Viikko sitten vietettiin Japanissa aikuisten päivää, mikä nykyisin näkyy somessa ainakin kimonoon ja muihin perinnevaatteisiin pukeutumisessa. Tämä johtaa kuulemani mukaan nykyisin jopa velkaantumiseen, sillä aidot perinne vaatteet kampauksineen ja meikkeineen eivät ole halpoja.
Some näkyvyyttä taisikin olla, sillä itsekin ihmettelin, miksi parin kuukauden tauon jälkeen somepäivityksiini ilmestyi taas esimerkiksi unisex-mallista pitkää, housujen kanssa puettavaa "essua" ja ohjeita miten saa yksin laitettua vähän henkseleitä, tai lasten leikeistä tuttuja valjaita muistuttavan nyörin, joka pitää löysän, kimonotyyppisen tunikaa paikoillaan (japanilaisen vaatetuksen termit eivät ole hallussani, kuten tarkkaavainen lukija havaitsee).
Suomesta puhutaan usein negatiiviseen sävyyn. Itselleni some on mahdollistanut sen, että yksin asuessa ei ole yksinäinen.
Vaikka osa ystävistä on kaukana, voi heidän kanssaan viestitellä koska vaan. Ennen Messingeriä siitä ei osannut edes uneksua.
Luin vuodenvaihteessa pari tietokirjaa Japanista, jotka sivuavat myös yksinäisyyttä. Yksinäisyys on Japanissa jollain tapaa häpeällistä. Aiemmin se kenties johti itsemurhiinkin, mutta nykyisin itsemurhien määrä on pitkä aikavälin trendinä laskenut.
Ensimmäinen oli Ari Haasion kirjoittama Hikikomorit, joka kertoo nuorista, erityisesti miehistä, jotka linnoittautuvat kotiin, usein jopa sen yhteen huoneeseen, eivätkä juuri näyttäydy kenellekään. 
Kodeissa tämän mahdollistaa vanhemmat, jotka tuovat ruokaa oven taa ja pesevät pyykin. Jos sosiaalista elämää on, se usein rajoittuu nettipelaamiseen.
Yksin asuvan hikikomorin saattaa olla pakko käydä työssä (tosin nykyisin etätyö mahdollistaa kotiin linnoittautumisen).
Muuta sosiaalista elämää hikomoreilla ei ole. Jos on pakko käydä kaupassa, se tehdään silloin, kun kaupassa on mahdollisimman vähän ihmisiä. (Nykyisin tosin ei ole pakko käydä kaupassa, sillä lähettipalvelu tuo kaiken tarpeellisen ovelle.)
Hikikomoriudeksi lasketaan vähintään 6 kk sulkeutuminen. Lohdullista on, että hikikomori-vaihe ei välttämättä ole pysyvä.
Jonain päivänä nuori aikuinen saattaa kävellä ulos ja palata normaalimpaa elämään. Hikikomorit eivät siis (ainakaan aina) ole perinteisesti masentuneita, vaan ovat vain sulkeutuneita omaan kuplaan. Osalla taustalla voi olla esimerkiksi koulukiusaamista, mutta ei kaikilla.
Hikikomoreita on kutsuttu myös nykyajan erakoiksi.
Kirja antaa hyvät perustiedot, mutta itse asiaa vähän tunteneena odotin kirjalta enemmän.
Toinen kirja oli Minna Eväsojan Rakkauden merkit : perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta. Vaikka parisuhteesta kertova kirja ei olekaan yksinäisyydestä kertova kirja, mielestäni kirja täsmentää hyvin tätä japanilaista ongelmaa.
Kirjassa kerrottiin erilaisista avioliitoista Japanissa. Oli perinteistä perhekeskeistä elämää ja sitten vähemmän perhekeskeistä.
Ystävyysavioliitot ilman intiimiä hellyyttä ovat yleistyneet Japanissa. Ne voivat tuoda turvaa niille, joilla on esimerkiksi suku asettaa sosiaalisia paineita avioitua tai menestymisen tavoitteet lähes velvoittavat perinteiseen parisuhteeseen. Avioliittokin voi olla vain kulissi, joka helpottaa perheen asettamia avioliittopaineita tai antaa ammatissa kohoamiseen kaivattavaa statusta. Nimellinen heterosuhde voi olla julkista seksuaalivähemmistöön kuulumista vahvempi meriitti.
