Lattareiden lumoissa

Oltiin myöhäisessä keskiviikkoillassa, kun bongasin ensi kertaa Hesarin kolumnissa, että perulainen Nobel-palkittu kirjailija oli kuollut maanantaina. Oli siitä kuulemma ollut samassa lehdessä pikku uutinen jo maanantaina, mutta ei hyppinyt silmille. Maanantaina kävin pääkirjastossa ja tiistaina sivukirjastossa, mutta ei ollut hyllyn päässä näyttelyä. Tarkasti YLE sovelluksenikin, mutta asiaa ei ollut nostettu robottien toimesta niin tärkeäksi uutiseksi, että se olisi näkynyt minulle saati näkynyt niin, että siitä olisi tullut erillinen ilmoitus. Ei vaikka olen klikannut haluavani nähdä uutiset mm. aiheista kulttuuri, kirjallisuus ja Nobelin kirjallisuuspalkinto. 

No, mitä pienistä. Mario Vargas Llosahan oli "vai" yksi espanjankielinen maailman suosituimmista kirjailijoista.

Eipä silti, ehkä syytä moitin somekuplaani algoritmeja ja meditalojen robotteja. Ehkä ne tietävätkin itseäni paremmin, että tieto ehtii kyllä perille minulle myös vajaa 3 päivää vanhana samoin kuin tapahtuma ilmoitukset tapahtumista joissa kaverini ovat olleet, mutta ovat unohtaneet iloita siitä etukäteen somessa. 

Ja tottahan se on. Vain harvat eteläamerikkalainen kirjailijat ovat kanssani samalla aaltopituudella, vaikka kokeilemisesta minua ei voi syyttää. Koska niin moni tykkää alueen kirjoista, annan niille mahdollisuuden tämän tästä. Pakko todeta, että silloin tällöin olen yllättynyt todella myönteisesti. 

En tiedä mikä eteläamerikkalaisissa kirjoissa on. Tarinat ovat toisaalta hyviä, mutta joskus sangen omituisia. Yhdenkin argentiinalaisen novellikokoelman luettuani totesin, että se oli tyypillinen eteläamerikkalainen romaani. (Myönnän kuunnelleni kirjan, mutta veikkaan että olisi se minulta luettunakin mennyt täydestä romaanina). 

Vargas Llosan kirjoja yritin aloittaa kahtakin, ennen kuin sain melko lailla väkisin ja ilman suurempia muistijälkiä luettua Maytan tarinan 1,5 vuotta sitten. Kirja joka maasta -haasteeni lähestyy loppua ja Peru oli yksi viimeisistä isoista maista, josta en ollut lukenut mitään kokonaista kirjaa. Karhuherra Paddingtonia en sellaiseksi laske. 

Vargas Llosan on kulunut espanjankielinen Etelä-Amerikan kirjailijasuosikeihin ja on ollut Perun ykköskirjailija samoin kuin myös omissa maissaan  Nobel-palkittu Gabriel García Márquez Kolumbiassa, Julio Cortázar Argentiinassa, Carlos Fuentes Meksikossa. 

García Márquezia olen lukenut muutaman kirjan, joista olen pitänyt joka toisesta todella paljon ja joka toisesta en. Koulutetun kuoleman kronikka oli upea kirja, Haaksirikkoisista nautin samoin, mutta Rojumyrskyä ei ollut kirjani ja Sadan vuoden yksinäisyydessä olen ollut alkumetreillä 1980-luvulta lähtien. 

Ehkä sama koskee itselläni myös Vargas Llosan tuotantoa. Kun yrittää tarpeeksi kauan, joku panee innostumaan.

Cortázarilta luin lokakuussa novellikirjan Salaiset aseet. Sen parista ensimmäisestä novellista pidin. Mielestäni eteläamerikkalainen kirjailijat ovat parhaimmillaan silloin kun kertovat tarinoidensa sisällä pieniä tarinoita. Tuleehan siitä vähän Alastalon salissa -fiilis, mutta onhan sekin ylistetty Volter Kilven klassikko.

Muista espanjankielellä kirjoitetuista, eteläamerikkalaisista kirjoista eniten on kiehtonut ecuadorilaisen Paolo de Carvalho Neton veijarirarina Setäni Atahualpa. 

Book voyager - 10 South America

Lokakuu oli Etelä-Amerikka-kuu. Etelä-Amerikka on lukemisen kannalta tuottanut enemmän pettymyksiä kuin haltioitumisia, joten mitään suurta intohimoa en tunne etukäteen. 

