31.5. YK:n Kansainvälinen tupakaton päivä

Törmäsin alkuviikosta tietoon, että Ruotsi on saavuttanut ensimmäisenä maana tupakoimattoman maan statuksen. Sen saa, kun tupakoivia kansalaisia on alle 5 prosenttia. Tieto sattui silmiin kansainvälisistä uutisista. Ajankohta oli sopiva, sillä tänään vietetään kansainvälistä tupakatonta päivää. Päivää on vietetty vuodesta 1987 alkaen. Jännä juttu, sillä itse en ole koskaan nähnyt yhtään uutista asiasta niin, että se olisi jättänyt muistijälkiä. Saattaa olla, että asia ei vain ole kiinnostanut, koska kaikki elämäni yli 22500 päivää ovat olleet tupakoimattomia. 

Miksi sitten kirjoitan aiheesta tänään? No tietenkin siksi, että tupakointia ei juuri nykyisin näy kirjoissa, mutta aiemmin näkyi melkeinpä kaikissa vanhoissa kirjoissa: dekkareissa tupakantumppi ja siinä ollut huulipuna olivat usein johtolankoja, hieman rohkeammissa romaaneissa tupakan sytyttäminen kuvasti aktin päätöstä ja jopa lastenkirjoissa isät saattoivat polttaa piippua tai sikaria. 

Itsekin olen elänyt tuota aikaa, joten en heitä kirjaa nurkkaan, kun Sherlock Holmes sytyttää piipun... Sen sijaan aktiivinen, nykyisin ehkä tupakointia enemmän valtavirtaa oleva nikotiinin käyttö, saattaa olla se piste, jolloin päätän, että kirjasarjan seuraavaa osaa en enää lue. Saman kohtalon on saaneet myös esimerkiksi kirjasarjat, joissa tissutellaan joka ilta, joissa poliisi käyttäytyy siviilissä kuin teinibissis, tai kirjasarjan taustalla kulkeva sivujuoni nostaa karvat pystyyn esim. huonon työilmapiirin vuoksi.

Koska tupakointi ei ole itselleni mitenkään tärkeä juttu, en listaa tähän dekkareita, missä tupakoidaan. En edes vertaile kuinka savuisia oli ennen muinoin ottomaanien kahvilat, maailman satamien kapakat, matkahuollon baarit ja boheemimpien nuorten aikuisten illanvietot. 

Kissaten

Se johdattaakin ajatukset Japaniin. Japanilainen kissaten estetiikka on säilynyt, vaikka tupakointi on Japanissakin siirtynyt pääasiassa tupakkakoppeihin. 

Yksi Japanin erityisistä kulttuuriasioista on kissatenit. Kissaten on hämyinen teehuone, missä joskus aiemmin leijui tupakansavu ja äänimaailma täyttyi lähinnä jazzista lp-levyiltä soitettuna. Savua lukuun ottamatta näin on edelleen. Kellään ei ole kiire ja toisin kuin meillä, missä moititaan kahvilassa työskenteleviä usein liiasta viipyilystä. 

Olen aiemmin yrittänyt lukea vain yhtä Murakamin teosta. Se ei innostanut, mutta jatkoin sinnikkäästi puoleen väliin. Kun nyt etsin kissatenin tunnelmaan sopivaa kirjaa, löysin Haruki Murakamin Pimeän jälkeen -kirjan. Ajattelin sen sopivan kaltaiselleni yö ihmiselle, ja sopiihan se. Kirja oli suorastaan täydellinen. Aloitin kuuntelun illalla, enkä malttanut nukahtaa ennen kuin kirja loppui. Nykyisin sitä tapahtuu enää harvoin. 

Kirja kertoo yhdestä yöstä. Tyttö istuu kahvilassa lukemassa kahvin äärellä. Vihreä kermasooda (vihreä meloonilimsa, jäitä, vaniljainen kermajäätelöpallo ja punainen kirsikka korkeassa lasissa) istuisi miljööseen ehkä klassisimmin, mutta ei kahvissa mitään vikaa ole. 

Poika tilaa tytölle toisen kahvin samalla kun tilaa itselleen salaatin. Tyttö ehkä söi kahvinsa kanssa kissateniinkin loistavasti sopivan tamago sandon, pilvimäisen kevyen kananmuna-majoneesisandwichleivän, missä on runsaasti majoneesista ja kananmunista tehtyä tahnaa kahden ohuen, reunattoman paahtoleivän välissä. (Kotikokille vinkkinä, 2-3 rkl majoneesia ja 4 keitettyä kananmunaa todella pieneksi murskattuna, ripaus suolaa, hieman sokeria ja valkopippuria. Kaksi paahtoleipää, leipää ei paahdeta, ja täytettä on paksumpi kerros kuin 2 leipää yhteensä). 

Yön aikana tapahtuu kaikenlaista. Moni asia muuttuu yhdessä yössä, kuten nuorten aikuisten elämässä usein käy. Kohdataan oikeita ihmisiä. Tehdään päätöksiä tai ajaudutaan uusille urille. Itselleni tästä yöstä tuli mieleen luokkaretkiyö Maarianhaminassa kauan sitten, vaikka itse tapahtumat olivat kovasti toisenlaiset. 

Kissatenit ovan levollisia paikkoja. Niissä viihtyyvät ihmiset, jotka eivät ehdi tai tahdo mennä kotiin. Olipa kyseessä myöhään töistä lähtevä salaryman tai kotioloja karttava nuori aikuinen, paikka sopii kaikille. Musiikki soi vain taustalla, keskusteluun on mahdollisuus, mutta useat haluavat vain uppoutua yksinoloon niin, että muita on lähellä. 

Voisin kuvitella tuollaisen paikan kantakuppilakseni. Sääli, että lähiössäni ei sellaista ole... Tai, no, tuskin missään Suomessa. Kissateniin tullaan viipymään kahvin, teen tai soodan äärellä. Alkoholia ei ole tarjolla. 

Kissatenit kuuluvat myös Murakamin henkilöhistoriaan. Nuorempana hän oli sellaisessa töissäkin. 

Kuvitteellinen kirje kissatenistä ystävälle

31.5.2026, Tokio — Suomessa kai vielä 30.5.

Kuljin tänään pitkään pitkin Kandan ja Jinbōchōn vanhoja kirjakatuja. Tiedät sen tunteen, kun ei oikeastaan etsi mitään tiettyä kirjaa, mutta silti jokainen kellastunut selkämys tuntuu hetken tärkeältä. Löysin yhdestä pienestä liikkeestä vanhan japanilaisen jazzlehden vuodelta 1978. Kannessa oli Bill Evans, ja sivujen väliin oli jäänyt kuivunut vaahteranlehti. Ostin sen vain siksi, että joku oli joskus pitänyt sitä tarpeeksi tärkeänä säästääkseen lehden väliin lehdenkin.

Illalla kävelin sateen jälkeen Shinjukun sivukujille. Tokio on kummallinen sateella — neonvalot eivät oikeastaan näy ilmassa vaan asfaltissa. Kaikki heijastuu maasta takaisin ylös. Kadut näyttävät siltä kuin kaupunki olisi maalattu vesiväreillä.

Löysin tämän kissatenin melkein vahingossa. Kadulta näkyy vain pieni kellertävä kyltti ja kapea portaikko alas kellarikerrokseen. Oven avatessa kuuluu sellainen pieni messinkinen kilahdus, joka tuntuu olevan Japanissa pakollinen kaikissa vanhoissa paikoissa.

Täällä tuoksuu kahvilta, pölyltä, vanhalta puulta ja aivan vienosti tupakalta, vaikka sisällä ei enää saa polttaa. Luulen, että savu on vain imeytynyt vuosikymmenten aikana seiniin. Sellainen tuoksu ei enää koskaan lähde kokonaan pois.

Kaiuttimista soi juuri nyt Bill Evansin Waltz for Debby. Levy rahisee vähän hiljaa taustalla. Ei häiritsevästi, vaan niin että huomaa kuuntelevansa oikeaa levyä eikä digitaalista kopiota. Omistaja — ehkä seitsemänkymppinen mies valkoisessa paidassa — käy aina välillä kääntämässä levyn. Hän tekee sen samalla vakavuudella kuin joku sytyttäisi kynttilän kirkossa.

Tilasin meloninvihreän kermasoodan vain siksi, että se näytti niin täydellisen epäaidolta. Kirkas vihreä lasi, vaniljajäätelöpallo ja päällä punainen cocktailkirsikka. Se näyttää enemmän muistilta kuin oikealta juomalta. Jäätelö sulaa hitaasti limonadiin ja tekee pinnasta vaaleanvihreän pilven.

Ja ne munaleivät. Nyt ymmärrän täysin miksi japanilaiset puhuvat niistä melkein hellästi. Leipä on niin pehmeää, että sitä tuskin tarvitsee pureskella. Munatäyte maistuu vähän makealta ja hyvin rauhalliselta, jos ruoasta voi niin sanoa.

Minulla on mukana Murakamin Pimeän jälkeen. Luin juuri kohdan, jossa hän kirjoittaa:

“Yö on kuin syvä kaivo.”

Se tuntuu sopivan tähän paikkaan täydellisesti. Tämä kahvila on vähän kuin kaivo kaupungin alla. Täällä aika ei oikein liiku samalla tavalla kuin ulkona.

Muistin täällä istuessani, että Murakamihan pyöritti nuorena jazzbaaria nimeltä Peter Cat. Olen yrittänyt kuvitella, oliko se tällainen paikka. Ehkä hieman äänekkäämpi silloin, enemmän savua ilmassa, enemmän opiskelijoita ja liian myöhään venyneitä keskusteluja. Mutta ehkä juuri tällainen kuitenkin: raskaat puutuolit, himmeät valot ja tunne siitä, ettei kukaan halua vielä mennä kotiin.

Ja tuli hassu ajatus — entä jos Murakamin kirjojen jazzkahvilat eivät olekaan mitään yksittäisiä paikkoja? Ehkä ne ovat juuri tällaisten kellarikahviloiden yhteinen muisto. Tokio on täynnä paikkoja, jotka näyttävät siltä kuin ne olisivat unohtuneet ajan ulkopuolelle.

Viereisessä pöydässä istuu nuori mies puvussa. Hänellä on salkku lattialla ja kirja auki, mutta hän ei ole kääntänyt sivua ainakaan kahteenkymmeneen minuuttiin. Luulen, että hän tuli tänne vain olemaan hetken yksin ennen viimeistä junaa.

Täällä ei puhuta juuri lainkaan. Kupit kilisevät hiljaa. Joku yskähtää välillä. Espressokone sihahtaa kaukana tiskin takana. Ja kaiken päällä kelluu jazz, kuin savu jota ei enää ole.

On jotenkin lohdullista ajatella, että Suomessa on vielä eilinen ja täällä jo huominen. Että istun tässä sunnuntaiyössä samaan aikaan kun siellä ehkä vasta lauantai vaihtuu hiljalleen myöhäiseksi illaksi.

