Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Rooma

Itseäni jäi häiritsemään, että Rooma jäi sarjassa käsittelemättä. Koska sijoitin David Hewsonin kirjan monta päivää sitten Vatikaaniin tapahtumapaikan vuoksi, vaikka poliisi oli roomalainen, jäi Rooma nimenä käyttämättä. Pakkohan sekin asia on korjata ennen kuin heitän sarjalle hyvästit. 

Suunnittelin sarjan päätösosaan Jyrki Erraa, mutta itselläni on edelleen sarjan uusin osa lukematta ja haluan palata asiaan vasta sitten. Dan Brownkin kävisi, mutta päätin jättää senkin rauhaan.

Sitten muistin Murhan Via Appialla. Kirja on viides yhdysvaltalaisen Steven Saylorin (s. 1956) antiikin Roomaan sijoittuvaa dekkarisarja. Kirja sijoittuu vuoteen 52 eKr. 

Kirjasarjan etsivänä toimii salapoliisi Gordianus Etsijä. Mukana sarjassa on historiallisia henkilöitä kuten Julius Carsar, Kleopatra, Cicero... 

Kirjan murha tapahtuu Via Appialla lähellä Rooman kaupunkia. Clodius on murhattu. Gordianus alkaa selvittää sitä. Tuttuja nimiä ja paikkoja vilahtelee kirjassa : Marcus Antonius, Pompeius, Vestaalien talo.... Ja se onkin kirjan parasta antia. Tuttuus. En tiedä, olisiko kirja ollut selkeämpi, jos olisi lukenut ensin sarjan aiemmat osat, joista suurinta osaa ei ole suomennettu. 

Sarjassa on 17 osaa, joista suomennettuna on kolme. Egyptiläinen vieras, Murha Via Appialla ja Arpa on heitetty. Tuorein on ilmestynyt suomeksi 2006, joten ihan heti en seuraavaa osaa odottele. . Ruotsiksi löytyy kaksi kirjaa enemmän. Englanniksi viimeisin ilmestynyt on vuodelta 2018. 

Jos lukisin seuraavan osan englanniksi, se olisi osa 6, The House of the Vestals, eli Vestaalien talo. Olen käynyt sen edustalla ja tunnen suurta sympatiaa kodin jumalatarta kohtaan. Kirjassa on kuusi novellia parin ensimmäisen kirjan aikakaudelta 80-73 eKr. 

Kuva Rooman rikomuseosta 2010. Eräs tapa käsitellä vakavan rikoksen tekijöitä. 

Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Toscanan maaseutu

Täydennän sarjaa vielä yhdellä Italiaan sijoittuvalla dekkarisarjalla. Toscanassa oltiinkin jo aiemmin Marco Vichin ja Marco Malvardin seurassa. Erilaista näkökulmaa maakuntaan antaa luostari maailmaan sijoittuva CozyCrime-sarja.

Valentina Morelli on kirjoittanut sarjaa nunnasta, joka ratkoo maalaismiljööseen sijoittuvia rikoksia Toscanan viinialueella. Kuvitteellisen kylän nimi on Santa Catherine, eikä sen sijainti ainakaan minulle ole tarkentunut tämän enempää.

Sarjan nimi on Luostari, murha ja dolce vita (saksaksi Kloster, Mord und Dolce Vita – Schwester Isabella ermittelt). Ensimmäinen kirja oli suomeksi Kuolema keskipäivällä. 

Kirja sarjan päähenkilö on sisar Isabella, joka saa vastuulleen nunnaluostarin tuotteiden myynnin paikallisilla viikko markkinoilla. Myynnissä on erityisesti luostarin oliiviöljysadon tuotteita, muutta ainakin joissain kirjoissa myös tomaattikastiketta. Myyntityön helpottamiseksi Isabella saa käyttöönsä polkupyörän.

Kun rikoksia ilmaantuu, sisar Isabella ratkoo niitä karabinieri Matteo Silvestrin kanssa. Karabinierit ovat Italian poliiseista ne, jotka toimivat maaseudulla, kuten tämän sarjan jossain osassa mainitsin. Silvestri on kylän ainoa poliisi. 

Luostarin abbedissa ei luonnollisestikaan ole ilahtunut Isabellan rikosharrastuksesta, mutta minkäpä sille mahtaa.

Ensimmäisen kirjan ensimmäinen uhri on nunna, jonka piti soittaa vellikellolla nunnat syömään. 

Valentina Morelli (s. 1982), kirjailijanimi on keksitty, eikä oikeaa nimeä ole paljastettu. Kirjoista on suomennettu tällä hetkellä kolme. Saksaksi kirjoja löytyy tätä kirjoittaessa jo 36. Kirjat on kirjoitettu kuuden vuoden aikana, eli kuusi kirjaa vuodessa, mikä voisi viitata myös kirjoittajaryhmään. 

Toisaalta kirjoittaminen ja julkaiseminen ei tarkoita samaa asiaa. Jos on iso pöytälaatikko, se voi olla täynnä melkein valmiita kirjoja. Kustantaja ei ole vahvistanut kirjailijasta mitään tietoja, joten kaikki on mahdollista. Ja toisaalta, mitä väliä, jos sarja myy ilman kirjailijan vahvaa tunnistautumista. Periaatteessa kirjailija voisi olla mistä tahansa saksankielisestä maasta, tai vaikka italialainen joka osaa saksaa hyvin. 

Itse tykkäsin, että sarja oli genressään mukava lukukokemus. Kirjat ovat kevyttä CozyCrimeä. Pääpaino on miljöössä, jos kirjassa on "yhteiskunnallinen sanoma" se on häivytetty niin, ettei se hyppinyt ainakaan minun silmille. Yleensäkin nautin, jos en keksi, mistä ongelmasta kirjailija halusi dekkarinsa tällä kertaa kirjoittaa. Mielestäni dekkarin tehtävä on myös viihdyttää. 

Mutta juu, en suosittele niille, joita ei kiinnosta kuulin skandinaaviset dekkari ja amerikkalaiset kovaksikeitetyt FBI etsivät. 

Kirjat ovat kevyitä eikä turhan paksuja, vain noin 120-150 sivua. 

Romantiikkaakin on mukana, ei tosin nunnan ja karabinieriupseerin välillä. Eikä vaivoiksi asti ainakaan kolmessa ensimmäisessä kirjassa.

Ja totta. Tarkkaavaisempi lukija huomasi, että juurikin edellisestä päivityksessä kerroin, että en ole sinut saksalaisten dekkarin kanssa. Joko tämä oli poikkeus tai sitten kirjailija on todella esimerkiksi Itävallasta. Vaikka eipä sillä ole väliä. Hyvänlaisesti kevyt sarja kevyiden kirjojen ystäville. Seuraava osa voisi ollakin tämän vuoden saksan kielellä lukemani kirja. 

Soffamatka Karstiin

Nyt oli kyllä vaikea paikka matkustaa. Edes soffalla. Kirjoja löytyi kyllä, mutta missä tarkalleen sijaitsee Karsti? Karsti on vuoristo Balkanilla. Karsitksi kutsutaan aluetta joka sijaitsee nykyisin Koilis-Italian ja Lounais-Slovenian alueella. 

Karsti on myös yleisnimitys maaperälle, jossa liukenevat kivilaadut kuten kalkkikivet rapautuvat veden vaikutuksest niin, että niihin alkaa esimerkiksi tulla selkeitä juonteita, jotka saavat kivipinnat näyttämään kuin epämääräisen muotoisten laattojen peittämältä laatoitukselta, missä laattojen välinen laasti on kulunut pois. 

Rapautumisen edetessä urista voi muodostua järviä myös maan alle. Rapautua voi myös muilla tavoin. Nimitys tälle maaperätyypille on peräisin Välimeren tältä alueelta. 

Karsti alueita on lähes koko maapallolla. Suomessa niitä ei ole isoja alueita. Isoimmat lienee Lohjan kalkkikivialueella. Esiintymiä on vähän, koska maaperämme on pääosin graniittia. Kovat kivilaadut ei juuri liukene. 

Kartasta katsoen näyttäisi, että vähiten karstia esiintyy Etelä-Amerikassa, eniten ehkä Kauriin kääntöpiiri tuntumassa Kiinassa. 

Luin hiljattain uudestaan slovenialaisen, nuorena kuolleen runoilijan Srecko Kosovelin  (1904-1926) runokirjan Punainen raketti : valitut runot. 

Kirjan on ansiokkaasti kääntänyt Kari Klemelä 2010. Kirjoissa minulle on tärkeintä tarinat, joten harvoin innostunu sanojen valinnasta tai järjestyksestä niin paljon, että tunnen tarvetta mainita kääntäjää. Nyt sellainen tarve tuli. 

Kosovelin kuolemasta tuli sata vuotta 26.5.26, mutta runoissa on edelleen tenhovoimaa. Ainakin minua ne puhuttelivat. Valitsin kuvaan syksyisen runon, koska kohta se on taas käsillä. Syksy. Kesäpäivän seisaushan oli eilen ja nyt mennään syksyä kohti. 

Kosovel oli slovenialainen, mutta nykyisestä Italian rajasta on Sezanaan matkaa vain pari kilometriä. 

Kisovelin syntymäpaikka liitettiin vuonna 1920 se Italiaan ja toisen maailmansodan jälkeen Jugoslaviaan, nyttemmin Sloveniaan. 

Viimeaikoina olen lukenut ja ratkonut geomysteereitä paljon Euroopan maista ja jollain tapaa hämmästynyt siitä, kuinka monesti rajoja on siirrelty. 

Sezanan kanssa siirtely tapahtui melkolailla kiivaaseen tahtiin. Kosovelkin ehti asua kahdessa eri maassa, vaikka eli vain lyhyen elämän. 

Lukisin mieluusti Kosovelia enemmänkin. Lyhyestä elämästä huolimatta, hän ehti kirjoittaa noin 500 runoa ja toisen saman verran luonnoksia, jotka eivät ehtineet valmiiksi. Melkein kaikki julkaisukelpoiset runot ja teksit on julkaistu viimeistään Kosovelin 100 vuotisjuhliin mennessä. Näistä suomeksi on käännetty tällä hetkellä vain tämä runokirja. 

Toinen kuuluisa slovenualainen alueen kirjailija oli Boris Pahor (1913-1922), jonka pääteos Nekropoli (1967) perustuu hänen kokemuksiinsa keskitysleireillä. Kirja on suomennettu vasta 20 vuotta sitten, joten en vielä ole "ehtinyt" lukea sitä. Ehkä se on tämän vuoden keskityskeirikirjani. Pahoilta ei käsittääkseni ole suomennettu muita kirjoja. 

Karstin alueen isoin kaupunki, Italian Trieste kuului Kosovelin syntymän aikaan Itävalta-Unkarin rannikkoon. Se oli aikanaan Habsburgien valtakunnan tärkein satama. Kun Wienistä tai Prahasta haluttiin merelle, mentiin Triesteen. Kaupunki oli Itävalta-Unkarin "ikkuna Välimerelle". Siksi se kuuluu yhä vahvasti saksankieliseen kulttuuriseen muistoon. 

Triesten alue on aikojen saatossa kiinnostanut saksalaisia samoin kuin Tanger ranskalaisia ja Istanbul tai Intia brittejä. Alueella on riittävästi tuttuutta mutta kuitenkin vähän seikkailua. 

