Vuoden 2025 alkupuolella purin fyysistä kirjapinoa. Yksi kirjoista hyppelehti mukanani parvekkeen ja olohuoneen väliä koko kesän, mutta ei vaan tullut luetuksi. Kirja on vaikuttanut mielenkiintoiselta ja olikin sitä heti, kun oikeasti aloin lukemaan sitä. Olen lukenut joskus 20 vuotta sitten Mannerheimin tutkinusretkestä Keski-Aasiaan, mutta mitä hän teki Japanin sodassa? Siitä on hyvä aloittaa Mantšuriaan tutustuminen.
Mantšuria on alue, joka nykyisin on jakautunut kahtia. Osa kuuluu Koilis-Kiinaan ja osa Sisä-Mongoliaan. Meidän mieltämäämme Mantšuriaan kuuluu Kiinan maakunnista Heilongjiang, Jilin, Lianoning ja osia Sisä-Mongoliasta. 
Kiinalaisille tämä alue on nimenomaan "Koillinen" tai Koilis-Kiina. Kiinalaiset eivätkäyttäneet juuri Mantšuria nimeä edes 1800-luvulla, vaan se on eurooppalaisten antama nimi. Kiinassa Mantšuria tuo nykyisin usein mieleen japanilaisten hallinnoiman nukkehallituksen. Laajimmillaan Mantšurian alueeseen kuului myös osa nykyisen Venäjän länsiosista.
Alueelle on tyypillistä Venäjän ja Korean vaikutteet, rajaseutu, kylmyys ja raskas teollisuus. Alueen historiaan kuuluu meilläkin hyvin tunnetun Japanin miehityksen ohella Qing-dynastia (1644-1911). Kirjallisuudessa ja elokuvissa aluetta kuvataan usein ankarana, jopa traagisena alueena.
Mantšurian tietämyksen ennen soffamatkaa oli sangen heikko. Tiesin lähinnä vain sen, että toisin kuin muualla Kiinassa, Mantšuriassa ei ollut tapana sitoa rikkaiden tyttöjen jalkoja ja että Kiinan viimeiset keisarit olivat mantšuja (Qing-dynastia 1644-1911). Tuomari Dee dekkareista (tai niiden selityksistä) olen oppinut myös, että palmikko yleistyi Kiinassa vasta mantšu hallitsijoiden myötä.
Ja tietysti muistan Laila Kinnusen ja baritoni Dmitri Hvorostovskin Mandshurian kummut (nykyään harmittaa, miksi en säästänyt Hvorostovskin Helsingin konserttiin, jota pidin kalliina. Siitä olisi varmasti jäänyt vähintään yhtä upea muisto kuin Andrea Bocellin parista konsertista kymmenisen vuotta aiemmin. Nyt sekin kokemus jäi saamatta):
"Varjot nuo vain, kumpuja vartioiunessa kehrää unelmalankaamaa kovan kohtalon.Mandshurian, kummuilla tuuli soi,uinuvaan kukkaan hohtava kyynel,kasteessa jäänyt on."
Ja sitten katsastamaan sitä laulussa mainittua Mantšuria kovaa kohtaloa Reima Mäkisen sarjakuvakirjasta Mantšuria : Mannerheimin tulikaste sotapäiväkirjan sarjakuvasovitus.
Rakastan tunnetta, että olen kartalla. Kirja alkoi kartoista. Peukut sille. Heti alkuun kävi selväksi, miksi en lukenut tätä aiemmin.
Minulla oli pienoisia ongelma tekstin kanssa. Käytän harvoin silmälaseja, lukulaseja minulla on vain yhdet eikä ne juuri liiku yöpöydältä. Tämän kirjan fontti on liian himmeä ilman laseja luettavaksi. Trendikäs fontti, mutta sirona ja pienenä todella ärsyttävä.
Sotilaita on monenlaisia, aatelinen Mannerheim, vaikka ei pystynytkään ylenemään ennen kuin sodassa, vietti Pietarissa erilaista elämää kuin rivisotilaat.
"Katso minua, olen 37-vuotias parkettisotilas."