Ajattelin jäädä tänne siihen asti, että uni alkaa painaa silmiä. Hotelli on vain muutaman kadun päässä. Mutta juuri nyt en halua vielä takaisin huoneeseen. Tässä paikassa on sellainen tunne, että jos lähtee liian aikaisin, jokin tärkeä keskustelu jää kuulematta — vaikka kukaan ei edes puhu.

Ehkä juuri sitä ihmiset tarkoittavat, kun he puhuvat Tokion yksinäisyydestä kauniina asiana.

*  *. *

Lopputilastot

Ja lopuksi vielä palataan tilastoihin. Ruotsi siis johtaa tupakoimattomuustilastoa. Ruotsin prosenttimäärä taisi olla jo viime vuonna 4,8% (vertailun vuoksi Suomi, missä noin 10 % tupakoi säännöllisesti.) Paljon on muuttunut nuoruuteni päivistä, jolloin tupakkaa kului melkein joka perheessä. 

Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Pohjoismaissa nikotiinin saanti on edelleen yleistä. On nuuskaa, nikotiinipusseja, - purukumia, -suihkeita ja vapetusta. Taitaakin olla niin, että terveellisemmin tupakan ja sen kaltaisten tuotteiden käytön suhteen etetään maapallon toisella puolen, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, missä osa tupakkaa korvaavista tuotteista on kielletty. Myös tupakan suhteen epäterveellisimmät maat löytyvät Oceaaniasta: tilastoja johtaa Nauru, missä noin puolet aikuisista savuttelee säännöllisesti. 

Japanissa tupakoivien prosenttimäärä on noin 15. Korvaavina tuotteina käytetään kuumennettavia tupakkatuotteita (ei vapetus). 

Sukuhistoriastani kiinnostuneille vielä yksi nippelitieto: suvustani löytyy jo 1700-luvun Kurikasta yksi esi-isä, jonka taloudessa ei tupakkaveroa maksettu (oli ainoa kurikkalainen isäntä laatuaan). Talossa maksettiin kuitenkin jousitetuista kieseistä ylellisyysveroa, joten veronkierrosta tuskin oli kyse. Isäntämiehelle ei vaan tupakka maistunut, eikä ilmeisesti sallinut sitä nautintoa rengeillekään.

Itseäni on kutkuttanut viimeaikoina Reelsit, missä entiset tupakoivat lähtevät ulos puhaltamaan saippuakuplia, kun mieli tarvitsee tupakan mittaista taukoa työstä. Ei huono idea. 

Soffamatkalla Etiopiassa

Etiopiaa voisi sanoa ihmiskunnan kehdoksi. Siitä huolimatta sieltä oli vaikea löytää luettavaa. Ilman lähetystyötä se olisi suomeksi lähes mahdotonta. Tänään, 28.5. on Etiopian kansallispäivä, joten onnea. 

Maan pääkaupunki on Addis Abeba, jonka nimen muistan kiehtoneen mieltäni jo lapsena. Sitä en muista, missä yhteydessä kaupungin nimen kuulin. 

Etiopiassa on oma kalenteri, joka perustuu mm. koptilaisten kalenteriin. Kuukausia on 13, joista yksi on 5-6 päiväinen, muissa on 30 päivää. Uudelle vuosituhannelle siirryttiiin vuonna 2007, jolloin vietettiin näyttäävästi Milleniumia. Vuosi vaihtuu syyskuussa ja vuorokausi alkaa aamulla kello 6.

Hyvä tulkki on aarre: maassa puhutaan 90 eri kieltä ja 200 eri murretta. Anhara on valtion työkieli ja siinä ominaisuudessa myös eräänlainen yleiskieli, vaikka sitä ei puhuta koko maassa. Lähetyskirjojen mukaan joku porukasta osaa aina anharaa, mutta kirjani ovat 40 vuotta vanhoja, joten en tiedä nykytilannetta. Oromon kielellä on enemmän puhujia. Kaikki 90 puhuttua kieltä ovat maan virallisia kieliä. Nykyisin englanti on lukioiden ja yliopistojen virallinen kieli. Katoamisvaarassa kielistä on 22. Näitä kun ajattelee, niin Suomen suomi, ruotsi ja saamenkielet vaikuttavat mitättömän vähäisiltä. 

Monesti unohtuu, että Eriopia on myös kristinuskon kehto. Maa oli Armenian jälkeen toinen, joka otti kristinuskon valtionuskonnoksi. 

Olen aina ihaillut lähetystyöntekijöitä ja hoitohenkilöstöä, jotka opiskelevat kieltä ja matkaavat avustustyöhön maailman ääriin. Lukiossa meillä kävi joku lähetyssaarnaaja Taiwanista tai Kiinasta, en enää muista kummasta, ja yliopistoaikana mietin jossain vaiheessa, että jos ei olisi ollut poikakaveria ja suunniteltua elämää, olisin minäkin halunnut kieltä opiskelemaan lähetystyöntekijäkursseille. Sinne suunnisti yksi opiskeluaikainen tuttavapariskunta. 

Outsider Etiopialainen perintö oli ensimmäinen lukemani kirja Etiopiasta. Lukeminen tosin osoitti, että kirjassa siellä oli elänyt vain perinnön jättäjä, ja kirjailijakaan tuskin on käynyt Etiopiassa, mutta tämä oli itselleni eka kirja, missä Etiopia oli edes jossain roolissa ilman että olisi tietokirja.

Etiopialaisesta klinikasta, kertoo Elisa Blombergin Ristinkukkia : tuokiokuvia etiopialaiselta kyläklinikalta. Blomberg työskenteli lähetystyössä klinikalla seitsemän vuotta.

Maan poliittinen historia on afrikkalaiseksi ainutlaatuinen, sillä Etiopia on ollut aina itsenäinen lukuun ottamatta niitä muutamaa vuotta, jolloin Mussoliinin Italia miehitti maan 1936.

Leena Kaartisen Olet vapaa Johannes kertoo samasta ajasta. Kaartinen on toiminut lääkärinä Etiopiassa pitkän aikaa. Kirjan päähenkilö, Johannes on kirjan alussa 10-vuotias, lopussa aikuinen. 

Kirjaa lukiessa nautiskelin kahvia, jonka pavuista osa oli Etiopiasta, osa Keniasta. Vaikka 2,5 on tummuuusasteena minulle melko mieto, niin tuosta tykkäsin. 

Kuvassa oleva Kari Elorannan Alkupiste Nollapiste -kirjassa on valokuvia ja lyhyitä tarinoita Egyptin ja Etiopian väliltä.

Arthud Rimbaud (1854-1891) Kirjeitä Afrikasta ja runoilijankomeetan kirjeitä. Runoilija Rimbaud päätyy Harrariin kahvialan töihin 1800-luvun lopulla. Harrar on Etiopian muslimialuetta. Kirjeet kertovat kuinka herkästä runoilijasta tuli kahvinviljelijä ja asekauppias. 

Itse en ole vielä lukenut Varjokuningasta, mutta kirja odottelee syyskuuta, joka on Afrikka-kuukauteni. 

Maaza Mengiste Varjokuningas kertoo Italian miehityksen ajasta. Kirja alkaa vuodesta 1935. Tiedoksi niille, jotka bongaavat mielellään kirjallisuuspalkittuja tai palkintoehdokkaita, tämä kirja on ollut Booker-palkintoehdokkaana. Tarina pohjautuu kirjailijan isoisältään kuulemiin tarinoihin. Sodassa naisten osa on usein ollut raiskausten uhrin tai kotirintamalla työtä puurtavan osa. Varjokuninkaassa on naisille muitakin rooleja. Kirjassa on oma roolinsa myös Aida oopperalla, joka on yksi lempioopperoistani samoin kuin se oli Haise Selassienkin suosikki. Kukapa ei Aidasta tykkäisi. 

Etiopian kahvikulttuuuri

Etiopiaa pidetään kahvin kotimaana. Legendan mukaan paimen nimeltä Kaldi huomasi vuohien villiintyvän punaisista marjoista. Tarina ei ole välttämättä ikivanha, mutta se kuvastaa paikallista käsitystä: kahvi on osa identiteettiä. Maassa kasvaa villiä arabicaa (Coffea arabica), erityisesti Kaffan alueella – siitä tulee sana coffee ja myös meidän kahvimme.

Paikallisia lajikkeita on tuhansia. Tunnetuimpia etiopialaisia kahveja on nykyisin ainakin Yirgacheffe, Sidamo, Harrar Limu ja Ghimbi. Kahvilajikkeet ovat kevyempiä kuin latinalaisen Amerikan kahvit.  Kahveja kuvaillaan kukkaisiksi, sitruksisiksi ja bergamottisiksi. Yirgacheffe muistuttaa maultaan eniten Earl Grey - teetä. Sidamossa voi maistaa myös persikka ja harrarissa mustikkaa. Villiä kahvia, kaffaakin on edelleen saatavilla. Etiopiasta löytyy korkeuseroja, jotka vaikuttaa makueroihin, kuten myös maaperä ja käsittelyytavat. Yirgacheffe sopii paremmin vaaleapaahtoiseen kahviin, Harrar myös tummempiin. 

Me tunnemme monet erilaiset tee perinteet ja seremoniat, mutta harva puhuu kahviseremoniasta. 

Etiopiassa kahvia ei vain keitetä. Se valmistetaan rituaalisesti. Seremonian nimi on bunna.  

Seremonia kestää usein 1–2 tuntia. Sitä johtaa yleensä nainen – kodin emäntä tai suvun nainen. Tämä on olennaista: kahvi on naisten sosiaalinen näyttämö.

Vihreät kahvipavut pestään. 
Pavut paahdetaan hiilillä avopannussa – Tuoksua kierrätetään vieraiden nenän alle (tämä on tärkeä vaihe). 
Pavut jauhetaan käsin morttelissa. 
Keitetään savisessa pannussa, jonka nimi on jebena (kuvassa). 

Kahvi tarjoillaan pieniin korvattomiin kuppeihin
Kahvia tarjotaan aina kolme kupillista, eikä siitä kolmannestakaan kannata kieltäytyä. Usein kahvia laimenee toista ja kolmatta kuppia kohti. 
Kuppi 1: Siunaus eli Abol
Kuppi 2: Syventyminen eli Tona
Kuppi 3: Siunaus / henkinen hyväätekeväisyys eli Baraka, joka viittaa myös siihen, että seremonian yhteydessä voidaan myös rukoilla. 

Etiopiassa kahvi on hienommaksi jauhettua, kuin suomalaiset kahvit. Kuten kaikissa pannukahveissa, sakkaa jää kuppiin ja suuutuntuma on täyteläisempi. Maku on pehmeä, mutta intensiivinen, ja luultavasti juuri siksi tykkäsin tuosta Kirwa-kahvista.

Suomessa kahvi on nopea piristysruiske, ja useimmiten se juodaan milanolaiseen tapaan kuin lääkkeeksi, eikä napolilaiseen tapaan hitaasti nautiskellen ja seurustellen, kuten opin jollain Italian matkalla. 

