill Evans, ja sivujen väliin oli jäänyt kuivunut vaahteranlehti. Ostin sen vain siksi, että joku oli joskus pitänyt sitä tarpeeksi tärkeänä säästääkseen lehden väliin lehdenkin.
Illalla kävelin sateen jälkeen Shinjukun sivukujille. Tokio on kummallinen sateella — neonvalot eivät oikeastaan näy ilmassa vaan asfaltissa. Kaikki heijastuu maasta takaisin ylös. Kadut näyttävät siltä kuin kaupunki olisi maalattu vesiväreillä.
Löysin tämän kissatenin melkein vahingossa. Kadulta näkyy vain pieni kellertävä kyltti ja kapea portaikko alas kellarikerrokseen. Oven avatessa kuuluu sellainen pieni messinkinen kilahdus, joka tuntuu olevan Japanissa pakollinen kaikissa vanhoissa paikoissa.
Täällä tuoksuu kahvilta, pölyltä, vanhalta puulta ja aivan vienosti tupakalta, vaikka sisällä ei enää saa polttaa. Luulen, että savu on vain imeytynyt vuosikymmenten aikana seiniin. Sellainen tuoksu ei enää koskaan lähde kokonaan pois.
Kaiuttimista soi juuri nyt Bill Evansin Waltz for Debby. Levy rahisee vähän hiljaa taustalla. Ei häiritsevästi, vaan niin että huomaa kuuntelevansa oikeaa levyä eikä digitaalista kopiota. Omistaja — ehkä seitsemänkymppinen mies valkoisessa paidassa — käy aina välillä kääntämässä levyn. Hän tekee sen samalla vakavuudella kuin joku sytyttäisi kynttilän kirkossa.
Tilasin meloninvihreän kermasoodan vain siksi, että se näytti niin täydellisen epäaidolta. Kirkas vihreä lasi, vaniljajäätelöpallo ja päällä punainen cocktailkirsikka. Se näyttää enemmän muistilta kuin oikealta juomalta. Jäätelö sulaa hitaasti limonadiin ja tekee pinnasta vaaleanvihreän pilven.
Ja ne munaleivät. Nyt ymmärrän täysin miksi japanilaiset puhuvat niistä melkein hellästi. Leipä on niin pehmeää, että sitä tuskin tarvitsee pureskella. Munatäyte maistuu vähän makealta ja hyvin rauhalliselta, jos ruoasta voi niin sanoa.
Minulla on mukana Murakamin Pimeän jälkeen. Luin juuri kohdan, jossa hän kirjoittaa:
“Yö on kuin syvä kaivo.”
Se tuntuu sopivan tähän paikkaan täydellisesti. Tämä kahvila on vähän kuin kaivo kaupungin alla. Täällä aika ei oikein liiku samalla tavalla kuin ulkona.
Muistin täällä istuessani, että Murakamihan pyöritti nuorena jazzbaaria nimeltä Peter Cat. Olen yrittänyt kuvitella, oliko se tällainen paikka. Ehkä hieman äänekkäämpi silloin, enemmän savua ilmassa, enemmän opiskelijoita ja liian myöhään venyneitä keskusteluja. Mutta ehkä juuri tällainen kuitenkin: raskaat puutuolit, himmeät valot ja tunne siitä, ettei kukaan halua vielä mennä kotiin.
Ja tuli hassu ajatus — entä jos Murakamin kirjojen jazzkahvilat eivät olekaan mitään yksittäisiä paikkoja? Ehkä ne ovat juuri tällaisten kellarikahviloiden yhteinen muisto. Tokio on täynnä paikkoja, jotka näyttävät siltä kuin ne olisivat unohtuneet ajan ulkopuolelle.
Viereisessä pöydässä istuu nuori mies puvussa. Hänellä on salkku lattialla ja kirja auki, mutta hän ei ole kääntänyt sivua ainakaan kahteenkymmeneen minuuttiin. Luulen, että hän tuli tänne vain olemaan hetken yksin ennen viimeistä junaa.
Täällä ei puhuta juuri lainkaan. Kupit kilisevät hiljaa. Joku yskähtää välillä. Espressokone sihahtaa kaukana tiskin takana. Ja kaiken päällä kelluu jazz, kuin savu jota ei enää ole.
On jotenkin lohdullista ajatella, että Suomessa on vielä eilinen ja täällä jo huominen. Että istun tässä sunnuntaiyössä samaan aikaan kun siellä ehkä vasta lauantai vaihtuu hiljalleen myöhäiseksi illaksi.
Ajattelin jäädä tänne siihen asti, että uni alkaa painaa silmiä. Hotelli on vain muutaman kadun päässä. Mutta juuri nyt en halua vielä takaisin huoneeseen. Tässä paikassa on sellainen tunne, että jos lähtee liian aikaisin, jokin tärkeä keskustelu jää kuulematta — vaikka kukaan ei edes puhu.
Ehkä juuri sitä ihmiset tarkoittavat, kun he puhuvat Tokion yksinäisyydestä kauniina asiana.
* *. *
Lopputilastot
Ja lopuksi vielä palataan tilastoihin. Ruotsi siis johtaa tupakoimattomuustilastoa. Ruotsin prosenttimäärä taisi olla jo viime vuonna 4,8% (vertailun vuoksi Suomi, missä noin 10 % tupakoi säännöllisesti.) Paljon on muuttunut nuoruuteni päivistä, jolloin tupakkaa kului melkein joka perheessä.
Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Pohjoismaissa nikotiinin saanti on edelleen yleistä. On nuuskaa, nikotiinipusseja, - purukumia, -suihkeita ja vapetusta. Taitaakin olla niin, että terveellisemmin tupakan ja sen kaltaisten tuotteiden käytön suhteen etetään maapallon toisella puolen, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, missä osa tupakkaa korvaavista tuotteista on kielletty. Myös tupakan suhteen epäterveellisimmät maat löytyvät Oceaaniasta: tilastoja johtaa Nauru, missä noin puolet aikuisista savuttelee säännöllisesti.
Japanissa tupakoivien prosenttimäärä on noin 15. Korvaavina tuotteina käytetään kuumennettavia tupakkatuotteita (ei vapetus).
Sukuhistoriastani kiinnostuneille vielä yksi nippelitieto: suvustani löytyy jo 1700-luvun Kurikasta yksi esi-isä, jonka taloudessa ei tupakkaveroa maksettu (oli ainoa kurikkalainen isäntä laatuaan). Talossa maksettiin kuitenkin jousitetuista kieseistä ylellisyysveroa, joten veronkierrosta tuskin oli kyse. Isäntämiehelle ei vaan tupakka maistunut, eikä ilmeisesti sallinut sitä nautintoa rengeillekään.
Itseäni on kutkuttanut viimeaikoina Reelsit, missä entiset tupakoivat lähtevät ulos puhaltamaan saippuakuplia, kun mieli tarvitsee tupakan mittaista taukoa työstä. Ei huono idea.