Kirja alkaa 1.11.1904 junamatkalta Venäjän itärajalle ja päättyy 31.3.1905. Siinä välissä soditaan ja ratsastetaan katselemassa miten ja missä soditaan.
Mantšuriassa Mannerheimnäytti kykynsä ja 1906 sai everstin arvon.
Sotiminen kesti kauemmin kuin pitkä junamatka, joka yhteen suuntaan kesti tuolloin Pietarista neljättä viikkoa. Kirjan mukaan iso osa sodasta oli odottelua sillä lohkolla, missä Mannerheim oli. Niinpä Mannerheim ilmoittautui vapaaehtoiseksi tiedustelutoimintaan.
Sota päättyi 5.9.1905 ja rauhassa Venäjä menetti Japanille mm. Port Arthurin satamakaupungin (nykyisin Lüshunkou, joka sijaitsee kartasta helpommin löydettävän Dalian lähellä Koilis-Kiinassa ks. yllä oleva kartta) junayhteyksineen. Toinen satamakaupunki rautatieyhteyksineen, Vladivostok, säilyi.
Port Arthuri on tuttu paikka, siellä olen poikennut soffamatkalla monen Alaskan tienoille tai Koilisväylälle suunnanneen kirjan kanssa.
Kirjan lukemisen jälkeen luin netistä tiivistelmän Mannerheimin osallistumisesta sotaan. Se selvensi montaa kohtaa, jotka olivat kyllä sarjakuvassa mukana, mutta joita en silti ymmärtänyt oikein.
Esimerkiksi sen, että Mannerheim johti sodassa sissitoimintaa, taktiikkaa, jota hän käytti myös myöhemmin toisessa maailmansodassa päämajasta käsin ohjaten. Myös itse päämaja toiminta taisi olla oppia Japanin sodasta, siellä sitä ei ainakaan sarjakuvan mukaan juurikaan ollut, mutta olisi tarvittu.
Itse Mantšuriasta en hirveästi oppinut kirjasta. Talvi oli kylmä, kesä kuuma, ja paljon oli pieniä kyliä siellä täällä.
Seuraavaksi löysin Varastokirjaston valikoimista kirjan Togon urhea muukalainen.
Togo on kirjamaa, josta ei suomeksi juuri kirjoja löydy. Eikä sitä ollut tämäkään kirja, mutta Mantšuriaan kirja istui mainiosti, joten luin sen yhdeltä istumalta kirjastossa ennen kuin palautin Togo-kirjan takaisin Kuopioon.
Kirjan päähenkilönä on norjalainen merimies Salve, joka ei saanut työpaikkaa Norjasta ja matkusti Nipponiin saakka saadakseen vihdoin paikan laivasta.
Kirja alkaa 24.2.1904 Port Arthurin lähistöllä. Amiraali Togo (historiallinen henkilö Tōgō Heihachirō) oli antanut ensimmäisen kovan iskun venäläiselle laivastolle 14 päivää aiemmin.
Pelastettuaan laivansa kapteenin (vaikka hän kuolikin myöhemmin amputaatioleikkaukseen) merimies palkattiin sotalaivaan.
Merisodankäynti oli ennen sateliittiyhteyksiä hieman erilaista. Viestitys tapahtui merkkilipuin. Niin tapahtui 23.6.:kin kun Venäjän laivasto lähti 5 sotalaiva, 5 risteilijä, torpedolaivan ja 14 torpedohävittäjän voimin Port Arthurista japanilaisten kimppuun.
Japanilaiset olivat valmiina ja rynnistivär 30 solmun vauhdilla niin, että Salve kuvasi menoa ihaillen:
"Assagatin perässä oli vesi korkeana harjanteena, mutta keula kulki melkein kuivana."
Ennen kirjan loppua päästään vielä Salven matkassa ratsastamaan mongolialaisilla hevosilla.
Salve löyttäytyi Vladivostokissa englantilaisen kirjeenvaihtaja Elliotin matkaan ja heidän saavuttuaan Mukdeniin saatiin tietää, että venäläisten päämaja oli Liaojangissa. Oli 30.8.1904 (huom! Mannerheim liikkui samalla alueella muutama kuukausi myöhemmin,1905 alkupuolella).