Muutamia elämyksiä löysin tällä kertaa. 

1. Kolumbia. Anni Valtonen Elämäni Kolumbia kirjassa Valtonen muistelee Kolumbia jossa on asunut aiemmin. 
2. Kolumbia Gabriel García Marquez Pelon hetki sijoittuu ajallisesti aikaan ennen tunnetumpaa Sadan vuoden yksinäisyyttä samaan kylään Kolumbiassa. 
3. Peru Michael Bond Karhuherra Paddington. Karhuherra tuli Englantiin salamatkustajana Perusta, ja lienee siten tutuin perulainen Suomalaisille. 
4. Venezuela Mikko Pyhälä, Kun yö saapuu Venezuelaan. Kiva iskelmä johti ajatuksiani ihan muuhun suuntaan, mistä kirja kertoi. Kaikenlaista sitä on tapahtunut Venezuelassa, enkä ole yhtään huomannut. Niin paljon oli tietoa, että päähän tuskin jäi kymmenettä osaa. 
5. Brasilia Lasse Nousiainen Rakkauden lähettiläs. Kirja oli mielenkiintoinen kahden ihmisen näkökulmasta kerrottu tarina siitä, mitä tapahtui, kun Suomen Brasilian suurlähetystö joutuu ottamaan vastaan suomalaisen psykiatrin joka tulee tukemaan työyhteisöä vaikeana aikana. Ääneen pääsee psykiatri ja lähetystön työntekijän mies, joka on Brasiliassa vaimonsa seurana, mutta perinteisten diplomaattinen rouvien tapaan avustaa siellä, missä pyydetään. Kirja oli genressään loistava ja itselleni ensimmäinen kahden ihmisen lukema äänikirja. 
6. Argentiina Mariana Enrique Mitä liekit meiltä veivät. Olipa mielenkiintoinen kirja. Alussa tuntui, kuin kirja olisi erillisiä, mutta tosi mielenkiintoisia tarinoita. Sitten tuntui, että jos en olisi jo lukenut likimain puolia, niin olisin luovuttanut, sillä hirveästi ei innosta esim. kun kertoja murtautuu naapuriin ja löytää märäntynyttä naudanlihaa, mutta etsimänsä hän löytää vasta kotoaan ja sangen puistattavassa puuhassa. Inhottavan keskiosan jälkeen päästiin vihdoin tarinaan, johon kirjan nimi viittaa. Lopputulema oli vaihtelevasti keskinkertainen lukukokemus, joka vahvisti outojen eteläamerikkalaisten kirjojen perinpohjaista outoutta, vaikka toden puhuakseni muutaman normaalimmankin olen lukenut. 
7. Ecuador, Elisabeth Elliot Operaatio Auca : uskalias ristiretki tuonen tuville - villien auca-intiaanien keskuuteen. Vaikea käsittää sinisilmäisyyttä, millä ristiretkeä tehtiin. Lentokoneen käyttö tosin oli nerokasta, mutta aika soitellen pojat lähti työhön. Silmiä avaava tarina, monella tapaa. 
8. Bolivia, Ernesto Che Guevara Moottoripyöräpäiväkirja. Kirjasin Boliviaan, josta Che on kotoisin. Sielläkin oltiin, mutta pääosin muualla.  Aika köyhiä poikia oli nämä välivuotta pitävät veikkoset reissullaan. Selvisivät kuitenkin. Moottoripyörä vaihtui jossain välissä autoiluun ja lopuksi lentokoneeseen. Jotenkin tykkäsin enemmän Lady Warrenin Moottoripäiväkirjasta. Mutta paljon tuli opittua tästäkin reissusta. Niin matkalaisille kuin minullakin. 