Triestessä on asunut pitkään saksalainen dekkarikirjailija Veit Heinchen, joka kirjoittaa asuinalueelle sijoittuvia dekkareita, kuten teki aiemmin Donna Leon Venetsiassa. 

Olen lukenut Heinchenin kirjoista Kullekin suo kuolemansa ja Karstin kuolleet.

Mikään kirjojensa fani minusta ei tullut, mutta eurooppalaisista dekkareista vähiten minua ylleensäkin kiinnostaa saksalaiset dekkarit, vaikka televisiosta katson mielelläni saksalaisia dekkarisarjoja. Ihmismieli on kummallinen tässäkin asiassa. 

Kullekin suo kuolemansa -kirjan nimi on peräisin Rainer Maria Rilken runosta 

"Oi Herra, kullekin suo kuolemansa se joka kypsyy hänen ruumiistansa,kaipuustansa, hellyydestään, hädästään.” 

Rilke vastusti ajatusta tasapaksusta, massatuotetusta kuolemasta, joita kohdataan nykyisin sairaalan anonyymeissä sängyissä. Hän uskoi, että kuolema kantaa mukanaan koko eletyn elämän merkitystä, ja siksi kuolemankin pitäisi olla yksilöllisempi. Kuolema ei ole vain loppu, vaan elämän huipentuma. Rilkekin vietti aikaansa tuolla alueella. 

Heinichen ei kyllä oikeastaan kirjoita pelkästään murhista vaan Euroopan rajasta. Ensimmäisessä kirjassa eletään vuotta 1999, jolloin Jugoslavian hajoaminen oli vielä tuoreehko asia. 

Karsti ja Trieste ovat alueita, joissa latina, germaani ja slaavi kohtaavat. Siksi samoja maisemia ovat kuvanneet niin saksalaiset, italialaiset kuin sloveenitkin kirjailijat yli sadan vuoden ajan. Murhajuonet vanhenevat, mutta rajaseudun identiteettikysymykset eivät.

Triestestä kotoisin on myös Italo Svevo (1861-1928), jonka kirjan Zenon tunnustuksia olen joskus lukenut. Kirja itsessään oli hyvä, mutta kansi aika surkea, aikansa lapsi. 

Kirjassa Zeno Cosini kirjoittaa psykiatrinsa kehotuksesta elämäkertansa. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua ennen psykoanalyysiin harkintaa. 

"Elämä ei ole rumaa eikä kaunista, mutta kyllä omaperäistä."

Cosini lopettaa psykoanalyysinsä ja kostoksi psykiatri julkaisee elämäkerran. 

Svevo sai kirjan idean käännettyään Sigmund Freudin Unien tulkinnan italiaksi. Zenon tunnustusten lisäksi Svevolta on suomennettu kolme kirjaa 20:sta. 

Karstin alueen kirjailijoista ei kuulemma kannata unohtaa myöskään Claudio Magrista. En ole aiemmin kuullutkaan koko miehestä, mutta tätä kirjoittaessani huomasin, että ainakin alueesta kertova Toinen meri täytyy lukea. Magrisin tunnetuimmat kirjat lienevät Tonava ja Mikrokosmoksia. 

Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Karsti

Kolmas dekkariviikon jatko-osa sijoittuu Karstiin (italiaksi Corso). Se on kalkkikivistä ja luolistaan tunnettu koilisitalialainen alue, josta osa kuuluu nykyisin Italiaan, osa Sloveniaan. Sen isoin kaupunki on Trieste. Alueen kulttuurissa sekoittuu italialaisuus, slaavilaisuus ja saksalaisuus ja se on kuulunut aiemmin Itävalta-Unkariin. 

Karstiin alueen rikoksista kirjoittaa saksalaissyntyinen Veit Heinchen. Hänen kirjasarjansa komisario Proteo Laurenti asuu Triestessä. Sarjan ensimmäinen osa on Kullekin suo kuolemansa. Muita suomennettuja on Karstin kuolleet ja Kuolema odotuslistalla. 

Heinchenia voi verrata Donna Leonin siinä, että molemmat ovat muuttaneet Italiaan ja kirjoittavat dekkareita kotiseudustaan. Molempien kirjailijoiden etsivät rakastavat ruokaa...

... Itselleni saksalaiset dekkarit eivät ole olleet suosikkeja. Monet niistä tykkäävät, mutta vain Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava, on saanut minulta täydet pisteet. Niinpä en ollut yllättynyt, kun en tähänkään sarjaan innostunut, vaikka sen seurassa viihdyinkin. 

Sarjan kolmas suomennettu kirja on vielä lukematta, ja olen ajatellut että täytynee antaa sarjalle uusi mahdollisuus. Nyt, kun olen tutustunut alueeseen enemmän, voisin lukea kaikki kolme kerralla. Vaikka tarinat eivät imaisseet minua mukaansa, alueen omaperäisyys imaisi. 

Kirjasarjan yksi keskeinen asia on itse alue. Italiasta kulttuurinsa puolesta eroava Balkan ei ole jossain "kaukana", vaan käytännössä lyhyen veneilymatkan päässä. Se tekee alueen rikoksista eri tavalla kiinnostavia. 

Vaikka Laurentin tutkimukset eivät nousseet omiksi suosikeikseni, kirjojen vahvuus on niiden miljöössä. Heinichen näyttää Italian, joka ei muistuta postikorttia vaan Euroopan rajaseutua, jossa Balkan, Keski-Eurooppa ja Välimeri kohtaavat. Triesten ympäristön karstimaa, historian kerrostumat ja monikielinen kulttuuri jäivät kirjoista paremmin mieleeni kuin itse rikosjuonet.

Muualta Italiasta ei voisi kirjoittaa samanlaisia tarinoita, joissa kohtaa useamman valtion historia sekä rajan (salaa) ylittämisen vaivattomuus. Tosin nykyteknologialla se salaa ylittäminenkin lienee haastavampaa kuin 27 vuotta sitten, mistä ajasta ensimmäinen kirja kertoo. 

Trieste on omanlaisensa. Jos barilainen tai venetsialainen etsivä kohtaa salakuljetusta tai vaikka rajat ylittävää elinkauppaa, heidän pitää puksutella veneellä pidempi tovi meren toiselle puolen. 

Triestessä Slovenia Koperiin lyhyimatka on 12-15 km. Siihen menee merikelpoisella moottoriveneellä 20 solmun nopeudella 20-25 minuuttia. Venetsiasta Kroatian Porečiin on matkaa likimain 100 km, ja aikaa kuluu samalla nopeudella 2 h 40 minuuttia. Barista Albanian pääkaupungin lähelle Durrësiin on matkaa 220 km, ja aikaa kuluu samalla nopeudella jo 6 tuntia. (Vertailun vuoksi matka Vaasasta Uumajaan on noin 80 km eli noin 2 h 10 minuuttia. Nopeammilla veneillä matka tietty taittuu nopeammin.)

Rex Stoutin Mustan vuoren varjossa - kirjassa Nero Wolfe ja Archie Goodwin matkustavat vastaavalla kalastajapaatilla jostain Bari tienoilta (suhteellinen käsite, en tarkastanut tätä kirjoittaessani) Montenegroon. Aikaa kuluu lähes koko yö, mutta kuljettaja ehti kuitenkin yön turvin takaisin omille aluevesille aamukalaan.

Kullekin suo kuolemansa -kirja alkaa luksusjahdista joka ajautuu rantaan miehittämättömän. On kuuma kesä. Tapaus johdattaa komisario Proteo Laurentin tutkimaan vanhaa epäiltyä murhaa, prostituutiota, ihmiskauppaa ja korruptiota. 

Taustalla vaikuttavat Balkanin sotien jälkimainingit ja järjestäytynyt rikollisuus. Laurenti joutuu pohtimaan myös omaa perhe-elämäänsä. 

Nyt on juhla ja juhannusilta

En muista mistä olen kuullut ensi kertaa termin käenkukuntayöt. Liitän sanan juhannukseen, mutta kukkuuuuhan käki aiemminkin, jo toukokuussa. Tässä muutama vinkki juhannuslukemiseksi.

Hyvää juhannusta!

Toiset 20 yötöntä yötä. Suomalaiset dekkarikirjailijat ovat jälleen koonneet kirjan ilahduttamaan dekkarien ystäviä juhannuksena. Mutta sopii tämä luettavaksi koska vaan. 

Lisa Areklew Juhannusmurhat. Tarina alkaa Estonian uppoamisesta 1994. Nykyajassa eletään vuotta 2019. Kirjassa limittyy monien nykykirjojen tapaan useampi aikakausi. 

Laura Arikka Synkeä juhannus. Kirja aloittaa Kuolema Farlaxissa -sarjan. Tapahtumapaikkana on Farlaxin, suomeksi Vaarlahden saaristokunta, Lounais-Suomessa. Vivi Lönin suunnittelema poliisiasema oli ennen täynnä poliiseja, nykyjään siellä on muutaman poliisin lisäksi joukko käsityöalan ammattilaisia. Synkeäksihän vetäjää tämäkin juhannus.

Kerstin Eglundin Tapahtui veden äärellä -dekkarin murhat tapahtuu 1970-luvun Pohjois-Ruotsissa. Opettaja aloittaa tyttärensä kanssa uutta elämää tunturiseudulla asuvan miehen luona Svartvetetin tienoilla. Opettaja löytää kaksi telttailijaa murhattuna. Murhat ratkeavat 18 vuotta myöhemmin. Kirja on julkaistu ruotsiksi 1993, ja on aikalaisekseen paksu rai sitten luin itse silloin vain ohuita kirjoja. Kirjasta on tehty tv-sarja ja kirja palkittiin vuoden pohjoismaalaisena kirjana.

Samuel Karlsson: Kirkkosaaren murhat. Jessica Jackson -sarjan viides osa. 

"Kuvaustiimi matkaa Västervikin edustalla sijaitsevalle pienelle saarelle, missä on hylätty vanha kirkko. Juhannuspyhien aikana on tarkoitus kuvata aaveita ja spiritistinen istunto. Juhannuksen jälkeen kirkosta löytyy kuolleina Kuvaustiimi jäseniä."  (Takakansiteksti).

Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Sardinia

Toinen dekkariviikon jälkeinen bonuspäivä tuli vietettyä Sardiniassa. Se on iso saari Välimeressä lähellä Ranskalle kuuluvaa Korsikaa, ei kylläkään ihan yhtä iso, kuin Sisilia, mutta joka tapauksessa Välimeren toiseksi isoin saari heti Sisilian jälkeen. 

Brittiläisen Michael Dibdinin (1947-2007)toinen dekkari on Sardiniaan sijoittuva Verikosto. Dibdin opetti englantia neljä vuotta Perugian yliopistossa, minä aikana tutustui italialaiseen elämään. Sopimusta ei uusittu, ja hän palasi Englantiin, jäi työttömäksi ja alkoi kirjoittaa kirjoja. 

Olen lukenut suurimman osan sarjan kahdeksasta suomennetuista kirjoista. Niiden tapahtumapaikka vaihtelee kirjan mukaan, joten uusista paikoista innostuva pääse sarjan kanssa Italian ympärimatkalle. 

