Perheenjäsenet (lihavoituna kirjassa useimmin mainittu nimitys)
Kris, Kristiina Veronika, 17 vuotta, oppikoulun kuudennella luokalla.
Rita, Margarita, ottotytär, täyttää 16 vuotta isän häämatkan aikaan s. 1937, viidennellä luokalla oppikoulussa.
Virva Maaria, 14 vuotta, jonka ensimmäinen, Päivälehdessä julkaistu satu oli Hämähäkin vangit.
Dodo, Dolores, 11 vuotta, oppikoulun ensimmäisellä luokalla
Riku-isä, kirjailija Rikhard Selja.
Miili-täti, 70-vuotta, tyttöjen äidin sisko, joka palaa siskonsa luokse, kun perheeseen kun isä saa uuden vaimon.
Neiti Rea Meri, 28-vuotta, sairaanhoitaja, isän uusi puoliso.
Nefernefer-kissa, vihreäsilmäinen, Sinuhesta nimensä saanut.
Kaikkien muistoissa lasten kuollut äiti, Maria sekä Margaritan äiti ja isä.
Muut henkilöt: tyttöjen luokkatoverit, joitain naapureita sekä joidenkin luokkatovereiden vanhempia, joitain opettajia.
Tapahtumapaikka
Kirjasarjan tapahtumapaikkana on pikkukaupunki.
Ei kuitenkaan niin pieni, etteikö kirjan tapahtuma-aikaan, vuonna 1953 tai 1952 kaduilla ja kujilla ollut nimiä. Kirjan tapahtuma-aika ei ole kiveenhakattu vaan päätelty. Margarita tuli Seljalle 2-vuotiaana. Elettiin joko kesää tai syksyä 1939 tai kevättalvea 1940, koska hänen isänsä odotti kutsuntaa sotaan tapahtuvaksi koska tahansa. Jossain vaiheessa kirjaa sanotaan, että Margarita oli tullut perheeseen lähes 13 vuotta sitten. Tuolloin elettiin tammikuuta. Näistä päätellen vuosi oli siis 1952 tai 1953 riippuen siitä, minkä ikäinen Margaritan isä oli (otaksuttavasti talvisodan alkessa reilusti alle 30-vuotias) ja mikä oli hänen kuntoisuusluokkansa (kirjassa mainitaan laihuus ja eräänlainen rähjäisyys, joten oliko kyseessä nälkiintyminen ja/tai masennus ja miten se vaikutti palveluskelpoisuuteen).
Perheen koti sijaitsee Leppäkertunkujalla. Jos ajatellaan pelkästään Leppäkertunkujaa, niin nykyisin sen niminen katu löytyy Hämeenlinnasta, Hangosta ja Imatralta. Kirjaa ajatellen luontevin paikkakunta noista olisi Hämeenlinna, mutta se ei mitenkään käy ilmi kirjasta, ei ainakaan näin satakuntalaisin silmin katsottuna. Toisaalta, nimi on ylipäätäänkin kuvitteellinen ja oliko vielä 1953 vuonna missään Leppäkertunkujaa. Kaupungithan ovat voineet ottaa kujan nimen kirjasta eikä päin vastoin.
Joka tapauksessa matkaa kaupungin keskustaan Seljan talolta on 10 kilometeriä. Saman kujan varrella on lähellä naapureita, mm. utelias kansakoulunopettajan vaimo asuu lähellä. Talo sijaitsee lähellä järveä. Melko lähellä rantaviivaa on saari, jossa Arin perheellä on kesämökki, Kimin äidin vanhemmat asuvat näköetäisyydellä tyttöjen kodin vinttikamarin ikkunasta, kapean jokiuoman toisella puolella.
Vaikka matkaa on noinkin reilusti kaupunkiin, lähetä löytyy kuitenkin kukkakioski, josta voi ostaa tammikuussa tulppaaneita.
