Lukuviikko 2025 keskiviikko

Eilen illalla mietittiin kaverin kanssa, että koska ilmestyy odotettu tamperelaisdekkari. Itselläni ei ollut mielikuvaa kuin keväästä. Kaveri epäili kesäkuun ensipäivää. Ei viitsitty tarkistaa. Aamulla, kun heräsin, oli tullut ilmoitus äänikirjasta. Mikä ihana yllätys lukuviikolle.

Kirja oli tietysti Seppo Jokisen Viimeinen vääntö. Kirja alkaa iltapäivästä 12.7.2024. Oli perjantai. Itse olin lähdössä risteilylle ja myös komisaario Koskisella oli edessä loma. 

Mutta minne Koskinen lähtee? Ja miksi. Työkaverit epäilevät Kainuuta ja Koskisen kaverin mökkiä. 

Lomalla on myös 14-vuotiaat alajärveläiset, pesäpallojunioreihin kuuluvat tytöt, jotka ovat pesisleirillä Tampereella. Kolme tytöistä ottaa selfieitä sillan patsaiden kanssa, kun joku iso tyyppi viskaa tytöt veteen. 

Paljon muutakin tapahtuu, ja säästöäkin pitäisi saada. 

Eipä tullut luettua tänään sarjakuvapinoa vajaammaksi. Piti virkata Koskista kohti eläkettä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Molemmat työt edistyivät.

Lukuviikko 2025 tiistai

Pääsiäinen takana ja arki on koittanut. Arki on joskus kiireellistä. Tuntuu, että ei millään ehdi lukemaan. Mutta aina löytyy aikaa siihen mistä pitää, kun käyttää aikansa tehokkaasti. 

István Örkény (1912-1979) on kehittänyt kirjoittamisen tiivistämistä kohti tiivistäkin tiiviimpään kerrontaa. 

Kirjassaan Minuuttinovelleja hän ei kuitenkaan tiivistä tarinaa siten kuin ensiksi ajattelisemme eli lyhyiksi lauseiksi kuten Satoi tai kuten Raamatun lyhimmässä, pääsiäiseenkin sopivassa lauseessa Jeesus itki. 

Ehei. Örkény tiivistää itse tarinan. Otetaan esimerkiksi Hemingwayn kirjasta nimensä saanut minuuttinovell "It's our Time":

"Hän kääntyi kohti tarjoilijaa. 

-En vain äkkiseltään muista, mitä se haluamasi juoma oli nimeltään. Sellaista tummaa nestettä. 

-Onko se viina?

-Ei, ei, jos nyt oikein muistan se tarjoiltiin lasista ja muistelen sen olleen kuumaa. Ei siis mitään viinaa.

-Pelkäänpä, ettei meillä ole sitä.

-Kuulostaa uskomattomalta."

Sitten mies muistaa, että lautasella oli lusikka ja pieniä kuutioita... Ja myöhemmin että kuutiot olivat valkoisia ja pieniä. 

.... Suomalainen tilaisi mustan kahvin. Mutta tarinaa venyttämällä kahvin tilaamisesta kun saa tarinan. 

Novellit ovat mielestäni jollain tapaa huvittavia tai absurdeja.

Kirjan alussa on tietoa kirjan unkarilaisesta kirjoittajasta ja lukuohjeita. Tuoreempikin painos löytyy. Siitä löytyy peräti täysi sata minuuttinovellia. 

Itse törmäsin minuuttinovelliin muistaakseni Elisa-kirjan markkinointikampanjassa parikymmentä vuotta sitten. Silloin osallistuin itsekin kilpailuun. Menestymättä.

Lukuviikko 2025 maanantai

Lukuviikko 21.-27.4. 2025 vaikuttaa etukäteen kiireiseltä. Elättelen kuitenkin toiveita siitä, että muutama kirja tulee luettua tälläkin viikolla. Sunnuntaina sen sitten näkee, tuliko tästä lukuviikosta yksi vuoden surkeimmista lukemisviikoista. Ylimääräistäkin lukemista on tiedossa, sillä sunnuntaina on lukupiirin istunto.  