9. Surinam, Clark Accord Paramaribon kuningatar - Max Linderin kronikka. Sitä on hienovaraisia geishoja ja Max, joka ei omin sanoin sanoen ole "mikä tahansa motioletukka". Max on kallis, mutta hän ei kerää rahaa vaan on jakanut omastaan jo lapsuudesta saakka. Yllättävän hyvä elämäkerta. 
10. Chile Pablo Neruda Kapteenin laulut. Runot Neruda kirjoitti Caprin vuosinaan rakastajattarelleen, josta myöhemmin tuli hänen vaimonsa. 
11. Chile Rauha S. Virtanen Seljalta maailman ääreen. Sarjan viides osa, jossa osa tytöistä jää Chilen vallankumouksen jalkoihin 1973 kun Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta kaappasi vallan. Pinochetistä tulee aina mieleen Pave Maija sen laulu jossa lauletaan "Augusto Pinochet rintamerkin ostaa missä ihminen hallitsee, ok". Itselläni on jonkinlainen aavistus tuosta ajasta, vaikka olin vasta aloittanut toka-luokalla. Mitään faktaa en muista, mutta kaiketi asiat jäi mieleen televisiouutisista ja lehdistä. Myöhemmin muistan, kuinka kuulin Chilestä tulleista pakolaisista, mutta siihen taisi mennä vuosia. Yllättävän surullinen oli tämä kirja lastenkirjaksi. Ehkä tämä on kirjoitettu "entisten nuorten lastenkirjaksi". 
12. Uruguay Eduard Galeano Tulen muistot : vanha uusi aika, sarjan 1.osa. Kirja alkaa eteläamerikkalaisesta maailman synnystä, jonka mukaan ihminen syntyi luomisen 13.päivänä, muutama päivä myöhemmin saatiin aurinko joka tuli kuppaisesta Jumalan käppänästä (ei ole kirjoitusvirhe, vaikka niitä harrastankin). Siitä se lähti. Tarinat etenivät siitä 1600-luvulle saakka. Tarinat on koottu eri puolilta eteläistä Amerikkaa. Välillä joku miete tuntuu niin kiehtovalta, että yritän muistaa sen ja merkitä muistiin, mutta seuraavassa hetkessä se unohtuu kuitenkin. Kuppaisen jumalankäppänän sentään muistin. Kiva näitä oli lukea, mutta epäilen, että kaksi seuraavaa jää lukematta. 
13. Brasilia Anders C Krogh Jaguaarin voima - vuosi Amazonian sademetsässä oli yllättävän mielenkiintoinen kirja. Toisin kuin minä, norjalainen Andets on kiinnostunut amerikkalaisista alkuperäiskansoista. Hän on ollut kiinnostunut niistä niin paljon, että osti menolipun ja muutti Amazonian viidakkoon asuakseen siellä kuten alkuasukkaat. Andersin repussa oli 2 kiloa muovihelmiä ja paljon rahaa, mutta ei juuri muuta, koska tarkoitus oli todella asua kuten alkuasukkaat. Vähitellen Anders oppi tavat ja kielen. 
14. Argentiina Graham Greene Kunniakonsuli. Konsuli kidnapataan, mutta miten sujuu hänen nuoren vaimonsa elämä? 
15. Chile, Pablo Neruda Maremoto. Pablo Neruda kirjoitti merelliset runot Karin Oldfelt Hjeronssonin puupirroksiin. Idea oli Nerudan, joka näki ensimmäisen, delfiiniä esittävän puupiirroksen ja tilasi kymmenen lisää. Kirjassa piirroksia on 16.
16. Paraguay, Marton Taiga, Valehtelin sinulle Zorilla. Kirjassa seikkailee suomalainen Jussi (José Rojo nimellä) Paraguayssa. Kirja on vuodelta 1944. Pitäisi metsästää myös Taigan Kuka murhasi konsulin, kirja. Se sopisi hyvin Greene Kunniakonsulin kumppaniksi. 