Ensimmäinen kirja, Rottakuningas sijoittuu Umbriaan, kolmas kirja Salaseura Roomaan ja Vatikaanissakin käydään, Kuollut laguuni Venetsiaan, Cosi fan tutti... niin tekevät kaikki Napoliin, Loppusilaus Keski-Italiaan, Verisade Sisiliaan, ja viimeinen suomennettu kirja, missä Zen pakoilee henkensä edestä, Ja sitten kuolet alkaa Toscanasta. Suomentamatta on kolme uusinta kirjaa, joiden kohteena on Pohjois-Italian Alppialue ja Etelä-Tiroli, Bologna sekä Calabria. Eli lähinnä vain Kaakkois-Viroon ja Luoteis-Italia jää vaille omaa kirjaa. Muita Dibdinin kirjoja löytyy englanniksi seitsemän. 

Kirjasarjan päähenkilö on Venetsiassa syntynyt Aurelio Zen, keski-ikäinen, eronnut mies, joka eroamisensa jälkeen on ottanut äitinsä ja tämän taloudenhoitajan luoksensa asumaan Rooman keskustan tuntumaan. 

Zen on työskennellyt sekä tavallisena poliisina, että halintohommissa. Zen on älykäs, vähän kyyninen eikä pidä yhteiskunnan huono musta asioista kuten korruptiosta, byrokratiasta tai hyvävelisysteemeistä, mutta toisaalta hän on virkamies, joka toteuttaa ylhäältä tulleita käskyjä, jos on pakko. 

Kirjoissa eletään 1980-1990-lukua. Italia oli tuolloin luultavasti nykyistä korrruptuneimpi maa ja isoimat mafiaoikeudenkäynnit olivat vasta alkusuoralla. Elettiin nousukautta ennen lamaa. Pörssikurssit nousivat ja vanhan rahan sukujen rinnalle alkoi tulla uusrikkaita. Ensimmäisillä jupeilla saattoi olla jo mukana raahattava puhelin (vanhemmat kannettavat eivät olleet taskupuhelimia, Suomessa NMT puhelimet 1981-2000-luvun alkupuolelle, Italian vastaava TACS-verkko aloitti 1990 juuri ennen Italian jalkapallon MM kisoja, ja sielläkin käytössä pääosin Nokiaa, joskaan sama puhelin ei käynyt meillä ja siellä. Italiassa oli tuota ennen käytössä oli vain luksusautoihin sijoitettu autopuhelin, jonka käyttö oli kallista). 

Verikostossa Zen komennetaan asemapaikastaan Roomasta Sardiniaan tutkimaan epärehellisen liikemiehen lomapaikassa tapahtunutta joukkomurhaa. Joidenkin mukaan aiemmin on saatu kiinni väärä ihminen, tärkeän poliitikon lähipiiriläinen. Totuus ei ehkä ole se mitä haetaan, vaan toisenlaiseen tarinaan sopivat johtolangat ehkä riittäisi.

Lomapaikka ei ole Sardinian suosituilla rannoilla, minne rikkaat lomailijat yleensä päätyvät, kuten myös erään tuttavani puolison isännöimä puurjehdusporukka. Hyvin eristetty ja sekä manuaalisesti leijonilla, että sähköisesti elektronisine hälytysjärjestelmineen suojattu kartano sijaitsee syvällä maaseudulla, jonne sivullisten ei ole helppo päästä, mutta niin vain on päässyt käymään. Hyvän suojauksen vuoksi kirjaa voidaan pitää myös eräänlaisena lukitun huoneen mysteerinä. 

Kuten melkein kaikki muutkin italialaiset etsivät, myöscZen pitää ruuasta, ja hyviä sapuskoita mainitaankin joka kirjassa. Nyt on sen verran aikaa tämän kirjan lukemisesta, että en muista syötiinkö tässä kirjassa simpukoita. Kaverini purjehdusseurueessa yksi halusi syödä niitä sydämensä kyllyydestä myös retken viimeisenä iltana ennen Suomeen paluuta. Hän sai niistä ruokamyrkytyksen ja oli heikossa hapessa jo kotimatkalla ja sairaalassa pitkän aikaa. Kaveri ei sen jälkeen suostunut syömään simpukoita. Itse söin sittemmin Roomassa kerran simpukkarisottoa, kun mitään muuta vehnätön tä ei ollut ravintolassa tarjolla. Selvisin ongelmitta, ja se on ollut ainoa kerta, jolloin simpukat on maistuneet hyvältä. 

Itselleni Sardinia on tähän mennessä jäänyt vain tähän kirjaan. 

Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Pisan tienoilla

Dekkariviikosta minulla oli etukäteen visio, seitsemästä kirjailijasta. Kun ei tullut merkittyä kirjailijoita kalenteriin, huomasin, että muutama itselleni tärkeä kirjailija jäi varastoon. Joinain vuosina Dekkariviikon sijaan on ollut kaksikin viikkoa, joten muutama jatkopäivä tuskin haittaa. Kun kerran aletaan tehdä sarjaa, tehdään sarjaa 🙂 

Suunnataan ensin Toscanan maaseudulle, lähelle Pisaa, kuvitteelliseen Pinetan rantakylään. Siellä meitä odottaa Bar Lume. 

Marco Malvaldi Viiden korttipeli on Bar Lumen murhat -sarjan ensimmäinen osa. Murhia ratkoo äreähkö baarin omistaja Massimo, joka on aiemmin toiminut matemaatikkona. 

Matemaattisesta hahmotuskyvystä onkin rikosten ratkaisussa hyötyä. Sillä vaikka Massimo yrittää olla ratkomasta murhaa, hän ei vältä kylä ukkojen juoruilun kuulemista ja aivot alkavat yhdistellä asioita. Hyvä niin, sillä paikallinen komisario Fosco tarvitsee todellakin apuja.

Kirjailija itse on koulutukseltaan kemisti. 

Kirjassa selvitellään roskalaatikosta löytyneen naisen murhaa. Kirja on siinä mielessä Agatha Christien kirjojen tyylinen, että kirjan keskiössä ei ole verimäärän esittely eikä myöskään tarvitse pelätä joutumasta pohtimaan sadistisen tappajan mietelmiä. Murha on jo tapahtunut ja sitä pohditaan enemmänkin tyylillä: annetaan pienten harmaiden aivosolujen työskennellä ikäänkuin vahingossa omin voimin. 

Kirjan tekstistä tulee jostain syystä positiivisella tavalla Kempeleelle sijoittuva Jarmo Stoorin Motelli-kirja. Siis kerronta ei ollut ihan samalla tavoin tajunnanvirtaa, mutta teksti silti ilotulitusta. Myös Antti Tuomaisella on vastaavan oloinen ote. 

Kirjasta on sanottu sen olevan vuoden hilpein dekkari. Huumoriltaan sitä on verrattu Isä Camillo -kirjoihin. 

Tässä katkelma Bar Lumen baarimestarin aamusta:

"Herätyskello. Onko tuo herätyskello? Mitä vittua. Hyvä, minä nousen nyt. Tarvitsen tohvelit. Missä tohvelit ovat? Tohveli-kullaaaat... No, olkoon. Jeesus Maria miltä minun suussani maistuu, ihan kuin olisin syönyt kilon pölyä. Nyt kahvia. Onneksi kahvi sentään on olemassa. Kukahan se briljantti tyyppi on ollut, joka keksi kahvin? Sen on täytynyt olla sukua sille nerolle, joka keksi sängyn. Nobel-palkinto kummallekin, eikä millekään Dario Fo'lle. Heille, ja lisäksi sille joka keksi Nutellan. Ja patsas kirkkoon, San Gasparen patsaan tilalle."

Jostain syystä Bar Lumesta tuli mieleeni sisilialainen, Kummisetä-elokuvista tuttu Bar Vitelli, vaikka sen sisustus onkin seinän täydeltä elokuva-aiheisia julisteita ja julkisten valokuvia sekä muutoin melkolailla nostalgiasta keittiöhistoriaa sisältävä. 

Kuvassa sisilialaisen baarin terassi ja pullonkorkeista tehdyt ovi verhot. 

Tuohon on helppo kuvitella vanhoja miehiä pelaamassa baccamonia tai korttia ja juomaan espressoa tai grappaa, lukemaan sanomalehden vaaleanpunaisilta sivuilta jalkapallotuloksia ja keskustelemaan niistä kiivaasti, mikä sopiikin hyvin tälle kesäkuulle, kun menossa on jalkapallon MM-kisat... Tai miksipäs ei myös naisia virkkaamaan pitsiä pienestä langasta. 

Itse joimme cappuccinoa (juu, iltapäivällä... mutta oli "pakko" sillä sitä mainostettiin Italian parhaaksi, ja hyvää se olikin) ja kauan sitten eläkeiän ohittaneen mama Marian tekemää sitruunagranitaa (se vasta hyvää olikin). Vuosi oli 2004.

Samalla katselimme kuinka teiden kulmauksessa olevaa baaritaloa ohitti elämäni korkein ja kiikkerimmän näköinen heinäpaalikuorma, joka oli kyllä jotenkin sidottu, mutta mielestämme pysyi kasassa ja pystyssä enemmänkin ihmeen kaupalla kuin sitomisen ansiosta. 

Se oli kuin näytelmä, jonka voisi kuvitella yhtä hyvin tilatuksi turistihuviksi samalla tavoin kuin kodat ja porot etelälappilaisten hotellien pihapiirissä. Juuri sellaista maaseudun baarien nurkilla tapahtuvaa arkielämää, joka jää myös turistien mieleen. Sopisi se Toscanaankin Bar Lumen kulmille. 

Ensimmäinen Bar Lume kirja ilmestyi italiaksi 2007 ja suomeksi 2014. Tällä hetkellä niitä on julkaistu 10 + neljä novellikokoelmaa. Kirjailijalta on ilmestynyt muissa teoksissa lukuisia tarinoita Massimon elämästä. Suomennettu kirjoista on vain tämä ja sarjan toinen osa Kolmen kortin temppu. 

Sarja on sen verran hyvä, että harkitsen seuraavien osien kuuntelua italiaksi, jostain pitäisi italiankin kuuntelu aloittaa nyt, kun olen harrastanut 9 kuukautta englannin kielikylpyjä päivittäin. 

Lisäksi on 11 muuta romaania, esseitä ja tarinoita. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 sunnuntai Amalfi

Dekkariviikko on loppusuoralla. Päätän viikon Amalfille, sillä Amalfin rannikko on se osa Italiaa, jonne unohdin sydämeni 2000-luvun alkupuolella. 

Päivän kirja on Anders ja Anette de la Motten Vehkeilyä Amalfin rannikolla, joka on Lomaparatiisi murhat -sarjan toinen osa. Ensimmäisen kirjan tapahtumapaikkana oli Capri.

Lomaparatiisi Murhat sarjan toisessa osassa ollaan Amalfin rannikolla. Majoituspaikkana on hotelli lähellä Amalfia. 

Itse rakastuin Amalfiin 2005 lokakuussa, jolloin kävin siellä kahdesti bussilla ja 2007 jolloin kävimme siellä laivaristeilyllä. 

Kirjassa yksityisellä lomaretkellä osallistuu suklaakonvehdeistaan tunnettu ruotsalainen yrittäjä perheineen ja läheisineen. Mukana myös johtajan tytär äiteineen, joka on yrittäjän entinen vaimo. 

