Kaksi ensimmäistä lukemaani japanilaista kirjaa olivat Yasunari Kawabatan Lumen maa ja Junichiro Tanizakin Avain. Ajankohta oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Lukemisesta on niin kauan aikaa, että en muista kumpi oli käsissäni ensin.
Se, kohta, joka jäi mieleeni jommasta kummasta kirjasta oli seremoniallinen teen juonti. Jo tuolloin mietin, että Japanissa arvostetaan teeseremoniaa edelleen, mutta meillä Suomessa kukaan ei ole tajunnut alkaa arvostaa tapaa, jolla kahvi keitettiin arvostetulle vieraalle tavallisissa maaseudun kodeissa. Pestiin pannu, nopsajalkainen lapsi haki vettä kylän parhaasta lähdevesikaivosta, laitettiin pöytään puhdas pöytäliina ja vieraalle paras kahvikuppi. Kaadettiin kahvia, kursailtiin, mutta otettiin kolmaskin kuppi.
Kirja vie lukija lumisen vuoriston kylpyläkaupunkiin Echigo-Yuzawaan Japanissa. Paikka sijaitsee Japanin länsirannikolla, Niigatan prefektuurissa kuumien lähteiden äärellä, missä nykyisinkin käy paljon turisteja. Vuonna 1885 maakunnan pääkaupunki oli väkirikkain koko Japanissa, koska se oli tärkein satamakaupunki ajatellen kauppaa naapurimaihin: Venäjälle ja Koreaan. Nykyään alueen tärkeimmät tuotteet ovat maanviljelystuotteita ja niistä jalostettuja elintarvikkeita. Eniten tuotetaan riisiä, mutta esimerkiksi suurin osa Japanin tulpoaaneista tulee tuolta alueelta.
"Juna vyöryi pitkästä tunnelista lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikku asemalle..."
Kirjassa eletään noin vuosia 1935-1947.
Kirjan päähenkilöinä on tokiolainen mies, Shimamura ja häneen rakastunut paikallinen geisha Komako sekä kolmantena pyöränä nuori kaunotar, Yoko.
Miljöönä lumen maassa sijaitseva kylpylähotelli, jonne mies matkustaa säännöllisesti yksin ilman perhettään. Näissä kuumien lähteiden kylpylöissä ei käydä perhekuntina, vaan lähinnä miehet yksin ja paikalliset naiset toimivat seuralaisia.
Geisha on perinteisesti huippukoulutettu nainen joka osaa täydellisesti kaiken seurusteluun ja viihdyttämiseen liittyvän, mutta ei ole seksityöläinen. Kurtisaani saattoi olla myös koulutettu taiteiden osalta, mutta kurtisaanin kimono obi solmittiin kiinni edestä, koska se avattiin usein, geishan selkäpuolelta, koska se avattiin vasta yöksi.
Länsimaissa geishan ja kursisaani ero on hämärtynyt ja syynä on myös se, että toisen masilmansodan myötä myös geishoilla meni huonosti, ja monet heistä alistuivat amerikkalaisten sotilaiden viihdyttäjiksi myös sänkypuuhissa. Itselleni on vaikea kuvitella, että amerikkalaiset sotilaat olisivat maksaneet illasta toiseen teeseremonioista tai shamisen/koton/kokyūn/bambuhuilun soiton kuuntelusta, niin hienoja kuin ne ovatkin, ja kielimuuri esti runoudesta keskustelun.
Itse epäilin käännös virhettä, sillä kirja on käännetty englannin- ja saksankielisistä käännöksistä, mutta Komako on käsittääkseni kuitenkin myös Kawabatan alkutekstissä nimenomaan geisha.
Minun piti lukea ennen Lumen maata Sōseki Natsumen Kokoron (mutta sitten unohdin koko kirjan). Kirja kertoo vanhan ja uuden ajan murroksesta Japanissa - suljetusta feodaaliajasta siirrytään rajat avoimempaan modernimpaan valtioon. Kirjassa eletään meiji-kauden (1868-1912) loppua,
Lumen maa kuvaa seuraavaa murrosta. Tokio on jo modernisoitunut, mutta vuoristoseuduilla eletään vielä osin vanhaa aikaa. Samurait ovat hävinneet, ja geishatkin ovat katoavaa ammattikuntaa, vaikka eiväthän geishat täydellisesti ole kadonneet vieläkään. Itse olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että vaikka geishakouluja on, on geisha nykyään enemmän ammatti, kuin täydellinen elämäntapa, kuten vielä meiji-kaudella.