Luetut maat lihavoituna, Guyana ja parit saaret jäi lukematta. Guyanasta en vielä kirjaa löytänyt suomeksi. 

Argentiina

Bolivia

Brasilia

Chile

Ecuador

Etelä Georgia ja Eteläiset Sandwich saaret

Falklandin saaret

Guyana

Kolumbia

Paraguay

Peru

Ranskan Guyana (luettu aiemmin) 

Surinam

Uruguay

Venezuela

Hyviä lukukokemuksia Etelä-Amerikasta

Eteläamerikkalainen kirjallisuus ei ole oikein auennut minulle, mutta yritän sitkeästi. En tiedä, luenko vääriä kirjoja (luen niitä, mitä saan käsiini) vai olenko vain eri aaltopituudella. Kerta toisensa jälkeen yritän antaa Etelä-Amerikalle ja sen kirjailijoille uuden mahdollisuuden ja onneksi lukeminen on palkitsevaa silloinkin, kun kirja ei osu ihan omimmalle mukavuusalueelle. 

Harvakseltaan löytyy eteläamerikkalaisia kirjoja, jotka tekevät ison vaikutuksen. Aiemmista romaanilöytöistäni vain vuosi sitten lukemani kolumbialainen Gabriel Garcia Marquezin Kuulutetun kuoleman kronikka, ja triniradilainen V.S.Naipaulin Täysinoppinut hieroja ovat nousseet itselleni sellaisiksi, joihin tarttuisi hyvin mielellään uudestaan.  

Myös Agustina Bazterrican Rotukarja oli loistava teos, mutta siinä kuvattu maailma oli niin raskas, että kirjaa piti sulatella pitkään, ja sen vuoksi sitä ei varmaan tule luettuua uudestaan. 

Nyt, koronan myötä, olen jälleen tajunnut, kuinka pienestä asiasta kaikki voi muuttua. Kirjassa tulee eläimiin sairaus, joka tekee eläimen lihan ihmiselle vaaralliseksi. Kirja on fiktiota, mutta mistä tulevaisuutta tietää. Muutos voi lähteä hauraasta perhosen siiven iskusta ja levitä hetkessä globaaliin maailmaan, kuten näimme viime vuoden alussa koronan kanssa tapahtuvan. 

Viime vuonna annoin mahdollisuuden Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö -kirjalle, joka olikin yllättäen hyvä. Caracas on Venezuelan pääkaupunki. Vuoden 2013 presidentin vaalien jälkeen öljymaana tunnetun Venezuelan taloudessa on ollut ongelmia ja väkivaltaa, joka näkyy kirjassakin. Äitinsä syöpähoidoista köyhtynyt Adelaidekin joutuu tuon armottoman väkivallan uhriksi, mutta ei uhriudu, vaan ottaa sen, mihin kykenee ja aloittaa uuden elämän. Kirja päättyy niin, että ainakin itse odotan sille jatkoa. Saas nähdä tuleeko. 

Marraskuun alussa sain pahasta lukujumista huolimatta kuunneltua kolumbialainen dekkari Melba Escobarin Kauneussalonki - manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia. Etukannen vihreiden lehtien kauneus ja sana murha saivat tarttumaan tähän kirjaan. Alku vaikutti lupaavalta ja olikin. Keskikohtakin oli hyvä, mutta loppu... Kuuntelin lopun kolme kertaa, kun minusta vain tuntui, että loppu tuli liian äkkiä ja vähän oudosti. Mutta outo loppu ei vaikuttanut siihen, että kirja oli enemmänkin kuin kelpo lukukokemus. 

Outo loppu ei ollut sinänsä yllätys, kun ajattelee niitä kaikkia eteläamerikkalaisia kirjoja, joita olen lukenut aiemmin - minä ja eteläamerikkalainen kirjallisuus vain emme ole aina samalla aaltopituudella. "Mielenkiintoisista" lukukokemuksista muistuu mieleeni mm.
paljon palkittu, brasilialaisen Luiz Ruffaton Rutosti hevosia,
kolumbialaisen Andrés Caicedon Eläköön Rumba! ja
bolivialaisen Hasbún Rodrigon Kiintymyksiä.
Näihin kirjoihin en juurikaan kiintynyt. 

Runouden kanssa ei ole ollut samanlaisia ongelmia. Esimerkiksi chileläisen Pablo Nerudan Kysymysten kirja ja venetsuelalaisen Rafael Cadenasin Ilman aikomusta osua kolahtivat kerrasta. 

Jotenkin minusta tuntuu, että olen löytänyt monesti "liian erilaisia" eteläamerikkalaisia kirjoja, jotta ne olisivat itseäni kiinnostavia. Palkittu kirja ei usein ole se, mitä tavallinen lukija lukee intohimoisesti. Siinä valossa katsoen on loistava asia, että esimerkiksi dekkareita on alettu kääntää myös maista, jotka eivät ensimmäisenä tulisi mieleen dekkarimaana.

Valitettavasti näyttää olevan niin, että vain tietyt maat saavat kirjansa etenemään suomalaisille käännösmarkkinoille saakka. Syynä tähän lienee agentuurit. Kaikilla mailla tuskin on varaa suureelliseen kirjavientiin pienille kielialueille. Oman huomioni mukaan Etelä-Amerikasta Kolumbia näyttäisi olevan vahvoilla samaan tapaan kuin Afrikasta Nigeria. 

