Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sastamala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sastamala. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Luostarin varjoissa

On jotenkin käsittämätöntä, kuinka pitkä historia maallisesta elämästä vetäytymisellä on, kun ajattelee tämän päivän ammatteja. Luterilaisille Luostari laitos on jäänyt vieraammaksi, mutta meilläkin sen suuntaisia yhteisökokeiluja on ollut.

Itse olen vieraillut muutamia kertoja Valamossa ja Lintulassa sekä turkulaisessa birgittalaisnunnien hostellissa, ja lukenut erilaisista luostarikokemuksisra vuosien saatossa niin katolisen, ortodoksisen kuin itämaistenkin luostarien piiristä. 

Noin 25 vuotta sitten kun pohdin mitä tekisin isona. Pappi ja nunna olivat parin-kolmenkymmenen vaihtoehtoisen ammatin joukossa. Työvoimatoimiston ammatinvalinnanpsykologi tyrmäsi molemmat, tai itse asiassa kaikki, koska yksi hyödytön yliopistotutkinto oli kuulemma tarpeeksi. Sittemmin sekin laitos on vähitellen kallistunut elinikäisen oppimisen suuntaan. 

Minusta ei siis tullut nunnaa, mikä on tietysti hyväkin, sillä minusta ei ehkä ole uskonnonvaihtajaksi vain ammatinvalinnallisista syistä 🤔. Enonkosken luterilainen luostari oli liian pieni mielikuviin, ja se lakkautettiinkin muutama vuosi sitten. 

On silti ollut mielenkiintoista seurata, kuinka luostareissakin eletään ajassa. 

Kun ensi kertaa näin Amalfissa 2004 syksyllä nunnan ottamassa lomaselfietä Amalfin tuomiokirkonnedessä, tuntui, että oltiin todellakin uuden äärellä, vaikka tiesin katolisen kirkonkin elävän ajassa ja Vatikaanilla olleen kotisivut jo pitkään. 

Kevyitä dekkareita etsiessäni törmäsin mielenkiintoiseen italialaisesta nunnasta kertovaan dekkari sarjaan Luostari, murha ja dolce vita. 

Rikoksia ratkova nunna on piristävä poikkeus yksityisetsivän perinteisempiin ammatteihin. 

Sarjan toinen osa on Kuolema joella. Sekin oli yhtä piristävä. 

Sarjassa nuori nunna saa luostarissa yllättävääkin vapautta pyöräillä ja hoitaa luostarin myyntityötä kylän markkinoilla turisteille. Samalla voi ratkoa rikoksia. 

Sarjan on kirjoittanut Valentina Morelli
ja lukemani kahden kirjan lisäksi näitä on kirjoitettuna saksaksi enemmänkin.
 
Toivottavasti muutkin osat ilmestyvät suomeksi. Pian. 

Kirjat toivat löyhästi mieleeni Ellis Petersin munkki Cadfaelin, joka ratkoo murha Shrewburynluostarssa 1100-luvulla.

Olen lukenut kirjat pari-, kolmekymmentä vuotta sitten ja nyt uudestaan. Suosikkini on Munkin huppu.

Cadfael lienee löyhästi italialaisen Don Matteon esikuva. Molemmat palvelevat samalla innokkuudella sekä Jumalaa että totuuden etsintää kun kyse on rikoksesta.

Tällä viikolla luin mielenkiintoisen Juha Ruusuvuoren kirjan Kaniikki Lupus. 

Kaniikki on tuomiokapitulissa töissä oleva pappi, mutta tämä kaniikki asustelee Sastamalassa ja pitää taloa Turun ohella myös Raumalla, missä vierailee säännöllisesti luostarissa. 

Raumalla oli fransiskaaniluostari 1400-luvun alusta 1538 vuoteen saakka. Ruusuvuoren kirja ajoittuu 1350-luvulle, mutta eipä tuo ajallinen epätarkkuus haitannut.