Pääsiäismaanantai. Niukkalukuinen pääsiäislomanen alkaa olla loppupuolella ja vähitellen totuttelen arkeen. Pääsiäisen aikana tuli luettua vain yksi kokonainen, ohut, kirja, muutama sivu paperikirjaa ja nukahdettua joka ilta äänikirja kanssa niin nopeasti, että sekään ei edennyt. 

Aloittelen hitaasti jatkamalla kuukausi sitten Hiljaisessa lukupiirissä aloittamaani Salme Setälän Arpalippua. 

Kirja sopiikin hyvin pääsiäiseen, sillä ainakin kirjan alkupuoli vierähti nuorten aikuisten tapaamisessa pääsiäismunien maalaamisen merkeissä. Tätä kirjoittaessani olen puolivälissä, siinä vaiheessa, että taskumattia kaivetaan esiin. 

Kirjassa eletään Helsingissä kieltolain aikaa, joten taskumatin virkaa tuomarin taskussa toimitti sitruunasoodapullo. Sitruunasooda on muuten ensimmäinen limonadimuistoni. Veljeni kastejuhlista kävelimme serkkuni kanssa ostamaan sitruunasoodaa naapurin pitämältä kyläkioskilta kun olin melko tarkkaan 5-vuotias. 

Kirja on humoristisen viihdyttävää naisten ClickLit-kirjallisuutta, vaikka totta puhuen sata vuotta sitten termiä ei vielä käytetty. 

Itse vertaisin tyyliä Hilja Valtosen, mutta Valtosen kirjoissa ollaan kyllä usein miten vähemmän akateemisessa seurassa. 

Mieleen tulee myös Nykyajan tyttö -sarja, jolla oli useampia kirjoittajia. En ole lukenut niitä kirjoja, mutta omistan kyllä yhden. Sen ostin koska minulla oli olkalaukku, johon oli painettu kansikuva kirjasta Nykyajan tyttö ja hallittu hysteria. Sitä en ole saanut käsiini.

Mukavaa lukuviikkoa itse kullekin. Ensi viikolla onkin jo vappu!

Lattareiden lumoissa

Oltiin myöhäisessä keskiviikkoillassa, kun bongasin ensi kertaa Hesarin kolumnissa, että perulainen Nobel-palkittu kirjailija oli kuollut maanantaina. Oli siitä kuulemma ollut samassa lehdessä pikku uutinen jo maanantaina, mutta ei hyppinyt silmille. Maanantaina kävin pääkirjastossa ja tiistaina sivukirjastossa, mutta ei ollut hyllyn päässä näyttelyä. Tarkasti YLE sovelluksenikin, mutta asiaa ei ollut nostettu robottien toimesta niin tärkeäksi uutiseksi, että se olisi näkynyt minulle saati näkynyt niin, että siitä olisi tullut erillinen ilmoitus. Ei vaikka olen klikannut haluavani nähdä uutiset mm. aiheista kulttuuri, kirjallisuus ja Nobelin kirjallisuuspalkinto. 

No, mitä pienistä. Mario Vargas Llosahan oli "vai" yksi espanjankielinen maailman suosituimmista kirjailijoista.

Eipä silti, ehkä syytä moitin somekuplaani algoritmeja ja meditalojen robotteja. Ehkä ne tietävätkin itseäni paremmin, että tieto ehtii kyllä perille minulle myös vajaa 3 päivää vanhana samoin kuin tapahtuma ilmoitukset tapahtumista joissa kaverini ovat olleet, mutta ovat unohtaneet iloita siitä etukäteen somessa. 

Ja tottahan se on. Vain harvat eteläamerikkalainen kirjailijat ovat kanssani samalla aaltopituudella, vaikka kokeilemisesta minua ei voi syyttää. Koska niin moni tykkää alueen kirjoista, annan niille mahdollisuuden tämän tästä. Pakko todeta, että silloin tällöin olen yllättynyt todella myönteisesti. 

En tiedä mikä eteläamerikkalaisissa kirjoissa on. Tarinat ovat toisaalta hyviä, mutta joskus sangen omituisia. Yhdenkin argentiinalaisen novellikokoelman luettuani totesin, että se oli tyypillinen eteläamerikkalainen romaani. (Myönnän kuunnelleni kirjan, mutta veikkaan että olisi se minulta luettunakin mennyt täydestä romaanina). 