Rauhasta ja sodan varjosta
Kirjasarjan kirjoittaja, Rauha S. Virtanen oli kirjan julkaisun aikoihin, vuonna 1955, 24-vuotias ja asui Tampereella. Perheeseen kuului 2-vuotias tytär ja mies, joka oli haavoittunut sodassa.
Sodan varjo näkyy kirjassakin. Isä palaa kotiin monien leikkausten ja keuhkotautiparantolassa vietettyjen kahden vuoden jälkeen. Tytöt eivät vielä tiedä, että isä on löytänyt sairaalareissuillaan itselleen uuden puolison. Myös yksi perheen tyttäristä, Margarita, on sodan uhri, sillä hänen isänsä Allan Riuttu, perheen isän ystävä on kuollut talvisodassa ja tehnyt näin tytöstä täysorvon, sillä hänen meksikolainen vaimonsa tanssija Juanita oli kuollut Pariisissa synnytyksessä. 
Suomi oli 1950-luvulla vielä maatalousyhteiskunta. Seljan perheessä kaikki lapset olivat oppikoulussa, mutta monissa kodeissa oli varaa kouluttaa vain yksi lapsista. Muut menivät töihin ja saattoivat sitten opiskella iltakoulussa parempaan ammattiin. Kirjassa Kim potee epävarmuutta ja kateuttakin muita kohtaa, sillä vain hänen on pakko kaveriporukasta käydä kesällä töissä. Toisaalta myös Kris käy töissä pankissa, mutta omasta halustaan, ei pakosta.
Työntekö kuului lapsillekin. Esimerkiksi perheen lapset olivat pesseet talon matot joululomalla tai tammikuun alussa. Tiskaamisessa oli tiukat vuorot ja keittiössä autettiin muutenkin.
Toisaalta kaupungillistuminen alkoi kiihtyä. Nuorisolle alkoi muodostua ensi kertaa omaa kulttuuriaan johon kuului elokuvat, iskelmät ja muu musiikki. Tytöt meikkasivat, ostettiin levysoittimia ja levyjä, pojat toivoivat 17-vuotislahjaksi moottoripyörää.
Nuorten elämä ei aina ollut helppoa. Maailma houkutteli. Nuoret etsivät vapautta maailmassa, jossa aikuiset arvostivat vakautta ja varovaisuutta.
Erityisesti tyttöjen maailma oli ristiriitainen. Tytöiltä odotettiin kunnollisuutta ja hillittyä käyttäytymistä. Veri veti kuitenkin nuorison rientoihin. Koulutusmahdollisuuksien parantuessa naimisiinmenoikä alkoi kasvaa, mutta hormoonit hyrräsivät. Oli ne hyrränneet aiemminkin, mutta ikän karttuenssa riskit kasvoivat. E-pillerit tulivat Suomeen vasta 1962, joten vahinkoja tapahtui. Ei tässä kirjassa, mutta jos Margarita jatkaisi elämäänsä kuten kirjan alussa, ei parin kirjan päästä sekään olisi mahdotonta.
Itse tykkäsin kirjassa siitä, miten Seljan perhe-elämässä tehtiin ratkaisuja. Isä saattoi olla vähän äkkipikainen, mutta harkinnan jälkeen hänkin näki sen, mikä johtaisi parhaaseen lopputulokseen. Tässä häntä auttoi niin puoliso Rea kuin esimerkiksi nuorin tytär Dodo.
Tyttöjä ei pakoteta omaan muottiin. Jokainen saa olla oma itsensä, olipa sitten näkyvä ja räiskyvä tai vetäytyvä ja pohdiskeleva, kaunistautuipa tai ei.
Nuorille tytöille sallitaan kirjassa unelmat, ihastukset, epävarmuus, ristiriidat, häpeä, kateus... koko nuoruuden tunneskaala, joten lukijalle löytyy paljon kosketuspintoja. Kirjan henkilöihin on helppo samaistua, koti voi olla turvasatama, mutta myös ahdistavuuden paikka, ensimmäinen ihastus vie jalat alta, mutta myös voi olla kiusallista ainakin jälkeenpäin, osa kuuluu isoon kaveripiiriin, osa tuntee aina ulkopuolisuutta, ainakin keskimmmäiset lapset voivat jäädä vanhimman tai perheen nuorimman lapsen varjoon.
