lauantai 18. huhtikuuta 2020

Porilaisen voikanan tapaus

Vish Puri ratkoo rikoksia Intiassa ja siinä sivussa herkuttelee hyvällä intialaisella ruualla.

Korona-breikin aikana olen huomannut laittavani hieman erilaista ruokaa. Pelkästään ylimääräisestä ajasta ei mielestäni ole kyse, vaan luulen, että enemmänkin haluan hakea turvallisia makuja, mutta kuitenkin jotain arjen luksusta.

Lähikaupassa olen etsinyt jo
useamman kerran voikanakastikepurkkia. Tänään se yllättäen löytyikin ja sitä piti tietysti kokeilla heti. Pitkästä aikaa.

Toisin kuin aito intialainen voikana, on porilainen voikana nopea tehdä.
Tarvitaan
1 purkki voikanakastiketta
1 paketti kanasuikaleita (naturel)
2 dl riisiä
4,7 dl vettä
suolaa

Laitetaan vesi kiehumaan ja keitetään riisi paketin ohjeen mukaan. Paistetaan kana kypsäksi, lisätään purkillinen voikanakastiketta. Annetaan muhia kunnes riisi on keitetty.
Jotkut tykkää lisätä kastiketta vähän kerrallaan riisilautaselleen, mutta itse preferoin sekoittamista.
Koristellakin voi, ja sitten syödään.

Ei tuollainen ehkä kelpaisi Vish
Purin kaltaiselle herkkusuulle, mutta monille muille kelpaa. Voikana on siitä hyvä, että se ei ole tulista, kuten monet muut intialaiset ruuat.

En myöskään usko, että voikanani olisi mitenkään kohtalokas, mutta palkittu yksityisetsivä tietysti löytää tapauksia, kohtalokkaitakin, toisin kuin tavallinen perusporilainen muija.

Olen lukenut kaikki neljä suomennettua teosta, ja odotan innolla seuraavaa, lokakuussa englanniksi ilmestyvää osaa. Mielenkiintoista nähdä, kuinka pian se ilmestyy suomeksi. Vish Purista on ilmestynyt englanniksi myös yksityisetsivän käsikirja. Sekin olisi kiva saada käsiinsä.

Vish Puri on jollain tapaa kotoisa, rento ja arkinen. Siinä missä skandinaaviset etsivät kamppailevat erilaisten ongelmien kanssa, tuntuu kuin Vish Purilla olisi vain yksi ongelma : se, että perheen naiset haluavat myös ratkaista salaisuuksia.

Tarquin Hall, kuten Mikael Bergstrandkin (Delhin kauneimmat kädet - ja siitä jatkunut sarja) on kuvannut Delhiä ja Intiaa mielenkiintoisista näkökulmista. Perinteisen matkailu--tai meditaationäkökulman sijaan kirjoista on huokunut keskiluokkaisen intialaisperheen arki, naurujooga, junamatkat... ja tietenkin hyvä ruoka, jota nautitaan mieluiten perheen tai ystävien kanssa.

Oman voikanan söin korona-breikistä johtuen yksin.




maanantai 13. huhtikuuta 2020

Elämäni ensimmäinen yksin vietetty pääsiäinen

Niin ne muuttui suunnitelmat. Ei syöty suvun kanssa lammasta, ja kun ei sitä ollut lähikaupassa, ei syöty yksinkään, vaikka varmuuden vuoksi kaivoin esiin tunisialaisen lammaspatani reseptin.

Palapelin tein, koska se nyt vaan koska kuuluu pyhä-traditioihin. Tällä kertaa maapallon 3D muodossa. Maat oli helppo koota, kiitos maahaasteeni, mutta merien kanssa teki tiukkaa.

Palapeliä kootessa tietty kuuntelin äänikirjaa. Täysin sattumalta lukupinoon osui kaksi pääsiäiskirjaa Asko Sahlbergin Pilatuksen lisäksi.