Meiji-kauden geishat olivat koskemattomia, ei ehkä mitään antiikin Rooman Vestan neitsyitä, jotka muurattiin kivimuurin, jos he menettivät neitsyytensä, mutta siveitä joka tapauksessa. Maailmansotien välissä erityisesti kirjan tapahtumapaikan kaltaisella maaseudulla geishojen rooli alkoi hämärtyä. Niinpä Kokorokin on 1930-luvun syrjäisen kuumien lähteiden kylpyläkaupungin onsen-geisha, joiden asema oli huomattavasti monitulkintaisempi kuin kuuluisien geisha-alueiden taiteilijoilla.
Ja Kokoro oli rakastunut.
"Helmikuun neljäntenätoista pidettiin lintujen karkoittajaisia, Lumen maan lasten juhlaa. Kymmenenä päivän ajan sitä ennen lapset polkevat lunta töppösillään, lohkovat siitä sitten kahden kuutiojalan möhkäleitä ja rakentavat niistä temppelin, jonka lattia on kuusi neliömetriä ja korkeus kolme metriä. Neljäntenätoista päivän illalla he kokoavat perinteiseen uudenvuoden viettoon liittyvät olkiköydet ja tekevät niistä hauskasti roihuvan nuotion temppelin eteen. Koska uuttavuotta vietetään tässä kylässä vasta helmikuun yhdentenätoista, on olkiköysiä vielä saatavissa."
Kirjassa Kawabata kuvailee ihmisten elämää ja tapoja tarkkuudella, joka piirtää tarkkaa mielikuvaa myös meille, jotka emme ole asuneet japanilaisella maaseudulla 1930-luvulla.
" Erään valkoisen seinän vierellä räystään alla teki lumipalloja vuoristohousuinen pikku tyttö, jolla oli yllään punainen flanellitakki, ilmeisesti upouusi. Shimamurasta tuossa näyssä oli syksyn henki."
Sitten sataa ensilumi ja Shimamura alkaa muistella kirjassa kerrotusta hamppukankaasta (oikeasti kyseessä lienee paikallinen kiinannokkonen) chijimi-vaatteitaan, joita valmistetaan vuoristossa talvisin lumiseen aikaan ja käyttää kesäisin. Kankaiden kuitu on niin ohutta, että parhailta kutojilta vaadittiin sorminäppäryyden vuoksi alle 34-vuoden ikää. Sitä vanhempia pidettiin kankeasormisina.
Kawabatan kieli on jollain tapaa runollista. Sitä on kuvailtu kielikuviltaan haikurunojen kaltaiseksi. Paljon kerrotaan, mutta paljon jätetään myös kielikuvien varaan. Itse olen lukenut 1980-luvulta lähtien melko paljon japanilaisia kirjoja, joten kuvittelen ymmärtäväni kirjaa, mutta silti tuntuu välillä etten ymmärrä.
Luin pari vuotta sitten Päättymättömän riemun, amerikkalaisen mammuttiopuksen, josta on sanottu, että kirja ei avaudu kerralla ja että vasta sen luettua loppuun, tulee halu lukea se heti uudestaan. Itsellenikin kävi samoin. Tosin yli 60 tunnin ja lähes viikon äänikirjasession jälkeen tuntui, että niin mammuttimaiselle teokselle ei ole aikaa, joten uudelleen lukeminen jäi ja on jäänyt. Toisin kävi vietnamilaiselle Rulle, jonka luin välittömästi uudelleen. Siirryin suoraan viimeiseltä sivulta takaisin ensimmäiselle. Niin taitaa käydä tällekin kirjalle, kun ylihuomenna pääsen taas lukemaan.
Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta. Linkistä voi katsoa mitä muut lukivat.
Kiitos.