Itsessäni tunnistin kirjaa nuorena lukiessani Virvan eikä se tunne ollut muuttunut vuosikymmenten saatossa. Nyt vain tuntui siltä, että olisipa itselläni ollut tuolloin joku aikuinen mallina kirjoittamiseen. Mutta vain yhdeksännen luokan äidinkielen opettajani kannusti siihen eikä se kantanut pidemmälle kuin päivän runoon lukion ensimmäisenä vuotena.
Hyvän kirjan tapaan tässäkin myös nuoret keskenään ovat pääosin reiluja toisilleen. Esimerkiksi Tomi näki että oli sanoillaan liukunut vaaralliselle alueelle manitessaan Arin ja Margaritan pitkän poissaolon, ja korjasi tilanteen vitsailemalla itsestään niin, että Ari, joka kuitenkin oli ollut eräänlaisessa kilpakosiskelijan asemassa, ei joutunut noloon tilanteeseen. Hatunnoston paikka. Hyvää pelisilmää.
Muitakin vastaavia tilanteita bongasin. Mielestäni on aina hyvä, että kirjoissa on jotain, mistä voi oppia. Etenkin nuorten kirjoissa. Ellei näitä asioita opetettu jo kotona, on hyvä, että niihin voi törmätä ainakin kirjoissa. Kun 1950-luvun puolivälissä monet lukijakohderyhmän ikäisten vanhemmat olivat itsekin olleet vielä teini-iässä sota-aikaan, eivätkä välttämättä saaneet samanlaista perhekasvatusta sodan vuoksi, mitä he olisivat ilman sotaa saaneet, oli vain hyvä, että oppia jaettiin myös kirjoissa.
Rahasta
Kirjaa on pidetty hyvänä sodanjälkeisen ajan keskiluokkaisen perheen kuvauksena. Lapset ovat kilttejä, mutta kukin oma persoonansa. Perheellä ei ole palvelijaa, mutta 1950-luvulla ne alkoivat olla harvinaisuuksia muutoinkin.
Rahaakin perheellä on käytössään, sillä 1950-luvun alussa monilla ei ollut varaa eikä edes toiveitakaan lähteä häämatkalle Pariisiin kahdeksi viikoksi. Sinne pääsi tuolloin jo lentokoneella useammalla välipysähdyksellä, mutta matka oli kallis. Halvemmalla pääsi, jos matkusti laivalla tai junalla Ruotsin tai Saksan kautta.
Kirjailijapiireissä Pariisia pidettiin oivallisena kohteena, joten se oli hyvä häämatkakohde. Joko perheen isä tienasi kirjoillaan hyvin tai sitten puolisoilla oli perittyä varallisuutta niin, että matka oli mahdollinen. Kirjailijan tapauksessa myös apuraha olisi yksi mahdollisuus. Kirjailijoilla oli mahdillista myös kirjoittaa lehtiin matkoistaan, joten häämatkakin saattoi olla osin työmatka, josta sai juttupalkkioita.
Perheellä ei ollut autoa, mutta esimerkiksi Tomin perheellä oli sekä auto että Tomille lahjaksi hankittu moottoripyörä. Matkat taittuivat bussilla tai taksilla. Toisaalta bussiakaan ei aina tarvittu, sillä esimerkiksi pieniä kyläkauppoja oli tuohon aikaan tiheässä myös maaseudulla. Esimerkiksi omalla kotikylälläni, jossa ei todellakaan ollut satoja asukkaita, kauppoja oli 1960-luvun alussa vielä 2 kilometrin säteellä kolme ja 5 kilometrin päässä vielä neljäs.
