Soffamatkalla Etiopiassa

Etiopiaa voisi sanoa ihmiskunnan kehdoksi. Siitä huolimatta sieltä oli vaikea löytää luettavaa. Ilman lähetystyötä se olisi suomeksi lähes mahdotonta. 

Maan pääkaupunki on Addis Abeba, jonka nimen muistan kiehtoneen mieltäni jo lapsena. Sitä en muista, missä yhteydessä kaupungin nimen kuulin. 

Etiopiassa on oma kalenteri, joka perustuu mm. koptilaisten kalenteriin. Kuukausia on 13, joista yksi on 5-6 päiväinen, muissa on 30 päivää. Uudelle vuosituhannelle siirryttiiin vuonna 2007, jolloin vietettiin näyttäävästi Milleniumia. Vuosi vaihtuu syyskuussa ja vuorokausi alkaa aamulla kello 6.

Hyvä tulkki on aarre: maassa puhutaan 90 eri kieltä ja 200 eri murretta. Anhara on valtion työkieli ja siinä ominaisuudessa myös eräänlainen yleiskieli, vaikka sitä ei puhuta koko maassa. Lähetyskirjojen mukaan joku porukasta osaa aina anharaa, mutta kirjani ovat 40 vuotta vanhoja, joten en tiedä nykytilannetta. Oromon kielellä on enemmän puhujia. Kaikki 90 puhuttua kieltä ovat maan virallisia kieliä. Nykyisin englanti on lukioiden ja yliopistojen virallinen kieli. Katoamisvaarassa kielistä on 22. Näitä kun ajattelee, niin Suomen suomi, ruotsi ja saamenkielet vaikuttavat mitättömän vähäisiltä. 

Monesti unohtuu, että Eriopia on myös kristinuskon kehto. Maa oli Armenian jälkeen toinen, joka otti kristinuskon valtionuskonnoksi. 

Olen aina ihaillut lähetystyöntekijöitä ja hoitohenkilöstöä, jotka opiskelevat kieltä ja matkaavat avustustyöhön maailman ääriin. Lukiossa meillä kävi joku lähetyssaarnaaja Taiwanista tai Kiinasta, en enää muista kummasta, ja yliopistoaikana mietin jossain vaiheessa, että jos ei olisi ollut poikakaveria ja suunniteltua elämää, olisin minäkin halunnut kieltä opiskelemaan lähetystyöntekijäkursseille. Sinne suunnisti yksi opiskeluaikainen tuttavapariskunta. 

Outsider Etiopialainen perintö oli ensimmäinen lukemani kirja Etiopiasta. Lukeminen tosin osoitti, että kirjassa siellä oli elänyt vain perinnön jättäjä, ja kirjailijakaan tuskin on käynyt Etiopiassa, mutta tämä oli itselleni eka kirja, missä Etiopia oli edes jossain roolissa ilman että olisi tietokirja.

Etiopialaisesta klinikasta, kertoo Elisa Blombergin Ristinkukkia : tuokiokuvia etiopialaiselta kyläklinikalta. Blomberg työskenteli lähetystyössä klinikalla seitsemän vuotta.

Maan poliittinen historia on afrikkalaiseksi ainutlaatuinen, sillä Etiopia on ollut aina itsenäinen lukuun ottamatta niitä muutamaa vuotta, jolloin Mussoliinin Italia miehitti maan 1936.

Leena Kaartisen Olet vapaa Johannes kertoo samasta ajasta. Kaartinen on toiminut lääkärinä Etiopiassa pitkän aikaa. Kirjan päähenkilö, Johannes on kirjan alussa 10-vuotias, lopussa aikuinen. 

Kirjaa lukiessa nautiskelin kahvia, jonka pavuista osa oli Etiopiasta, osa Keniasta. Vaikka 2,5 on tummuuusasteena minulle melko mieto, niin tuosta tykkäsin. 

Kuvassa oleva Kari Elorannan Alkupiste Nollapiste -kirjassa on valokuvia ja lyhyitä tarinoita Egyptin ja Etiopian väliltä.