Toinen oli Eppu Nuotion Ellen Lähde (martta) romaanisarjan kolmas osa  Elämänlanka, josta tykkäsin jälleen kerran kovasti. Tämän kertainen tarina liikkui elokuvamaailmassa ja Turun ohella Berliinissä. 

Kirjassa vietetään pääsiäistä Berliinissä. Jos nyt jotain negatiivistä pitäisi sanoa niin vähitellen alkaa tökkiä kyllä se, että melkein jokaisessa uudessa kirjassa juodaan viiniä koko ajan. Valitsenko vääriä kirjoja, vai juodaanko keskiluokkaisissa kodeissa oikeasti viiniä koko ajan niin, että viiniä on aina kotona useasta pullosta valiten? 
Martta seikkailee Berliinissä
rjaa 
Tuota olen ihmetellyt nykyään aika monen kirjan kohdalla.

Toinen pääsiäiskirjaa oli Louise PennyKuukausista julmin, johon petyin kaiken odottamisen jälkeen niin, että seuraavaa kirjaa en odota niin malttamattomasti, että kuvittelisin lukevani sen ruotsiksi, niin kuin tämän aioin lukea. Jotenkin kirjojen taustalla kulkeva tarina siitä, kuinka poliisit "syövät" toisia poliiseja, lakkasi yhtäkkiä kiinnostamasta. Itse rikos oli jälleen kerran hyvin kerrottu, mutta ei siis pisteitä tälle tällä kertaa.

Pääsiäisen pääteos kertoi Pontius Pilatuksen tarinan lapsuudesta eläkevaariksi. Osin tarina oli sangen paljon kuvitteellinen, sillä paljon hänestä ei tiedetä historian kirjoitusten mukaan.

Tarina oli hyvin kirjoitettu ja luettukin. Itselleni kirjan parasta antia oli se, miten monijumalaiset roomalaiset ajattelivat yksijumalaisuudesta. Jumalaan uskovia pidettiin kirjan mukaan ahdasmielisiä, kun moniin jumaliin uskovat olivat vain suvaitsevaisia.

Vestan palvontaan jonkin verran paneutuneena jäin miettimään, oliko Vestalle todella kodeissa alttari/patsaita. Kirjassa Vestan patsaat/alttari (en muista kumpi) saivat siirtyä puutarhaan Augustuksen patsaan tieltä. Olen kuvitellut, että Vestaa palvottiin lähinnä tulen äärellä, olihan se kotilieden jumalatar. Tämä itselle muistiin kohtaan tutki lisää, eikä niinkään moitteeksi kirjailijalle, joka luultavasti on oikeassa ainakin kun kyseessä on näinkin iso koti kuin Pilatuksen palatsi.

 Toinen itselleni uusi asia oli se, että keisari Tiitus muutti Caprille. Tai uusi ja uusi - olin unohtanut asian totaalisesti, vaikka olenkin käynyt Caprilla retkellä  kolme kertaa joista yhden oppaan kanssa. No, kaikkea ei voi muistaa.

Huvittavaa oli, että otin heti Pilatuksen jälkeen kuin välipalaksi aiemmin kesken jääneen Kaarlo
Sarkian runokirjan Velka elämälle, ja eikös siinä heti toinen kuuntelemani runo ollut Tiitus Caprilla. Outo yhteen sattuma sekin. Äänitteessä oli jotain vikaa, joten runo jäi kesken, ja yritin etsiä kirjaa hyllystäni. Tiedän omistavani sen, mutta ei nyt tullut vastaan.

"Kuin kultakilpi päivä mereen vaipuu
Sen viime lieskat Caprin rantaa nuolee
Sa seisot kalliolla
Napolin näät vastaa hiiluvan kuin rubiinin
Oot yksin Caesar. 
Toiko jokin kaipuu sun tälle huipulle kun päivä kuolee?"... 

Suomalaisista runoilijaklassikoista Kaarlo Sarkia on itselleni ollut aina ykkönen. Harmi, että tallennus oli huono. Itse asiassa tämä oli eka kerta, kun törmäsin siihen, että tallenne särisi kuin vanha, kasetti kun sitä kelataan ääni päällä tai kuin kasetin nauha olisi jotenkin väärinpäin.