Sarjan päähenkilöinä on ruotsalainen leski, opettaja Hugo ja italialainen matkatoimistoyrittäjä Lara. Hugo on Caprin matkan jälkeen jäänyt auttamaan Laraa, jonka bussikuski on estynyt työtehtävistä. 

Hugolla on korkeanpaikan kammo, ja tunsin kauhunsekaista myötätuntoa jo kun kirjassa lähdettiin Napolin lentokentältä. Kuunaan en lähtisi ajamaan autoa, en isoa enkä pientä, Amalfin rannikko teitä, vaikka minulla ei edes ole korkeanpaikan kammoa. 

Kelpo Cozy Crime dekkarin ohella kirja tarjoaa ihastuttavia matkailuvinkkejä tai kuten minun tapauksessani, ihania muisteluhetkiä menneiltä matkoilta. 

"Hugo kääntyi katsomaan loittonevaa kaupunkia. Amalfi oli jos mahdollista mereltä entistäkin kauniimpi, koska sieltä näki kaikki rinteitä koristavat värikkäät talot." 

Totta. Amalfi on kaunis mereltä. Olen itsekin käynyt ihailemassa sitä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kävimme ryhmän kanssa vähän kirjan kuvailema kaltaisella veneajelulla, toisella kertaa kävimme Amalfissa Sorrennosta vuorolaivalla. Se oli lokakuussakin hermoja säästävämpi vaihtoehto, kuin tupaten täynnä oleva paikallisbussi, joista ensimmäiseen emme Amalfin päässä edes mahtuneet sisälle ja toisessa vaihtoehdossa, illan viimeisessä, olimme kuin sillit suolassa, vaikka saimmekin istuinpaikat. 

Ensimmäisellä Amalfin reissulla olimme ryhmä matkalla, ja kävimme opastuskierroksella duomosta. Kirjan opas näyttää olleet pikkutarkempi kuin omani, mutta kirjan ryhmä olikin paljon pienempi... Ja luultavasti maksoi enemmän kuin iso ryhmämme yhteensä. 

Duomon kuuluisin nähtävyys on kaupungin suojeluspyhimyksen, Jeesuksen opetuslapsi Andreaksen pronssinen patsas ja reliikki. Mutta on kirkko muutenkin kaunis. 

Pyhän Andrean patsaan (veistänyt 1604 Michelangelo Naccherino) molemmilla puolilla on vaaleat marmoripatsaat, jotka kuvaavat Pyhää Stefanusta ja Pyhää Laurentiusta (veistänyt Pietro Bernini). 

Yksi alueen kuuluisuuksista on myös kirjassakin syöty torta al limone, sitruunapiiras, josta itsellenikin jäi hyvät muistot sillä pystyin vielä tuolloin syömään sekä vehnää että lisättyä sokeria. 

Kirja sopii erinomaisesti matkailusta kiinnostuneille dekkarifaneille. Vaikka kirjailijat ovat ruotsalaisia, mitään skandinaavista dekkariotetta tältä ei tarvitse odottaa.

Itse sanoisin, että tämä on todellakin oikeaa kevyttä kesälukemista, vaikka lukeminen onnisuu yhtä hyvin talven räntäsadepäivänä lomasta unelmoidessa. 

"Kevyttä kesälukemista" on itselleni sisäpiirin vitsi vuosien takaa. Bongasimme kaverin kanssa Suomi24-ryhmässä kauan sitten pyynnön suositella kevyttä lukemista tyyliin Tuhat loistavaa aurinkoa. Itse olimme juuri lukeneet kirjan ja itkeneet kirjan surullisuutta vuolaasti. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 lauantai Milano

Dekkariviikon lauantaina pistäydytään Milanossa. Tämä onkin itselleni puhdas soffamatkalla, sillä Milanossa en ole koskaan käynyt itse.

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Vera Valan Milanon nukkemestari. Nyt sekin on sitten tehtynä. Aiemmin olen pistäytynyt Valan ja Ariana de Belliksen seurassa Roomassa ja Seychellien rannoilla. Ihan oikeassa järjestyksessä lukeminen ei ole siis sujunut, mutta ei tuo hieveästi haitannut. 

Milano on muodin Mekka, mutta kirjassa ei juuri muodista puhuta. Papinkaapuu taidettiin mainita, mutta kuitenkaan ei sellainen sateenkaarenvärinen muotiluomus, jonka näin jossain näyteikkunassa (ei Vatikaanin papeille tarkoitetussa kaupassa, vaan Tiberi toisella rannalla). Siitä voisi suomalaisetkin papit ottaa mallia ainakin pride-kuukauden aikana. Oli siinä väriä!

Suomalaissyntyinen Ariana on töissä yliopiston oikeuspsykologian laitoksella Milanossa. Hänen katolliseksi papiksi vihitty veljensä Areskin on paikalla. 

Milanossa on tapahtunut murhia, joissa ruumiin mukana on nukke. Vähitellen löytyy myös tauluja, missä on surmattu nainen. 

Valan tapaan tämäkään kirja ei ollut minun makuuni liian raaka, vaikka hyvinkin epämiellyttäviä asioita mainittiin. 

Pienoinen pettymys oli, että kirjasta en kovin paljon uutta oppinut. Caravaggiota vähemmän tunteville uutta tietoa maalauksista varmasti kuitenkin löytyy. Moneskohan Italiaan sijoittuva dekkari tämä oli, missä osana on Caravaggion maalaukset? Olisi niitä kyllä muitakin italialaisia maalareita. Tosin ei muita, jotka ovat itse murhanneet. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 perjantai Firenze

Dekkariviikon perjantain matkakohteena on Firenze. Se on Toscanan maakunnan pääkaupunki ja historiallisesti tunnettu mm. taidemaalareista.

En ole koskaan käynyt Firenzessä, se ja autonvuokraus Toscanan maaseuturetkiä varten oli kyllä lomasuunnitelmissamme, mutta Italian matkakumppanini kuolema ja yyteet vuonna 2010 muutti lomarutiinini. 

Lähimpänä Firenzeä olen ollut viimeisellä Italian matkallani saman vuoden lokakuussa Orvietossa, mistä on Firenzeen matkaa vielä noin 165 km.

Yllättävää kyllä, Firenze on jäänyt väliin myös useammilta Italiaa rakastavilta tuttaviltani. Yhtäkkiä muistan kuulleeni vain kahden tuttavani Firenze kertomuksia.

Päivän dekkariksi valitsin ensimmäisen Marco Vichin dekkarin Komisario Bordelli. Muistan, kuinka kirjastossa aikanaan innostuin uudesta dekkari sarjasta, mutta kirja lojui yöpöydällä pitkään aloittamatta komisarion nimen vuoksi. Ei olisi kannattanut siirrellä kirjaa pinossa viikko toisesta alaspäin, sillä kirja oli hyvä, eikä nimi miestä pahenna. Useammassakin lehtihaastattelussa Vichi mainitsee, että Bordellin nimeen liittyy jotain, mutta mistään en ole löytänyt mitä. 

Iäkkäämmän, 53-vuotiaan, Bordellin työparina kirjasarjassa on Sisiliasta kotoisin oleva konstaapeli Piras ja mukavasti he tulevatkin juttuun ikäerosta huolimatta. Piraksen isäsä on Bordellin aseveli sodasta. Kannattaa huomioida, että kirja ei missään nimessä ole tapahtumarikasta 2000-luvun skandidekkarityyyyliä, vaan hidastempoinen, nautiskeleva ja pohdiskeleva. Dekkari, mutta jollain tapaa myös romaani. 

Vichi on kertonut haastatteluissa kertonut, että ei ole tuntenut intohimoa dekkareista kohtaan ennen kuin tutustui sveitsiläiseen Friedrich Dürrenmattiin. Luettuaan hänen kirjojaan, Vichi oli tajunnut, että myös dekkarit voivat olla kunnon kirjallisuutta. Vichin itse ei halua tulla kutsutuksi dekkarikirjailijaksi. 

Itsekin olen pari Dürrenmattia lukenut. Ne ovat niin lähellä perinteistä romaania, että puhuttaessa harvinaisemmista eurooppalaisista dekkarimaista, unohdan joka kerta Sveitsin, vaikka muistan esimerkiksi Slovakiasta ja Latviasta kertovat dekkari heti. 

Kirjassa on tuskaisen kuuma. Kesällä 1963 ei ollut tarjolla samanlaista ilmastointia kuten nykyisin. Kuolleena löytyy kuusikymppinen nainen vierellään astmapiippu, jonka korkki on kuitenkin kiinni... Hauska yhteensattuma, että tämä oli viikon toinen dekkari, missä astmapiipulla on oma roolinsa. Lopputarina kannattaa lukea itse. 

Sieluni on Italiassa, joten tämänkin kirjan kanssa seikkailin myös GoogleMapsinnkanssa. Murha tapahtuu Via della Piazzuolalla, ja tuolta kapealta, korkeiden aitojen reunustalta, upeiden rautaporttien takaa toden totta löytyy isoja huviloita, jotka hyvinkin voivat olla barokkityyylisiä. Jos koskaan Firenzeen pääsen, katua voisi hyvinkin ajella pikkuisella kuplavolkkarin kaltaisella Fiatilla. Niitä taisetaan valmistaa edelleen, ainakin niitä näkee Italiassa enemmän kuin kuplavolkkari, jota Bordelli käyttää. 

Ensimmäinen komisario Bordellinista kertova dekkari ilmestyi Italiassa 2002, suomeksi 2016. Se sijoittuu vuoteen 1963. Sarjassa on tällä hetkellä 15 kirjaa, joista viime vuotinen sijoittui vuoteen 1970, kuten koko loppupään tuotanto. Silloin Bordelli saavutti eläkeiän. Sarja ei kuitenkaan pääty. Vuonna 1970 kirjailija itse oli 13-vuotias. Vichi on vakuuttanut haastatteluissa, että sarja ei pääty ennen kuin hän lopettaa kirjoittamisen kokonaan, Bordelli menee hautaan vasta Vichin kanssa. Suomennettuna kirjoista on neljä, viimeisin vuodelta 2022. 

Toisin, kuin Vichin lehtihaastattelujen mukaan yleensä Firenzessä, Bordelli ratkaisee kaikki rikokset. 

Vichi on kirjoittanut lisäksi 16 muuta kirjaa sekä lukuisia tarinoita ja näytelmiä. Hänet tunnetaan myös tv-käsikirjoituksista, kuten aiemmin tällä viikolla esitelty barilainen Carofigliokin

Dekkariviikko Italiassa 2026 torstai Bari

Dekkariviikko jatkuu Etelä-Italiassa, Barissa, saapasmaan kengänkoron tienoilla. 

Se on alue, missä en ole käynyt, mutta joka on kyllä ollut lomatoivelistalla pitkään. 

Bariin tutustuin ensi kertaa 20 vuotta sitten. Seurasin silloin blogia, jonka pitäjä opiskeli Barissa. Erityisesti jäi mieleen kuinka Barissa oli satanut lunta, ja blogin pitäjä oli ottanut valokuvan, missä oli kaksi dalmatialaista kirmaamassa lumisessa puistossa. Niin etelässä lunta tuskin nähdään usein. 

Päivän kirjaksi valikoitui Gianrico Carofiglion Todennäköinen syyllinen. Kirja oli toinen Carofiglion dekkari, jonka olen lukenut, mutta itse asiassa tämä sarjan ensimmäinen kirja. 