Aikamoinen verilöyly käytiinkin Liaon tasangolla. Venäläisillä oli tykistöä runsaasti 700 jalkaa korkealla kalliovuorella. Vilja oli niitetty eikä piilopaikkoja ollut.
"Reservi toisensa jälkeen lähetettiin tässä kuolemaan, ja tasanko höyrysi verta."
Yöllä 4.9. japanilaiset valtasivat Liaojangin.
Salven tarina ei päättynyt tasangoille. 2.1.1905 hän oli Port Arthurissa ja auttoi japanilaisia nostamaan upotettuja venäläisiä sota-aluksia pohjasta tuuhea punainen parta sukelluksista märkänä.
Sukellus onnettomuudesta selviydyttyään osallistui Salve 27.5.1905 Salve Tsushiman taisteluun, mihin Mannerheim kirjan mukaan osallistui Itämeren laivasto, johon Nikolai II pani toivonsa. Tämän sotakertomuksen mukaan toivo oli mennyttä:
"Suurin meritaistelu mitä historia tuntee, oli loppunut. Venäläisten 38 laivasta oli vain pari pelastunut — ja 18000 upseerista ja sotamiehestö oli 14000 saanut hautansa meressä ja 3000 oli vankina. Japanin menettivät 3 torpedolaivaa, 116 miestä kaatui ja 538 haavoittui — siinä koko tappio"
Rauhanneuvottelut alkoivat (oheinen sarjakuvan aukeama Mäkisen Mantšuria kirjan viimeiseltä sivulta)... Salve jäi eloon ja jatkoi uusia seikkailuja. Norja oli irrottautunut juuri Ruotsista ja Salve jäi miettimään, minne päätyisi, jos Norjassa syttyisi sota.
Tarkastin muutamia kohtia suomalaisista sanomalehdistä ja totesin, että kirjan sotatapahtumat pitävät ilmeisesti paikkansa. Esimerkiksi Turun Sanomissa oli 30.5.1905 juttu otsikolla Meritaistelun läheisyys. Juttu perustui Pietarista toimitukseen saatuun sähkösanomaan. Lehden painoon mennessä ei ollut tiedossa, että tuhoisa taistelu oli jo käyty.:
"Täällä ei tahdota, että laivasto suljettaisiin toistamiseen Vladivostokin satamaan, kuten kerran ennen Port Arturiin. Ei ole siis ollenkaan kummeksittava, jos muutaman päivän kuluttua saadaan kuulla jostain meritaistelusta. Pääesikunnassa vallitsee yhtäkaikki erittäin tyyni mieliala. Avomielisesti tunnustetaan, että voitto merellä on vaikeata toivoa, sillä Togolla on puolellaan melkoinen ylivoima: japanilaisen amiraalin laivoja suojelee sataan nouseva joukko torpedoaluksia, kun Roshestvenskillä on niitä ainoastaan 30. Esikunnassa luotetaan kuitenkin lujasti siihen, että tuleva yhteentörmäys siinä määrin heikontaa Togon voimia, etta japanilaisten liikeyhteys merellä tulee miltei katkastuksi."
Hesarissa kerrottiin pari viikkoa myöhemmin, että 8.6.1905 Yhdysvaltojen presidentti Roosenwelt oli antanut nootin sekä Venäjälle että Japanille, että nyt olisi aika lopettaa sotiminen ja neuvotella rauhasta. Roosewelt oli sitä mieltä, että sekä Venäjä että Japani olivat Amerikan ystäviä, joten heidän tuli saada aikaan sopu. Rauha saatiin aikaiseksi 5.9.1905.
Kolmas kirja, joka sijoittuu vanhan Mantšurian alueelle on Chi Zijianin kirjoittama Puolikuu.
Kirja kertoo Kiinan ainoan "poronhoitaja-kansan", evenkien (eli tunguusit) vaiheista Porjois-Kiinassa/Sisä-Mongoliassa (joka sijaitsee nykyisessä Kiinassa). Alueellisesti näitä paimentolaisia on eniten Iso-Hinganin vuoriston metsäalueella (Google Mapsista sen löytää Greater Hinggan -nimellä).