Perheellä, vaikka olikin keskiluokkainen, ei ollut omaa puhelinta, vaan soittamaan lähdettin puhelinkopista. Televisiosta ei vielä edes uneksittu, sillä ensimmäinen suomalainen television koelähetys nähtiin kirjan ilmestymisvuotena, 24.5.1955. Säännölliset lähetykset alkoivat Tes-TV:ssä 1956 ja Ylelllä 1958. Radio oli, mikä oli luonnollistakin, sillä jo sodan aikaan sellainen hankittiin vähitellen kaikkiin koteihin, joilla siihen oli varaa sillä sotauutiset haluttiin kuulla kotona.
Ruuasta
Enid Blytonin Viisikot-sarja on tunnettu ruuastaan, mutta kyllä Seljan tytötkin kunnostautuu eräänlaisena ruokakirjana. Kirjassa herkutellaan, ei missään nimessä hummerilla ja kaviaarilla, vaan kotoisilla herkuilla. Sellaisilla, mitkä olivat mahdollisia tavoitella kaikille.
Kun isä palaa kotiin kahden vuoden parantolassa vietetyn ajan jälkeen, tarjolla on hyvää kahvia, Dodon leipomia pikkuleipiä ja rusinakakkua.
"Älä pane pahaksesi, Miili-täti, hän lausahti, mutta kahta asiaa minä maailmassa vihaan: juoruilevia naisia ja huonoa kahvia. Tämä kahvi on erinomaista ja rouva Pirisen me poistamme nyt mielestämme." toteaa isä kirjassa.
Kahvi oli kortilla Suomessa 1.3.1955 saakka, joten kahvi oli säännöstelty tuote. Seljan perheessä kahvia joivat säännöstelystä huolimatta kaikki. Dodon kahvin juonnista en huomannut mainintaa, mutta ainakin neljätoistavuotias Virva joi kahvia. Kahvikuponkeja ei riittänyt isoon kahvin juontiin, joten kenties Seljan perhekin hankki ylimääräisiä kuponkeja vaihtaen tai ostaen niitä muilta. Kirjan tapahtuma-aikaan korttien vaihtaminen ei juuri tullut kyseeseen, sillä esimerkiksi toinen haluttu vaihtoehto, tupakka, ei ollut ollut kortilla enää 1950-luvun puolella.
Kuten "kaikissa" kotimaisissa sodanjälkeisissä kirjoissa, tässäkin herkutellaan letuilla ja hillolla. Se oli omankin lapsuuteni (1970-luku) sunnuntai-iltojen herkkujälkiruoka.
Nuorison illanvietossa tarjolla oli mansikkamehua ja leivoksia, appelsiinejä ja banaaneja sekä nakkeja sinapin kera. Tarjoilijoina oli Dodo ja hänen luokkakaverinsa Ulla. Kalliiksi se tuli, mutta illanvietossa oli hauskaa. Juhlijoita kemuissa oli yhteensä 11 + kissa, jolla oli oma roolinsa illan vietossa.
Nakkeja sinapin kanssa syötiin myös juhannusyönä kokolta palattua. Tytöt olivat keränneet matkalla kukkia kuten juhannusyönä kuuluu.
Kemujen jälkeen rahaa oli niukalti. Syötiin ainakin silakkalaatikkoa ja leipäressua. Jälkimmäistä voisin kuvitsella kokeilevani koekeittiössä, jos tulisi koekeittiöfiilis. Silakkalaatikkofani en ole koskaan ollut, mutta syön sitä kuitenkin jos tarjotaan. Sairaalle tehtiin kaurakeittoa ja porkkanakeittoa.
Isän kihlatulle tarjoiltiin ensivierailulla vasikanpaistia (taisi olla kuitenkin ylipäätään nautaa eikä juottovasikkaa). Jälkiruokana tarjoiltiin kylmää luumukiisseliä kermavaahdolla, mitä itse asiassa on tehnyt mieli jo pitkään, mutta ei vaan ole tullut tehtyä, ehkä ensi sunnuntaina...Anoppi teki luumukiisseliä usein ja tarjoili sen nimenomaan kermavaahdon kanssa. Minun kotonani luumukiisseli on syöty aina riisipuuron kanssa ja on ollut notkeampaa, mitä anopin paksu kiisseli.