Carofiglio on toiminut mafian vastaisena tuomarina. Tässä sarjassa on ilmestynyt 7 dekkaria, vanhin vuodelta 2002, muita kirjoja on 12.

Kirjasarjan päähenkilö on puolustusasianajaja Guido Guerrieri. Guerrieri on eronnut ja viihtyy kotona musiikin ja kirjojen kanssa. 

Kirjassa ratkotaan 9-vuotiaan pojan murhaa, mistä syytetään senegalilaista kulkukauppiasta. Italian matkoilla näimme monissa kaupungeissa siirtolaisia, jotka myivät koruja, aurinkolaseja, laukkuja ym. kadulle levitettyjen vilttien päällä. 

Muista dekkareista olen oppinut, että osa kauppiasta toimii ilman myyntilupaa, ja ovat valmiina nappaamaan tavarat kainaloon pakenemaan, jos talouspoliisi lähestyy. Kirjan kauppias ei ole tätä lajia. 

Guerrierista jäi hyvä käsitys. Sääli, että kirjoista ei liene käännetty kuin 3. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 keskiviikko Venetsia

Dekkariviikon keskiviikkona on hyvä muistella erästä syyskuista keskiviikkoa vuodelta 2009. 

Päivän kirjaksi valitsin kuitenkin tuoreemman kirjan - tältä vuodelta. 

Donna Leonin 33. Venetsiaan sijoittuva on Puhdistava tuli. On virkistävää, että Guido Brunetti on saanut viime kirjojen aikana hyväksi työparikseen naisetsivän Claudia Griffonin. Sarjan alkuosa olivat melkoisen miesvaltaisia. 

Parin mitäänsanomattomamman osan jälkeen nautin taas Brunetti seurasta. Kirjassa tuntui olevan jälleen enemmän Brunetti perhe-elämää ja kirjojen lukemista. 

Myös poliisipäällikkö Pattasta ja hänen sihteeristään Elettrasta löytyi hieman uusia piirteitä. Patta pääsee jopa hieman yllättämään, jos oikein tulkitsin, mutta uskon kyllä usein ihmisistä parempaa, mitä monet muut. 

Itse tarinakin oli kiintoisa. 

Yksi kirjasarjan suuremmista ja kenties myös parhaimmista "päähenkilöistä" on Venetsia.

Leonin eduksi voin mainita, että kertaakaan en ole ajatellut kirjoista, että ne ovat Venetsian matkailumainoksia. Toisin on käynyt minulle esimerkiksi joidenkin Berliiniin liittyvien sarjojen kanssa. 

Yhteensä 33:n Brunetti-kirjan, sekä monien muiden Venetsia-romaanien lukeminen on opettanut paljon venetsialaisesta elämästä ja kaupungin erityispiirteistä. 

Paljon lienee itse kaupunkikin muuttunut siitä, kun Leon vuonna 1992 julkaisi sarjan ensimmäisen osan. 

Itsekin olen käynyt siellä kerran.  Kuvakollaasissa on muutamia matkakuviani, joissa näkyy niin Venetsian vesiväyliä kuin katujakin. Päiväreissun aikana näimme elokuvan kuvausryhmän, kuulimme livemusiikkia ja katselimme gondoliajelulla muotikuvauksia, joista otin kuvan ruskeapukuisesta naisesta odottelemassa vuoroaan. Rappioromantiikkaa kallellaan olevat seinät antavat hyvän taustan glamour-puvuille. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 tiistai Vatikaani

Italiaan sijoittuvien dekkareiden viikkoni toinen päivä. 

Hieman oudompi dekkari, David Hewsonin (1953-) Kuoleman vuodenaika  valikoitui tiistain dekkariksi. Hewsonin on brittiläinen kirjailija, jolta on ilmestynyt useamman kirjan sarja roomalaisesta nuoresta poliisista Nic Costasta, joka sattuman kaupalla ajautuu tutkimaan Vatikaaniin liittyvää murhaa. 

Usein dekkareiden poliisit ja yksityisetsivät ovat vanhempia ja heidän asemansa poliisissa on korkeampi. Costa on 27-vuotias ja vasta uransa alkuvaiheissa. Virkistävä poikkeus siis. 

Nic Costa on älykkö, kuten melkein kaikki Italiasta lukemieni dekkareiden etsivät... Mutta miksikä ei. Tankki täyteen -sarjan poliisipäällikköä löyhästi siteeraten: 

"Eihän sitä muuten dekkarisarjan pääosaan pääsisikään." 

Costan isä harrastaa Caravaggion taidetta, joten ainakin taide/kirkkohistoriaa on tullut ilmeisesti imettyä jo äidinmaidosta. Itsekin olen joitain Caravaggioita nähnyt, mutta jotenkin minua puhuttelee vaaleammat värit. Kauniitahan nekin on, ja katselin kyllä itsekin koronakaranteeniaikaan opastuskierroksen, missä liikuttiin Caravaggion töiden jäljillä Roomassa. 

Kuoleman vuodenajassa murha liittyy siis olennaisesti Vatikaaniin. Mukana on, kuten usein Vatikaaniin liittyvissä dekkareissa, varhaiskristillisiä salaisuuksia. Mikään kirkkohistoriallinen eepos kirja ei ole, joten sitä voi kyllä sen puolesta suositella kaikille. 

Italian poliisijärjestelmä on erilainen kuin Suomessa. Siellä on sotilaallisesti järjestäytynyt, eritoten maaseudulle keskittynyt Carabinieri, jolle nykyisin kuuluu myös metsä ja ympäristöasiat, rikostutkintaa suorittavat valtion poliisi (Polizia di stato) ja erillinen talousrikoksiin erikoistunut poliisi (Guardia di Finanza), joka sijoittuu tullin ja poliisin välimaastoon. Lisäksi löytyy erikoispoliiseja: Paikallispoliisi (Polizia Locale), joka vastaa mm. pysäköinnistä, liikenteestä ja järjestyssääntöjen noudattamisesta, vankila-asioista ja vankikuljetuksista huolehtiva Polizia Penitenziaria sekä meriliikennettä ja satamia valvova Corpo delle Capitanerie di Porto – Guardia Costiera. 

Tässäkin kirjassa käy ilmi, kuinka Vatikaani toimii itsenäisesti omin poliisivoimin, mutta tekee tiivistä yhteistyötä myös Roomassa toimivien poliisien kanssa. 

Vatikaanistakin löytyy kaksi erillistä poliisilaitosta: valtion poliisi (Corpo della Gendarmeria dello Stato della Città del Vaticano) ja paavin turvallisuudesta huolehtiva Sveitsin kaarti (Pontificia Guardia Svizzera), jonka edustajia jokainen Vatikaanissa käynyt turisti on nähnyt värikkäissä univormuissaan. 

Yhteistyön lisäksi ollaan myös välillä jonkilaisella törmäyskurssillakin. 

Vatikaanin erityispiirteisiin liittyvän murhan ohessa ratkottavana on Sara Farnesen ympärillä sattuneet rikokset. 

Tykkäsin dekkareista erityisesti siksi, että se liittyi Vatikaanivaltioon ja tuo esiin yhteistyön haasteita. 

Valokuvan Vatikaanin yhdeltä portilta olen ottanut 2010.  Kuvaa zoomatessa huomasin, että kuvassa näkyy yllättäen molemmat Vatikaanin poliisit. Etualalla se värikkäämpi, jonka työnkuva on alkanut jo 1500-luvulla, ja on siten maailman vanhin poliisilaitos. 

Olen lukenut myös sarjan toisen osan Mysteerien huvila, missä siinäkin tutkittavana oli kaksi eri tapausta, joiden aikaero oli 16 vuotta. 

Hewsonilta on ilmestynyt Nic Costa sarjassa ainakin 10 kirjaa englanniksi ja noin 20 muuta kirjaa. Suomennettu on Costa-sarjasta ainakin Kultainen leikkaus ja Pahan ruusun puutarha. 

Toukokuussa 2026 luetut

Toukokuun saldoksi tuli 17 kirjaa, eikä vieläkään yhtään uutta maata, vaikka pyhästi itselleni lupasin, että tänä vuonna on koko maailma luettuna. Pah. Mutta oli kiva lukukuukausi. Hyvin erilaisia kirjoja, joista vain pari tuntui olevan huonoja valintoja tälle toukokuulle. Jonain muuna kuukautena ainakin toinen kirja olisi saattanut imaista totaalisesti mukaansa. 

Areklew Lisa Juhannusruusut.  Kohta se on. Juhannus. Kirja alkaa Estonian uppoamisesta 28.9.1994. Sitä hyppy nykyaikaan vuoteen 2019. Ja vielä joku muu hyppy muuhun aikaan. Ei puhutellut tällä kertaa, mutta 10 vuotta sitten olisin ollut kirjasta enemmän kuin innoissani. Ruotsi. (26.5.) 

Helve-Sibaja Liisa Hausfrau kotona Sveitsissä. Oops, luin tämän jo viime vuonna! Kesti kyllä toisenkin lukemisen, vaikka hyvin muistin tarinat kun vauhtiin pääsin. Sveitsi. (9.5.) 🌟🌟 

Kantanen Emma Nimi jolla kutsutaan öisin. Omaelämäkerrallinen romaani työskentelyjaksosta Kiinassa ja pekingiläisestä lesboyhteisöstä. Kiina, Peking. (24.5.) 🌟🌟🌟 

Kolu Siri Me Rosvolat Ryöväriliitto. Sarjan neljäs osa kokoaa vaakunatavut ja lopussa juhlitaan rosvohäitä. (10.5.) 🌟🌟🌟 

Kolu Siri Me Rosvolat Karkkikumous. Jyrängin karkkitehtaan toiminnan etiikka arveluttaa nuoria rosvoja. (13.5.) 🌟🌟 

Kolu Siri Me Rosvolat ja kaverikaappari. Tämän kirjan pääoisissa on Viljan ohella erityisesti Hele ja salaperäinen Kuuska Jaskari (ei  se saari Rauman edustalla). (13.5.) 🌟🌟

Kolu Siri Me Rosvolat Nolo fani. Jösses. Mä haluun tälle jatkoa! Kirjan loppu jää sen verran kutkuttavaan vaiheeseen, että piti oikein tarkistaa onko tullut uusia osia. Ei ollut. Jos sarja jää tähän, niin Vaativan V:n tyyliin toteaisin, että "En kestä". Mutta toisaalta ymmärrän, että tarina jää sen verran auki, että mielikuvituksen voi päästää itse laukalle, jos jaktoa kaipaa. Jotenkin vaan oli katsottava myös Me Rosvolat -elokuva Areenalta, mutta ei, sielläkään ei kerrottu, miltä Markus ja sen keltainen auto näyttää. Hyvä lopetus sarjalle, jos tämä nyt oli lopetus. Täydet pisteet. (13.5.) 🌟🌟🌟 

"Mies on mies, ei meritähti." (Hurja-Kaarlo Rosvola) 

Kolu Siri Tarina taistelu. Nuotio tarinoita rosvotyyliin. Tämän jätin viimeiseksi, vaikka ilmestyi ennen Nolo fani kirjaa. Aiemmalla lukukerralla pidin tätä tylsimpänä kirjoista, mutta keplo kirja oli tämäkin. (25.5.25, mikä ihana päiäväys!)🌟🌟

"Mä näytin Viljalta ennen kuin Rosvolat ryösti sen, anteeksi nyt, ihan kamalalta. Noppe Normilta. Elämäni-­on-ohi -viulistilta, joka vain odottaa lauantaita, jolloin voi alkaa elää vähän. Ja kun tarkemmin ajattelin sitä, tajusin, että musta vielä tuntui siltä. Musta tuntui ­lauantaityypiltä. Mä olin kadottanut jonnekin sen Vaativan Veen, jolla on oma kulma kaikkeen. Joka osaa sanoa täydessä bussissa väistäks vähän niin että koko bussi tyhjenee. Olen tottunut sellaiseen. Olen tottunut liian hyvään. Ja sitten eräänä päivänä Vaativa Vee oli kadonnut. Siksi ne kuteetkaan ei sopineet mulle enää." (Viileä V) 

Melin Mårten Att vara eller inte vara - dikter om dig. 