Vargas Llosan kirjoja yritin aloittaa kahtakin, ennen kuin sain melko lailla väkisin ja ilman suurempia muistijälkiä luettua Maytan tarinan 1,5 vuotta sitten. Kirja joka maasta -haasteeni lähestyy loppua ja Peru oli yksi viimeisistä isoista maista, josta en ollut lukenut mitään kokonaista kirjaa. Karhuherra Paddingtonia en sellaiseksi laske. 

Vargas Llosan on kulunut espanjankielinen Etelä-Amerikan kirjailijasuosikeihin ja on ollut Perun ykköskirjailija samoin kuin myös omissa maissaan  Nobel-palkittu Gabriel García Márquez Kolumbiassa, Julio Cortázar Argentiinassa, Carlos Fuentes Meksikossa. 

García Márquezia olen lukenut muutaman kirjan, joista olen pitänyt joka toisesta todella paljon ja joka toisesta en. Koulutetun kuoleman kronikka oli upea kirja, Haaksirikkoisista nautin samoin, mutta Rojumyrskyä ei ollut kirjani ja Sadan vuoden yksinäisyydessä olen ollut alkumetreillä 1980-luvulta lähtien. 

Ehkä sama koskee itselläni myös Vargas Llosan tuotantoa. Kun yrittää tarpeeksi kauan, joku panee innostumaan.

Cortázarilta luin lokakuussa novellikirjan Salaiset aseet. Sen parista ensimmäisestä novellista pidin. Mielestäni eteläamerikkalainen kirjailijat ovat parhaimmillaan silloin kun kertovat tarinoidensa sisällä pieniä tarinoita. Tuleehan siitä vähän Alastalon salissa -fiilis, mutta onhan sekin ylistetty Volter Kilven klassikko.

Muista espanjankielellä kirjoitetuista, eteläamerikkalaisista kirjoista eniten on kiehtonut ecuadorilaisen Paolo de Carvalho Neton veijarirarina Setäni Atahualpa. 

Koe Kokemäki – sen joki ja väki

Kokemäen sloganiksi antaa google:

"Koe Kokemäki – sen joki ja väki ei saa aikaiseksi hajontaa."
Itselleni tulee mieleen Kokemäestä hieman toinen sanonta: Piru oot jos Porist oot, koko perkele jos Kokemäeltä. Tiedä sitten mistä jälkimmäinen on peräisin. Voisin itse pistää sen vaikka Nortamon suuhun. 

Kokemäellä tulee käytyä valitettavan harvoin. Se oli esimerkiksi Satakunnan kunnista viimeisin, jossa kävin aikanaan geokätköilytapaamisessa.

Kokemäen reissuista muistuu mieleen erityisesti kaksi. 

Ensimmäisellä reissulla kävin 2013 syksyllä ja se taisikin olla ensimmäinen kerta kun jalkani osui Kokemäen maaperälle. Geokätköily se sinne vei. 

Sillä kertaa jalkauduin kaupunkiin bussista joen toisella puolen. Kiipesin jollekin kalliolle ja katselin satakuntalaista maisemaa. Kotoisaa, vaikka Siikaisissa ei moisia peltomaisemia näy.

Kävelin siitä kotiseutumuseolle ja kirkolle. Molemmat olivat luonnollisesti kiinni. Oli syyskuun loppu. Museolla laskeskelin, että en ehdi voimalaitospadolle kävellen ja sieltä päivän viimeiselle bussille, joten se jäi käymättä. 

Toisella reissulla kävimme marttojen kanssa Opettajattaren kotimuseossa ihailemassa käsitöitä, Pyhän Henrikin kappelilla ja Sinituotteen tehtaanmyymälässä. Lounastimme keskustassa. Kirkkoon ei edes yritetty kun oli lauantai. 

Näiden reissujen lisäksi olen käynyt muutamia kertoja pikaisemmalla visiitillä. 

Kokemäestä kertovia kirjoja ei ole tullut montaa vastaan.

 

Esko Pertolan Kokemäen Uuno ja hänen juttunsa oli ensimmäinen, jonka luin. 