Arthud Rimbaud (1854-1891) Kirjeitä Afrikasta ja runoilijankomeetan kirjeitä. Runoilija Rimbaud päätyy Harrariin kahvialan töihin 1800-luvun lopulla. Harrar on Etiopian muslimialuetta. Kirjeet kertovat kuinka herkästä runoilijasta tuli kahvinviljelijä ja asekauppias. 

Itse en ole vielä lukenut Varjokuningasta, mutta kirja odottelee syyskuuta, joka on Afrikka-kuukauteni. 

Maaza Mengiste Varjokuningas kertoo Italian miehityksen ajasta. Kirja alkaa vuodesta 1935. Tiedoksi niille, jotka bongaavat mielellään kirjallisuuspalkittuja tai palkintoehdokkaita, tämä kirja on ollut Booker-palkintoehdokkaana. Tarina pohjautuu kirjailijan isoisältään kuulemiin tarinoihin. Sodassa naisten osa on usein ollut raiskausten uhrin tai kotirintamalla työtä puurtavan osa. Varjokuninkaassa on naisille muitakin rooleja. Kirjassa on oma roolinsa myös Aida oopperalla, joka on yksi lempioopperoistani samoin kuin se oli Haise Selassienkin suosikki. Kukapa ei Aidasta tykkäisi. 

Etiopian kahvikulttuuuri

Etiopiaa pidetään kahvin kotimaana. Legendan mukaan paimen nimeltä Kaldi huomasi vuohien villiintyvän punaisista marjoista. Tarina ei ole välttämättä ikivanha, mutta se kuvastaa paikallista käsitystä: kahvi on osa identiteettiä. Maassa kasvaa villiä arabicaa (Coffea arabica), erityisesti Kaffan alueella – siitä tulee sana coffee ja myös meidän kahvimme.

Paikallisia lajikkeita on tuhansia. Tunnetuimpia etiopialaisia kahveja on nykyisin ainakin Yirgacheffe, Sidamo, Harrar Limu ja Ghimbi. Kahvilajikkeet ovat kevyempiä kuin latinalaisen Amerikan kahvit.  Kahveja kuvaillaan kukkaisiksi, sitruksisiksi ja bergamottisiksi. Yirgacheffe muistuttaa maultaan eniten Earl Grey - teetä. Sidamossa voi maistaa myös persikka ja harrarissa mustikkaa. Villiä kahvia, kaffaakin on edelleen saatavilla. Etiopiasta löytyy korkeuseroja, jotka vaikuttaa makueroihin, kuten myös maaperä ja käsittelyytavat. Yirgacheffe sopii paremmin vaaleapaahtoiseen kahviin, Harrar myös tummempiin. 

Me tunnemme monet erilaiset tee perinteet ja seremoniat, mutta harva puhuu kahviseremoniasta. 

Etiopiassa kahvia ei vain keitetä. Se valmistetaan rituaalisesti. Seremonian nimi on bunna.  

Seremonia kestää usein 1–2 tuntia. Sitä johtaa yleensä nainen – kodin emäntä tai suvun nainen. Tämä on olennaista: kahvi on naisten sosiaalinen näyttämö.

Vihreät kahvipavut pestään. 
Pavut paahdetaan hiilillä avopannussa – Tuoksua kierrätetään vieraiden nenän alle (tämä on tärkeä vaihe). 
Pavut jauhetaan käsin morttelissa. 
Keitetään savisessa pannussa, jonka nimi on jebena (kuvassa). 

Kahvi tarjoillaan pieniin korvattomiin kuppeihin
Kahvia tarjotaan aina kolme kupillista, eikä siitä kolmannestakaan kannata kieltäytyä. Usein kahvia laimenee toista ja kolmatta kuppia kohti. 
Kuppi 1: Siunaus eli Abol
Kuppi 2: Syventyminen eli Tona
Kuppi 3: Siunaus / henkinen hyväätekeväisyys eli Baraka, joka viittaa myös siihen, että seremonian yhteydessä voidaan myös rukoilla. 