Onneksi helmiä löytyy myös kääntäjien työpöydälle vähän oudommistakin kirjamaista. Ja kun kirja on hyvä, lukijatkin sen löytävät. Ainakin omassa tuttavapiirissäni moni on kauhistellut Rotukarjaa tai käynyt kolumbialaisessa kauneussalongissa ja kirjoista on puhuttu niin marttailloissa kuin työpaikkojeni kahvihuoneissakin. 

Liukasta laskiaista

Maailmalla laskiainen on karnevaaliaikaa. Meille tunnetuimpia tapahtumia on tietysti Venetsian ja Rion karnevaalit sekä New Orleansin Mardi Gras. Jälkimmäiseen olen tutustunut ensi kertaa vampyyrikirjallisuuden parissa.

Minulla on mielikuva, että olen lukenut dekkarin, jossa murha tapahtui Venetsian karnevaalien aikaan, mutta juuri nyt sellainen ei tule mieleen. Ehkä muistikuva on peräisin Hannu Raittilan Canal Grande kirjasta, jota en ole lukenut vaan pelkästään selaillut; niin on käynyt monille muillekin Finlandia-palkituille teoksille.

Oli miten oli, päätin laskiaisen ja lomaviikon kunniaksi kaivaa esille muutamia Donna Leon kirjoja kirjahyllystä. Pikaisella etsimisellä löysin kolme. Kuolema vieraalla maalla ja Kuolema tekee tiliä ovat Leonin kirjoittajauran alkupään kirjoja 1990-luvulta ja Falling in love eli suomeksi Tuntematon ihailija muutaman vuoden takaa. Se, että kirjoja löytyi vain kolme ei tarkoita, etteikö niitä voisi olla enemmänkin. Juuri nyt tsundokutanvahvasti, eikä löytäminen aina ole helppoa. Sen siitä saa, kun vaihtelee kirjojen paikkoja.

Pidän Donna Leonin kirjoittamista dekkareista tietysti Venetsian ja italialaisen ruuan vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että Brunettin pariskunta lukee koko ajan. Eivätkä he lue mitään sanomattomia dekkareita, vaan kirjoja, joiden varaan eurooppalainen kulttuuri on vähitellen rakentunut. Enkä tarkoita nyt Raamattua, sillä en muista heidän sitä koskaan lukeneen, mutta jossain kirjassa Paola luki italialaista katekismusta, jotta ymmärtäisi.

Brunetti on vuosien saatossa lukenut paljon antiikin kirjoituksia ja Paola luonnollisesti jo oman opetusaineensa vuoksikin paljon englantilaista klassikkokirjallisuutta. Olen aina salaa ihaillut Brunettien tapaa elää kirjallisuuden ja klassisen musiikin kanssa. Ihan yhtäkkiä ei tulisi mieleen, kenelle voisin sanoa kuten Paola sanoo Tuntemattomassa ihailijassa Guidolle (käännös omani): 

”Entäs Dante? Sinä olet parempi Danten kanssa kuin minä.” 

En sano, että hirveästi muistaisin Jumalaisesta näytelmästä, jonka olen lukenut viimeksi kokonaan noin 30 vuotta sitten, mutta enpä juuri tunne ketään, joka tietäisi sen paremmin, ja se tekee minut joskus surulliseksi, sillä sen vuoksi minun itsenikään ei tarvitse ponnistella muistamisen kanssa. 

Aina silloin tällöin olen miettinyt, miten eri tavalla eri maissa harrastetaan kirjallisuutta. Italian osalta mietteeni saivat vahvistusta, kun taannoin luin, että italialaiset lukioikäiset lukevat koulussa paljon klassikkoteoksia ja tuntevat niiden juonen, kun suomalaiset eivät välttämättä ole kuulleet edes kirjailijasta. Lukemassani artikkelissa mainittiin esimerkiksi Tomasso Campenellan utopiakirja Aurinkokaupunki, joka on kirjoitettu 1602. Se kuuluu italialaisten lukiolaisten lukuvaatimuksiin. Itse olin lukioaikanani (kirjoitin 1984) kiinnostunut tulevaisuuden tutkimuksesta ja senkin jälkeen olen erilaisia utopiakirjoja lukenut, mutta Aurinkokaupungista ei ole minkäänlaista muistijälkeä edes nimenä.