Lukemista helpotti, että alue oli tuttu, ja luostaristakinntiedän jotain. 

Katselin pari viikkoa sitten Satakunnan Museon YouTube videon Rauman luostarista.

Maija Helamaa Terveisiä tuhansien vuosien takaa - Kadonneen luostarin jäljillä, jossa Helamaa kertoi Rauman Pyhän ristin kirkon lähellä tehdyistä kaivauksista, jossa löydettiin paljon kirkon aidan taakse mereen heitettyjä luita ja muita jätteitä ha kadonneita esineitä. Itselleni oli uutta, että meri oli tullut tuohon luostarin aikaan oli uusi, muuten en kuullut yllätyksiä. 

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Geokätköilypitoista jännitystä

Kankaanpään Santaskylässä järjestettiin viime viikonloppuna peräti kahdet kisat: Aamupäivällä pidettiin Geokätköilyn avoimen luokan SM-kilpailut ja iltapäivällä oli Pesupallon heiton MM-kilpailujen vuoro.
    
Aktiivisena geokätköilijänä osallistuin luonnollisesti SM-kilpailuihin. Tanakalla täti-ihmisellä ei ole mahdollisuutta osallistua voittoa tavoitellen ihan kaikkiin SM-kilpailuihin, joten tässä oli meikäläisellekin oiva tilaisuus kokeilla miltä tuntuu kilpailla.
    
Hienoltahan se tuntui. Kilpailla. 
Viimeksi, kun olen ollut SM-kilpailuissa, olin yhtenä järjestävistä tahoista. Kyseessä oli Mikkelissä järjestetyt Sukankudonnan epäviralliset SM-kilpailut. Niissä kudottiin sukkaa kävellessä ja lopputuloksen ratkaisi kudotut kerrokset ja kävelty matka. Nopeimmat kutoivat osan sukan kantapäästä ja kävelivät nelisen kilometriä. Lisäpisteitä sai jos osasi ryystää kierrosten välissä kahvia oikeaoppisesti tassilta.
    
Santaskylän kisoissa siis geokätköiltiin. Tai oikeammin kierrettiin metsäpolku, jonka varrella oli kysymyksiä geokätköilystä.
    
Nimimerkillä Muija geokätköilevä merikarvialaiskätköilijä voitti ykköspalkinnon, johon pokaalin ja tittelin lisäksi kuului optio järjestää ensi vuonna vastaava kilpailu omalla paikkakunnalla.
- Kuvaskankaan urheilukenttä olisi luonnollinen valinta kisojen pitopaikaksi, kertoi voitostaan tyytyväinen Muija.
    
Vähältä oli, että kilpailut eivät menneet muihin maakuntiin. Toiseksi tuli nimittäin Kippa Etelä-Karjalasta ja kolmanneksi Hämytin Pirkanmaalta. Itse sijoituin hienosti pistesijoille, ollen kahdeksas.
Geokätköilypainotteisen viikonlopun täydensi upea ilma ja sen suomat lukuhetket ulkona. Lukemiseksi olin valinnut mm. Hanna Kökkön kirjoittama kirja Kätkö. Se on ensimmäinen osa 13-vuotiaan Manun geokätköilyharrastuksesta kertovasta kirjasarjasta. Sarja oli itselleni entuudestaan ihan outo ja törmäsinkin kirjaan vahingossa kirjaston nuorten osastolla. Siellä tekee aina silloin tällöin mielenkiintoisia löytöjä. Ensimmäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan. 
    
Geokätköilyn ja rikoksen selvittämisen ohella kirjassa tutustutaan Manun ja Helmin rakkaustarinan ensi metreille. Tätä kirjoittaessa sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, joista uusin, Megamysteeri, kertoo Sastamalassa pidettävästä geokätköilyn Mega tapahtumasta. Sekin olisi ollut oivallista luettavaa viime viikonloppuna, sillä Porvoossa pidettiin tuolloin Suomen 8. Mega tapahtuma, johon päivän aikana osallistui noin 1300 kätköilijänimimerkkiä.
    
