Hyviä lukukokemuksia Etelä-Amerikasta

Eteläamerikkalainen kirjallisuus ei ole oikein auennut minulle, mutta yritän sitkeästi. En tiedä, luenko vääriä kirjoja (luen niitä, mitä saan käsiini) vai olenko vain eri aaltopituudella. Kerta toisensa jälkeen yritän antaa Etelä-Amerikalle ja sen kirjailijoille uuden mahdollisuuden ja onneksi lukeminen on palkitsevaa silloinkin, kun kirja ei osu ihan omimmalle mukavuusalueelle. 

Harvakseltaan löytyy eteläamerikkalaisia kirjoja, jotka tekevät ison vaikutuksen. Aiemmista romaanilöytöistäni vain vuosi sitten lukemani kolumbialainen Gabriel Garcia Marquezin Kuulutetun kuoleman kronikka, ja triniradilainen V.S.Naipaulin Täysinoppinut hieroja ovat nousseet itselleni sellaisiksi, joihin tarttuisi hyvin mielellään uudestaan.  

Myös Agustina Bazterrican Rotukarja oli loistava teos, mutta siinä kuvattu maailma oli niin raskas, että kirjaa piti sulatella pitkään, ja sen vuoksi sitä ei varmaan tule luettuua uudestaan. 

Nyt, koronan myötä, olen jälleen tajunnut, kuinka pienestä asiasta kaikki voi muuttua. Kirjassa tulee eläimiin sairaus, joka tekee eläimen lihan ihmiselle vaaralliseksi. Kirja on fiktiota, mutta mistä tulevaisuutta tietää. Muutos voi lähteä hauraasta perhosen siiven iskusta ja levitä hetkessä globaaliin maailmaan, kuten näimme viime vuoden alussa koronan kanssa tapahtuvan. 

Viime vuonna annoin mahdollisuuden Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö -kirjalle, joka olikin yllättäen hyvä. Caracas on Venezuelan pääkaupunki. Vuoden 2013 presidentin vaalien jälkeen öljymaana tunnetun Venezuelan taloudessa on ollut ongelmia ja väkivaltaa, joka näkyy kirjassakin. Äitinsä syöpähoidoista köyhtynyt Adelaidekin joutuu tuon armottoman väkivallan uhriksi, mutta ei uhriudu, vaan ottaa sen, mihin kykenee ja aloittaa uuden elämän. Kirja päättyy niin, että ainakin itse odotan sille jatkoa. Saas nähdä tuleeko. 

Marraskuun alussa sain pahasta lukujumista huolimatta kuunneltua kolumbialainen dekkari Melba Escobarin Kauneussalonki - manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia. Etukannen vihreiden lehtien kauneus ja sana murha saivat tarttumaan tähän kirjaan. Alku vaikutti lupaavalta ja olikin. Keskikohtakin oli hyvä, mutta loppu... Kuuntelin lopun kolme kertaa, kun minusta vain tuntui, että loppu tuli liian äkkiä ja vähän oudosti. Mutta outo loppu ei vaikuttanut siihen, että kirja oli enemmänkin kuin kelpo lukukokemus. 

Outo loppu ei ollut sinänsä yllätys, kun ajattelee niitä kaikkia eteläamerikkalaisia kirjoja, joita olen lukenut aiemmin - minä ja eteläamerikkalainen kirjallisuus vain emme ole aina samalla aaltopituudella. "Mielenkiintoisista" lukukokemuksista muistuu mieleeni mm.
paljon palkittu, brasilialaisen Luiz Ruffaton Rutosti hevosia,
kolumbialaisen Andrés Caicedon Eläköön Rumba! ja
bolivialaisen Hasbún Rodrigon Kiintymyksiä.
Näihin kirjoihin en juurikaan kiintynyt. 

Runouden kanssa ei ole ollut samanlaisia ongelmia. Esimerkiksi chileläisen Pablo Nerudan Kysymysten kirja ja venetsuelalaisen Rafael Cadenasin Ilman aikomusta osua kolahtivat kerrasta. 

Jotenkin minusta tuntuu, että olen löytänyt monesti "liian erilaisia" eteläamerikkalaisia kirjoja, jotta ne olisivat itseäni kiinnostavia. Palkittu kirja ei usein ole se, mitä tavallinen lukija lukee intohimoisesti. Siinä valossa katsoen on loistava asia, että esimerkiksi dekkareita on alettu kääntää myös maista, jotka eivät ensimmäisenä tulisi mieleen dekkarimaana.

Valitettavasti näyttää olevan niin, että vain tietyt maat saavat kirjansa etenemään suomalaisille käännösmarkkinoille saakka. Syynä tähän lienee agentuurit. Kaikilla mailla tuskin on varaa suureelliseen kirjavientiin pienille kielialueille. Oman huomioni mukaan Etelä-Amerikasta Kolumbia näyttäisi olevan vahvoilla samaan tapaan kuin Afrikasta Nigeria. 

Onneksi helmiä löytyy myös kääntäjien työpöydälle vähän oudommistakin kirjamaista. Ja kun kirja on hyvä, lukijatkin sen löytävät. Ainakin omassa tuttavapiirissäni moni on kauhistellut Rotukarjaa tai käynyt kolumbialaisessa kauneussalongissa ja kirjoista on puhuttu niin marttailloissa kuin työpaikkojeni kahvihuoneissakin.