Ystävän kanssa asuminen jakaa myös kustannuksia, sillä monilla suku on kaukana.
Kirjan avioliitoista yksi olikin tällainen. Siinä liitossa mies eli toisen miehen kanssa. Nainen yksin kunnes teki lapsen jonkun muun kanssa. Nykyisin nainen asuu puolison kaupungista kaukana äitinsä lähellä. Puoliso hyväksyi lapsen eivätkä puolison vanhemmat koskaan saa tietää, että lapsenlapsi ei ole heidän.
Nainen oli siitä onnekas, että uskalsi tehdä lapsen, vaikka tiesi tulevansa siten yksinhuoltajaksi.
Yksinäisyydestä Japanissa
Ekonomistina olen tottunut pohtimaan lukemaani, ja lukemaan lisää.
Tammikuun puoliväli Japanissa on aikaa, jolloin uusi vuosi on ohi, mutta kevät kaukana. Mediassa puhutaan usein kodokushi-ilmiöstä (yksinäiset kuolemat).
Suomessa ilmiötä ei tunneta nimeltä, mutta meilläkin tilastollisesti viikon 5 tienoilla on terveiden aikuisten miesten "lähtöviikko". Lähtöä ei tehdä Thaimaahan vaan taivaaseen, tai minne nyt sitten lähdetäänkin. Kuollaan yllättäen ja suorilta jaloilta. Joulukaudesta on selvitty, sinnitellen 'vielä kerran' -hengessä tai juhlittu kuin viimeistä päivää. Härkäviikkojen edetessä ja pimeän, pakkasten ja flunssakauden iskiessä kroppa luovuttaa vähin varoituksiin.
Kodokushi-ilmiö tapahtuu nimenomaan yksinasuvien kohdalla. Ihminen kuolee, eikä kukaan kaipaa. Ilmiö on tavallinen yksin asuvien vanhusten kohdalla, mutta ei harvinainen aikuistenkaan tapauksissa.
Meilläkin uutisista lukee sangen usein että huoltomies on löytänyt oven sisäpuolelta valtavan lehtikasan ja sisempää huoneistosta vainajan. Aina silloin tällöin käy niin, että hyvä tuuletus estää hajujen siirtymisen käytävään ja vähitellen ruumis kuivuu. Omalla kotikadullani tiedän kaksi tällaista tapausta viimeisen 10 vuoden ajalta.
Toinen oli lähdössä etelään talveksi. Täällä luultiin miehen lähteneen jo, ja etelässä luultiin, että hän on perunut matkan sairastelun vuoksi. Hän löytyi keväällä.
Toinen oli kuolleena muutamia viikkoja omassa rapussani. Itsekin syyllistyin siihen, että en ilmoittanut töihin lähteissä aamulla varhain aistimaani hajua. Ei ollut tarmoa, koska olen aamulla aina väsynyt. Hyvä kun jaksoin raahautua kesäaikaan ihan liian harvoin kulkevalle bussille. Illalla kun palasin töistä, hajua ei tuntenut, koska ihmisiä kulki rappukäytävässä koko ajan ja tuuletus toimi. Mies oli kuolleena pari kuukautta.
Suomalaisetkaan kerrostaloasukkaat eivät välttämättä tunne naapureita, mutta Japanissa henkilökohtaisen tilan antaminen on vielä suurempaa. Naapureiden asioihin ei puututa, vaikka syytä olisikin huolestua. Muiden ihmisten "häiritseminen” koetaan Japanissa usein pahempana kuin välinpitämättömyys.
Perinteisesti Japanissa naisen rooli on ollut joko puoliso tai työntekijä. Aikana, jolloin lapset asuivat lähellä vanhempiaan, ongelma oli pienempi. Nyt, kun asutaan kaukana, lapsia on vähän ja suvut siksi pieniä, ongelma kasvaa iän myötä. Vaikka japanilaiset ovat pitkäikäistä kansaa, sielläkin miehet avioituvat vanhempina kuin naiset ja kuolevat nuorina. Näin ollen naimisissa olleetkin naiset voivat joutua elämään yksin vuosikausia.