Laskiaistiistain kunniaksi poistin viimeisetkin jouluvalot parvekkeelta ja kaivoin esiin välikauden koristeet. Niihin kuuluu olennaisena osana karnevaaliasuun pukeutuneet miekkoset, jotka viettävät aikaansa mieluummin kyljellään kuin missään roikkuen. Joulukuusen oksille he eivät ole vielä koskaan päätyneet. Jonain vuonna kuusessani on kyllä ollut kaulanauhojani, mitä voisi ajatella olevan sama asia, sillä Mardi Gras -perinteeseen kuuluu ainakin varastonmetsästäjäohjelmien kertoman mukaan helminauhat.

Päiväkahvilla Kolumbiassa

Joskus sitä vaan on saatava. 

Kahvia. 

Hyvää kahvia.

Perhetilan kahvia

Tänään sellainen tarve iski torin laidalla. 

Hetken mietin tuulessa vaihtoehtoja, kunnes muistin Porin kauppahallissa olevan Cafe Solon toimipisteen, jossa en ole koskaan pettynyt. Sinne siis.

Kuukauden kahvina oli kolumbialaisen perhetilan kahvipavuista tehty Miguel Urquina - kahvi. Kuulin, että tämä pienpaahtimo oli ostanut viljelijän koko sadon. Kahvin maku kertoi, että kannatti.

Sattumalta tuli tarjottua toista kolumbialaista kahvia myös viikonlopun vieraille. Hyvää oli sekin, joskaan ei tämän voittanutta.

Kolumbiasta tuli tietysti mieleen puolisen vuotta sitten lukemani kirja.

Vaikka taisin aiemmin vannoa, että kolumbialaisiin kirjoihin en enää koske, päätin kuitenkin antaa niille uuden mahdollisuuden. Aiempi kokeilu oli vuosi sitten Nörttityttöjen lukumaratoni -päivänä lukemani Eläköön rumba! ja se ei todellakaan ollut mieleeni.

Tein uuden yrityksen Gabriel Garcia Marquezin Kuulutetun kuoleman kronikka -kirjan kanssa, ja sehän osoittautuikin yhdeksi syksyn parhaimmista kirjoistani. Ihan huippu! Siitä innostuneena kokeilin noin 37 vuoden tauon jälkeen Sadan vuoden yksinäisyyttä, mutta ihan yhtä tylsä se oli makuuni kuin teininäkin.

Googlettelin hieman Kuulutetun

Sucre 2019

kuoleman taustoja.
Kirja perustuu todelliseen rikos uutiseen, jonka tapahtumapaikka oli kirjailijan lapsuuden kaupunki Sucre.

Kirjailija teki uutisesta sitten oman versionsa, jonka sijoitti isompaan meren Barranquillan rantakaupunkiin.

Lukiessani mielikuvani
tapahtumapaikasta oli maaseudun ympäröimä pikkukaupunki, jollainen Barranquillakin on tietysti voinut olla kirjoittamisen aikana. Satelliittikuvan mukaan kaupunki on nykyään paljon isompi.

Viimeaikoina olen kokeillut lukea vaikka mitä.

Joskus se on tuttua ja turvallista (perinteiset dekkarit ja historia), joskus sellaista, että ihmettelee jälkeenpäin, miksi luin senkin kirjan loppuun (monet paljon kehutut romaanit, jotka eivät ole sarjan osa).

Barranquilla 2019

Joskus lukee vain, koska tuntuu, että on pakko (Rotukarja), ja joskus, joskus miettii, että miksi pitikin odottaa lukemista näin kauan, kuten oli tämän kirjan kanssa.

Jollain tapaa juoni oli selvä heti alussa. Joku kuolee... Mutta sitten oli se kaikki muu mitä tapahtui. Jollain tapaa kirjasta tuli mieleen kulttuurihistorian alan parhaat, laajemman yleisönkin luettavaksi tehdyt tutkimukset ja toisaalta Arttu Tuomisen Verivelka. Samaa intensiivistä etsiväntyötä on kaikissa.

Kuulutetun kuoleman kronikka ei pidetä nobel-palkittu Marquetzin pääteoksena, mutta loistava kirja se oli. Takuuvarmasti tartun kirjaan uudelleen muutaman vuoden päästä. Se on sen ansainnut.

Siunattu kolumbialainen kahvihetki, joka nosti mieleeni tämän kirjan!

Belizessäkö kaikki olisi paremmin?