Thalia-joukon illanvietossa Arin luona saaren tyrolilaishuvilalla nautittiin perheen kotihengettären Miinan tekemiä voileipiä ja juotiiin kotikaljaa tunnustuspussi-peliä pelaillen. Tunnustuspussiin laitettin lappu, johon kirjattiin pahin luonteenvika. Porukalla nostettiin lappuja ja mietittiin parannuskeinoja ongelmiin. Samalla myös yrittiin arvella, kenen ongelmasta on kyse. Mielenkiintoinen peli. Voileipien päällyksistä ei puhuttu mitään, mutta kun perheen isä ja Rea palasivat Pariisista, kaipasi isä sillivoileipiä.
Runoudesta
Pidin aivan erityisesti siitä, että kirjan henkilöiden kirjoittamat sadut ja runot oli myös julkaistuna kirjassa.
Kirjassa vilahtelee siellä täällä runous. Wikipedia kertoo, että Virtasen innoituksena sarjalle oli Pieni Runotyttö -sarja. Sitä en ole itse lukenut, mutta runotyttö viittaa sillä tavoin runouteen, että veikkaan, että runoja sielläkin rustataan.
Tytöistä Virva kirjoittaa ja lukee runoja ja kirjan pojista Ari Saarnilla on pöytälaatikossaan mittavampikin runokokoelma, kokonaista kaksi vahakantista vihkoa. Niistä sata on kirjoitettu Margaritalle.
"'Minä en tiedä, ovatko ne hyviä vain huonoja, sanoi Ari hengästyneensti. Mutta jos välität... ' Hän kaivoi taskustaan pienen litteän rasian. 'Minun on koko kesän tehnyt mieleni antaa sinulle tämä. Siksi olen pitänyt sitä aina mukanani. Siinä on sisällä runo. Ei se ole Tumma arvoitus, se oli hupsu ja lapsellinen. Tomi oli aivan oikeassa, kun nauroi sille. Tämä on uusi. Mutta lue se vasta kotonasi äläkä näytä sitä kenellekään.'" Ari Margaritalle kesäisenä iltana.
Virvan runoilijasuosikkeja ovat Laura Harmaja ja Kaarlo Sarkia. Kukapa ei Sarkiasta pitäisi, totean, ja niin totesi kirjassa Arikin, joka lukee mielellään Charles Baudelairea ja Rainer Maria Rilkeä sekä Aaro Hellaakoskea. Myös P. Mustapäätä hän suosittelee Virvalle, ja Virva etsiikin käsiinsä kirjastosta Mustapään runokirjan.
Muut runoilijat olivat tuttuja, mutta Baudelaire oli itselleni aiemmin vain nimenä tuttu. Niinpä siihen piti hieman tutustua, sillä kirjassa Arin isä, lääkäri, joka on ollut jossain vaiheessa rakastunut Reaan, halveksii selkeästi poikansa kirjavalintaa. Kun 16-vuotias, mutta jo oppikoulun seitsemännellä luokalla oleva Ari lukee Baudelairea, isä toteaa, että pitäisi lukea hyödyllisempää kirjallisuutta, kuten geometriaa tai vaikka dekkareita.
Itseäni selkeästi pojastaan suuria toivovan isän toive että poika lukisi dekkareita hieman hämmästytti, sillä olen aina ajatellut, että vasta Matti Yrjänä Joensuun myötä dekkareista tuli Suomessakin hyväksyttävämpää luettavaa. Aiemmin, esimerkiksi Agatha Christien suosiosta huolimatta, dekkareita pidettiin alempiarvoisena lukemisena. Olisi voinut kuvitella, että ranskalaisen runouden lukeminen olisi keskiluokkaisen isän toivelukemista pojalleen... Kun tutustuin enemmmän Baudelaireen, ymmärsin, että hänellä oli liian radikaali maine.