Kätkö ei suinkaan ollut ensimmäinen geokätköilyaiheinen rikoskirja, jonka olen lukenut. Jo pari vuotta sitten tutustuin Johanna Hulkkon Geoetsivät sarjaan, jossa päähenkilöt ovat Manua nuorempia. Suosikkini on kirjan päähenkilön, Raparperin, isä joka viherintoilee ja tarjoilee perheelleen mm. punajuurimehua. Se on viimeaikoina tullutkin usein mieleeni, sillä eräs sokeriton mehujää maistuu juurikin mielestäni punajuurimehulta. Geoetsiväsarjasta lukemista odottaa enää uusin, viimevuonna ilmestynyt Geoetsivät ja yksikätinen madonna, jota en ole onnistunut näkemään vielä vapaana kirjaston hyllyssä. Tämä onkin ilmeisen suosittu sarja siis!
    
Näiden pitkien aasinsiltojen kautta päästiinkin sitten vihdoin tämänpäiväisen aiheeni pääkirjaan eli Ursula Poznanskin kirjaan Vii5i, jonka luin talvella. Tämä itävaltalainen dekkari/thrilleri ei sitten enää olekaan mikään lastenkirja. Kirjan alkumetreillä löytyy nimittäin ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Geokätköilyn tapaan koordinaateista löytyy rasia, mutta siinä rasiassa on jotain aivan muuta kuin puhtoinen logivihko…
    
Jos pitää valita otanko luettavaksi perinteisen dekkarin vai thrillerin, niin normaalisti valinta ei kestä kauaa. Jätän yleensä psykologisen kauhun lukematta jos valittavana on perinteisempääkin salapoliisityötä. Niinpä luulen, että Vii5i ei olisi kulkenut repussani kirjastosta kotiin, ellei siitä olisi tehty geokätköä, joka piti ratkaista.
    
On aina hauskaa huomata, kuinka sattumalta, lähes vastoin tahtoa valikoitu kirja voi loppujen lopuksi olla kuukauden tai jopa vuoden lukupinon helmi. Näin kävi Viidellekin, sillä tuskin maltoin lopettaa sitä kesken. Toinenkin Poznanski tuli kokeiltua heti putkeen, mikä ainakin itselleni on merkki siitä, että kirjailijan tuotanto on lukemisen arvoinen.
    
Pienoinen pettymys kirjassa oli se, että kirjan poliisit eivätkä sen puoleen pahiksetkaan, tuntuneet erityisesti itävaltalaisilta. Tämä lukuprojektini on nimittäin osoittanut, kuinka virkistävää on huomata kirjailijan tekevän päähenkilöistä oman maansa edustajan ja välittävän lukijalle kuvaa rikostarinan ohella maansa arjesta. Poznanskin teoksessa tämä toiveeni ei mielestäni täyttynyt. Kirjan lukemisesta on nyt muutama kuukausi, mutta ilman Wikipediaa en olisi keksinyt, tapahtuiko kirjan salapoliisityö Saksassa, Itävallassa vai Sveitsissä. Oikea vastaus oli siis Itävalta.

*  *  *  *  *
Tämä päivitys jatkaa löyhästi kirjallisuuteen liittyvää blogiani ollen sarjan numero 2. Itävalta.
Blogini ensi vieraille kerrottakoon, että päätin viime vuonna, että osallistun 2017 Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Ja koska normaalistikin luen pääasiassa rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, pyrin siihen, että jokaisesta kirjasta löytyisi rikos, vampyyreitä tai keskiaikaisia ritareita. Aina parempi, jos kaikki kolme ovat edustettuna samassa kirjassa.

Kirja joka maasta ja kunnasta -projektit

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Joulukalenteri etkot 22.11.

Tuomiosunnuntai ja viikko aikaa ensimmäiseen adventtiin. Kun loppusyksystä selasin lukupinoa, tajusin, että minulla oli suunnitelmissa lukea...