Etiopiassa kahvi on hienommaksi jauhettua, kuin suomalaiset kahvit. Kuten kaikissa pannukahveissa, sakkaa jää kuppiin ja suuutuntuma on täyteläisempi. Maku on pehmeä, mutta intensiivinen, ja luultavasti juuri siksi tykkäsin tuosta Kirwa-kahvista.

Suomessa kahvi on nopea piristysruiske, ja useimmiten se juodaan milanolaiseen tapaan kuin lääkkeeksi, eikä napolilaiseen tapaan hitaasti nautiskellen ja seurustellen, kuten opin jollain Italian matkalla. 

Harvoin Suomessa istutaan kahvipöydässä tuntia saati kahta, kuten Etiopiassa. Seremonian tarkoitus on ajan antaminen toisille.

Perinteisesti lattialle levitettiin ennen aloittamista tuoretta ruohoa ja poltettiin suitsukkeita. Kaupunkioloissa ruohoa ei luonnollisesti levitetä, mutta muuten seremoniaperinne elää vahvana. 

Kahviloissa tarjoillaan toki nopeampiakin elämyksiä kuten espressoa ja lattea. 
Kahvin ohella tarjolla on paahdettua maissia (popcorn) ja paahdettua kikherneitä. 

Etiopiassa on vahva ortodoksikirkko, minkä piirissä on paastoaikoja. Paastonaikana ei syödä eläinperäistä ruokaa, mutta kahvia saa juoda mielin määrin. Niinpä pitkiä kahvihetkiä voidaan järjestää ympäri vuoden. 

Kahviseremonia on Etiopiassa naisten hallitsema. Usein nainen on se, joka päättää ketä kutsutaan ja mistä puhutaan. Julkinen valta kuuluu miehille, mutta kahvihetket naisille. Näiden kahvittelujen myötä perheet voivat verkostoitua laajemmalle, mikä onnistuisi pelkästään miesten yhteisössä. Kahvi onkin pehmeän vallan väline. 

Jos kahvitellesa mukana on vain naisia puhutaan usein avioliitosta, lapsista ja niiden tulevaisuuudesta ja elämä tarinoista. Erityisesti miehet juovat kahvia (espresso tai jebena) myös kodin ulkopuolella puhuen jalkapallosta, uutisista ym. Kahvila on siten myös verkostoitumispaikka. 

Vaikka kahvia juodaan Etiopiassa muutenkin kuin seremoniallisesti valmistettuna, ei kahvi ole siellä välttämättä aamun ensimmäinen valinta. 

Sen sijaan juodaan pienistä laseista mustaa teetä runsaan sokerimäärän kanssa joskus maustettuna neilikalla tai kardemummalla. 

Erityisesti maaseudulla raskas työ vaatii enemmän energiaa, joten teehen lisätään maitoa ja joskus myös voita. Jos aamu alkaa genfopuurolla eli ohrapuurolla, juodaan sen kanssa usein maitoa tai vettä. 

Suurkaupungeissa, kuten Addis Abeba, moni nappaa töihin mennessään espresson tai macchiaton tai juo pikakahvia. 

Ihan Addis Abebaan saakka ei tarvitse kahvin perässä lähteä. Etiopilaista kahvia saa nykyisin hyvin myös suomalaisista pienpaahtimoista. Tämän etiopialaisen ostin viime juhannukseksi Porista. 

Erityisesti maaseudun kahvinviljelyalueilla kahvia saatetaan pureskellaan. Viljelmällä syödään marjoja tuoreena. Tuoreen marjan hedelmäliha on makeahko. Myös sisällä oleva papu pureskellaan. Tätä voi kokeilla kotonakin, jos omistaa kahvipensaan. 1 papu vastaa kofeinimäärältään noin 1/15—1/10 kahvikupillisen määrästä. 