Harvoin Suomessa istutaan kahvipöydässä tuntia saati kahta, kuten Etiopiassa. Seremonian tarkoitus on ajan antaminen toisille.

Perinteisesti lattialle levitettiin ennen aloittamista tuoretta ruohoa ja poltettiin suitsukkeita. Kaupunkioloissa ruohoa ei luonnollisesti levitetä, mutta muuten seremoniaperinne elää vahvana. 

Kahviloissa tarjoillaan toki nopeampiakin elämyksiä kuten espressoa ja lattea. 
Kahvin ohella tarjolla on paahdettua maissia (popcorn) ja paahdettua kikherneitä. 

Etiopiassa on vahva ortodoksikirkko, minkä piirissä on paastoaikoja. Paastonaikana ei syödä eläinperäistä ruokaa, mutta kahvia saa juoda mielin määrin. Niinpä pitkiä kahvihetkiä voidaan järjestää ympäri vuoden. 

Kahviseremonia on Etiopiassa naisten hallitsema. Usein nainen on se, joka päättää ketä kutsutaan ja mistä puhutaan. Julkinen valta kuuluu miehille, mutta kahvihetket naisille. Näiden kahvittelujen myötä perheet voivat verkostoitua laajemmalle, mikä onnistuisi pelkästään miesten yhteisössä. Kahvi onkin pehmeän vallan väline. 

Jos kahvitellesa mukana on vain naisia puhutaan usein avioliitosta, lapsista ja niiden tulevaisuuudesta ja elämä tarinoista. Erityisesti miehet juovat kahvia (espresso tai jebena) myös kodin ulkopuolella puhuen jalkapallosta, uutisista ym. Kahvila on siten myös verkostoitumispaikka. 

Vaikka kahvia juodaan Etiopiassa muutenkin kuin seremoniallisesti valmistettuna, ei kahvi ole siellä välttämättä aamun ensimmäinen valinta. 

Sen sijaan juodaan pienistä laseista mustaa teetä runsaan sokerimäärän kanssa joskus maustettuna neilikalla tai kardemummalla. 

Erityisesti maaseudulla raskas työ vaatii enemmän energiaa, joten teehen lisätään maitoa ja joskus myös voita. Jos aamu alkaa genfopuurolla eli ohrapuurolla, juodaan sen kanssa usein maitoa tai vettä. 

Suurkaupungeissa, kuten Addis Abeba, moni nappaa töihin mennessään espresson tai macchiaton tai juo pikakahvia. 

Ihan Addis Abebaan saakka ei tarvitse kahvin perässä lähteä. Etiopilaista kahvia saa nykyisin hyvin myös suomalaisista pienpaahtimoista. Tämän etiopialaisen ostin viime juhannukseksi Porista. 

Erityisesti maaseudun kahvinviljelyalueilla kahvia saatetaan pureskellaan. Viljelmällä syödään marjoja tuoreena. Tuoreen marjan hedelmäliha on makeahko. Myös sisällä oleva papu pureskellaan. Tätä voi kokeilla kotonakin, jos omistaa kahvipensaan. 1 papu vastaa kofeinimäärältään noin 1/15—1/10 kahvikupillisen määrästä. 

Kotona papuja voidaan paahtaa ja pureskella missä vaan papu kerrallaan. Pureskellun pavun voi joko niellä tai sylkeä pois. Maku on voimakas, melko kitkerä ja öljyinen, jälkimaku säilyy suussa pitkään. Piristysvaikutus on nopeampaa, mitä suodatinkahvilla. Ei ehkä ole hyvä idea pureskella montaa papua ensimmäisellä kerralla, mutta itse aion kyllä joku kerta kokeilla, kunhan löydän jonkun jolla on kahvipensas. Lapsuudessani kylän osuuspankissa oli pankkihuoneessa iso kahvipensas, josta kyläläiset saivat papuja omia pensaita varten. Äitikin sellaista kasvatti, mutta mihin lie joutunut myöhemmin. Satoisaksi asti se ei meillä ollut. 

Etiopialainen voi sanoa ylpeästi:
"Kahvi on kotoisin kotimaastani."
Toinen tarina on se, että Punaisenmeren toisella rannalla, Jemenin Mochassa voidaan sanoa:

"Me teimme kahvista juoman ja suositun kauppatavaran." 
Ja molemmat ovat oikeassa, mutta se on sitten toinen tarina. 

Retki Hankoon - Sotahistoriaa

Hankoon on tullut tähän mennessä tehtyä vain yksi retki, vaikka heti georetken jälkeen ajattelinkin, että siellä olisi kiva seikkailla päivä, pari. Kuulin, että tänä vuonna kulkuyhteydet sinne ovat parantuneet, joten olisi kyllä helpompi mennä julkisilla sinne nyt. Toisaalta, mitä vikaa on soffamatkoissa? Hanko suorastaan tihkuu historiaa ja seikkailuja.  

Kuuntelin taannoin Satakunnan Museon argeologialuennon Hangon kaivauksista. Äänessä oli tutkija Jan Fast, jonka olen tainnut nähdä livenäkin  kerran kirjaston varastossa, kun olin itse tutkimassa marttahistoriaa. Luento oli mielenkiintoinen osaksi siksi, että olen käynyt yhdessä hankolaisessa bunkkerissa ja toisaalta siksi, että Hangon saksalaismenneisyys on jäänyt itselleni ihan huomaamatta. 

Luennolla sivuttiin ensin hieman Hangon neuvostoliittolaista historiaa, josta itsekin luin kesällä. 

Pääpaino oli kuitenkin saksalaissotilaiden lomaleirin historiassa. Saksalaiset sotilaat tulivat junalla, menivät täiden poistoon ja siitä lomaleirin, josta lähtivät laivalla Tallinnaan ja Saksaan lomalle. Sama toistui ilman täiden poistoa kun palattiin rintamalle. 

Argeolokisissa kaivauksissa Hangossa on löytynyt joka päivä jotain arkisia esineitä, kuten hammasharjoja, mitaleita, silmälaseja, alkoholin käyttöön liittyviä esineitä. 

"Vaikka kuinka puhuisi hammasharjalle, se ei vastaa." 

Vaikka esineet eivät puhu, niin onneksi on päiväkirjat ja esimerkiksi yhdistysmateriaalit. Hangosta esimerkiksi on löytynyt paljon tietoa Hangon lottakanttiinin toiminnan tiimoilta. 

Saksalaiset sotilaat eivät välttämättä tienneet missä ne kulloinkin olivat. He saattoivat luulla olevansa Turussa, mutta olivatkin Hangossa. Sen vuoksi sotilaiden valokuvien tutkiminen on vaikeaa.

Sota aikana Hangossa oli siis saksalaissotilaiden lomaleiri. Sodan jälkeen siellä oli karanteenileiri Saksasta Suomeen palanneille naisille ja lapsille. Näin kertottiin myös Satu Saarisen Annikin sota ja rauha sekä Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -kirjoissa. 

Saarisen mukaan leirillä oltiin kolmisen viikkoa, kunnes oli selvää, että tauteja ei ollut ja poliisi oli selvittänyt oliko tehty rikoksia. 

Tässä vaiheessa mietin että mitenkäs sitten Neuvostoliiton kanssa meni Hangossa... 

Siitä kertoo oivallinen selkeästi Niilo Lappalaisen Hankoniemi toisessa maailmansodassa. 

Talvisodan jälkeen suomalaiset evakuoivat Hankoniemen. Aikaa oli kymmenen päivää. Vuoden 1940 evakuoinnista kerrotaan:

"Mieliala oli katkera, muttei epätoivoinen."

22.3.1940 Hankoon tuli komissio, joka tutustui suomalaisen komission kanssa Hankoniemen alueeseen. Luovutus tapahtui samana päivänä kello 24. 

Sotilaat haaveilevat Hangon neidoista, mutta koko alue oli autio ja tyhjä. 

Rakennukset olivat paikoillaan, mutta irtaimesta vietiin kaikki, mitä ehdittiin. Lopussa oli ajettu tavaraa vain nippa nappa rajan taa Suomen alueelle, mutta oli sinnekin matkaa, huomasimme, kun Hangossa kävimme.

Sotilaita tuli päälle 6000. Heidän lisäkseen tuli vähitellen heidän perhettään. 

Tilaa oli, sillä Hankoniemellä oli paljon huviloita, myös mm.Mannerheimillä oli siellä ravintolana toimiva huvila, missä edelleen on ravintolatoiminta. 

Osa huviloista oli peräisin Terijoelta, mistä niitä siirrettiin Neuvostoliiton rajan sulkeuduttua ja Terijoen venäläisten vieraiden pääsyn huviloilleen estyessä. Itsekin bongasin sellaisia pari kätköilyreissun tiimellyksessä. 

Yhden huvilan nykyisistä vaiheista kerrotaan Kalle Isokallion kirjassa Terijoki takaisin. Siinä halutaan mm. laajentaa Hankoon siirrettyä huvilaa niin, että sen tornista näkyisi merelle. 

Isokalliolla on veijarimaineen pilke silmäkulmassa tässäkin kirjassa. Totta kuitenkin on, että Terijoelta siirettiin huviloita myös Hankoon ja saattoi siinä siirrossa joku torni oikeastikin jäädä uupumaan, sillä monet huviloista oli sangen monikulmaisia. 

Hangosta ennen jatkosotaa kertoo Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä. Tykästyin Lassilan tapaan vetää asioita pohtien yhteen. Meinasin varmaan kymmenen kertaa kirjoittaa tähän pitkähkön sitaatin, mutta kun luin palan matkaa eteenpäin, löytyi yhtä kiinnostava näkökulma.... Joten lukijan lienee kokeiltava itse. 

Hankoniemen hiekkaiseen maahan oli helppo kaivautua, totesivat sotilaat 1940-luvun alussa Lappalaisen mukaan. 

Kivat hiekkaisat rannat siellä olikin, totesin itsekin kun Hangossa kävin muutama vuosi sitten. Kuvan vauhdikas asento johtuu geokätköilystä. Hiekka tuntui melko samanlaiselta kuin Yyterissä, mutta toki yhtenäistä hiekkarantaa oli paljon niukemmin mitä Yyterissä. 

Kirjassa oli mielenkiintoisen kiehtova ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma, joka mielestäni sopi hyvin tällaiseen "muisteluun". Tosin en siitä tyylistä yleensä juuri tykkää, mutta tässä se toimi enemmän kuin hyvin. 

Hangon saksalainen menneisyys on itselläni sangen huteralla pohjalla, mutta neuvostoliittolaisesta menneisyydestä luin hiljattain Seppo Jääskeläisen kirjan Punainen Hanko.

Lapsille voin suositella Paula Norosen Sepermarsu ja lööppilehmän tapaus, missä mm. erikoistutaan sairaanhoitajaksi Hangossa ja marsu asuu isän luona sen ajan. Hangon historiaan siinä ei paneuduta, mutta pitäähän lapsillekin jotain kivaa tarjota, kun sellaiseen kerran törmää!