Vuoren rinteellä asuen, niin ettei kukaan pääse yllättämään, eli Tiitus viimeiset vuotensa. Yksin, ilman suurta hovia.
Capri, maisema vuorelta (oma kuva) 
Yksin, mutta ei hyljättynä, sillä tieto kulki silloinkin, vaikka kännyköitä ei ollutkaan. Roomasta ei ole pitkä matka Ostian satamaan ja hyvällä säällä soutajat ja purjeet hoitivat merimatkan nopeasti.

Vasta palapeliä tehdessä hoksasin, että kirja kertoi Israelista, joten sain tästä yllättäen uuden maan (silloinen maa oli Rooma, mutta yhtä kaikki israelilaisen kansan maassa oltiin) . Tämä taisi olla vuoden neljäs uusi maa. Vähitellen projekti näemmä vaikeutuu, kun jäljellä on enää Irlanti ja iso liuta suomalaisille outoja kirjallisuusmaita.


lauantai 11. huhtikuuta 2020

13-vuotissynttärit ja lyhyt historiikki

13 vuotta...

Ja muistan sen kuin eilisen. Olin aloittanut blogipohjan suunnittelun 6 päivää aiemmin vapaapäivänä. Tunsin, että haluaisin kirjoittaa blogia, mutta se mistä kirjoittaa oli täysin avoinna. Mietin sitä melkein viikon. En keksinyt mitään sopivaa tulokulma. Kaikkea muuta taisin miettiä mutta en sitä, että tästä olisi tullut martta historiaa käsittelevä blogi. Se ei käynyt edes mielessä.

Blogin nimeksi tuli Julian kamari koska nimeni Second Lifessä oli Julia. Viime vuonna vaihdoin nimen Kirsin konttuuriksi. Konttuuri oli lapsuuteni pohjoisseinällä ollut kylmähuone, jossa säilytettiin ruokia ennen jääkaappia; siis niitä ruokia, joita ei viety viilenemään kaivoon. Nykyisin konttuuri tuo yleensä mieleen konttorin. Jotenkin tykkäsin ajatuksesta, että se olisi vähän molempia, muistojen säilöntäpaikka ja kirjoituspaikka: konttuuri 🤔

Kun olin 6 päivää miettinyt enkä keksinyt, mitä kirjoittaa, päätin vain aloittaa ja katsoa mihin se johtaa.

Aluksi Italia kutkutteli mielessä
voimakkaana vaihtoehtona aiheelle, mutta en saanut siitä otetta. Ei vaan irronnut.

Vuoden mietiskelytauon jälkeen aloitin tosi toimin. Kaiken sen harkinnan jälkeen kallistuin jakamaan tietojani vanhoista merkkipäivistä. Sitä jatkui aktiivisemmin pari vuotta, kunnes Tunturisusi ja muutamat muut blogit näyttivät hoitavan sen asian aktiivisemmalla otteella, laajemmin ja ennen kaikkea markkinoivemmin.

En halunnut blogiin kuvia, enkä markkinoinut sitä missään. Yllättävää silti, että lukijoitakin löytyi jonkin verran.

Blogi oli naftaliinissä muutaman vuoden, kun kirjoitin tekstejä Satakunnan Kansan blogeihin. Suunnittelin kaikenlaista, mm. ummikkona urheilutapahtumassa - sarjaa, mutta en saanut siihenkään otetta.

Vasta 2017, blogin täytettyä 10 vuotta keksin kirjojen ja muistelmien yhdistelmän, joka jaksaa motivoida kirjoittamaan.

Blogin markkinointi ei vieläkään tunnu mun jutulta, mutta nykyisillä välineillä se on helpompaa kuin 13 vuotta sitten Second Lifessä, jossa en koskaan tavannut yhtään suomalaista.

Teini-ikään päässyt blogini on selviytynyt lastentaudeistaan. On mielenkiintoista nähdä, kuinka kapinoiva ovat seuraavat vuodet kohti täysi-ikää.