Kotona papuja voidaan paahtaa ja pureskella missä vaan papu kerrallaan. Pureskellun pavun voi joko niellä tai sylkeä pois. Maku on voimakas, melko kitkerä ja öljyinen, jälkimaku säilyy suussa pitkään. Piristysvaikutus on nopeampaa, mitä suodatinkahvilla. Ei ehkä ole hyvä idea pureskella montaa papua ensimmäisellä kerralla, mutta itse aion kyllä joku kerta kokeilla, kunhan löydän jonkun jolla on kahvipensas. Lapsuudessani kylän osuuspankissa oli pankkihuoneessa iso kahvipensas, josta kyläläiset saivat papuja omia pensaita varten. Äitikin sellaista kasvatti, mutta mihin lie joutunut myöhemmin. Satoisaksi asti se ei meillä ollut. 

Etiopialainen voi sanoa ylpeästi:
"Kahvi on kotoisin kotimaastani."
Toinen tarina on se, että Punaisenmeren toisella rannalla, Jemenin Mochassa voidaan sanoa:

"Me teimme kahvista juoman ja suositun kauppatavaran." 
Ja molemmat ovat oikeassa, mutta se on sitten toinen tarina. 

Retki Hankoon - Sotahistoriaa

Hankoon on tullut tähän mennessä tehtyä vain yksi retki, vaikka heti georetken jälkeen ajattelinkin, että siellä olisi kiva seikkailla päivä, pari. Kuulin, että tänä vuonna kulkuyhteydet sinne ovat parantuneet, joten olisi kyllä helpompi mennä julkisilla sinne nyt. Toisaalta, mitä vikaa on soffamatkoissa? Hanko suorastaan tihkuu historiaa ja seikkailuja.  

Kuuntelin taannoin Satakunnan Museon argeologialuennon Hangon kaivauksista. Äänessä oli tutkija Jan Fast, jonka olen tainnut nähdä livenäkin  kerran kirjaston varastossa, kun olin itse tutkimassa marttahistoriaa. Luento oli mielenkiintoinen osaksi siksi, että olen käynyt yhdessä hankolaisessa bunkkerissa ja toisaalta siksi, että Hangon saksalaismenneisyys on jäänyt itselleni ihan huomaamatta. 

Luennolla sivuttiin ensin hieman Hangon neuvostoliittolaista historiaa, josta itsekin luin kesällä. 

Pääpaino oli kuitenkin saksalaissotilaiden lomaleirin historiassa. Saksalaiset sotilaat tulivat junalla, menivät täiden poistoon ja siitä lomaleirin, josta lähtivät laivalla Tallinnaan ja Saksaan lomalle. Sama toistui ilman täiden poistoa kun palattiin rintamalle. 

Argeolokisissa kaivauksissa Hangossa on löytynyt joka päivä jotain arkisia esineitä, kuten hammasharjoja, mitaleita, silmälaseja, alkoholin käyttöön liittyviä esineitä. 

"Vaikka kuinka puhuisi hammasharjalle, se ei vastaa." 

Vaikka esineet eivät puhu, niin onneksi on päiväkirjat ja esimerkiksi yhdistysmateriaalit. Hangosta esimerkiksi on löytynyt paljon tietoa Hangon lottakanttiinin toiminnan tiimoilta. 

Saksalaiset sotilaat eivät välttämättä tienneet missä ne kulloinkin olivat. He saattoivat luulla olevansa Turussa, mutta olivatkin Hangossa. Sen vuoksi sotilaiden valokuvien tutkiminen on vaikeaa.

Sota aikana Hangossa oli siis saksalaissotilaiden lomaleiri. Sodan jälkeen siellä oli karanteenileiri Saksasta Suomeen palanneille naisille ja lapsille. Näin kertottiin myös Satu Saarisen Annikin sota ja rauha sekä Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -kirjoissa. 

Saarisen mukaan leirillä oltiin kolmisen viikkoa, kunnes oli selvää, että tauteja ei ollut ja poliisi oli selvittänyt oliko tehty rikoksia. 