Tykkäsin jutuista ja niiden kokemäkisestä murteesta, mutta pakko todeta, että tällaiset jutut toimivat parhaiten, kun niitä lukee yhden viikossa esimerkiksi paikallislehdestä. Sen vuoksi minulta kuluikin monta kuukautta lukea kirja läpi. Näin on käynyt Vaasan Jaakoolle ja monille muille vastaaville kirjoille aiemmin. 

Olen kuvannut Ompelijattaren kotimuseossa Kokemäellä tämän reliefin Uunosta. Kuvatessani en kyllä tiennyt esineen taustasta. 

Kyseinen kotimuseo oli lajissaan mahtava kaikkine käsitöineen. Kannattaa ehdottomasti poiketa. 

Samalla retkellä poikkesimme Piispa Henrikin saarnahuoneella, mutta silloin emme tienneet, että sinne olisi saanut avaimenkin ja olisi nähnyt sisälle.

Kokemäen vanhin rakennus, Pyhän Henrikin saarnahuone, löytyy kätkettynä kuvan tiilirakennuksen sisään. Pyhän Henrikin päivästä kirjoitin 2023 ja sieltä löytyy jotain kirjoja liittyen Henrikin.

Lisää Kokemäen ja Ulvilan historiasta voi lukea Hannes Tiiran kirjasta Oravannahoista Hansa kauppaan : Teljän taru ja Ulvilan aamunkoitto.

Pirjo Tuomisen Kokemäki-sarjan olen lukenut parikymmentä vuotta sitten. Nyt olen lukemassa sitä uudestaan makustellen kirjan paikkoja, jotka tunnen nyt paremmin kuin ensi lukemalla. 

Sarja alkaa kirjassa Suuren joen maa, vuodelta 1757, jolloin puoli-orpo esi-isäni Tuomas täytti seitsemän vuotta jonkin verran Kokemäkeä pohjoisempana. Hän oli rengin poika ja paini siis eri sarjassa kuin rikkaat talonpojat ja porvarit, vaikka äitinsä olikin talonpojan tytär. 

Otetaan loppuun vielä vähän jännitystä.

Virve Sammalkorven kirja Metsän keskellä maja vie lukijan Kokemäenjoen Kyttäläkoskelle. Paikka sijaitsee Puurijärvennlähistöllä Kokemäen keskustasta itään. Kirjassa sisarukset päättävät jäädä mökille miesten lähtiessä kalaan, mutta kutsumattomat vieraat tekee viikonlopusta psykologisen jännärin. 

Sitten on vielä Kokemäen uunisurma. Siitä olen katsellut aiemmin dokumentin ja kuunnellut podcastin. 

Surma tapahtui 1960 joulun alla ja hänet löydettiin talon uunista 12 vuotta myöhemmin. Olin silloin ekaluokkalainen ja kuulin tapauksesta vasta yläasteella kaveriltani, jonka perhe oli kiinnostunut kummitusjutuista ja murhista. 

Nyt luin heti tuoreeltaan Storytel only -kirjan Missä äiti on? Kokemäen uunisurma. Kirjan on kirjoittanut Kaisu Kälviäinen, ja se on julkaistu 11.4.2025. 

Kälviäinen on kokemäkeläinen toimittaja. TrueCrime -kirjassa pohditaan itse tapahtuneen lisäksi myös sitä, miten yhteisöllä voi olla yhteisiä salaisuuksia. 

Portugalin huhtikuu osa 2 Porto

Suomalainen Anu Patrakka asuu Portugalissa ja kirjoittaa Porton kaupunkiin sijoittuvia dekkareita. Menossa on toinen sarja. Ensimmäisen sarjan pääosassa oli portviinistä pitävä Rui Santos. Toisen sarjan päähenkikö on hieman vanhempi poliisi, Nelson Monteiro, joka toimii myös isänsä omaishoitajana. Sarjassa esiintyy myös Portugaliin työhön tullut suomalainen kaimani, Kirsi.  

Porto on Pohjois-Portugalin rannikolla, Dauro joen pohjoispuolella sijaitseva kaupunki, joka kooltaan sioittuisi Suomen viidenneksi isoimmaksi kaupungiksi Vantaan ja Oulun puoliväliin. Dauron eteläpuolella sijaitsee hieman isompi kaupunki samaan tapaan kiinni toisissaan kuin meillä esimerkiksi Helsinki ja Espoo. 