Seuraavaksi voisi tutustua Hangon romanttisempaan puoleen, mutta se on jo oma tarinansa. 

Naisten viikko 12.-20.5. yhdeksäs päivä

Lilja 

Kukkien nimestä oli puhetta viikko sitten Floran päivänä. Yllättäen tälle viikolle on osuntu pari muutakin kukkasta. Erika ja nyt lopuksi Lilja. Kauniita nimiä molemmat. Ja kauniita on kukatkin. 

Liljasta tulee aina mieleeni entinen naapuri, gruusialainen kansantaloustieteilijä, joka oli luennoinut 1980-luvulla myös amerikkalaisissa yliopistoissa. Me molemmat olimme silloin Suomen työmarkkinoille yhtä hyödyttömiä. Hän oli erikoistuntu vääriin aiheisiin (sosialistinen taloustiede ei ollut kovassa huudossa 1990-luvulla) ja minä olin vasta valmistuntu, enkä ollut siksi kovassa huudossa minäkään tuohon lama-aikaan. 

Hän tulee liljoista mieleen siksi, että hän maalaisi upeasti kukkatauluja. Erityisesti ihastuin hänen syreeneihinsä, mutta liljatkin olivat upeita. Lisäksi hän kirjoitti monien kulttuuripersoonien tapaan runoja ja soitti pianoa. 

Maalaisin itsekin tuolloin posliinia, mutta pianon soittajaa minusta ei olisi tullut.... vaikka pakko myöntää, että vieläkään ei ole liian myöhäistä. Samaisella 1990-luvulla tunsin naisen, joka oli käynyt hiljattain taidekoulun ja silloin opiskeli pianonsoiton alkeita. Hän oli noin 90-vuotias. 

Vaikka pianonsoitosta en ole varma, niin siitä olen 100% varma, että kätilöksi en olisi koskaan opiskellut, sillä en kestä nähdä juoksevaa verta ja veren tuoksun vuoksi en pystynyt edes vispaamaan kulhossa ollutta tuoretta lampaan verta jäähdyttääkseni sitä ilman, että silmäni peitettiin. Ah sitä lammasfarmarin elämää.... Tuokin tapahtui 1990-luvulla, mutta olen minä melkein pyörtynyt nähtyäni SPR:n ensiapunäytökseen maskeeratun polkupyöräonnettomuuden uhrin työpaikan lattialla... 

Päivän kirja oli Lilja Rajajärvi, Kaari Elämää eli erään kätilön muistelmat. Ja voi että kun oli mielenkiintoinen kirja, oikea nappivalinta pidennetyn naistenviikon päätteeksi. 

Tavallisten ihmisten elämäkerroissa on sitä jotain, kuten mainitsin jo Mailan päivänä. 

Naisten viikko 12.-20.5. kahdeksas päivä

Emma

Tämän päivän kirjan matkaan ei kannata tehdä juuri nyt, sillä matkan loppupäässä on sangen levotonta sotatilan vuoksi. 

Emma Vepsä Tie Teheraniin kuulosti etukäteen hyvin houkuttelevalta päivän kirjaksi. Odotin lukemista riemulla ja itse aloitin viikon lukemisen tästä kirjasta. 

En kadu, että tartuin siihen, sillä matkakirjoja on aina kiva lukea ja automatkoista on ihan liian vähän kirjoitettu Suomeksi. 

En ehkä sitten kuitenkaan ollut tälle kirjalle oikeaa kohderyhmää. Haluan mieluummin keskittyä yhteen maahan ja vielä mielummin yhteen maakuntaan.

Vaihtoehtoisesti kirjan pitää tarjota todellisia elämyksiä matkalta. Jotain mikä saisi itseni hinkumaan lähteämään vastaavalle matkalle. 

Aiemmin olen seilannut Kyllikki Villan matkassa rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan, matkaillut hitaasti Matti Rämön kanssa Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan ja Jukka Salmisen kanssa pohjoisesta etelään läpi Australian (Polkupyörällä maailman ympäri) ja vähän nopeammin ollut 1920-luvun alussa Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä -kirjan matkassa.  

Ne ovat olleet mielenkiintoisia retkiä, sillä päivästä toiseen hitaan menon lisäksi aina on tapahtunut jotain joko matkan varrella tai kulkijan päässä. Tästä kirjasta minä en valitettavasti itse saanut irti kumpaakaan tunnelmaa. Ehkä olen liian vanha vain rupattelemaan kuskin kanssa savolaisittain kertomatta ja saamatta mitään. Näkemättä mitään, kokematta mitään erityistä. 

Tai sitten minulla oli vain huono päivä tai kirjoittaja itse on kokenut aiemmin niin paljon parempia hetkiä lukuisilla matkoillaan, että ei tullut enää kertoneeksi asioita tässä kirjassa samalla innolla. En tiedä. Ei kirja huonokaan ollut, luultavasti annan mahdollisuuden edelliselle ja myös mahdollisesti tuleville kirjoille. 

Naisten viikko 12.-20.5. seitsemäs päivä

Erika 

Kalenterista löytyy useampia naisten ja miesten viikkoja. Toukokuussa on peräti 9 perättäistä naisten nimipäivää, joskin seitsemäntenä päivänä juhlii myös Erkki, Erkka, Eero, Eerik ja Eerikki. 2000-luvulla on tullut nimittäin muitakin päiviä kuin jouluaatto, jolloin on sekä naisen että miehen nimipäivä. Perinteisesti tämä päivä on ollut Erkin päivä. Eerika on kalenterin uusi tulokas. 

Päivän tietokirjailijaksi valitsin suomenruotsalaisesta nimipäiväkalenterista Erikan. 

Norjalaisen Erika Fatlandin Sovjetistan : matka Turkmenistaniin, Kazakstaniin, Tadžikistaniin, Kirgisiaan ja Uzbekistaniin kestää useammankin lukemisen. 

Toimittajaa Fatland matkusti kiertomatkalle Keski-Aasian valtioihin, jotka itsenäistyivät Neuvostoliitosta 1991. 

En tiedä kuinka virallinen termi Sovjetistan on, mutta ainakin matkailun merkeissä sitä näkyy käytettävän. 

Kirjan parasta antia on, että se kertoo erilaisista paikoista ja erilaisista kohtaamisista. Jossain vaiheessa unelmani oli junamatka halki Siperian, mutta koska en osaa venäjää, päätin aikanaa unohtaa sen ajatuksen. Ajattelin, ja ajattelen edelleen, että ummikkona viikko junassa vastaa maisemia lukuun ottamatta sitä, että istun yksin parvekkeella päivät, nukun siellä yöt ja välillä käyn keittiössä ja vessassa. 

Sen sijaan Fatlandin kaltaiselle kiertomatkalle lähtisin mielelläni jonkun ryhmän mukana vaikka heti. Tällainen matka ei tarvitse tulkkia vaan oppaan, tai aimoannoksen omatoimimatkailijan tahtoa. 

Tykkäsin siitä, että kirja loi pikaisena katsauksena parhaat tunnelmat ja erityispiirteet viidestä eri maasta. Kuitenkin niin, että joku oli oikeasti kokenut maiden tunnelmat. 

Naisten viikko 12.-20.5. kuudes päivä

Maila, Maisa

Päivän itseoikeutettu kirjailija olisi ollut Maila Talvio, jonka kootut teokset olen joskus omistanut, mutta en lukenut. Talviokin olisi tähän päivään sopinut, sillä hän on kirjoittanut ainakin yhden tietokirjan, Johan Ludvig Runebergistä, mutta valitsin kuitenkin toisin. Annetaan Talvion vielä odottaa lukuvuoroaan. 

Maila Henriksson on kirjoittanut kirjan Miinan murju ja muita kirjoituksia. 

Kirjassa on nimensä mukaisesti erilaisia kertomuksia. Taustalla on Henrikssonin miehen sukuhistoria, mutta kirja ei ole sukuhistoriikki. 

Tarinoissa on hivin erilaisia elämänkokemuksia. Siitä löytyy mm. kieltolain aikaista trokaamista ja Lapin sotaa. 

Itse tykkäsin erityisesti Lapin sodasta kertovasta osasta, sillä se nivoutui sopivasti hiljaittain lukemiini Lapin sodan erilaisista kotirintama tunnelmista ja evakkomuistoista kertoviin kirjoihin. 

Erään entisen työkaverini sanontaa siteerataksenii: "Ei tämä mitään korkeakirjallisuutta ollut", mutta ei myöskään mitenkään huonoin lukukokemus tässä genressä. 

Tavallisten ihmisten elämäkerroissa on sitä jotain. Ei ole montaa päivää, kun luin siitä, kuinka Virginia Woolf on aikanaa ollut samaa mieltä. 

Naisten viikko 12.-20.5. viides päivä

Esteri

Esteriä sanotaan sadepisaroiden tytöksi. Olen aina pitänyt Esteri nimestä, se kuulostaa jotenkin romanttisen runolliselta. Ehkä juuri siksi Esteri on tyttö sadepisarain... Italian matkoilla opin iltauutisista, että esteri tarkoittaa ulkomaan asioita. 

Ester Ståhlberg (1870-1950) oli Suomen ensimmäinen maan äiti. 

Ester Ståhlbergin kauniit, katkerat vuodet : presidentin rouvan päiväkirja 1920-25 -kirja on ilmestynyt 1980-luvulla ja olen lukenut sen ilmestymisen jälkeen. Viime aikoina olen lukenut useampiakin presidentin rouvien kirjoja tai heistä kertovia teoksia. 

Tällä viikolla olen lukenut tietokirjoja joita nimipäiväsankari on kirjoittanut. Tässä teoksessa yksi tekijöistä on Ester Ståhlberh, muut Hilkka ja Olli Vitikka. Päiväkirjat on luonnollisesti kirjoittanut aikaana Ester, toimitustyön tekivät Vitikat. 

Tästä kirjasta jäi jo ensimmäisellä lukukerralla mieleen erityisesti se, kuinka paljon ponnisteluja vaati uusperheen perustaminen tuolloinkin - aikana, jolloin monet naiset kuolivat synnytykseen ja monilapsisten uusperheiden perustaminen oli arkea monissa suvuissa. 

Tätä kirjoittessani tajusin, että Reitkallin puutarhaoppilaitoksen puutarhaopettajana toiminut Jenny Elfving, jonka kirjoittaman puutarhakirjan Suomalaista puutarhataidetta olen lukenut Mikkelin vuosinani. Elfving liittyy läheisesti myös marttahistoriaan, sillä hän innosti Alma Forströmin marttoihin ja Forströmhän tunnetaan Reitkallin puutarhaoppilaitoksen johtajuuden ohella mm. Sippolan Marttayhdistyksen tarmokkaana perustajana ja Emäntälehden (nykyisin Martat) alkusanojen lausujana... ja kun nyt eksytiin sangen kauas Esteristä, kerrottakoon myös että olen lukenut Forströmin elämkerran Soivat sireenit.  