Tässä vaiheessa mietin että mitenkäs sitten Neuvostoliiton kanssa meni Hangossa... 

Siitä kertoo oivallinen selkeästi Niilo Lappalaisen Hankoniemi toisessa maailmansodassa. 

Talvisodan jälkeen suomalaiset evakuoivat Hankoniemen. Aikaa oli kymmenen päivää. Vuoden 1940 evakuoinnista kerrotaan:

"Mieliala oli katkera, muttei epätoivoinen."

22.3.1940 Hankoon tuli komissio, joka tutustui suomalaisen komission kanssa Hankoniemen alueeseen. Luovutus tapahtui samana päivänä kello 24. 

Sotilaat haaveilevat Hangon neidoista, mutta koko alue oli autio ja tyhjä. 

Rakennukset olivat paikoillaan, mutta irtaimesta vietiin kaikki, mitä ehdittiin. Lopussa oli ajettu tavaraa vain nippa nappa rajan taa Suomen alueelle, mutta oli sinnekin matkaa, huomasimme, kun Hangossa kävimme.

Sotilaita tuli päälle 6000. Heidän lisäkseen tuli vähitellen heidän perhettään. 

Tilaa oli, sillä Hankoniemellä oli paljon huviloita, myös mm.Mannerheimillä oli siellä ravintolana toimiva huvila, missä edelleen on ravintolatoiminta. 

Osa huviloista oli peräisin Terijoelta, mistä niitä siirrettiin Neuvostoliiton rajan sulkeuduttua ja Terijoen venäläisten vieraiden pääsyn huviloilleen estyessä. Itsekin bongasin sellaisia pari kätköilyreissun tiimellyksessä. 

Yhden huvilan nykyisistä vaiheista kerrotaan Kalle Isokallion kirjassa Terijoki takaisin. Siinä halutaan mm. laajentaa Hankoon siirrettyä huvilaa niin, että sen tornista näkyisi merelle. 

Isokalliolla on veijarimaineen pilke silmäkulmassa tässäkin kirjassa. Totta kuitenkin on, että Terijoelta siirettiin huviloita myös Hankoon ja saattoi siinä siirrossa joku torni oikeastikin jäädä uupumaan, sillä monet huviloista oli sangen monikulmaisia. 

Hangosta ennen jatkosotaa kertoo Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä. Tykästyin Lassilan tapaan vetää asioita pohtien yhteen. Meinasin varmaan kymmenen kertaa kirjoittaa tähän pitkähkön sitaatin, mutta kun luin palan matkaa eteenpäin, löytyi yhtä kiinnostava näkökulma.... Joten lukijan lienee kokeiltava itse. 

Hankoniemen hiekkaiseen maahan oli helppo kaivautua, totesivat sotilaat 1940-luvun alussa Lappalaisen mukaan. 

Kivat hiekkaisat rannat siellä olikin, totesin itsekin kun Hangossa kävin muutama vuosi sitten. Kuvan vauhdikas asento johtuu geokätköilystä. Hiekka tuntui melko samanlaiselta kuin Yyterissä, mutta toki yhtenäistä hiekkarantaa oli paljon niukemmin mitä Yyterissä. 

Kirjassa oli mielenkiintoisen kiehtova ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma, joka mielestäni sopi hyvin tällaiseen "muisteluun". Tosin en siitä tyylistä yleensä juuri tykkää, mutta tässä se toimi enemmän kuin hyvin. 

Hangon saksalainen menneisyys on itselläni sangen huteralla pohjalla, mutta neuvostoliittolaisesta menneisyydestä luin hiljattain Seppo Jääskeläisen kirjan Punainen Hanko.

Lapsille voin suositella Paula Norosen Sepermarsu ja lööppilehmän tapaus, missä mm. erikoistutaan sairaanhoitajaksi Hangossa ja marsu asuu isän luona sen ajan. Hangon historiaan siinä ei paneuduta, mutta pitäähän lapsillekin jotain kivaa tarjota, kun sellaiseen kerran törmää!