Tätä päivitystä varten katselin uudestaan Aki Kaurismäen dokumenttielokuvan Bico. Se kertoo portugalilaisesta pohjoisesta vuoristokylästä, jonne saatiin sähköt 1970-luvulla ja 10 vuotta myöhemmin maantie joka helpotti nuorison lähtöä. Jäljelle jäi vain vanhukset. Ei Bico nyt ihan Portossa ole, mutta vilkkaalla mielikuvituksella kyllin lähellä. 

Itselläni onkin ollut käsitys, että maanviljelys, etenkin viinit ja lampaiden kasvatus ovat olleet syrjäseutujen pelastus. Portviini ja Madeira lienevät monille yhtä tuttuja kuin espanjalainen sherry. Mutta on Portugali iso viinimaakin. Itsekin olen osallistunut pari kertaa portugalilaisten viinien maisteluiltaan. 

Suomi on maana neidon mallinen, Italia on saapas, mutta en ole ennen ajatellut, että Portugali muodostaa sevästi merelle katsovat kasvot. 

Toinen Areenalta löytämäni Kaurismäen dokumenttielokuva on A Tasqueiro, ja se kertoo baarinpitäjän päivästä.

Tästä saankin oivalisen aasinsillan Anu Patrakan Rui Santos -sarjaan. Anu Patrakka on asunut Portugalissa jo pidempään ja kirjoittanut mielenkiintoisen dekkarisarjan Rui Santoksesta. 

Ihastuin Rui Santoksen Portoon ja sen lempeään ilmapiiriin niin, että oli pakko pitkästä aikaa (n.20 vuotta) ostaa muutamaa portviiniä ja vertailla niiden makuja. 1990-luvulla ostimme portviiniä häämatkalla, koska vanhan sananparren mukaan morsiamelle tarjotaan häämatkalla portviiniä. 

Sarjaan kuuluu kuusi kirjaa: Huomenna sinä kuolet, Kuolet vain kahdesti, Syyllisyyden ranta, Totuuden portaat, Häpeän aukio ja Katumuksen kallio. Sarjan lukemisesta on jo aikaa, joten yksityiskohdat ovat hämärtyneet ja jäljellä on vain tunnelma josta pidin. 

Rui Santos on yksi parhaimmista etsivähahmoista, joista olen lukenut ehkä myös siksi, että hän tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä. Hän ei piehtaroi surussa, tappele kirjasta toiseen työkaverin kanssa, harrasta kalsarikännejä eikä yhden illan suhteita viikosta toiseen. 

Edit. Pari päivää julkaisemisen jälkeen löysin kuvan vuodelta 2021 jolloin kuuntelun Patrakkaa ja luin innoissani vinkkejä Portugalista. 

Rui Santos -sarja lienee nyt päättynyt, sillä olen itsekin lukenut jo kolme osaa uutta, Nelson Monteiro -sarjaa: Arvoton, Kiusaaja ja Ihailija. 

Jos pidetään mielessä juoniwn unohtamisen taitoni, niin minusta tuntuu siltä, että Rui Santos oli sarjansa päähahmo jonka ympärillä tarinat elivät. Nelson-sarjassa oma painoarvonsa on tässäkin sarjassa myös tyttöystävällä, joka Nelsonilla on suomalainen Emilia, mutta mielestäni tässä sarjassa kuuluu myös murhattujen ja heidän tuttaviensa ääni paremmin. 

Tämäkin sarja sijoittuu Portoon. Tosin kolmannessa osassa ollaan enemmän Lissabonissa. Siitä mainitsinkin jo eilen ensimmäisessä Portugali-päivityksessä. 

Portugalin huhtikuu osa 1 Lissabon

Portugali kuuluu niihin tunnettuihin eurooppalaisiin maihin, joista en toivoisi kysymyksiä tietokilpailuissa. Osaan sijoittaa Neilikka-vallankumouksen ja sitä seuranneen siirtomaaherruusajan päättymisen 1970-luvun puolivälin tienoille Portigaliin, mutta siihen sitten tietoni melkein jääkin. Kaupungeista tiedän Lissabonin ja Porton. 