Monille yksinäisille naisille häpeä on vielä suurempi kuin miehillä. Japanilaisessa kulttuurissa nainen, joka ei ole “kenenkään tytär, vaimo tai äiti”, kokee helposti itse epäonnistuneensa – ja se johtaa vetäytymiseen, ei avun hakemiseen.
Niinpä yksin asuva, leski tai työtön, saa kuolla kaikessa rauhassa. Kenenkään puuttumatta. Ilmiö koskee erityisesti suurkaupunkeja, missä ei tunneta edes asiakkaita lähikaupassa tai lähiökuppilassa. Ennen oli ainakin talonmiehet ja lähikaupan myyjät, jotka alkoivat ihmetellä jos tuttu ihminen ei enää näy.
Työikäisten kohdalla ongelmaa lisää määräaikaisten työsuhteiden kasvaminen ja tietysti se, että liian kireän työkulttuurin vuoksi ei ole aikaa eikä voimia etsiä puolisoa ja rakentaa parisuhdetta. Tosin työstä poissaolot kyllä huomataan... Vaikka toisaalta olen aiemmin lukenut, että Japanissa on valtava määrä ihmisiä, jotka ovat 'vain kadonneet', heistä käsittääkseni iso osa ihan omasta halusta ja pysyvästi. Ja käsittääkseni heidänkään perään ei ole huudeltu.
Ensimmäiset maininnat ilmiöstä on 1970-luvulta. Ensimmäinen tutkimus aloitettiin Wikipedian mukaan melko pian, 1973, mutta ilmiöstä puhuminen alkoi vasta 1980-luvulla. Ensimmäinen valtakunnallisen uutiskynnyksen läpäissyt tapaus oli 2000, jolloin löydettiin asunnostaan kolme vuotta kuolleena ollut henkilö.
Ratkaisuja
Kodokushi-ilmiö on Japanissa niin yleinen, että sille on oikeasti alettu tehdä jotain.
Tässä kohtaa Japanissa on Viime aikoina tapahtynut kiinnostavia, arkisia mutta merkittäviä kokeiluja, jotka olisivat tervetulleita Suomessakin:
1. “Kevyt yhteisöllisyys”
Ei pakoteta ystävyyttä, vaan mahdollistetaan näkyminen: tehdään uusiin taloihin yhteiset pesulat, rakennetaan taloyhtiön kahvinurkkauksia ja suoritetaan asunnoissa viikoittaiset “tarkistuskäynnit”, jotka naamioidaan palveluiksi.
Ajatus: riittää, että joku näkee sinut elossa.
2. Kodokushi-vakuutukset ja vuokranantajat
Synkkä mutta paljastava ratkaisu: vuokranantajat ottavat vakuutuksia yksinäisten kuolemien varalle. Samalla he alkavat seurata vuokralaisten rytmejä (postit, sähkönkulutus, roskat), mikä nykyteknologialla on helppoa.
Taloudellinen motiivi → sosiaalinen sivuvaikutus.
3. Paikalliset vapaaehtoisverkostot, jotka kohdistuvat erityisesti naisiin:
“yhdessä syömisen” tapahtumat, matalan kynnyksen käsityö- tai lukupiirit, jotka eivät ole terapiaa vaan hauskanpitos, eivätkä leimaa kävijöitä.
Tärkeää on se, että ketään ei määritellä yksinäiseksi. Se on Japanissa ratkaisevaa.
Suomessa taloyhtiöpesulat on vähentyneet, mutta käsittääkseni Kahvi pisteitä on alettu perustaa.
Omassa taloyhtiössäni on koko 14 vuoden asumiseni ajan toiminut naisten kässäkerho kerran viikossa ympäri vuoden, osallistujia niukahkosti. Kesällä monet istuvat ulkona vilvoittelemassa ja juttelemassa useita tunteja joka päivä. Lisäksi grillaillaan ja kahvitellaan satunnaisesti muutaman kerran vuodessa.