Seuraavaksi voisi tutustua Hangon romanttisempaan puoleen, mutta se on jo oma tarinansa. 

Naisten viikko 12.-20.5. yhdeksäs päivä

Lilja 

Kukkien nimestä oli puhetta viikko sitten Floran päivänä. Yllättäen tälle viikolle on osuntu pari muutakin kukkasta. Erika ja nyt lopuksi Lilja. Kauniita nimiä molemmat. Ja kauniita on kukatkin. 

Liljasta tulee aina mieleeni entinen naapuri, gruusialainen kansantaloustieteilijä, joka oli luennoinut 1980-luvulla myös amerikkalaisissa yliopistoissa. Me molemmat olimme silloin Suomen työmarkkinoille yhtä hyödyttömiä. Hän oli erikoistuntu vääriin aiheisiin (sosialistinen taloustiede ei ollut kovassa huudossa 1990-luvulla) ja minä olin vasta valmistuntu, enkä ollut siksi kovassa huudossa minäkään tuohon lama-aikaan. 

Hän tulee liljoista mieleen siksi, että hän maalaisi upeasti kukkatauluja. Erityisesti ihastuin hänen syreeneihinsä, mutta liljatkin olivat upeita. Lisäksi hän kirjoitti monien kulttuuripersoonien tapaan runoja ja soitti pianoa. 

Maalaisin itsekin tuolloin posliinia, mutta pianon soittajaa minusta ei olisi tullut.... vaikka pakko myöntää, että vieläkään ei ole liian myöhäistä. Samaisella 1990-luvulla tunsin naisen, joka oli käynyt hiljattain taidekoulun ja silloin opiskeli pianonsoiton alkeita. Hän oli noin 90-vuotias. 

Vaikka pianonsoitosta en ole varma, niin siitä olen 100% varma, että kätilöksi en olisi koskaan opiskellut, sillä en kestä nähdä juoksevaa verta ja veren tuoksun vuoksi en pystynyt edes vispaamaan kulhossa ollutta tuoretta lampaan verta jäähdyttääkseni sitä ilman, että silmäni peitettiin. Ah sitä lammasfarmarin elämää.... Tuokin tapahtui 1990-luvulla, mutta olen minä melkein pyörtynyt nähtyäni SPR:n ensiapunäytökseen maskeeratun polkupyöräonnettomuuden uhrin työpaikan lattialla... 

Päivän kirja oli Lilja Rajajärvi, Kaari Elämää eli erään kätilön muistelmat. Ja voi että kun oli mielenkiintoinen kirja, oikea nappivalinta pidennetyn naistenviikon päätteeksi. 

Tavallisten ihmisten elämäkerroissa on sitä jotain, kuten mainitsin jo Mailan päivänä. 

Naisten viikko 12.-20.5. kahdeksas päivä

Emma

Tämän päivän kirjan matkaan ei kannata tehdä juuri nyt, sillä matkan loppupäässä on sangen levotonta sotatilan vuoksi. 

Emma Vepsä Tie Teheraniin kuulosti etukäteen hyvin houkuttelevalta päivän kirjaksi. Odotin lukemista riemulla ja itse aloitin viikon lukemisen tästä kirjasta. 

En kadu, että tartuin siihen, sillä matkakirjoja on aina kiva lukea ja automatkoista on ihan liian vähän kirjoitettu Suomeksi. 

En ehkä sitten kuitenkaan ollut tälle kirjalle oikeaa kohderyhmää. Haluan mieluummin keskittyä yhteen maahan ja vielä mielummin yhteen maakuntaan.

Vaihtoehtoisesti kirjan pitää tarjota todellisia elämyksiä matkalta. Jotain mikä saisi itseni hinkumaan lähteämään vastaavalle matkalle. 