Eniten tietoa muistuu mieleen Portugalin siirtomaista, joita kertyikin mittava määrä Vasco Da Gaman Intiaan lähdön jälkeen 1490-luvun viimeisinä vuosina. Monta maata menetettiin Englannin ja muiden maiden päätyttyä Afrikkaan ja Aasiaan, mutta monia jäikin. Unohtaa ei sovi myöskään Brasiliaa, joka julistautui itsenäiseksi 1822 hallitsijanaan Portugalista paenneen kuninkaan poika Pedro I. 

Angola, Mosambik, Guinea-Bissau, Kap Verde, Itä-Timor ja São Tomé ja Príncipe itsenäistyivät vuosina 1974–1975. Kaikista näistä maista olen lukenut tiedostaen niiden portugalilaisen historian. Viimeksi olen lukenut Guinea-Bissausta tammikuussa. Olen jotenkin mieltänyt että näissä maissa kulttuuri on jollain tapaa monivärisempi, mitä naapurimaissa. En tiedä, johtuuko se kielestä vai mistä, mutta jotain niissä on erilaista mitä olen kokenut lukiessani esimerkiksi Ranskan entisistä siirtomaista. 

Fernando Pessoa (1888-1935) on sanonut jossain runossaan, että pitää panna kaikki mitä on, pienempäänkin mitä tekee. Monia asioita pitääkin tehdä suurella sydämellä... Mutta että kaikkea? 

Monenlaisia ajatuksia heräsi Pessoan runokirjasta Hetkien vaellus. Voin suositella. 

"Syö suklaata tyttö pieni

Syö suklaata.

Muista että maailmassa ei ole muuta metafysiikkaa kuin suklaa.

Muista ettei mikään uskonto opeta enempää kuin suklaakauppa."

Pessoa on myös tähän mennessä ainoa Portugalissa syntynyt kirjailija jonka romaanin olen lukenut, ja hänenkin kirjoistaan vain Anarkistipankkiirin.

Mutta ei hätää, muutkin ovat kirjoittaneet uskottavia tarinoita Portugalista. 

Luiz Ruffaton Lissabonissa muistin sinut oli toinen Ruffaton kirja jonka olen lukenut. Tämä oli rutosti paljon parempi kuin Rutosti hevosia, jok kuulemma oli palkittu kirja Brasiliassa, mutta ei sytytyänyt minua laukalle. 

Lissabonissa muistin sinut -kirja oli sensijaan mieleenpainuva kertomus maahanmuuttajasta ja siitä, kuinka kaikki ei aina suju kuten suunnitelee. 

Tuosta Rutosti hevosiakirjasta tuli mieleen portugalilainen sananlasku: 

"Onnekas menettää vaimonsa, etäonnekas hevosensa." 

Seuraavan kirjan päähenkilö ei varmasti ollut samaa mieltä. 

Erich Maria Remarquen Yö Lissabonissa on mielestäni hyvin saman tunnelmainen kirja kuin Ruffaton kirja, vaikka tarina on täysin toisenlainen. 

Lissabonissa vietetyn yön aikana juutalainen mies kertoo tarinansa toiselle miehelle. Mies oli vihdoin päässyt vaimonsa kanssa salaa Lissaboniin, ostanut laivaliput Amerikkaan ja sitten vaimo kuolee. Mies kertoo tarinansa toiselle, jotta joku muistaisi. Portugalista, kuten muistakin rannikkomsista, juutalaiset pakenivat Amerikkaan pois sodan jaloista. 

"Lissabonissa, vapauden kynnyksellä vaimo kuitenkin kuolee."

Juuri ennen tämän julkaisua luin vielä Anu Patrakan Nolson-sarjan kolmannen osan Ihailia, jossa Nelson on lähetyt viikonloppulomalle Portugalissa asuvan suomalaisen tyttöystävänsä kanssa. Kirja tutustuttaa raitiovaunujen ohella myös Fado-lauluihin. 

Fadon kuningattareksi on tituleerattu Amália Rodriguesia (1920-1999). Kirjassa esiintyy duo Kaksi Mariaa. Juoni oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen. Nelsonin taustoista tulee esiin uusia asioita, fado maailma kiehtoo ja matkailuvinkkejäkin tuli juuri sopivasti. 

*  *  *

Ps. Lissabonissa asustaa myös Merten gorilla, josta kirjoitin taannoin apinapäivityksessäni.