Ensivierailu paikkakunnan uudessa ruotsinkielisessä kirjastossa. Lainasin pari ohutta kirjaa, joita oli kevyt kantaa. Runoja joista tykkäsin. (15.5.) 🌟🌟🌟 

Mueenuddin Daniyal Hunajaa ja tomua. Novelleja jotka kaikki liittyy rikkaaseen maanomistaja K. K. Harouniin. Ihastuin kirjaan. Pitkästä aikaa Novellikokoelma, joka sykähdytti. Tarinat oli hyviä ja yhtenäisyys viehätti. Loppu novelli surullisuus itketti, mutta muitakin tunteita nousi pintaan. Lahore, Pakistan. (11.5.) 🌟🌟🌟+

"On Kolme minkä vuoksi me tapamme: maa, naiset ja raha." Bunjabilainen sananparsi. 

Murakamin Haruki Pimeän jälkeen. Japanilainen Kissaten hiljaisin lp-levymusiikkeineen, opiskelijatyttö lukee kirjaa kahvin ja voileipien äärellä. Puolituttu opiskelija pistäytyy salaatille. Mitä kaikkea yö voikaan tarjota. Japani. (28.5.) 🌟🌟🌟 +

Paarlahti Teemu Jäminkipohjan maksimi. Runoja Ruovedenmaisemista. Miehen saa pois Jäminkipohjasta, mutta ei Jäminkipohjaa miehestä... Kuten me porilaiset sanomme Porista. Runokirja, Ruovesi. (10.5.) 🌟🌟🌟 

Steen Hanna van der Senttu ja seikkailu Mumbaissa. Senttu, Bubba ja Intiasta Suomeen adoptoitu Neea perheineen lomalla Intiassa. Lomalla tavataan mm. suomalainen 87-vuotias tuore yksityisetsivä ja maaginen apina. Mumbai, Intia (12.5.) 🌟

"Tää Mumbai on kyllä ihmeellinen paikka, jatkoi Neea, jotenkin maaginen. Intia on kaikkea mitä kuvittelinkin ja silti erilainen."

Takula Mia Eloonjäämisopas. Toukokuun ilmastolukupiirikirja ei jaksanut innostaa riittävästi. Syytän itselleni sopimatonta alkua. Ensin puhuttiin hevosista, sitten luontoon ilman sopeuttamista vapautetuista häkkieläimistä ja äitiyden onnesta. Mikään niistä ei ole henkilökohtainen suosikkini. Huonon alun jälkeen loppu oli parempi, mutta onko mikään huonon ensivaikutelman jälkeen parhaimmillaan? Tietokirja. (18.5.) 

Virtanen Rauha S. Seljan tytöt. Toukokuussa aloitettiin Seljan tytöt -lukupiiri. Muistan kun nuorena luin kirjaa ja nolotti ja pelottikin tyttöjen kotihipat, vaikka viattomat hipat ne olikin. Tunnemuistista kumpusi sama tunne, vaikka tiesinkin juonen. Yllättävän hyvin se muistui, vaikka seuraava kirja ei niin tuttu ollutkaan. (14.5.) 🌟🌟 🌟 

"Ja minusta rouva Pirinen on oikein mukava ihminen», puolusteli Miili­täti. »Kyllä kai», tuhahti isä. »Pinnalta lirkun-lirkun, mutta alla vaanii saaliinhimoinen sakaali. Minä sanon teille, että voin jotenkuten ymmärtää sellaisia naisihmisiä, jotka juoruilevat iltojensa iloksi, kun heillä ei valitettavasti ole hengenlahjoja parempaan."

Virtanen Rauha S. Tapaamme Seljalla. 

Nautin, mutta kun viimeksi luin Me Rosvolat, niin seikkailut jäi puuttumaan. Toisaalta onneksi, sillä tämän kirjasarjan etuna on se, että se kertoo tavallisesta arjesta, tavallisesta elämästä. Kirja voi olla hyvä, kertomatta ihmistä kohdanneista katastrofeista. (15.5.) 🌟🌟 

Virtanen Rauha S. Virva Seljan yksityisasia. Tämä kirja kuulosti niin oudolta, että olen varmaan hypännyt tämän yli sarjaa lukiessa. Ehkä tämä puuttui koulun kirjastosta. Aikaisempiin verrattuna tämä tuntui jopa seikkailukirjalta.  (16.5.) 🌟🌟 

Dekkariviikko Italiassa 2026 maanantai Sisilia

Taas tekee mieli Italiaan. Kun ei ole mahdollisuutta matkustaa livenä, voi aina soffamatkailla. Niinpä tämän dekkariviikon kohteena on Italia.

Aloitetaan viikko Sisiliasta. Olen viettänyt siellä kaksi viikkoa. Toisen Taorminassa, jonka amfiteatteri on akustiikaltaan uskomaton, toisen Cefalussa. Jos ystäväni olisi selviytynyt leikkauksesta, olisin viettänyt myös 2 viikkoa Naxoksessa ja junamatkaillut ympäri saarta ja käynyt myös maakunnassa, missä Montalbano-sarja on kuvattu. Yksin en sille matkalle lähtenyt.

Montalbano-sarjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Vigatan kaupunkiin. Tv-sarja on kuvattu pääosin Ragusan maakunnassa, joka sijaitsee Etelä-Sisiliasta lähinnä Maltaa. Esimerkiksi sarjan poliisilaitos sijaitsee Sciclin kaupungissa. 

Kirjat on kirjoittanut Andrea Camilleri (1925-2019). 

Camilleri oli tuottoisa kirjailija. Teoksia syntyi yli 100. Montalbanosta kertovia kirjoja on 28, joista 9 on suomennettu.

Sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi Italiassa 1994, jolloin Camilleri oli 69-vuotias. Hän pelkäsi muistisairautta, joten hän kirjoitti sarjan viimeisen kirjan kustantajan kassakaappiin hyvissä ajoin. Sitä kirjaa ei ole suomennettu.

Oma suosikkini sarjasta on Retki Tindariin, joka löytyy myös omasta kirjahyllystäni.

Retki Tindariin alkaa kun samassa talossa tapahtuu kaksi poliisia vaativaa asiaa: nuori mies ammutaan kotiovelle ja vanha pariskunta katoaa. En lähde esittelemään juonta enempää, sillä en itsekään pidä siitä, että tiedän liikaa dekkarin alussa.

TV-sarjan Montalbano on hyvässä kunnossa ja olen kuvitellut hänet enemmänkin 35-40-vuotiaaksi, mutta kirjassa hän on viisikymppinen ja ihmettelee, miksi ei pysy muiden vauhdissa, kunnes tajuaa muiden olevan 20 vuotta nuorempia. Niin on joskus käynyt myös itselleni. 

"Mieli on kuin rippikoululaisen, mutta eläkeikä lähenee" , totesi eräs torikahvituttava Mikkelissä kauan sitten. 

31.5. YK:n Kansainvälinen tupakaton päivä

Törmäsin alkuviikosta tietoon, että Ruotsi on saavuttanut ensimmäisenä maana tupakoimattoman maan statuksen. Sen saa, kun tupakoivia kansalaisia on alle 5 prosenttia. Tieto sattui silmiin kansainvälisistä uutisista. Ajankohta oli sopiva, sillä tänään vietetään kansainvälistä tupakatonta päivää. Päivää on vietetty vuodesta 1987 alkaen. Jännä juttu, sillä itse en ole koskaan nähnyt yhtään uutista asiasta niin, että se olisi jättänyt muistijälkiä. Saattaa olla, että asia ei vain ole kiinnostanut, koska kaikki elämäni yli 22500 päivää ovat olleet tupakoimattomia. 

Miksi sitten kirjoitan aiheesta tänään? No tietenkin siksi, että tupakointia ei juuri nykyisin näy kirjoissa, mutta aiemmin näkyi melkeinpä kaikissa vanhoissa kirjoissa: dekkareissa tupakantumppi ja siinä ollut huulipuna olivat usein johtolankoja, hieman rohkeammissa romaaneissa tupakan sytyttäminen kuvasti aktin päätöstä ja jopa lastenkirjoissa isät saattoivat polttaa piippua tai sikaria. 

Itsekin olen elänyt tuota aikaa, joten en heitä kirjaa nurkkaan, kun Sherlock Holmes sytyttää piipun... Sen sijaan aktiivinen, nykyisin ehkä tupakointia enemmän valtavirtaa oleva nikotiinin käyttö, saattaa olla se piste, jolloin päätän, että kirjasarjan seuraavaa osaa en enää lue. Saman kohtalon on saaneet myös esimerkiksi kirjasarjat, joissa tissutellaan joka ilta, joissa poliisi käyttäytyy siviilissä kuin teinibissis, tai kirjasarjan taustalla kulkeva sivujuoni nostaa karvat pystyyn esim. huonon työilmapiirin vuoksi.

Koska tupakointi ei ole itselleni mitenkään tärkeä juttu, en listaa tähän dekkareita, missä tupakoidaan. En edes vertaile kuinka savuisia oli ennen muinoin ottomaanien kahvilat, maailman satamien kapakat, matkahuollon baarit ja boheemimpien nuorten aikuisten illanvietot. 

Kissaten

Se johdattaakin ajatukset Japaniin. Japanilainen kissaten estetiikka on säilynyt, vaikka tupakointi on Japanissakin siirtynyt pääasiassa tupakkakoppeihin. 

Yksi Japanin erityisistä kulttuuriasioista on kissatenit. Kissaten on hämyinen teehuone, missä joskus aiemmin leijui tupakansavu ja äänimaailma täyttyi lähinnä jazzista lp-levyiltä soitettuna. Savua lukuun ottamatta näin on edelleen. Kellään ei ole kiire ja toisin kuin meillä, missä moititaan kahvilassa työskenteleviä usein liiasta viipyilystä. 

Olen aiemmin yrittänyt lukea vain yhtä Murakamin teosta. Se ei innostanut, mutta jatkoin sinnikkäästi puoleen väliin. Kun nyt etsin kissatenin tunnelmaan sopivaa kirjaa, löysin Haruki Murakamin Pimeän jälkeen -kirjan. Ajattelin sen sopivan kaltaiselleni yö ihmiselle, ja sopiihan se. Kirja oli suorastaan täydellinen. Aloitin kuuntelun illalla, enkä malttanut nukahtaa ennen kuin kirja loppui. Nykyisin sitä tapahtuu enää harvoin. 