Kirjan alkuperäinen nimi on suomennettuna 'Argun-joen oikealla rannalla'.
Evengit ovat metsästäjä-poronhoitokansa, joilla on samantyylisesti tietäjiä kuin esimerkiksi saamelaisilla. Nykyisin heitä lienee Kiinassa reilu kolmekymmentä tuhatta.
Käsittääkseni kirja perustuu Evenkien omiin kertomuksiin ja antropologisiin tutkimuksiin.
Kansa on pieni ja poronhoito on jäänyt entistäkin pienemmän joukon työksi. Poronhoitoa harjoittaa nykyisin noin 20 perhettä ja porojakin on vain noin 1000.
Poroista tuli kollektiivista omaisuutta 1967, jolloin valtio osti kaikki porot paimenilta ja alkoi maksaa palkkaa niiden hoidosta niiden entisille hoitajille.
Kirjojen lukeminen osoittautui jälleen kerran sivistäväksi, sillä en ollut aiemmin tiennyt, että poronhoitoa on ollut Kiinassakin, vaikka olen tiennyt, että pehmeitä poronsarvia on käytetty lääkeaineena Kiinassa pitkään ja käytetään edelleen. Nykyisin poronsarvien tuotanto ja pienimuotoinen matkailu ovat ne asiat, jotka elättävät poronhoitajia. Kiinassa poroja ei juuri teurasteta erityisesti syöntiä varten, mutta niitä on kyllä lypsetty, ja tietysti käytetty kulkuvälineenä.
Puolikuu oli hämmentävä lukukokemus. Toisaalta nautin siitä, mutta toisaalta olin pettynyt. Jotenkin kirja toi mieleen Suon villi laulu -kirjan, josta pidin kovasti ja se toi luultavasti myös kirjan suhteen enemmän odotuksia. En silti millään muotoa kadu kirjan lukemista. Monia huonompiakin kirjoja olen lukenut.
Kirjasta opin taas lisää perinteisistä lääkeaineista. Kirjassa mainittiin mm. poronsikiötahna, jota käytettiin haavojen ja paleltumien hoitoon, mutta saatettiin sitä käyttää myös syötävänä rohtona parantavassa keitossa esimerkiksi synnytyksen aikana. Punaiset ranteeseen sidotut langat (suojelivat metsän hengiltä, eksymiseltä ja taudeilta erityisesti lapsia, metsästäjiä ja raskaana olevia, mutta myös sitoo etukäteen kaksi toisillee kuuluvaa yhteen näkymättömänä punaisena lankana. Mytologiassa se oli sidottu aikanaan pikkusormeen tai nilkaan, mutta elokuvissa useimmiten on ranteessa.) taidettiin myös mainita tässä kirjassa, mutta kun en kirjannut sitä heti ylös, näin jälkeenpäin on vaikea muistaa oliko se juuri tässä, vai jossain muussa Kiinasta kertovassa kirjassa.
Niille, jotka lukevat mielellään englanniksi, voisin suositella Tetsuya Ayukawan The Petrov Case -dekkaria. Aion etsiä sen käsiini. Kirja sijoittuu aikaan ennen toista maailmansotaa Harbiniin ja kirjailija on asunut lapsena itse Mantšuriassa.
Kirjan Petrov on rikas venäläinen emigrantti ja pääosissa on useita hänen sukulaisiaan. Rikosta tutkii etsivä Onitsura Dalian (Port Arthurin) poliisista, joka kuuluu Tokion poliisvoimien alaisuuteen.
Tätä kirjaa ei vielä näy esimerkiksi StoryTellillä, mutta pari vuotta sitten sinne on ilmestynyt yksi Onitsura-sarjan kirja joka sijoittuu Japaniin, joten toiveita on.
Lukea voisi myös Richard Condonin Mantšurian sankarin, joka kertoo amerikkalaisesta sotilaasta, joka Korean sodasta viedään vangiksi Kiinaan, mutta kirjaa ei ole Satakirjastossa. Elokuvana se löytyisi täältäkin.