Aiemmin olen seilannut Kyllikki Villan matkassa rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan, matkaillut hitaasti Matti Rämön kanssa Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan ja Jukka Salmisen kanssa pohjoisesta etelään läpi Australian (Polkupyörällä maailman ympäri) ja vähän nopeammin ollut 1920-luvun alussa Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä -kirjan matkassa.  

Ne ovat olleet mielenkiintoisia retkiä, sillä päivästä toiseen hitaan menon lisäksi aina on tapahtunut jotain joko matkan varrella tai kulkijan päässä. Tästä kirjasta minä en valitettavasti itse saanut irti kumpaakaan tunnelmaa. Ehkä olen liian vanha vain rupattelemaan kuskin kanssa savolaisittain kertomatta ja saamatta mitään. Näkemättä mitään, kokematta mitään erityistä. 

Tai sitten minulla oli vain huono päivä tai kirjoittaja itse on kokenut aiemmin niin paljon parempia hetkiä lukuisilla matkoillaan, että ei tullut enää kertoneeksi asioita tässä kirjassa samalla innolla. En tiedä. Ei kirja huonokaan ollut, luultavasti annan mahdollisuuden edelliselle ja myös mahdollisesti tuleville kirjoille. 

Naisten viikko 12.-20.5. seitsemäs päivä

Erika 

Kalenterista löytyy useampia naisten ja miesten viikkoja. Toukokuussa on peräti 9 perättäistä naisten nimipäivää, joskin seitsemäntenä päivänä juhlii myös Erkki, Erkka, Eero, Eerik ja Eerikki. 2000-luvulla on tullut nimittäin muitakin päiviä kuin jouluaatto, jolloin on sekä naisen että miehen nimipäivä. Perinteisesti tämä päivä on ollut Erkin päivä. Eerika on kalenterin uusi tulokas. 

Päivän tietokirjailijaksi valitsin suomenruotsalaisesta nimipäiväkalenterista Erikan. 

Norjalaisen Erika Fatlandin Sovjetistan : matka Turkmenistaniin, Kazakstaniin, Tadžikistaniin, Kirgisiaan ja Uzbekistaniin kestää useammankin lukemisen. 

Toimittajaa Fatland matkusti kiertomatkalle Keski-Aasian valtioihin, jotka itsenäistyivät Neuvostoliitosta 1991. 

En tiedä kuinka virallinen termi Sovjetistan on, mutta ainakin matkailun merkeissä sitä näkyy käytettävän. 

Kirjan parasta antia on, että se kertoo erilaisista paikoista ja erilaisista kohtaamisista. Jossain vaiheessa unelmani oli junamatka halki Siperian, mutta koska en osaa venäjää, päätin aikanaa unohtaa sen ajatuksen. Ajattelin, ja ajattelen edelleen, että ummikkona viikko junassa vastaa maisemia lukuun ottamatta sitä, että istun yksin parvekkeella päivät, nukun siellä yöt ja välillä käyn keittiössä ja vessassa. 

Sen sijaan Fatlandin kaltaiselle kiertomatkalle lähtisin mielelläni jonkun ryhmän mukana vaikka heti. Tällainen matka ei tarvitse tulkkia vaan oppaan, tai aimoannoksen omatoimimatkailijan tahtoa. 

Tykkäsin siitä, että kirja loi pikaisena katsauksena parhaat tunnelmat ja erityispiirteet viidestä eri maasta. Kuitenkin niin, että joku oli oikeasti kokenut maiden tunnelmat. 

Naisten viikko 12.-20.5. kuudes päivä

Maila, Maisa

Päivän itseoikeutettu kirjailija olisi ollut Maila Talvio, jonka kootut teokset olen joskus omistanut, mutta en lukenut. Talviokin olisi tähän päivään sopinut, sillä hän on kirjoittanut ainakin yhden tietokirjan, Johan Ludvig Runebergistä, mutta valitsin kuitenkin toisin. Annetaan Talvion vielä odottaa lukuvuoroaan. 

Maila Henriksson on kirjoittanut kirjan Miinan murju ja muita kirjoituksia. 

Kirjassa on nimensä mukaisesti erilaisia kertomuksia. Taustalla on Henrikssonin miehen sukuhistoria, mutta kirja ei ole sukuhistoriikki. 

Tarinoissa on hivin erilaisia elämänkokemuksia. Siitä löytyy mm. kieltolain aikaista trokaamista ja Lapin sotaa. 

Itse tykkäsin erityisesti Lapin sodasta kertovasta osasta, sillä se nivoutui sopivasti hiljaittain lukemiini Lapin sodan erilaisista kotirintama tunnelmista ja evakkomuistoista kertoviin kirjoihin. 

Erään entisen työkaverini sanontaa siteerataksenii: "Ei tämä mitään korkeakirjallisuutta ollut", mutta ei myöskään mitenkään huonoin lukukokemus tässä genressä. 

Tavallisten ihmisten elämäkerroissa on sitä jotain. Ei ole montaa päivää, kun luin siitä, kuinka Virginia Woolf on aikanaa ollut samaa mieltä. 

Naisten viikko 12.-20.5. viides päivä

Esteri

Esteriä sanotaan sadepisaroiden tytöksi. Olen aina pitänyt Esteri nimestä, se kuulostaa jotenkin romanttisen runolliselta. Ehkä juuri siksi Esteri on tyttö sadepisarain... Italian matkoilla opin iltauutisista, että esteri tarkoittaa ulkomaan asioita. 

Ester Ståhlberg (1870-1950) oli Suomen ensimmäinen maan äiti. 

Ester Ståhlbergin kauniit, katkerat vuodet : presidentin rouvan päiväkirja 1920-25 -kirja on ilmestynyt 1980-luvulla ja olen lukenut sen ilmestymisen jälkeen. Viime aikoina olen lukenut useampiakin presidentin rouvien kirjoja tai heistä kertovia teoksia. 

Tällä viikolla olen lukenut tietokirjoja joita nimipäiväsankari on kirjoittanut. Tässä teoksessa yksi tekijöistä on Ester Ståhlberh, muut Hilkka ja Olli Vitikka. Päiväkirjat on luonnollisesti kirjoittanut aikaana Ester, toimitustyön tekivät Vitikat. 

Tästä kirjasta jäi jo ensimmäisellä lukukerralla mieleen erityisesti se, kuinka paljon ponnisteluja vaati uusperheen perustaminen tuolloinkin - aikana, jolloin monet naiset kuolivat synnytykseen ja monilapsisten uusperheiden perustaminen oli arkea monissa suvuissa. 

Tätä kirjoittessani tajusin, että Reitkallin puutarhaoppilaitoksen puutarhaopettajana toiminut Jenny Elfving, jonka kirjoittaman puutarhakirjan Suomalaista puutarhataidetta olen lukenut Mikkelin vuosinani. Elfving liittyy läheisesti myös marttahistoriaan, sillä hän innosti Alma Forströmin marttoihin ja Forströmhän tunnetaan Reitkallin puutarhaoppilaitoksen johtajuuden ohella mm. Sippolan Marttayhdistyksen tarmokkaana perustajana ja Emäntälehden (nykyisin Martat) alkusanojen lausujana... ja kun nyt eksytiin sangen kauas Esteristä, kerrottakoon myös että olen lukenut Forströmin elämkerran Soivat sireenit.  

Mutta palataksemme päivän kirjaan, Ester Ståhlbergin elämäkerta sai jatkoa kahden osan verran. Niillä päästiin vuoteen 1947, eli lähelle Ester Ståhlbergin kuolemaa. Itseäni kiinnostaisi myös kirja Ståhlbergin ensimmäisestä 50 vuodesta, joiden aikana hän aloitti kirjailijan uransa. 

Ester Ståhlbergin kirjoittamista kirjoista olen lukenut aiemmin Sunnuntain., joka ilmestyi pari vuotta Ståhlbergien häiden jälkeen. Sitäkin voin suositella.