Kirja kertoo yhdestä yöstä. Tyttö istuu kahvilassa lukemassa kahvin äärellä. Vihreä kermasooda (vihreä meloonilimsa, jäitä, vaniljainen kermajäätelöpallo ja punainen kirsikka korkeassa lasissa) istuisi miljööseen ehkä klassisimmin, mutta ei kahvissa mitään vikaa ole. 

Poika tilaa tytölle toisen kahvin samalla kun tilaa itselleen salaatin. Tyttö ehkä söi kahvinsa kanssa kissateniinkin loistavasti sopivan tamago sandon, pilvimäisen kevyen kananmuna-majoneesisandwichleivän, missä on runsaasti majoneesista ja kananmunista tehtyä tahnaa kahden ohuen, reunattoman paahtoleivän välissä. (Kotikokille vinkkinä, 2-3 rkl majoneesia ja 4 keitettyä kananmunaa todella pieneksi murskattuna, ripaus suolaa, hieman sokeria ja valkopippuria. Kaksi paahtoleipää, leipää ei paahdeta, ja täytettä on paksumpi kerros kuin 2 leipää yhteensä). 

Yön aikana tapahtuu kaikenlaista. Moni asia muuttuu yhdessä yössä, kuten nuorten aikuisten elämässä usein käy. Kohdataan oikeita ihmisiä. Tehdään päätöksiä tai ajaudutaan uusille urille. Itselleni tästä yöstä tuli mieleen luokkaretkiyö Maarianhaminassa kauan sitten, vaikka itse tapahtumat olivat kovasti toisenlaiset. 

Kissatenit ovan levollisia paikkoja. Niissä viihtyyvät ihmiset, jotka eivät ehdi tai tahdo mennä kotiin. Olipa kyseessä myöhään töistä lähtevä salaryman tai kotioloja karttava nuori aikuinen, paikka sopii kaikille. Musiikki soi vain taustalla, keskusteluun on mahdollisuus, mutta useat haluavat vain uppoutua yksinoloon niin, että muita on lähellä. 

Voisin kuvitella tuollaisen paikan kantakuppilakseni. Sääli, että lähiössäni ei sellaista ole... Tai, no, tuskin missään Suomessa. Kissateniin tullaan viipymään kahvin, teen tai soodan äärellä. Alkoholia ei ole tarjolla. 

Kissatenit kuuluvat myös Murakamin henkilöhistoriaan. Nuorempana hän oli sellaisessa töissäkin. 

Kuvitteellinen kirje kissatenistä ystävälle

31.5.2026, Tokio — Suomessa kai vielä 30.5.

Kuljin tänään pitkään pitkin Kandan ja Jinbōchōn vanhoja kirjakatuja. Tiedät sen tunteen, kun ei oikeastaan etsi mitään tiettyä kirjaa, mutta silti jokainen kellastunut selkämys tuntuu hetken tärkeältä. Löysin yhdestä pienestä liikkeestä vanhan japanilaisen jazzlehden vuodelta 1978. Kannessa oli Bill Evans, ja sivujen väliin oli jäänyt kuivunut vaahteranlehti. Ostin sen vain siksi, että joku oli joskus pitänyt sitä tarpeeksi tärkeänä säästääkseen lehden väliin lehdenkin.

Illalla kävelin sateen jälkeen Shinjukun sivukujille. Tokio on kummallinen sateella — neonvalot eivät oikeastaan näy ilmassa vaan asfaltissa. Kaikki heijastuu maasta takaisin ylös. Kadut näyttävät siltä kuin kaupunki olisi maalattu vesiväreillä.

Löysin tämän kissatenin melkein vahingossa. Kadulta näkyy vain pieni kellertävä kyltti ja kapea portaikko alas kellarikerrokseen. Oven avatessa kuuluu sellainen pieni messinkinen kilahdus, joka tuntuu olevan Japanissa pakollinen kaikissa vanhoissa paikoissa.

Täällä tuoksuu kahvilta, pölyltä, vanhalta puulta ja aivan vienosti tupakalta, vaikka sisällä ei enää saa polttaa. Luulen, että savu on vain imeytynyt vuosikymmenten aikana seiniin. Sellainen tuoksu ei enää koskaan lähde kokonaan pois.

Kaiuttimista soi juuri nyt Bill Evansin Waltz for Debby. Levy rahisee vähän hiljaa taustalla. Ei häiritsevästi, vaan niin että huomaa kuuntelevansa oikeaa levyä eikä digitaalista kopiota. Omistaja — ehkä seitsemänkymppinen mies valkoisessa paidassa — käy aina välillä kääntämässä levyn. Hän tekee sen samalla vakavuudella kuin joku sytyttäisi kynttilän kirkossa.

Tilasin meloninvihreän kermasoodan vain siksi, että se näytti niin täydellisen epäaidolta. Kirkas vihreä lasi, vaniljajäätelöpallo ja päällä punainen cocktailkirsikka. Se näyttää enemmän muistilta kuin oikealta juomalta. Jäätelö sulaa hitaasti limonadiin ja tekee pinnasta vaaleanvihreän pilven.

Ja ne munaleivät. Nyt ymmärrän täysin miksi japanilaiset puhuvat niistä melkein hellästi. Leipä on niin pehmeää, että sitä tuskin tarvitsee pureskella. Munatäyte maistuu vähän makealta ja hyvin rauhalliselta, jos ruoasta voi niin sanoa.

Minulla on mukana Murakamin Pimeän jälkeen. Luin juuri kohdan, jossa hän kirjoittaa:

“Yö on kuin syvä kaivo.”

Se tuntuu sopivan tähän paikkaan täydellisesti. Tämä kahvila on vähän kuin kaivo kaupungin alla. Täällä aika ei oikein liiku samalla tavalla kuin ulkona.

Muistin täällä istuessani, että Murakamihan pyöritti nuorena jazzbaaria nimeltä Peter Cat. Olen yrittänyt kuvitella, oliko se tällainen paikka. Ehkä hieman äänekkäämpi silloin, enemmän savua ilmassa, enemmän opiskelijoita ja liian myöhään venyneitä keskusteluja. Mutta ehkä juuri tällainen kuitenkin: raskaat puutuolit, himmeät valot ja tunne siitä, ettei kukaan halua vielä mennä kotiin.

Ja tuli hassu ajatus — entä jos Murakamin kirjojen jazzkahvilat eivät olekaan mitään yksittäisiä paikkoja? Ehkä ne ovat juuri tällaisten kellarikahviloiden yhteinen muisto. Tokio on täynnä paikkoja, jotka näyttävät siltä kuin ne olisivat unohtuneet ajan ulkopuolelle.

Viereisessä pöydässä istuu nuori mies puvussa. Hänellä on salkku lattialla ja kirja auki, mutta hän ei ole kääntänyt sivua ainakaan kahteenkymmeneen minuuttiin. Luulen, että hän tuli tänne vain olemaan hetken yksin ennen viimeistä junaa.

Täällä ei puhuta juuri lainkaan. Kupit kilisevät hiljaa. Joku yskähtää välillä. Espressokone sihahtaa kaukana tiskin takana. Ja kaiken päällä kelluu jazz, kuin savu jota ei enää ole.

On jotenkin lohdullista ajatella, että Suomessa on vielä eilinen ja täällä jo huominen. Että istun tässä sunnuntaiyössä samaan aikaan kun siellä ehkä vasta lauantai vaihtuu hiljalleen myöhäiseksi illaksi.

Ajattelin jäädä tänne siihen asti, että uni alkaa painaa silmiä. Hotelli on vain muutaman kadun päässä. Mutta juuri nyt en halua vielä takaisin huoneeseen. Tässä paikassa on sellainen tunne, että jos lähtee liian aikaisin, jokin tärkeä keskustelu jää kuulematta — vaikka kukaan ei edes puhu.

Ehkä juuri sitä ihmiset tarkoittavat, kun he puhuvat Tokion yksinäisyydestä kauniina asiana.

*  *. *

Lopputilastot

Ja lopuksi vielä palataan tilastoihin. Ruotsi siis johtaa tupakoimattomuustilastoa. Ruotsin prosenttimäärä taisi olla jo viime vuonna 4,8% (vertailun vuoksi Suomi, missä noin 10 % tupakoi säännöllisesti.) Paljon on muuttunut nuoruuteni päivistä, jolloin tupakkaa kului melkein joka perheessä. 

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Pohjoismaissa nikotiinin saanti on edelleen yleistä. On nuuskaa, nikotiinipusseja, - purukumia, -suihkeita ja vapetusta. Taitaakin olla niin, että terveellisemmin tupakan ja sen kaltaisten tuotteiden käytön suhteen etetään maapallon toisella puolen, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, missä osa tupakkaa korvaavista tuotteista on kielletty. Myös tupakan suhteen epäterveellisimmät maat löytyvät Oceaaniasta: tilastoja johtaa Nauru, missä noin puolet aikuisista savuttelee säännöllisesti. 

Japanissa tupakoivien prosenttimäärä on noin 15. Korvaavina tuotteina käytetään kuumennettavia tupakkatuotteita (ei vapetus). 

Sukuhistoriastani kiinnostuneille vielä yksi nippelitieto: suvustani löytyy jo 1700-luvun Kurikasta yksi esi-isä, jonka taloudessa ei tupakkaveroa maksettu (oli ainoa kurikkalainen isäntä laatuaan). Talossa maksettiin kuitenkin jousitetuista kieseistä ylellisyysveroa, joten veronkierrosta tuskin oli kyse. Isäntämiehelle ei vaan tupakka maistunut, eikä ilmeisesti sallinut sitä nautintoa rengeillekään.

Itseäni on kutkuttanut viimeaikoina Reelsit, missä entiset tupakoivat lähtevät ulos puhaltamaan saippuakuplia, kun mieli tarvitsee tupakan mittaista taukoa työstä. Ei huono idea. 

Soffamatkalla Etiopiassa

Etiopiaa voisi sanoa ihmiskunnan kehdoksi. Siitä huolimatta sieltä oli vaikea löytää luettavaa. Ilman lähetystyötä se olisi suomeksi lähes mahdotonta. Tänään, 28.5. on Etiopian kansallispäivä, joten onnea. 

Maan pääkaupunki on Addis Abeba, jonka nimen muistan kiehtoneen mieltäni jo lapsena. Sitä en muista, missä yhteydessä kaupungin nimen kuulin. 

Etiopiassa on oma kalenteri, joka perustuu mm. koptilaisten kalenteriin. Kuukausia on 13, joista yksi on 5-6 päiväinen, muissa on 30 päivää. Uudelle vuosituhannelle siirryttiiin vuonna 2007, jolloin vietettiin näyttäävästi Milleniumia. Vuosi vaihtuu syyskuussa ja vuorokausi alkaa aamulla kello 6.

Hyvä tulkki on aarre: maassa puhutaan 90 eri kieltä ja 200 eri murretta. Anhara on valtion työkieli ja siinä ominaisuudessa myös eräänlainen yleiskieli, vaikka sitä ei puhuta koko maassa. Lähetyskirjojen mukaan joku porukasta osaa aina anharaa, mutta kirjani ovat 40 vuotta vanhoja, joten en tiedä nykytilannetta. Oromon kielellä on enemmän puhujia. Kaikki 90 puhuttua kieltä ovat maan virallisia kieliä. Nykyisin englanti on lukioiden ja yliopistojen virallinen kieli. Katoamisvaarassa kielistä on 22. Näitä kun ajattelee, niin Suomen suomi, ruotsi ja saamenkielet vaikuttavat mitättömän vähäisiltä. 