Mutta palataksemme päivän kirjaan, Ester Ståhlbergin elämäkerta sai jatkoa kahden osan verran. Niillä päästiin vuoteen 1947, eli lähelle Ester Ståhlbergin kuolemaa. Itseäni kiinnostaisi myös kirja Ståhlbergin ensimmäisestä 50 vuodesta, joiden aikana hän aloitti kirjailijan uransa. 

Ester Ståhlbergin kirjoittamista kirjoista olen lukenut aiemmin Sunnuntain., joka ilmestyi pari vuotta Ståhlbergien häiden jälkeen. Sitäkin voin suositella. 

Selja-sarja : 1 Seljan tytöt

Lukupiirimme polkaisi käyntiin uuden lukupiirin, jonka tarkoituksena on lukea aluksi Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Itselleni tämä on uusintakierros. Ensimmäiset kirjat olen lukenut 1970-luvulla, viimeisimmän muutama vuosi sitten. Otin lukupiiritiedon kuitenkin ilolla vastaan, sillä jo viimeistä Seljakirjaa lukiessani mietin, pitäiskö lukea koko sarja. Nyt siihen on erinomainen syy. 

Perheenjäsenet (lihavoituna kirjassa useimmin mainittu nimitys)

Kris, Kristiina Veronika, 17 vuotta, oppikoulun kuudennella luokalla.

Rita, Margarita, ottotytär, täyttää 16 vuotta isän häämatkan aikaan s. 1937, viidennellä luokalla oppikoulussa.

Virva Maaria, 14 vuotta, jonka ensimmäinen, Päivälehdessä julkaistu satu oli Hämähäkin vangit.

Dodo, Dolores, 11 vuotta, oppikoulun ensimmäisellä luokalla

Riku-isä, kirjailija Rikhard Selja.

Miili-täti, 70-vuotta, tyttöjen äidin sisko, joka palaa siskonsa luokse, kun perheeseen kun isä saa uuden vaimon.

Neiti Rea Meri, 28-vuotta, sairaanhoitaja, isän uusi puoliso.

Nefernefer-kissa, vihreäsilmäinen, Sinuhesta nimensä saanut.

Kaikkien muistoissa lasten kuollut äiti, Maria sekä Margaritan äiti ja isä. 

Muut henkilöt: tyttöjen luokkatoverit, joitain naapureita sekä joidenkin luokkatovereiden vanhempia, joitain opettajia.  

Tapahtumapaikka

Kirjasarjan tapahtumapaikkana on pikkukaupunki. 

Ei kuitenkaan niin pieni, etteikö kirjan tapahtuma-aikaan, vuonna 1953 tai 1952 kaduilla ja kujilla ollut nimiä. Kirjan tapahtuma-aika ei ole kiveenhakattu vaan päätelty. Margarita tuli Seljalle 2-vuotiaana. Elettiin joko kesää tai syksyä 1939 tai kevättalvea 1940, koska hänen isänsä odotti kutsuntaa sotaan tapahtuvaksi koska tahansa. Jossain vaiheessa kirjaa sanotaan, että Margarita oli tullut perheeseen lähes 13 vuotta sitten. Tuolloin elettiin tammikuuta. Näistä päätellen vuosi oli siis 1952 tai 1953 riippuen siitä, minkä ikäinen Margaritan isä oli (otaksuttavasti talvisodan alkessa reilusti alle 30-vuotias) ja mikä oli hänen kuntoisuusluokkansa (kirjassa mainitaan laihuus ja eräänlainen rähjäisyys, joten oliko kyseessä nälkiintyminen ja/tai masennus ja miten se vaikutti palveluskelpoisuuteen). 

Perheen koti sijaitsee Leppäkertunkujalla. Jos ajatellaan pelkästään Leppäkertunkujaa, niin nykyisin sen niminen katu löytyy Hämeenlinnasta, Hangosta ja Imatralta. Kirjaa ajatellen luontevin paikkakunta noista olisi Hämeenlinna, mutta se ei mitenkään käy ilmi kirjasta, ei ainakaan näin satakuntalaisin silmin katsottuna. Toisaalta, nimi on ylipäätäänkin kuvitteellinen ja oliko vielä 1953 vuonna missään Leppäkertunkujaa. Kaupungithan ovat voineet ottaa kujan nimen kirjasta eikä päin vastoin. 

Joka tapauksessa matkaa kaupungin keskustaan Seljan talolta on 10 kilometeriä. Saman kujan varrella on lähellä naapureita, mm. utelias kansakoulunopettajan vaimo asuu lähellä. Talo sijaitsee lähellä järveä. Melko lähellä rantaviivaa on saari, jossa Arin perheellä on kesämökki, Kimin äidin vanhemmat asuvat näköetäisyydellä tyttöjen kodin vinttikamarin ikkunasta, kapean jokiuoman toisella puolella. 

Vaikka matkaa on noinkin reilusti kaupunkiin, lähetä löytyy kuitenkin kukkakioski, josta voi ostaa tammikuussa tulppaaneita. 

Rauhasta ja sodan varjosta

Kirjasarjan kirjoittaja, Rauha S. Virtanen oli kirjan julkaisun aikoihin, vuonna 1955, 24-vuotias ja asui Tampereella. Perheeseen kuului 2-vuotias tytär ja mies, joka oli haavoittunut sodassa. 

Sodan varjo näkyy kirjassakin. Isä palaa kotiin monien leikkausten ja keuhkotautiparantolassa vietettyjen kahden vuoden jälkeen. Tytöt eivät vielä tiedä, että isä on löytänyt sairaalareissuillaan itselleen uuden puolison. Myös yksi perheen tyttäristä, Margarita, on sodan uhri, sillä hänen isänsä Allan Riuttu, perheen isän ystävä on kuollut talvisodassa ja tehnyt näin tytöstä täysorvon, sillä hänen meksikolainen vaimonsa tanssija Juanita oli kuollut Pariisissa synnytyksessä.  

Suomi oli 1950-luvulla vielä maatalousyhteiskunta. Seljan perheessä kaikki lapset olivat oppikoulussa, mutta monissa kodeissa oli varaa kouluttaa vain yksi lapsista. Muut menivät töihin ja saattoivat sitten opiskella iltakoulussa parempaan ammattiin. Kirjassa Kim potee epävarmuutta ja kateuttakin muita kohtaa, sillä vain hänen on pakko kaveriporukasta käydä kesällä töissä. Toisaalta myös Kris käy töissä pankissa, mutta omasta halustaan, ei pakosta. 

Työntekö kuului lapsillekin. Esimerkiksi perheen lapset olivat pesseet talon matot joululomalla tai tammikuun alussa. Tiskaamisessa oli tiukat vuorot ja keittiössä autettiin muutenkin. 

Toisaalta kaupungillistuminen alkoi kiihtyä. Nuorisolle alkoi muodostua ensi kertaa omaa kulttuuriaan johon kuului elokuvat, iskelmät ja muu musiikki. Tytöt meikkasivat, ostettiin levysoittimia ja levyjä,  pojat toivoivat 17-vuotislahjaksi moottoripyörää. 

Nuorten elämä ei aina ollut helppoa. Maailma houkutteli. Nuoret etsivät vapautta maailmassa, jossa aikuiset arvostivat vakautta ja varovaisuutta. 

Erityisesti tyttöjen maailma oli ristiriitainen. Tytöiltä odotettiin kunnollisuutta ja hillittyä käyttäytymistä. Veri veti kuitenkin nuorison rientoihin. Koulutusmahdollisuuksien parantuessa naimisiinmenoikä alkoi kasvaa, mutta hormoonit hyrräsivät. Oli ne hyrränneet aiemminkin, mutta ikän karttuenssa riskit kasvoivat. E-pillerit tulivat Suomeen vasta 1962, joten vahinkoja tapahtui. Ei tässä kirjassa, mutta jos Margarita jatkaisi elämäänsä kuten kirjan alussa, ei parin kirjan päästä sekään olisi mahdotonta. 

Itse tykkäsin kirjassa siitä, miten Seljan perhe-elämässä tehtiin ratkaisuja. Isä saattoi olla vähän äkkipikainen, mutta harkinnan jälkeen hänkin näki sen, mikä johtaisi parhaaseen lopputulokseen. Tässä häntä auttoi niin puoliso Rea kuin esimerkiksi nuorin tytär Dodo. 

Tyttöjä ei pakoteta omaan muottiin. Jokainen saa olla oma itsensä, olipa sitten näkyvä ja räiskyvä tai vetäytyvä ja pohdiskeleva, kaunistautuipa tai ei. 

Nuorille tytöille sallitaan kirjassa unelmat, ihastukset, epävarmuus, ristiriidat, häpeä, kateus... koko nuoruuden tunneskaala, joten lukijalle löytyy paljon kosketuspintoja. Kirjan henkilöihin on helppo samaistua, koti voi olla turvasatama, mutta myös ahdistavuuden paikka, ensimmäinen ihastus vie jalat alta, mutta myös voi olla kiusallista ainakin jälkeenpäin, osa kuuluu isoon kaveripiiriin, osa tuntee aina ulkopuolisuutta, ainakin keskimmmäiset lapset voivat jäädä vanhimman tai perheen nuorimman lapsen varjoon. 

Itsessäni tunnistin kirjaa nuorena lukiessani Virvan eikä se tunne ollut muuttunut vuosikymmenten saatossa. Nyt vain tuntui siltä, että olisipa itselläni ollut tuolloin joku aikuinen mallina kirjoittamiseen. Mutta vain yhdeksännen luokan äidinkielen opettajani kannusti siihen eikä se kantanut pidemmälle kuin päivän runoon lukion ensimmäisenä vuotena. 

Hyvän kirjan tapaan tässäkin myös nuoret keskenään ovat pääosin reiluja toisilleen. Esimerkiksi Tomi näki että oli sanoillaan liukunut vaaralliselle alueelle manitessaan Arin ja Margaritan pitkän poissaolon, ja korjasi tilanteen vitsailemalla itsestään niin, että Ari, joka kuitenkin oli ollut eräänlaisessa kilpakosiskelijan asemassa, ei joutunut noloon tilanteeseen. Hatunnoston paikka. Hyvää pelisilmää. 

Muitakin vastaavia tilanteita bongasin. Mielestäni on aina hyvä, että kirjoissa on jotain, mistä voi oppia. Etenkin nuorten kirjoissa. Ellei näitä asioita opetettu jo kotona, on hyvä, että niihin voi törmätä ainakin kirjoissa. Kun 1950-luvun puolivälissä monet lukijakohderyhmän ikäisten vanhemmat olivat itsekin olleet vielä teini-iässä sota-aikaan, eivätkä välttämättä saaneet samanlaista perhekasvatusta sodan vuoksi, mitä he olisivat ilman sotaa saaneet, oli vain hyvä, että oppia jaettiin myös kirjoissa. 

Rahasta

Kirjaa on pidetty hyvänä sodanjälkeisen ajan keskiluokkaisen perheen kuvauksena. Lapset ovat kilttejä, mutta kukin oma persoonansa. Perheellä ei ole palvelijaa, mutta 1950-luvulla ne alkoivat olla harvinaisuuksia muutoinkin. 

Rahaakin perheellä on käytössään, sillä 1950-luvun alussa monilla ei ollut varaa eikä edes toiveitakaan lähteä häämatkalle Pariisiin kahdeksi viikoksi. Sinne pääsi tuolloin jo lentokoneella useammalla välipysähdyksellä, mutta matka oli kallis. Halvemmalla pääsi, jos matkusti laivalla tai junalla Ruotsin tai Saksan kautta. 

Kirjailijapiireissä Pariisia pidettiin oivallisena kohteena, joten se oli hyvä häämatkakohde. Joko perheen isä tienasi kirjoillaan hyvin tai sitten puolisoilla oli perittyä varallisuutta niin, että matka oli mahdollinen. Kirjailijan tapauksessa myös apuraha olisi yksi mahdollisuus. Kirjailijoilla oli mahdillista myös kirjoittaa lehtiin matkoistaan, joten häämatkakin saattoi olla osin työmatka, josta sai juttupalkkioita. 

Perheellä ei ollut autoa, mutta esimerkiksi Tomin perheellä oli sekä auto että Tomille lahjaksi hankittu moottoripyörä. Matkat taittuivat bussilla tai taksilla. Toisaalta bussiakaan ei aina tarvittu, sillä esimerkiksi pieniä kyläkauppoja oli tuohon aikaan tiheässä myös maaseudulla. Esimerkiksi omalla kotikylälläni, jossa ei todellakaan ollut satoja asukkaita, kauppoja oli 1960-luvun alussa vielä 2 kilometrin säteellä kolme ja 5 kilometrin päässä vielä neljäs. 

Perheellä, vaikka olikin keskiluokkainen, ei ollut omaa puhelinta, vaan soittamaan lähdettin puhelinkopista. Televisiosta ei vielä edes uneksittu, sillä ensimmäinen suomalainen television koelähetys nähtiin kirjan ilmestymisvuotena, 24.5.1955. Säännölliset lähetykset alkoivat  Tes-TV:ssä 1956 ja Ylelllä 1958. Radio oli, mikä oli luonnollistakin, sillä jo sodan aikaan sellainen hankittiin vähitellen kaikkiin koteihin, joilla siihen oli varaa sillä sotauutiset haluttiin kuulla kotona. 

Ruuasta

Enid Blytonin Viisikot-sarja on tunnettu ruuastaan, mutta kyllä Seljan tytötkin kunnostautuu eräänlaisena ruokakirjana. Kirjassa herkutellaan, ei missään nimessä hummerilla ja kaviaarilla, vaan kotoisilla herkuilla. Sellaisilla, mitkä olivat mahdollisia tavoitella kaikille. 

Kun isä palaa kotiin kahden vuoden parantolassa vietetyn ajan jälkeen, tarjolla on hyvää kahvia, Dodon leipomia pikkuleipiä ja rusinakakkua. 

"Älä pane pahaksesi, Miili-täti, hän lausahti, mutta kahta asiaa minä maailmassa vihaan: juoruilevia naisia ja huonoa kahvia. Tämä kahvi on erinomaista ja rouva Pirisen me poistamme nyt mielestämme." toteaa isä kirjassa. 

Kahvi oli kortilla Suomessa 1.3.1955 saakka, joten kahvi oli säännöstelty tuote. Seljan perheessä kahvia joivat säännöstelystä huolimatta kaikki. Dodon kahvin juonnista en huomannut mainintaa, mutta ainakin neljätoistavuotias Virva joi kahvia. Kahvikuponkeja ei riittänyt isoon kahvin juontiin, joten kenties Seljan perhekin hankki ylimääräisiä kuponkeja vaihtaen tai ostaen niitä muilta. Kirjan tapahtuma-aikaan korttien vaihtaminen ei juuri tullut kyseeseen, sillä esimerkiksi toinen haluttu vaihtoehto, tupakka, ei ollut ollut kortilla enää 1950-luvun puolella. 

Kuten "kaikissa" kotimaisissa sodanjälkeisissä kirjoissa, tässäkin herkutellaan letuilla ja hillolla. Se oli omankin lapsuuteni (1970-luku) sunnuntai-iltojen herkkujälkiruoka. 

Nuorison illanvietossa tarjolla oli mansikkamehua ja leivoksia, appelsiinejä ja banaaneja sekä nakkeja sinapin kera. Tarjoilijoina oli Dodo ja hänen luokkakaverinsa Ulla. Kalliiksi se tuli, mutta illanvietossa oli hauskaa. Juhlijoita kemuissa oli yhteensä 11 + kissa, jolla oli oma roolinsa illan vietossa. 

Nakkeja sinapin kanssa syötiin myös juhannusyönä kokolta palattua. Tytöt olivat keränneet matkalla kukkia kuten juhannusyönä kuuluu. 

Kemujen jälkeen rahaa oli niukalti. Syötiin ainakin silakkalaatikkoa ja leipäressua. Jälkimmäistä voisin kuvitsella kokeilevani koekeittiössä, jos tulisi koekeittiöfiilis. Silakkalaatikkofani en ole koskaan ollut, mutta syön sitä kuitenkin jos tarjotaan. Sairaalle tehtiin kaurakeittoa ja porkkanakeittoa. 

Isän kihlatulle tarjoiltiin ensivierailulla vasikanpaistia (taisi olla kuitenkin ylipäätään nautaa eikä juottovasikkaa). Jälkiruokana tarjoiltiin kylmää luumukiisseliä kermavaahdolla, mitä itse asiassa on tehnyt mieli jo pitkään, mutta ei vaan ole tullut tehtyä, ehkä ensi sunnuntaina...Anoppi teki luumukiisseliä usein ja tarjoili sen nimenomaan kermavaahdon kanssa. Minun kotonani luumukiisseli on syöty aina riisipuuron kanssa ja on ollut notkeampaa, mitä anopin paksu kiisseli. 

Thalia-joukon illanvietossa Arin luona saaren tyrolilaishuvilalla nautittiin perheen kotihengettären Miinan tekemiä voileipiä ja juotiiin kotikaljaa tunnustuspussi-peliä pelaillen. Tunnustuspussiin laitettin lappu, johon kirjattiin pahin luonteenvika. Porukalla nostettiin lappuja ja mietittiin parannuskeinoja ongelmiin. Samalla myös yrittiin arvella, kenen ongelmasta on kyse. Mielenkiintoinen peli. Voileipien päällyksistä ei puhuttu mitään, mutta kun perheen isä ja Rea palasivat Pariisista, kaipasi isä sillivoileipiä. 

Runoudesta

Pidin aivan erityisesti siitä, että kirjan henkilöiden kirjoittamat sadut ja runot oli myös julkaistuna kirjassa. 

Kirjassa vilahtelee siellä täällä runous. Wikipedia kertoo, että Virtasen innoituksena sarjalle oli Pieni Runotyttö -sarja. Sitä en ole itse lukenut, mutta runotyttö viittaa sillä tavoin runouteen, että veikkaan, että runoja sielläkin rustataan. 

Tytöistä Virva kirjoittaa ja lukee runoja ja kirjan pojista Ari Saarnilla on pöytälaatikossaan mittavampikin runokokoelma, kokonaista kaksi vahakantista vihkoa. Niistä sata on kirjoitettu Margaritalle. 

"'Minä en tiedä, ovatko ne hyviä vain huonoja, sanoi Ari hengästyneensti. Mutta jos välität... ' Hän kaivoi taskustaan pienen litteän rasian. 'Minun on koko kesän tehnyt mieleni antaa sinulle tämä. Siksi olen pitänyt sitä aina mukanani. Siinä on sisällä runo. Ei se ole Tumma arvoitus, se oli hupsu ja lapsellinen. Tomi oli aivan oikeassa, kun nauroi sille. Tämä on uusi. Mutta lue se vasta kotonasi äläkä näytä sitä kenellekään.'" Ari Margaritalle kesäisenä iltana. 

Virvan runoilijasuosikkeja ovat Laura Harmaja ja Kaarlo Sarkia. Kukapa ei Sarkiasta pitäisi, totean, ja niin totesi kirjassa Arikin, joka lukee mielellään Charles Baudelairea ja Rainer Maria Rilkeä sekä Aaro Hellaakoskea. Myös P. Mustapäätä hän suosittelee Virvalle, ja Virva etsiikin käsiinsä kirjastosta Mustapään runokirjan.  

Muut runoilijat olivat tuttuja, mutta Baudelaire oli itselleni aiemmin vain nimenä tuttu. Niinpä siihen piti hieman tutustua, sillä kirjassa Arin isä, lääkäri, joka on ollut jossain vaiheessa rakastunut Reaan, halveksii selkeästi poikansa kirjavalintaa. Kun 16-vuotias, mutta jo oppikoulun seitsemännellä luokalla oleva Ari lukee Baudelairea, isä toteaa, että pitäisi lukea hyödyllisempää kirjallisuutta, kuten geometriaa tai vaikka dekkareita. 

Itseäni selkeästi pojastaan suuria toivovan isän toive että poika lukisi dekkareita hieman hämmästytti, sillä olen aina ajatellut, että vasta Matti Yrjänä Joensuun myötä dekkareista tuli Suomessakin hyväksyttävämpää luettavaa. Aiemmin, esimerkiksi Agatha Christien suosiosta huolimatta, dekkareita pidettiin alempiarvoisena lukemisena. Olisi voinut kuvitella, että ranskalaisen runouden lukeminen olisi keskiluokkaisen isän toivelukemista pojalleen... Kun tutustuin enemmmän Baudelaireen, ymmärsin, että hänellä oli liian radikaali maine. 

Baudelairen runokirjasta Pahan kukat poistettiin kuusi runoa, jotka 1800-luvulla olivat liian eroottisia tai viittasivat naisten väliseen rakkauteen. Vampyyreistakin Baudelaire kirjoitti, ja oli siten myös eräänlaisena esimerkkinä goottikirjallisuudelle. 

Pahan kukat ilmestyi ranskaksi 1857, saksaksi kokonaan joskus 1880-luvulla. Kirja on suomennettu kokonaan vasta 1962, ja ruotsinnettu 1963 joten mietin, lukiko Ari runoja ranskaksi tai saksaksi, vai jostain antologiasta?

Tähän hätään en ehtinyt käydä kirjastossa lainaamassa Boudelairea, joten piti turvautua nettiin ja ChatGPT:n tarjoilemiin muutamiin käännöksiin. Oheisen runon, joka ei ollut Pahan kukat -kirjan kiellettyjen runojen listalla, valitsin tähän siksi, että itselleni se toi mieleen jollain tapaa Raamatun Rakkauden korkeaveisun (Laulujen laulu).  

“Sinun rintasi ovat kuin kaksi gasellin vasaa...” 

“Minun rakkaani ojensi kätensä aukosta, ja sisimpäni värähti.”

1950-luvulla ne nuoret, jotka lukivat runoja, lukivat kirjassa lueteltuja runoilijoita. Kotimaisten runoilijoiden ohella keskieurooppalaiset runoilijat olivat suosittuja. Kirjassa mainittujen ohella ainakin Herman Hesse, Paul Verlaine, Arthur Rimbaud, T.S. Eliot, sekä tietysti kotimaisista myös Edith Södergran.

Virvan runoinnostus oli tunnettua ja hän saikin nimipäivälahjaksi kiikkalaisen runoilijan Kaarlo Sarkian (1902-1945) runokirjan. Itsekin olen Sarkiaa lukenut ja hänen runopolullaan Kiikassa kävellyt. 

Rakkaudesta

Rakkautta on kirjassa ilmassa runsaasti. Isä on rakastunut Reaan.

Virva ihastuu Ariin. Ari ja Tomi ovat ihastuneita Margaritaan, jonka mielessä on vastaavasti erityisesti Kim. Noinhan se meni omassakin koulussani. 

Koska en muista mitään tulevista kirjoista, on tässä kohden hyvä ennustaa tulevaa. Kirjassa Kim itse sanoo enteilevän lauseen lp-levy leikin päätteeksi. Jokainen on nostanut sokkona pinosta levyn jonka on omistanut jollekin. Kim omisti oman levynsä, Some sunday morning, Dodolle. Hän vei kuitenkin illan viimeiseen tanssiin Margaritan, joka oli toivonutkin enemmän tai vähemmän salaa pääsevänsä tanssimaan Kimin kanssa koko illan, mutta ei ollut siinä onnistunut. Laulu oli Edit Piafin Kuolleet lehdet. Pidän kappaletta enteenä: 

"Kauan tuo kesämme kestänyt ei..."

Veikkaan, että Kimistä ja Margaritasta ei siis tule paria, vaan Kim valitsee nuoremman siskon Dodon. 

Veikkaan myös, että ruotsin opettajan sijaisella, nuorella ylioppilaalla tulee olemaan jatkossakin paikka kirjassa, kenties Virvan tai Krisin puolisona.  

Päätyykö Margarita ja Ari sitten yhteen, vaikea sanoa. Veikkaisin kuitenkin tulevaksi pariksi enemmänkin Virvaa ja Aria, ellei sitten ruotsin opettajan sijainen Martti tule ja vie Virvaa vihille. 

Nämä ja paljon muuta jää nähtäväksi, mutta kesäkuussa on onneksi seuraavan kirjan vuoro.

Olen kyllä äärettömän huono odottamaan kirjojen ja tv-sarjojen seuraavaa osaa, joten saattaa olla, että luen kaikki kirjat samoin tein. sekin jää nähtäväksi. 

Naisten viikko 12.-20.5. neljäs päivä

Sonja 

Sonja O kävi täällä ... tai no, Kirsi V. kävi täällä ja kirjoitti Sonjan päivänä lukemastaan kirjasta. Sonjasta tulee kyllä aina mieleen Anja Kaurasen (nykyisin Snellman) kirjoittama kirja. Tällä naistenviikolla ei kuitenkaan lueta nimipäiväsankareista eikä romaaneita, vaan keskitytään nimipäiväsankareihin tietokirjailijoina. 

Sonja Hellmanin Naiset ilman maata : viisitoista kertomusta oli tämän päivän kirja. 

Kuten kirjan nimikin kertoo, kirjassa kerrotaan viidentoista Suomeen muualta muuttaneen naisen tarinat. Pistäydytään heidän lähtömaassaan ja palataan Suomen vuosiin. 

Maahanmuuttajan elämä ei ole aina ruusuinen, vaikka lähtömaan olot olisivat kurjat ja hurjat. Se tuli taas selkeästi ilmi tästäkin kirjasta. 

Entuudestaan tiesin, että verkostoituminen on usein vaikeaa ja kieli vielä vaikeampaa, sillä harva puhuu sitä kieltä, mitä oppikirjat opettavat ja monet suomalaiset haluavat puhua muualta muuttaneille englantia, vaikka tarve kuulla ja puhua suomea olisi valtaisa. Harva haluaa ystävystyä, eikä edes suomalainen puoliso aina auta integroitumaan yhteiskuntaan... 

Tässä kirjassa oli monta surullista tarinaa, mutta myös iloisempia ja onnistuneita kotoutuistarinoita. 

Naisten viikko 12.-20.5. kolmas päivä

Tuula 

Jos oli eilinen Kukka vaikea, niin oli Tuulakin, vaikkakin täysin toisesta syystä. Niin moni Tuula on kirjoittanut kirjoja, joita haluaisin lukea lisää. 

Valitsin Tuula Saarikosken kirjailijaksi siksi, että luinex-puolisonsa Pentti Saarikosken Prahan muisteluita vähän aikaa sitten. 

Saarikosken Kaaos ja kirkkaus - muistelmat oli mielenkiintoinen lukukokemus, sillä en tietänyt aiemmin juuri mitään Saarikoskista. En edes tiennyt viitisentoista vuotta sitten, että olisin Valamossa voinut käytä Pentti Saarikosken haudalla, jonne "kaikki" käytät viemässä kynänsä. Itse vien kyniä lähinnä marttapiirin toimistolle, mistä kyniä häviää tämän tästä.  

Toisin kuin monet minua muutaman vuoden vanhemmat tytöt, en koskaan fanittanut Pentti Saarikoskea. Sen sijaan toinen runoilija Pentti, Pentti Saaritsa vei sydämeni 1970-luvun lopussa, jolloin ostin runokirjat Mitä näenkään ja Poskillani nautinnon suola. Pitäisikin ottaa ne jälleen luettavaksi kirjahyllystä...

Kuten sanottu, Saarikosket ovat minulle outoja. Siksi en odottanut mitään. Tiedän, että jotkut toivoivat kirjalta enemmän runoilija Saarikosken elämästä, mutta tämä oli Tuulan muistelmat, ei Pentin. Ja luultavasti hyvä niin, sillä käsittääkseni moni muukin on kirjoittanut runoilijan muistelmat. Ensimmäisen vaimon ei enää tarvinnut sitä tehdä. 

Jossain kohtaa kirjaa mietin, että jos ikinä kirjoittaisin muistelmani omasta elämästä, niin tämä ei olisi huono esimerkki. Oma elämäni on ollut toisenlainen, mutta monia vaiheita siihenkin on kuulunut. 

Mitä olisivat olleet ne muut Tuulat? Ainakin Tuula Sariola, Tuula Kalliomäki, Tuula T. Matintupa,  Tuula-Liina Varis tulevat ihan etsimättä mieleen. Kaikkien heidän kirjojaan olen lukenut aiemmin. 

Tätä kirjoittaessani tajusin lukeneeni Tuula Saarikoskea aiemminkin, 1980-luvulla luin Tauno Palon tuoreen elämäkerran, Tauno Palo : kolmen sukupolven sankari. Olen lukenut myös osan Saarikosken kääntämästä Umberto Econ Faucoultin heilurista, mikä on ollut kesken ilmestymisestään saakka. Nyt kirjaa voisi ehkä kokeilla uudelleen. Ostin kirjan aikanaan, koska ihastuin syvästi aiemmin ilmestyneeseen Ruusun nimeen. 

Naisten viikko 12.-20.5. toinen päivä

 Kukka ja Floora 

Flooran-päivä oli aiemmin ylioppilaiden keväinen juhlapäivä, jota vietettiin 1800-luvulla Helsingin yliopiston piireissä Kumtähden kentällä Kumpulassa. Kevään juhlimiseen ajankohta sopiikin paljon paremmin, kuin usein kylmä kostea, joskus jopa räntäsateinen vappu, mutta niin vain vapusta on jäänyt perinne. Floran-päivää vietetään enää harvoin akateemisissa piireissä. Porissa Akavan järjestämät Floran-päivät loppuivat noin 7 vuotta sitten. 

Erityisen mieleenpainuvaa kemut pidettiin Kumtähden kentällä 1848, jolloin esitettiin ensi kertaa J.L.Runebergin ja Frederik Paciuksen Maamme-laulu. 

Päivän kirjaksi valikoitui Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen. 

En lukenut kirjaa nyt uudestaan, mutta tämä oli lähes pakko valita, koska oli ainoa Kukan kirjoittama kirja, jonka löysin. 

Monenlaisia kukkien nimiä naisilla on, nykyisin tosin Orvokki. Lehdokki, Vuokko ja moni muu eivät ole kovinkaan suosittuja. Vanamoja näkyy kastetuissa silloin tällöin. Omassa tuttavapiirissä on löytynyt myös Talvikki ja Ruusu. Määrällisesti Vuokko vie voiton ystävälistalla. Yhtään Kukkaa en tunne, enkä kyllä Floraakaan. 

Luin kirjan aikoinaan saamelaisen ystäväni suosituksesta tehdessäni saamelaiskirjojen haastetta. 

Kirjan kirjoittajat ovat tietokirjailijoita. Yleensä pidän tämän tyylisistä kirjoista paljonkin, mutta tältä olisin toivonut kevyempää kynänjälkeä, vaikka itse aiheet eivät aina kevyitä olleetkaan. Kulttuurihistorian opintoja suorittaessani tajusin, että tietokirjankin voi kirjoittaa niin, että sitä voi ahmia kuin romaania. 

Naisten viikko 12.-20.5. ensimmäinen päivä

 Lotta

Vietin viime toukokuussa toukokuista pidennettyä naisten viikkoa lukemalla tietokirjoja. Aina välillä on kiva lukea niitäkin, mutta tällä kertaa aiheeksi valikoitui tietokirjailijat siksi, etten löytänyt yhdelle päivälle yhtään romaanikirjailijaa. Tänään vietetään myös J.V.Snellmanin ja suomalaisuuden päivää.

Lotta nimestä tulee ensimmäisenä mieleen Lotta-järjestö, mutta sitä en muistele tänään. 

Kirjallisuudesta ensimmäinen Lotta-mielikuvani on Merri Viking (oikealta nimeltä Ester Ringnér-Lundgren 1907-1993) Lotta kirjat. Totta puhuakseni olen lukenut niistä vain yhden, Aika hassua, Lotta, mikä on sarjan 44.osa. Siinä Lotta taisi olla jo yliopistoikäinen. Houkuttelisi kyllä lukea koko sarja, kaikki 47-kirjaa. 

Tietokirjailijoista oli Lotta-Sofia Saahko luonnollinen valinta. Kuten monet muutkin suomalaiset, tutustuin häneen somessa koronabreikin aikaan kuusi vuotta sitten, kun hän lauloi pappansa kanssa. 

Myöhemmin luin Papan kanssa kahvilla, Kahvia ja karjalanpiirakoita sekä Koti kulttuurien välissä. 