Baudelairen runokirjasta Pahan kukat poistettiin kuusi runoa, jotka 1800-luvulla olivat liian eroottisia tai viittasivat naisten väliseen rakkauteen. Vampyyreistakin Baudelaire kirjoitti, ja oli siten myös eräänlaisena esimerkkinä goottikirjallisuudelle.
Pahan kukat ilmestyi ranskaksi 1857, saksaksi kokonaan joskus 1880-luvulla. Kirja on suomennettu kokonaan vasta 1962, ja ruotsinnettu 1963 joten mietin, lukiko Ari runoja ranskaksi tai saksaksi, vai jostain antologiasta?
Tähän hätään en ehtinyt käydä kirjastossa lainaamassa Boudelairea, joten piti turvautua nettiin ja ChatGPT:n tarjoilemiin muutamiin käännöksiin. Oheisen runon, joka ei ollut Pahan kukat -kirjan kiellettyjen runojen listalla, valitsin tähän siksi, että itselleni se toi mieleen jollain tapaa Raamatun Rakkauden korkeaveisun (Laulujen laulu).
“Sinun rintasi ovat kuin kaksi gasellin vasaa...”
“Minun rakkaani ojensi kätensä aukosta, ja sisimpäni värähti.”
1950-luvulla ne nuoret, jotka lukivat runoja, lukivat kirjassa lueteltuja runoilijoita. Kotimaisten runoilijoiden ohella keskieurooppalaiset runoilijat olivat suosittuja. Kirjassa mainittujen ohella ainakin Herman Hesse, Paul Verlaine, Arthur Rimbaud, T.S. Eliot, sekä tietysti kotimaisista myös Edith Södergran.
Virvan runoinnostus oli tunnettua ja hän saikin nimipäivälahjaksi kiikkalaisen runoilijan Kaarlo Sarkian (1902-1945) runokirjan. Itsekin olen Sarkiaa lukenut ja hänen runopolullaan Kiikassa kävellyt.
Rakkaudesta
Rakkautta on kirjassa ilmassa runsaasti. Isä on rakastunut Reaan.
Virva ihastuu Ariin. Ari ja Tomi ovat ihastuneita Margaritaan, jonka mielessä on vastaavasti erityisesti Kim. Noinhan se meni omassakin koulussani.
Koska en muista mitään tulevista kirjoista, on tässä kohden hyvä ennustaa tulevaa. Kirjassa Kim itse sanoo enteilevän lauseen lp-levy leikin päätteeksi. Jokainen on nostanut sokkona pinosta levyn jonka on omistanut jollekin. Kim omisti oman levynsä, Some sunday morning, Dodolle. Hän vei kuitenkin illan viimeiseen tanssiin Margaritan, joka oli toivonutkin enemmän tai vähemmän salaa pääsevänsä tanssimaan Kimin kanssa koko illan, mutta ei ollut siinä onnistunut. Laulu oli Edit Piafin Kuolleet lehdet. Pidän kappaletta enteenä:
"Kauan tuo kesämme kestänyt ei..."
Veikkaan, että Kimistä ja Margaritasta ei siis tule paria, vaan Kim valitsee nuoremman siskon Dodon.
Veikkaan myös, että ruotsin opettajan sijaisella, nuorella ylioppilaalla tulee olemaan jatkossakin paikka kirjassa, kenties Virvan tai Krisin puolisona.
Päätyykö Margarita ja Ari sitten yhteen, vaikea sanoa. Veikkaisin kuitenkin tulevaksi pariksi enemmänkin Virvaa ja Aria, ellei sitten ruotsin opettajan sijainen Martti tule ja vie Virvaa vihille.
Nämä ja paljon muuta jää nähtäväksi, mutta kesäkuussa on onneksi seuraavan kirjan vuoro.
Olen kyllä äärettömän huono odottamaan kirjojen ja tv-sarjojen seuraavaa osaa, joten saattaa olla, että luen kaikki kirjat samoin tein. sekin jää nähtäväksi.