Anna-Mari Raaskan kirjassa Belizessä kaikki on paremmin (2000), kerrotaan suomalais-saksalaisen perheen muutosta aiemmin outoon maahan. Maa, Belize, on perheelle sopiva kompromissi. Maassa puhutaan englantia, siellä on vähän turisteja ja mahdollisuus elää luonnonmukaista elämää trooppisessa ilmastossa vähin varoin.

Belizenkin tarkka sijainti piti tarkistaa kartasta.

Lapset viihtyvät melkein kaikkialla

Kirja koostuu kolmen sivun teksteistä, mitkä on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomissa ja lyhyestä Belizen ja Belizeen muuton esittelystä.

Elämä uudessa maassa alkaa muovautua uomiinsa, mutta vastoinkäymisiäkin on. Säästöjä on liian vähän, ja autot ovat Belizessä paljon kalliimpia mitä Saksassa.

 

Ruokahuolto ja pyykinpesu ei suju kuten suomalaislähiöissä ja tuontituotteet kuten kahvi on kallista. Naapurimaassakaan ei voi käydä shoppailemassa, sillä pysyvän viisumin saaminen vaatii yhtenäistä maassa oloa. Ja sitten on vielä hämähäkin, sammakot, käärmeet....

Ei ihan luksushotellitasoa

Onneksi ystäviä löytyy ja saksalainen perheen isä osaa rakentaa ja korjata.

Kirjasta löytyy monia pieniä vastoinkäymisiä, mutta kyllä kirjoittaja korostaa jossain kohdin myös sitä, että hyviä ja iloisia hetkiäkin on paljon.

Jotenkin kirjasta oli aistittavissa että pysyväksi aiottu muutto ei ole pysyvä. Niin siinä sitten taisi käydäkin, sillä Anna-Mari Raaska on ollut Suomessa radiotöissä lähes viime vuosikymmenen ajan.

Paisto n. 175°C

Kirjan sivulla ollut banaanileipäohje
sai mielen palaamaan 1990-luvulle, jolloin innostuin kansainvälisestä keittiöstä.

Silloin kokeilin mm. jamaicalaista kylmää kurpitsakeittoa jonka kanssa söin likimain samalla reseptillä leivottua banaanileipää. Siihen leipään tosin tuli paljon vähemmän sokeria, mutta hyvältä näyttää tämäkin, oikealta sunnuntai aamujen brunssin herkulta.

Latinalaisia rytmejä

Haasteen puolivälin tienoilla noin klo 16

Nörttityttöjen lukumaratonin puolivälissä tartuin pitkään lukupinossa olleeseen kolumbialaisen Andrés Caicedon ainokaiseksi jääneen Eläköön rumba! romaanin.         

En ollut liikoja paneutunut kirjan takakanteen enkä muutenkaan kirjan sisältöön, mutta kiihkeästä rumban tanssimisestahan kirjassa oli kyse. Ja sen ohella sitten viinasta, huumeista ja kaikesta mitä nuoren naiskäyttäjän elämään nyt saattaa kuulua.    

Kirja ei ollut sellaista kiihkeää tanssin hurmosta, miksi sen otaksuin, sillä minähän rakastan rumbaa, vaikka viime vuosina (vuosikymmeninä) ei juuri ole tullut tanssittua, niin rumba on edelleen latinalaisista tansseista suosikkini heti tangon jälkeen. Ja ehkä juuri siksi kirja jälleen kerran valitettavasti vahvisti käsitystäni siitä, että minä ja eteläamerikkalaiset romaanit emme ole samalla aaltopituudella.         

Monet kuitenkin ovat pitäneet kirjasta ja ymmärrän näkökannan hyvin. Voisin itse luonnehtia kirjaa Alastalon salissa ja Juoppohullun päiväkirjan oivalliseksi risteymäksi, vaikka myönnän, että kumpikaan kirjoista ei ole vielä tullut omalta kohdaltani päätökseen. 

Ymmärrän hyvin, miksi kirja on aikanaan saanut kulttikirjan maineen. Kirja on kirjoitettu 1977, mutta teksti on yllättävän moderni ja tähän aikaan sopiva, vaikka suoratoistopalvelut ovatkin ainakin toistaiseksi syrjäyttäneet LP-levyt.        

Kun kaikki rumbat oli tanssittu ja muutama kirjassa mainittu kuunneltuna netistä, oli aika siirtyä seuraavaan kirjaan, joka tempaisi väsyneen lukijan afrikkalaiseen lastenkotiin, mutta se on sitten jo toinen tarina.