Nyt oli vuorossa vuonna 2023 ilmestynyt Matkalaukkulapsuus, missä Saahko kertoo muutaman nuoren aikuisen silmin mitä on kasvaa useassa kulttuurissa. 

Ideaali tapauksessa se olisi sitä, että lapsi verkostoituu kansainvälisesti ja oppii useita kieliä ja kulttuureita. 

Aina (ja itse veikkaan, että usein) ei ole niin. 

Saahko kertoo muutaman erilaisen tarinan juurettomuudesta, tunteesta, että ei kuulu mihinkään. Kirjassa on esim. Ruotsissa syntynyt Sofia, jonka äiti on suomalainen ja isä tunisialainen. Kanadassa asuessaan Sofia pidettiin ruotsalaisen, koska hän oli putkahtanut maailmaan siellä. 

Itse aiheessa on tuttua. Kirjoitin opettajankoulutuksen aikana esseen, missä pohdin myös maahan takaisin palaneita suomalaislapsia opiskelijoina. Paluumuutto saattaa olla suurempi kulttuurishokki kuin itse muutto ulkomaille...

...mutta entä jos ei koe mitään maata kotimaaksi?

Huhtikuussa 2026 luetut

Huhtikuu humauttaa / on kuukausista julmin. Portugalin huhtikuukin tuli kokeiltua huhtikuun alkupuolla. Julio Iglesias lauloi kauan, kauan sitten kuinka rakastaa Pariisia kevätaikaan (I love Paris in the springtime, I love Paris in the fall). Itse olen käynyt Pariisissa vain vuodenvaihteessa. Kaunis se oli silloinkin, mutta tuskin tulee lähdettyä uudestaan, ellen sitten kasvata hieman pidempiä hiuksia ja löydä jotain, joka ajeluttaa tukka hulmuten Pariisissa avoautolla, kuten Mikko Alatalo laulaa nykyajan tytöistä. Yleensä tähän aikaa vuodesta olen istunut lukuisia tunteja parvekkeella lukemassa, mutta tänä vuonna olen tarjennut vain muutamia tunteja. Lisäksi nautin muutaman tunnin keinussa lukemissessioista maalla.  

Chen Kevin Aavekaupunki. Osin omaelämäkerrallinen romaaniCh'en T'ien-houngista ja hänen perheestään, jossa on 5 vanhempaa siskoa ja yksi isoveli. Suvun paineet on pojille kovat, erityisesti nuorimmaiselle, joka pitää vain pojista. En oikein itse päässyt sisälle kirjaan, ehkä tämä toimisi luettuna paremmin kuin kuunneltuna siivouspäivänä, mutta ei mitään kevyttä kesälukemista. Osa kirjasta tapahtuu Saksassa, pääosassa Taiwan. (26.4.) 🌟 

Eväsoja Minna Japani : Kirjan takana. Storytel original valikoimaan kuuluva 'miten kirjani ovat syntyneet' teos. Japani. (18.4.) 

Ezer Sini Jerusalemin morsian : Hajusteentekijät 1. Pääsiäisen kunniaksi kuuntelin loppuun tämän ikuisuusprojekti. Taisin aloittaa tämän lähes vuosi sitten. Rakkaustarina, mutta surullinen sellainen vajaa kahden tuhannen vuoden takaisesta ajasta. Israel. (11.4.) 🌟🌟 

Gogol Nikolai Pietarilaistarinoita. Sisältää: Nenä, Päällystakki ja Hullun päiväkirja. Venäjä. (12.4.) 🌟🌟🌟 

Hu Anyan Pikalähettinä Pekingissä. Kiinalainen pätkätyöläinen kirjoitti kivasti työstään pikapakettien käsittelijänä ja Pikalähettinä. Kirjaa ei ole syyttä kehuttu. Täydet pisteet informaation määrästä ja kepeästi kynästä. Nautin. Kiina, Peking (18.4.) 🌟🌟🌟 

"Mutta mitäpä pariskunta rauhallisuudesta kostui, kun mies muuten oli yhtä tyhjän kanssa? Hänen luonteensa oli kuin kansi kattilassa, jolta puuttuu pohja."

Jarunková Klára  (1922–2005) Vaitelias veli. Vaiteliaaksi ei tätä 13-vuotiasta Pavol-veljeä juuri voi sanoa, tai ainakin pojalla pysyy kynä kädessä. Tarinaa piisasi. Tapahtumapaikkana perheen ylläpitämä matkailukohde Ala-Tarran vuoristossa Karpaateilla lähellä Puolan rajaa noin 60 vuotta sitten. Alkupuoli paikoin huvitti, loppupuoli itketti. Kirjaa pidetään nuorisokirjan, mutta itse en vielä yläasteella olisi halunnut lukea tätä, tosin siitä ei pikkukunnassa ollut tuolloin pelkoa, sillä kirja tuskin kuului kirjastoni valikoimiin silloin. Slovakia. (12.4.) 🌟🌟🌟 

"Haluan syödä ananasta päiväntasaajalla."

Oli pakko tutkia asiaa. Parhaat paikalliset ananakset päiväntasaajalta löytynee Indonesiasta (Sumatra, Borneo, Sulawesi). 

Karhu Kirsi Jätkänkynttilä. Rovaniemeläisen Karhun ensimmäinen dekkari Rovaniemen matkailu ja runo piireistä. Kaveri luki samaan aikaan Tuokon Kristiinankaupunki-sarjaa, jota väistämättä vertasin tähän. Siitä tykkäsin ehkä alussa enemmän, mutta lopussa en ole lainkaan yhtä varma. Rovaniemi. (14.4.) 🌟🌟🌟 

”Kuule Jukka, mie vähät välitän palapeleistä. Sie olet kyllä täsä ihan kyynärpäittäs myöjen, kun oma koirasiki on työntäny nokkansa ruumiiseen. Nyt kylä selvitetään tämä yhesä, eikä jää'ä miettimään lumpeenvarsia, tai mitä ne nyt onkaan, you know.”

Kolu Siri Me Rosvolat. Vilja Vainisto, 10-vuotias kesälomalainen ryöstetään Rosvoloiden matkaan. Alkaa Viljan paras kesä ikinä... tai ainakin siihen saakka. Geokätköilyyn liittyvän Relaatio-sanapelin johdattamana päätin lukea koko sarjan uudestaan. (26.4.) 🌟🌟🌟

Kolu Siri Me Rosvolat ja konnakaraoke. Sarjan toinen osa, Vilja Vainisto osallistuu suomalaisten maantierosvojen olympialaisiin lainaan Huija. (27.4.) 🌟🌟🌟

"Voi rahiseva rekyyli, saattaisikohan hän onnistua?"

Kolu Siri Me Rosvolat ja iso.Hemmin arkku. Kirjassa päädytään iso-Hemmin juurille. (27.4.) 🌟🌟🌟

Kolu Siri Me Rosvolat ja vaakunaväijy. Vaakunoissa olevien tietojen kokoaminen johtaa Viljan uusiin seikkailuihin, joissa siskokin on mukana hyvänä apuna. (27.4.) 🌟🌟🌟

"Tiedän muutaman rennommankin puuhan kuin purkan onkiminen pienenpienestä henkitorvesta." 

Leon Donna Puhdistava tuli. Guide Brunettin poliisilaitoksella tapahtuu kummia - pomo taitaa sittenkin tietää, mitä sihteeri tekee! Kirja oli mielestäni parempi kuin edellinen, taattua Leonia. Italia, Venetsia. (6.4.) 🌟🌟 

Magne Rolf Kookosbanaani ja karkki-imuri, Kookosbanaani-sarjan eka osa. Ei ehkä minun genreäni oleva lastenkirja, mutta veikkaan, että oikean ikäinen kohderyhmä tykkää. Lastenkirja. (20.4.) 

Menon Tara Upoksissa. Pieni saari Andamaanienmerellä, kaksi tyttöä: Marissa ja Arielle, tsunami 2004. New York hurrikaani Sandy 2012. Sukelluksia paholaistauskujen kanssa, kilpikonnia, hyvää ruokaa, baareja, ja ikävien tapahtumien muistot. Thaimaa. (20.4.) 

Miettinen Vera Ruoveden huumerikosvyyhti Lakeus : aikansa suurin huumejuttu, 8 rikosta alamaailmasta -sarja osa 4. 1990-luku ja 160 kg huumeita. Ruovesi. (27.4.) 🌟🌟

Patrakka Anu Sydänvaras Nelson Monteiro -sarjan osa 4. Ei Nelsoninkaan elämä helppoa ole... mutta alla oleva sitaatti sai kyllä haikailemaan Portugalin huhtikuuhun. Olen jotenkin fiksaantunut sateen jälkeisiin kaupunkipuistoihin. Portugali, Porto. (10.4.) 🌟 🌟 

"Hän kääntyi kadunkulmasta ja oli livetä kostealla kivetyksellä. Yö oli leuto, ilmassa velloi keveä utuinen huntu, se leijui ja hehkui katuvalojen loisteessa, kasteli kasvot." 

Shafik Elif 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa. Istanbul, häämatkani kaupunki. Kuoleva/kuollut muistelee elämäänsä. Dekkari olematta dekkari. Alku hieman kankeahko, siitä yhden tähden vähennys, mutta loppupuoli aika loistava. Turkki. (7.4.) 🌟🌟 

T'ao Yüan-Ming Viipyilevät pilvet. 300-luvullaceläneen kirjailijannrunokooste Pertti Niemisen  kääntämänä. Kirjassa runoilijan esittely ja sanaselityksiä auttamaan tulkinnassa. Runokirja. Kiina. (19.4.) 🌟🌟🌟 

Taylor Patrick Irlantilainen kylä : Irlantilainen maalaislääkäri osa 2. Tästä tuli hyvällä tavalla mieleen Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni. Lääkäritarina 1960-luvun maaseudulta. Odotan innolla jatkoa tälle sarjalle. Irlanti. (5.4.) 🌟🌟🌟 

Wilde Oscar Uskollinen ystävä. Hemppo kertoo sadun puutarhuri Hansista ja rikkaasta mylläristä vesirotalle. Satu. Irlanti. (21.4.) 🌟🌟 

Lukuviikko 20.-26.4.2026

Viime viikon kiireissä meni jakamatta tännr tämän vuoden lukuviikon luetut kirjat. 

Niitä olikin poikkeuksellisen monta, tosin osa oli hyvin ohuita. 

Tämän vuoden lukuviikko logo oli minun mieleeni. Siitä tuli Kankaanpään kirjaston takapihalla oleva A B C kissa kävelee -taideteos. Kannattaa käydä katsomassa, jos liikutte lähitienoilla. 

Kirjoista lisää huhtikuussa luetut kirjat päivityksessä kun kuu on päättynyt. 

Näistä nautin erityisesti Pikalähettinä Pekingissä -kirjasta sekä T'Ao Yüan-Mingin runot runoilijan lyhyen elämäkerran kera.