Monesti unohtuu, että Eriopia on myös kristinuskon kehto. Maa oli Armenian jälkeen toinen, joka otti kristinuskon valtionuskonnoksi. 

Olen aina ihaillut lähetystyöntekijöitä ja hoitohenkilöstöä, jotka opiskelevat kieltä ja matkaavat avustustyöhön maailman ääriin. Lukiossa meillä kävi joku lähetyssaarnaaja Taiwanista tai Kiinasta, en enää muista kummasta, ja yliopistoaikana mietin jossain vaiheessa, että jos ei olisi ollut poikakaveria ja suunniteltua elämää, olisin minäkin halunnut kieltä opiskelemaan lähetystyöntekijäkursseille. Sinne suunnisti yksi opiskeluaikainen tuttavapariskunta. 

Outsider Etiopialainen perintö oli ensimmäinen lukemani kirja Etiopiasta. Lukeminen tosin osoitti, että kirjassa siellä oli elänyt vain perinnön jättäjä, ja kirjailijakaan tuskin on käynyt Etiopiassa, mutta tämä oli itselleni eka kirja, missä Etiopia oli edes jossain roolissa ilman että olisi tietokirja.

Etiopialaisesta klinikasta, kertoo Elisa Blombergin Ristinkukkia : tuokiokuvia etiopialaiselta kyläklinikalta. Blomberg työskenteli lähetystyössä klinikalla seitsemän vuotta.

Maan poliittinen historia on afrikkalaiseksi ainutlaatuinen, sillä Etiopia on ollut aina itsenäinen lukuun ottamatta niitä muutamaa vuotta, jolloin Mussoliinin Italia miehitti maan 1936.

Leena Kaartisen Olet vapaa Johannes kertoo samasta ajasta. Kaartinen on toiminut lääkärinä Etiopiassa pitkän aikaa. Kirjan päähenkilö, Johannes on kirjan alussa 10-vuotias, lopussa aikuinen. 

Kirjaa lukiessa nautiskelin kahvia, jonka pavuista osa oli Etiopiasta, osa Keniasta. Vaikka 2,5 on tummuuusasteena minulle melko mieto, niin tuosta tykkäsin. 

Kuvassa oleva Kari Elorannan Alkupiste Nollapiste -kirjassa on valokuvia ja lyhyitä tarinoita Egyptin ja Etiopian väliltä.

Arthud Rimbaud (1854-1891) Kirjeitä Afrikasta ja runoilijankomeetan kirjeitä. Runoilija Rimbaud päätyy Harrariin kahvialan töihin 1800-luvun lopulla. Harrar on Etiopian muslimialuetta. Kirjeet kertovat kuinka herkästä runoilijasta tuli kahvinviljelijä ja asekauppias. 

Itse en ole vielä lukenut Varjokuningasta, mutta kirja odottelee syyskuuta, joka on Afrikka-kuukauteni. 

Maaza Mengiste Varjokuningas kertoo Italian miehityksen ajasta. Kirja alkaa vuodesta 1935. Tiedoksi niille, jotka bongaavat mielellään kirjallisuuspalkittuja tai palkintoehdokkaita, tämä kirja on ollut Booker-palkintoehdokkaana. Tarina pohjautuu kirjailijan isoisältään kuulemiin tarinoihin. Sodassa naisten osa on usein ollut raiskausten uhrin tai kotirintamalla työtä puurtavan osa. Varjokuninkaassa on naisille muitakin rooleja. Kirjassa on oma roolinsa myös Aida oopperalla, joka on yksi lempioopperoistani samoin kuin se oli Haise Selassienkin suosikki. Kukapa ei Aidasta tykkäisi. 

Etiopian kahvikulttuuuri

Etiopiaa pidetään kahvin kotimaana. Legendan mukaan paimen nimeltä Kaldi huomasi vuohien villiintyvän punaisista marjoista. Tarina ei ole välttämättä ikivanha, mutta se kuvastaa paikallista käsitystä: kahvi on osa identiteettiä. Maassa kasvaa villiä arabicaa (Coffea arabica), erityisesti Kaffan alueella – siitä tulee sana coffee ja myös meidän kahvimme.

Paikallisia lajikkeita on tuhansia. Tunnetuimpia etiopialaisia kahveja on nykyisin ainakin Yirgacheffe, Sidamo, Harrar Limu ja Ghimbi. Kahvilajikkeet ovat kevyempiä kuin latinalaisen Amerikan kahvit.  Kahveja kuvaillaan kukkaisiksi, sitruksisiksi ja bergamottisiksi. Yirgacheffe muistuttaa maultaan eniten Earl Grey - teetä. Sidamossa voi maistaa myös persikka ja harrarissa mustikkaa. Villiä kahvia, kaffaakin on edelleen saatavilla. Etiopiasta löytyy korkeuseroja, jotka vaikuttaa makueroihin, kuten myös maaperä ja käsittelyytavat. Yirgacheffe sopii paremmin vaaleapaahtoiseen kahviin, Harrar myös tummempiin. 

Me tunnemme monet erilaiset tee perinteet ja seremoniat, mutta harva puhuu kahviseremoniasta. 

Etiopiassa kahvia ei vain keitetä. Se valmistetaan rituaalisesti. Seremonian nimi on bunna.  

Seremonia kestää usein 1–2 tuntia. Sitä johtaa yleensä nainen – kodin emäntä tai suvun nainen. Tämä on olennaista: kahvi on naisten sosiaalinen näyttämö.

Vihreät kahvipavut pestään. 
Pavut paahdetaan hiilillä avopannussa – Tuoksua kierrätetään vieraiden nenän alle (tämä on tärkeä vaihe). 
Pavut jauhetaan käsin morttelissa. 
Keitetään savisessa pannussa, jonka nimi on jebena (kuvassa). 

Kahvi tarjoillaan pieniin korvattomiin kuppeihin
Kahvia tarjotaan aina kolme kupillista, eikä siitä kolmannestakaan kannata kieltäytyä. Usein kahvia laimenee toista ja kolmatta kuppia kohti. 
Kuppi 1: Siunaus eli Abol
Kuppi 2: Syventyminen eli Tona
Kuppi 3: Siunaus / henkinen hyväätekeväisyys eli Baraka, joka viittaa myös siihen, että seremonian yhteydessä voidaan myös rukoilla. 

Etiopiassa kahvi on hienommaksi jauhettua, kuin suomalaiset kahvit. Kuten kaikissa pannukahveissa, sakkaa jää kuppiin ja suuutuntuma on täyteläisempi. Maku on pehmeä, mutta intensiivinen, ja luultavasti juuri siksi tykkäsin tuosta Kirwa-kahvista.

Suomessa kahvi on nopea piristysruiske, ja useimmiten se juodaan milanolaiseen tapaan kuin lääkkeeksi, eikä napolilaiseen tapaan hitaasti nautiskellen ja seurustellen, kuten opin jollain Italian matkalla. 

Harvoin Suomessa istutaan kahvipöydässä tuntia saati kahta, kuten Etiopiassa. Seremonian tarkoitus on ajan antaminen toisille.

Perinteisesti lattialle levitettiin ennen aloittamista tuoretta ruohoa ja poltettiin suitsukkeita. Kaupunkioloissa ruohoa ei luonnollisesti levitetä, mutta muuten seremoniaperinne elää vahvana. 

Kahviloissa tarjoillaan toki nopeampiakin elämyksiä kuten espressoa ja lattea. 
Kahvin ohella tarjolla on paahdettua maissia (popcorn) ja paahdettua kikherneitä. 

Etiopiassa on vahva ortodoksikirkko, minkä piirissä on paastoaikoja. Paastonaikana ei syödä eläinperäistä ruokaa, mutta kahvia saa juoda mielin määrin. Niinpä pitkiä kahvihetkiä voidaan järjestää ympäri vuoden. 

Kahviseremonia on Etiopiassa naisten hallitsema. Usein nainen on se, joka päättää ketä kutsutaan ja mistä puhutaan. Julkinen valta kuuluu miehille, mutta kahvihetket naisille. Näiden kahvittelujen myötä perheet voivat verkostoitua laajemmalle, mikä onnistuisi pelkästään miesten yhteisössä. Kahvi onkin pehmeän vallan väline. 

Jos kahvitellesa mukana on vain naisia puhutaan usein avioliitosta, lapsista ja niiden tulevaisuuudesta ja elämä tarinoista. Erityisesti miehet juovat kahvia (espresso tai jebena) myös kodin ulkopuolella puhuen jalkapallosta, uutisista ym. Kahvila on siten myös verkostoitumispaikka. 

Vaikka kahvia juodaan Etiopiassa muutenkin kuin seremoniallisesti valmistettuna, ei kahvi ole siellä välttämättä aamun ensimmäinen valinta. 

Sen sijaan juodaan pienistä laseista mustaa teetä runsaan sokerimäärän kanssa joskus maustettuna neilikalla tai kardemummalla. 

Erityisesti maaseudulla raskas työ vaatii enemmän energiaa, joten teehen lisätään maitoa ja joskus myös voita. Jos aamu alkaa genfopuurolla eli ohrapuurolla, juodaan sen kanssa usein maitoa tai vettä. 

Suurkaupungeissa, kuten Addis Abeba, moni nappaa töihin mennessään espresson tai macchiaton tai juo pikakahvia. 

Ihan Addis Abebaan saakka ei tarvitse kahvin perässä lähteä. Etiopilaista kahvia saa nykyisin hyvin myös suomalaisista pienpaahtimoista. Tämän etiopialaisen ostin viime juhannukseksi Porista. 

Erityisesti maaseudun kahvinviljelyalueilla kahvia saatetaan pureskellaan. Viljelmällä syödään marjoja tuoreena. Tuoreen marjan hedelmäliha on makeahko. Myös sisällä oleva papu pureskellaan. Tätä voi kokeilla kotonakin, jos omistaa kahvipensaan. 1 papu vastaa kofeinimäärältään noin 1/15—1/10 kahvikupillisen määrästä. 

Kotona papuja voidaan paahtaa ja pureskella missä vaan papu kerrallaan. Pureskellun pavun voi joko niellä tai sylkeä pois. Maku on voimakas, melko kitkerä ja öljyinen, jälkimaku säilyy suussa pitkään. Piristysvaikutus on nopeampaa, mitä suodatinkahvilla. Ei ehkä ole hyvä idea pureskella montaa papua ensimmäisellä kerralla, mutta itse aion kyllä joku kerta kokeilla, kunhan löydän jonkun jolla on kahvipensas. Lapsuudessani kylän osuuspankissa oli pankkihuoneessa iso kahvipensas, josta kyläläiset saivat papuja omia pensaita varten. Äitikin sellaista kasvatti, mutta mihin lie joutunut myöhemmin. Satoisaksi asti se ei meillä ollut. 

Etiopialainen voi sanoa ylpeästi:
"Kahvi on kotoisin kotimaastani."
Toinen tarina on se, että Punaisenmeren toisella rannalla, Jemenin Mochassa voidaan sanoa:

"Me teimme kahvista juoman ja suositun kauppatavaran." 
Ja molemmat ovat oikeassa, mutta se on sitten toinen tarina.