Luulen, että mikään muu ei ole kirkossa kuulutettu, kuin se, että kirjoitan jatkossakin. Aika näyttää kuinka paljon ja mistä.

Kiitokset lukijoille. Ilman teitä kirjoittaisin paljon harvemmin.
Kupponen espressoa juhlan kunniaksi






maanantai 6. huhtikuuta 2020

Tanssin taikaa

Miika Neulaniemi kertoo kirjassaan Sähköpostia Sambiasta kolme kuukautta kestäneen opintomatkansa vaiheista. Matkan tavoite oli tanssittaa sambialaisia. 

Neulaniemen matkalla kirjoittamat
hköpostit julkaistiin kirjana, joka kertoo hyvin, miltä tuntuu työskentelyn aloittaminen vieraassa kulttuurissa. 

Opettajaksi opiskellessani tutustuin kulttuurishokin teoriaan. Ensin on kaikki hyvin, sitten huonosti, ja sitten sitä sopeutuu. Vähän sellaiselta vaikutti Neulaniemenkin matka, vaikka se kestikin vain kolme kuukautta. 

Lukijalle välittyi opiskelijaelämästä Sambiassa kuva, että se olisi ollut ihan ok tai enemmänkin, ellei koko aikaa olisi käynyt niin, että osa porukasta ei ollut mukana tunneilla, ja sen vuoksi asioita piti selittää moneen kertaan. 

Suomessa on totuttu siihen, että ensimmäisellä tunnilla asia selitetään ja sitten kaikki aikataulut ovat kaikkien kalenterissa. 

Tai niin on ainakin ollut ennen. 

Itse olen viime vuosina joko kyynistynyt tai tullut muuten vain siihen tulokseen, että älypuhelimista ja -kelloista kalentereineen ei juuri ole apua jos ihminen viimeiseen saakka miettii, mihin rientoon lähtisi. 

Ehkä tähän tulee joku muutos tämän koronabreikin aikana, jos ihmiset aidosti ehtivät miettiä, mitä vapaa-ajalta haluavat. 

Tai sitten enää kukaan ei halua sitoutua mihinkään ylimääräiseen. 

No, kävi miten kävi, se jää nähtäväksi. Palataan Sambian tunnelmiin.

3 kuukautta Sambiassa hurahti ohi nopeasti, tanssimaankin päästiin, joskin enemmänkin ehkä olisi voinut tanssia. Sitä vartenhan Matkaan oli lähdetty. Tosin kirjoittaja olisi ehkä halunnut itse tanssia vähemmän ja tanssittaa muita enemmän.

Itse pohdin kirjaa lukiessani sitä, kuinka hyvä on, että Marttojen 40-vuotta täyttävän kehitysyhteistyön aikana projektit on viety läpi paikallisten neuvojien kanssa. Jos neuvojat olisivat tulleet Suomesta, olisi varmasti ollut paljon enemmän vastoinkäymisiä suomalaisten ja paikallisten odotusten kanssa. Kulttuuria tuntevat on helpompi vetää oikeista naruista.

Tanssiprojekti Sambiassa kuulosti kuitenkin sen verran mainiolta ajatukselta, että hiukan harmittelin vähemmän kulttuuripainotteisia yliopisto-opintojani. Kansantaloustieteestä ja tilastotieteestä ei hirveästi tanssia saa aikaiseksi...

... Vaikka pakko myöntää, että monet ulkomaalaiset osaisivat tanssittaa varmasti tilastojenkin rytmiin. Itse muistan nähneeni joskus Savonlinnassa ihastuttavan esityksen lattianlakaisutanssista. Valitettavasti en enää muista mistä Afrikan valtiosta tanssittaja oli kotoisin.

Tanssista on aikaa reilu 10 vuotta, mutta edelleen on tuon tanssin tunnelma mielessäni. Liekö samoin käynyt myös Neulaniemen projektiin osallistuneille sambialaisille?

x

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminki...