Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Sardinia

Toinen dekkariviikon jälkeinen bonuspäivä tuli vietettyä Sardiniassa. Se on iso saari Välimeressä lähellä Ranskalle kuuluvaa Korsikaa, ei kylläkään ihan yhtä iso, kuin Sisilia, mutta joka tapauksessa Välimeren toiseksi isoin saari heti Sisilian jälkeen. 

Brittiläisen Michael Dibdinin (1947-2007)toinen dekkari on Sardiniaan sijoittuva Verikosto. Dibdin opetti englantia neljä vuotta Perugian yliopistossa, minä aikana tutustui italialaiseen elämään. Sopimusta ei uusittu, ja hän palasi Englantiin, jäi työttömäksi ja alkoi kirjoittaa kirjoja. 

Olen lukenut suurimman osan sarjan kahdeksasta suomennetuista kirjoista. Niiden tapahtumapaikka vaihtelee kirjan mukaan, joten uusista paikoista innostuva pääse sarjan kanssa Italian ympärimatkalle. 

Ensimmäinen kirja, Rottakuningas sijoittuu Umbriaan, kolmas kirja Salaseura Roomaan ja Vatikaanissakin käydään, Kuollut laguuni Venetsiaan, Cosi fan tutti... niin tekevät kaikki Napoliin, Loppusilaus Keski-Italiaan, Verisade Sisiliaan, ja viimeinen suomennettu kirja, missä Zen pakoilee henkensä edestä, Ja sitten kuolet alkaa Toscanasta. Suomentamatta on kolme uusinta kirjaa, joiden kohteena on Pohjois-Italian Alppialue ja Etelä-Tiroli, Bologna sekä Calabria. Eli lähinnä vain Kaakkois-Viroon ja Luoteis-Italia jää vaille omaa kirjaa. Muita Dibdinin kirjoja löytyy englanniksi seitsemän. 

Kirjasarjan päähenkilö on Venetsiassa syntynyt Aurelio Zen, keski-ikäinen, eronnut mies, joka eroamisensa jälkeen on ottanut äitinsä ja tämän taloudenhoitajan luoksensa asumaan Rooman keskustan tuntumaan. 

Zen on työskennellyt sekä tavallisena poliisina, että halintohommissa. Zen on älykäs, vähän kyyninen eikä pidä yhteiskunnan huono musta asioista kuten korruptiosta, byrokratiasta tai hyvävelisysteemeistä, mutta toisaalta hän on virkamies, joka toteuttaa ylhäältä tulleita käskyjä, jos on pakko. 

Kirjoissa eletään 1980-1990-lukua. Italia oli tuolloin luultavasti nykyistä korrruptuneimpi maa ja isoimat mafiaoikeudenkäynnit olivat vasta alkusuoralla. Elettiin nousukautta ennen lamaa. Pörssikurssit nousivat ja vanhan rahan sukujen rinnalle alkoi tulla uusrikkaita. Ensimmäisillä jupeilla saattoi olla jo mukana raahattava puhelin (vanhemmat kannettavat eivät olleet taskupuhelimia, Suomessa NMT puhelimet 1981-2000-luvun alkupuolelle, Italian vastaava TACS-verkko aloitti 1990 juuri ennen Italian jalkapallon MM kisoja, ja sielläkin käytössä pääosin Nokiaa, joskaan sama puhelin ei käynyt meillä ja siellä. Italiassa oli tuota ennen käytössä oli vain luksusautoihin sijoitettu autopuhelin, jonka käyttö oli kallista). 

Verikostossa Zen komennetaan asemapaikastaan Roomasta Sardiniaan tutkimaan epärehellisen liikemiehen lomapaikassa tapahtunutta joukkomurhaa. Joidenkin mukaan aiemmin on saatu kiinni väärä ihminen, tärkeän poliitikon lähipiiriläinen. Totuus ei ehkä ole se mitä haetaan, vaan toisenlaiseen tarinaan sopivat johtolangat ehkä riittäisi.

Lomapaikka ei ole Sardinian suosituilla rannoilla, minne rikkaat lomailijat yleensä päätyvät, kuten myös erään tuttavani puolison isännöimä puurjehdusporukka. Hyvin eristetty ja sekä manuaalisesti leijonilla, että sähköisesti elektronisine hälytysjärjestelmineen suojattu kartano sijaitsee syvällä maaseudulla, jonne sivullisten ei ole helppo päästä, mutta niin vain on päässyt käymään. Hyvän suojauksen vuoksi kirjaa voidaan pitää myös eräänlaisena lukitun huoneen mysteerinä. 

Kuten melkein kaikki muutkin italialaiset etsivät, myöscZen pitää ruuasta, ja hyviä sapuskoita mainitaankin joka kirjassa. Nyt on sen verran aikaa tämän kirjan lukemisesta, että en muista syötiinkö tässä kirjassa simpukoita. Kaverini purjehdusseurueessa yksi halusi syödä niitä sydämensä kyllyydestä myös retken viimeisenä iltana ennen Suomeen paluuta. Hän sai niistä ruokamyrkytyksen ja oli heikossa hapessa jo kotimatkalla ja sairaalassa pitkän aikaa. Kaveri ei sen jälkeen suostunut syömään simpukoita. Itse söin sittemmin Roomassa kerran simpukkarisottoa, kun mitään muuta vehnätön tä ei ollut ravintolassa tarjolla. Selvisin ongelmitta, ja se on ollut ainoa kerta, jolloin simpukat on maistuneet hyvältä. 

Itselleni Sardinia on tähän mennessä jäänyt vain tähän kirjaan. 

Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Pisan tienoilla

Dekkariviikosta minulla oli etukäteen visio, seitsemästä kirjailijasta. Kun ei tullut merkittyä kirjailijoita kalenteriin, huomasin, että muutama itselleni tärkeä kirjailija jäi varastoon. Joinain vuosina Dekkariviikon sijaan on ollut kaksikin viikkoa, joten muutama jatkopäivä tuskin haittaa. Kun kerran aletaan tehdä sarjaa, tehdään sarjaa 🙂 

Suunnataan ensin Toscanan maaseudulle, lähelle Pisaa, kuvitteelliseen Pinetan rantakylään. Siellä meitä odottaa Bar Lume. 

Marco Malvaldi Viiden korttipeli on Bar Lumen murhat -sarjan ensimmäinen osa. Murhia ratkoo äreähkö baarin omistaja Massimo, joka on aiemmin toiminut matemaatikkona. 

Matemaattisesta hahmotuskyvystä onkin rikosten ratkaisussa hyötyä. Sillä vaikka Massimo yrittää olla ratkomasta murhaa, hän ei vältä kylä ukkojen juoruilun kuulemista ja aivot alkavat yhdistellä asioita. Hyvä niin, sillä paikallinen komisario Fosco tarvitsee todellakin apuja.

Kirjailija itse on koulutukseltaan kemisti. 

Kirjassa selvitellään roskalaatikosta löytyneen naisen murhaa. Kirja on siinä mielessä Agatha Christien kirjojen tyylinen, että kirjan keskiössä ei ole verimäärän esittely eikä myöskään tarvitse pelätä joutumasta pohtimaan sadistisen tappajan mietelmiä. Murha on jo tapahtunut ja sitä pohditaan enemmänkin tyylillä: annetaan pienten harmaiden aivosolujen työskennellä ikäänkuin vahingossa omin voimin. 

Kirjan tekstistä tulee jostain syystä positiivisella tavalla Kempeleelle sijoittuva Jarmo Stoorin Motelli-kirja. Siis kerronta ei ollut ihan samalla tavoin tajunnanvirtaa, mutta teksti silti ilotulitusta. Myös Antti Tuomaisella on vastaavan oloinen ote. 

Kirjasta on sanottu sen olevan vuoden hilpein dekkari. Huumoriltaan sitä on verrattu Isä Camillo -kirjoihin. 

Tässä katkelma Bar Lumen baarimestarin aamusta:

"Herätyskello. Onko tuo herätyskello? Mitä vittua. Hyvä, minä nousen nyt. Tarvitsen tohvelit. Missä tohvelit ovat? Tohveli-kullaaaat... No, olkoon. Jeesus Maria miltä minun suussani maistuu, ihan kuin olisin syönyt kilon pölyä. Nyt kahvia. Onneksi kahvi sentään on olemassa. Kukahan se briljantti tyyppi on ollut, joka keksi kahvin? Sen on täytynyt olla sukua sille nerolle, joka keksi sängyn. Nobel-palkinto kummallekin, eikä millekään Dario Fo'lle. Heille, ja lisäksi sille joka keksi Nutellan. Ja patsas kirkkoon, San Gasparen patsaan tilalle."

Jostain syystä Bar Lumesta tuli mieleeni sisilialainen, Kummisetä-elokuvista tuttu Bar Vitelli, vaikka sen sisustus onkin seinän täydeltä elokuva-aiheisia julisteita ja julkisten valokuvia sekä muutoin melkolailla nostalgiasta keittiöhistoriaa sisältävä. 

Kuvassa sisilialaisen baarin terassi ja pullonkorkeista tehdyt ovi verhot. 

Tuohon on helppo kuvitella vanhoja miehiä pelaamassa baccamonia tai korttia ja juomaan espressoa tai grappaa, lukemaan sanomalehden vaaleanpunaisilta sivuilta jalkapallotuloksia ja keskustelemaan niistä kiivaasti, mikä sopiikin hyvin tälle kesäkuulle, kun menossa on jalkapallon MM-kisat... Tai miksipäs ei myös naisia virkkaamaan pitsiä pienestä langasta. 

Itse joimme cappuccinoa (juu, iltapäivällä... mutta oli "pakko" sillä sitä mainostettiin Italian parhaaksi, ja hyvää se olikin) ja kauan sitten eläkeiän ohittaneen mama Marian tekemää sitruunagranitaa (se vasta hyvää olikin). Vuosi oli 2004.

Samalla katselimme kuinka teiden kulmauksessa olevaa baaritaloa ohitti elämäni korkein ja kiikkerimmän näköinen heinäpaalikuorma, joka oli kyllä jotenkin sidottu, mutta mielestämme pysyi kasassa ja pystyssä enemmänkin ihmeen kaupalla kuin sitomisen ansiosta. 

Se oli kuin näytelmä, jonka voisi kuvitella yhtä hyvin tilatuksi turistihuviksi samalla tavoin kuin kodat ja porot etelälappilaisten hotellien pihapiirissä. Juuri sellaista maaseudun baarien nurkilla tapahtuvaa arkielämää, joka jää myös turistien mieleen. Sopisi se Toscanaankin Bar Lumen kulmille. 

Ensimmäinen Bar Lume kirja ilmestyi italiaksi 2007 ja suomeksi 2014. Tällä hetkellä niitä on julkaistu 10 + neljä novellikokoelmaa. Kirjailijalta on ilmestynyt muissa teoksissa lukuisia tarinoita Massimon elämästä. Suomennettu kirjoista on vain tämä ja sarjan toinen osa Kolmen kortin temppu. 

Sarja on sen verran hyvä, että harkitsen seuraavien osien kuuntelua italiaksi, jostain pitäisi italiankin kuuntelu aloittaa nyt, kun olen harrastanut 9 kuukautta englannin kielikylpyjä päivittäin. 

Lisäksi on 11 muuta romaania, esseitä ja tarinoita. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 sunnuntai Amalfi

Dekkariviikko on loppusuoralla. Päätän viikon Amalfille, sillä Amalfin rannikko on se osa Italiaa, jonne unohdin sydämeni 2000-luvun alkupuolella. 

Päivän kirja on Anders ja Anette de la Motten Vehkeilyä Amalfin rannikolla, joka on Lomaparatiisi murhat -sarjan toinen osa. Ensimmäisen kirjan tapahtumapaikkana oli Capri.

Lomaparatiisi Murhat sarjan toisessa osassa ollaan Amalfin rannikolla. Majoituspaikkana on hotelli lähellä Amalfia. 

Itse rakastuin Amalfiin 2005 lokakuussa, jolloin kävin siellä kahdesti bussilla ja 2007 jolloin kävimme siellä laivaristeilyllä. 

Kirjassa yksityisellä lomaretkellä osallistuu suklaakonvehdeistaan tunnettu ruotsalainen yrittäjä perheineen ja läheisineen. Mukana myös johtajan tytär äiteineen, joka on yrittäjän entinen vaimo. 

Sarjan päähenkilöinä on ruotsalainen leski, opettaja Hugo ja italialainen matkatoimistoyrittäjä Lara. Hugo on Caprin matkan jälkeen jäänyt auttamaan Laraa, jonka bussikuski on estynyt työtehtävistä. 

Hugolla on korkeanpaikan kammo, ja tunsin kauhunsekaista myötätuntoa jo kun kirjassa lähdettiin Napolin lentokentältä. Kuunaan en lähtisi ajamaan autoa, en isoa enkä pientä, Amalfin rannikko teitä, vaikka minulla ei edes ole korkeanpaikan kammoa. 

Kelpo Cozy Crime dekkarin ohella kirja tarjoaa ihastuttavia matkailuvinkkejä tai kuten minun tapauksessani, ihania muisteluhetkiä menneiltä matkoilta. 

"Hugo kääntyi katsomaan loittonevaa kaupunkia. Amalfi oli jos mahdollista mereltä entistäkin kauniimpi, koska sieltä näki kaikki rinteitä koristavat värikkäät talot." 

Totta. Amalfi on kaunis mereltä. Olen itsekin käynyt ihailemassa sitä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kävimme ryhmän kanssa vähän kirjan kuvailema kaltaisella veneajelulla, toisella kertaa kävimme Amalfissa Sorrennosta vuorolaivalla. Se oli lokakuussakin hermoja säästävämpi vaihtoehto, kuin tupaten täynnä oleva paikallisbussi, joista ensimmäiseen emme Amalfin päässä edes mahtuneet sisälle ja toisessa vaihtoehdossa, illan viimeisessä, olimme kuin sillit suolassa, vaikka saimmekin istuinpaikat. 

Ensimmäisellä Amalfin reissulla olimme ryhmä matkalla, ja kävimme opastuskierroksella duomosta. Kirjan opas näyttää olleet pikkutarkempi kuin omani, mutta kirjan ryhmä olikin paljon pienempi... Ja luultavasti maksoi enemmän kuin iso ryhmämme yhteensä. 

Duomon kuuluisin nähtävyys on kaupungin suojeluspyhimyksen, Jeesuksen opetuslapsi Andreaksen pronssinen patsas ja reliikki. Mutta on kirkko muutenkin kaunis. 

Pyhän Andrean patsaan (veistänyt 1604 Michelangelo Naccherino) molemmilla puolilla on vaaleat marmoripatsaat, jotka kuvaavat Pyhää Stefanusta ja Pyhää Laurentiusta (veistänyt Pietro Bernini). 

Yksi alueen kuuluisuuksista on myös kirjassakin syöty torta al limone, sitruunapiiras, josta itsellenikin jäi hyvät muistot sillä pystyin vielä tuolloin syömään sekä vehnää että lisättyä sokeria. 

Kirja sopii erinomaisesti matkailusta kiinnostuneille dekkarifaneille. Vaikka kirjailijat ovat ruotsalaisia, mitään skandinaavista dekkariotetta tältä ei tarvitse odottaa.

Itse sanoisin, että tämä on todellakin oikeaa kevyttä kesälukemista, vaikka lukeminen onnisuu yhtä hyvin talven räntäsadepäivänä lomasta unelmoidessa. 

"Kevyttä kesälukemista" on itselleni sisäpiirin vitsi vuosien takaa. Bongasimme kaverin kanssa Suomi24-ryhmässä kauan sitten pyynnön suositella kevyttä lukemista tyyliin Tuhat loistavaa aurinkoa. Itse olimme juuri lukeneet kirjan ja itkeneet kirjan surullisuutta vuolaasti. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 lauantai Milano

Dekkariviikon lauantaina pistäydytään Milanossa. Tämä onkin itselleni puhdas soffamatkalla, sillä Milanossa en ole koskaan käynyt itse.

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Vera Valan Milanon nukkemestari. Nyt sekin on sitten tehtynä. Aiemmin olen pistäytynyt Valan ja Ariana de Belliksen seurassa Roomassa ja Seychellien rannoilla. Ihan oikeassa järjestyksessä lukeminen ei ole siis sujunut, mutta ei tuo hieveästi haitannut. 

Milano on muodin Mekka, mutta kirjassa ei juuri muodista puhuta. Papinkaapuu taidettiin mainita, mutta kuitenkaan ei sellainen sateenkaarenvärinen muotiluomus, jonka näin jossain näyteikkunassa (ei Vatikaanin papeille tarkoitetussa kaupassa, vaan Tiberi toisella rannalla). Siitä voisi suomalaisetkin papit ottaa mallia ainakin pride-kuukauden aikana. Oli siinä väriä!

Suomalaissyntyinen Ariana on töissä yliopiston oikeuspsykologian laitoksella Milanossa. Hänen katolliseksi papiksi vihitty veljensä Areskin on paikalla. 

Milanossa on tapahtunut murhia, joissa ruumiin mukana on nukke. Vähitellen löytyy myös tauluja, missä on surmattu nainen. 

Valan tapaan tämäkään kirja ei ollut minun makuuni liian raaka, vaikka hyvinkin epämiellyttäviä asioita mainittiin. 

Pienoinen pettymys oli, että kirjasta en kovin paljon uutta oppinut. Caravaggiota vähemmän tunteville uutta tietoa maalauksista varmasti kuitenkin löytyy. Moneskohan Italiaan sijoittuva dekkari tämä oli, missä osana on Caravaggion maalaukset? Olisi niitä kyllä muitakin italialaisia maalareita. Tosin ei muita, jotka ovat itse murhanneet. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 perjantai Firenze

Dekkariviikon perjantain matkakohteena on Firenze. Se on Toscanan maakunnan pääkaupunki ja historiallisesti tunnettu mm. taidemaalareista.

En ole koskaan käynyt Firenzessä, se ja autonvuokraus Toscanan maaseuturetkiä varten oli kyllä lomasuunnitelmissamme, mutta Italian matkakumppanini kuolema ja yyteet vuonna 2010 muutti lomarutiinini. 

Lähimpänä Firenzeä olen ollut viimeisellä Italian matkallani saman vuoden lokakuussa Orvietossa, mistä on Firenzeen matkaa vielä noin 165 km.

Yllättävää kyllä, Firenze on jäänyt väliin myös useammilta Italiaa rakastavilta tuttaviltani. Yhtäkkiä muistan kuulleeni vain kahden tuttavani Firenze kertomuksia.

Päivän dekkariksi valitsin ensimmäisen Marco Vichin dekkarin Komisario Bordelli. Muistan, kuinka kirjastossa aikanaan innostuin uudesta dekkari sarjasta, mutta kirja lojui yöpöydällä pitkään aloittamatta komisarion nimen vuoksi. Ei olisi kannattanut siirrellä kirjaa pinossa viikko toisesta alaspäin, sillä kirja oli hyvä, eikä nimi miestä pahenna. Useammassakin lehtihaastattelussa Vichi mainitsee, että Bordellin nimeen liittyy jotain, mutta mistään en ole löytänyt mitä. 

Iäkkäämmän, 53-vuotiaan, Bordellin työparina kirjasarjassa on Sisiliasta kotoisin oleva konstaapeli Piras ja mukavasti he tulevatkin juttuun ikäerosta huolimatta. Piraksen isäsä on Bordellin aseveli sodasta. Kannattaa huomioida, että kirja ei missään nimessä ole tapahtumarikasta 2000-luvun skandidekkarityyyyliä, vaan hidastempoinen, nautiskeleva ja pohdiskeleva. Dekkari, mutta jollain tapaa myös romaani. 

Vichi on kertonut haastatteluissa kertonut, että ei ole tuntenut intohimoa dekkareista kohtaan ennen kuin tutustui sveitsiläiseen Friedrich Dürrenmattiin. Luettuaan hänen kirjojaan, Vichi oli tajunnut, että myös dekkarit voivat olla kunnon kirjallisuutta. Vichin itse ei halua tulla kutsutuksi dekkarikirjailijaksi. 

Itsekin olen pari Dürrenmattia lukenut. Ne ovat niin lähellä perinteistä romaania, että puhuttaessa harvinaisemmista eurooppalaisista dekkarimaista, unohdan joka kerta Sveitsin, vaikka muistan esimerkiksi Slovakiasta ja Latviasta kertovat dekkari heti. 

Kirjassa on tuskaisen kuuma. Kesällä 1963 ei ollut tarjolla samanlaista ilmastointia kuten nykyisin. Kuolleena löytyy kuusikymppinen nainen vierellään astmapiippu, jonka korkki on kuitenkin kiinni... Hauska yhteensattuma, että tämä oli viikon toinen dekkari, missä astmapiipulla on oma roolinsa. Lopputarina kannattaa lukea itse. 

Sieluni on Italiassa, joten tämänkin kirjan kanssa seikkailin myös GoogleMapsinnkanssa. Murha tapahtuu Via della Piazzuolalla, ja tuolta kapealta, korkeiden aitojen reunustalta, upeiden rautaporttien takaa toden totta löytyy isoja huviloita, jotka hyvinkin voivat olla barokkityyylisiä. Jos koskaan Firenzeen pääsen, katua voisi hyvinkin ajella pikkuisella kuplavolkkarin kaltaisella Fiatilla. Niitä taisetaan valmistaa edelleen, ainakin niitä näkee Italiassa enemmän kuin kuplavolkkari, jota Bordelli käyttää. 

Ensimmäinen komisario Bordellinista kertova dekkari ilmestyi Italiassa 2002, suomeksi 2016. Se sijoittuu vuoteen 1963. Sarjassa on tällä hetkellä 15 kirjaa, joista viime vuotinen sijoittui vuoteen 1970, kuten koko loppupään tuotanto. Silloin Bordelli saavutti eläkeiän. Sarja ei kuitenkaan pääty. Vuonna 1970 kirjailija itse oli 13-vuotias. Vichi on vakuuttanut haastatteluissa, että sarja ei pääty ennen kuin hän lopettaa kirjoittamisen kokonaan, Bordelli menee hautaan vasta Vichin kanssa. Suomennettuna kirjoista on neljä, viimeisin vuodelta 2022. 

Toisin, kuin Vichin lehtihaastattelujen mukaan yleensä Firenzessä, Bordelli ratkaisee kaikki rikokset. 

Vichi on kirjoittanut lisäksi 16 muuta kirjaa sekä lukuisia tarinoita ja näytelmiä. Hänet tunnetaan myös tv-käsikirjoituksista, kuten aiemmin tällä viikolla esitelty barilainen Carofigliokin

Dekkariviikko Italiassa 2026 torstai Bari

Dekkariviikko jatkuu Etelä-Italiassa, Barissa, saapasmaan kengänkoron tienoilla. 

Se on alue, missä en ole käynyt, mutta joka on kyllä ollut lomatoivelistalla pitkään. 

Bariin tutustuin ensi kertaa 20 vuotta sitten. Seurasin silloin blogia, jonka pitäjä opiskeli Barissa. Erityisesti jäi mieleen kuinka Barissa oli satanut lunta, ja blogin pitäjä oli ottanut valokuvan, missä oli kaksi dalmatialaista kirmaamassa lumisessa puistossa. Niin etelässä lunta tuskin nähdään usein. 

Päivän kirjaksi valikoitui Gianrico Carofiglion Todennäköinen syyllinen. Kirja oli toinen Carofiglion dekkari, jonka olen lukenut, mutta itse asiassa tämä sarjan ensimmäinen kirja. 

Carofiglio on toiminut mafian vastaisena tuomarina. Tässä sarjassa on ilmestynyt 7 dekkaria, vanhin vuodelta 2002, muita kirjoja on 12.

Kirjasarjan päähenkilö on puolustusasianajaja Guido Guerrieri. Guerrieri on eronnut ja viihtyy kotona musiikin ja kirjojen kanssa. 

Kirjassa ratkotaan 9-vuotiaan pojan murhaa, mistä syytetään senegalilaista kulkukauppiasta. Italian matkoilla näimme monissa kaupungeissa siirtolaisia, jotka myivät koruja, aurinkolaseja, laukkuja ym. kadulle levitettyjen vilttien päällä. 

Muista dekkareista olen oppinut, että osa kauppiasta toimii ilman myyntilupaa, ja ovat valmiina nappaamaan tavarat kainaloon pakenemaan, jos talouspoliisi lähestyy. Kirjan kauppias ei ole tätä lajia. 

Guerrierista jäi hyvä käsitys. Sääli, että kirjoista ei liene käännetty kuin 3. 

Dekkariviikko Italiassa 2026 keskiviikko Venetsia

Dekkariviikon keskiviikkona on hyvä muistella erästä syyskuista keskiviikkoa vuodelta 2009. 

Päivän kirjaksi valitsin kuitenkin tuoreemman kirjan - tältä vuodelta. 

Donna Leonin 33. Venetsiaan sijoittuva on Puhdistava tuli. On virkistävää, että Guido Brunetti on saanut viime kirjojen aikana hyväksi työparikseen naisetsivän Claudia Griffonin. Sarjan alkuosa olivat melkoisen miesvaltaisia. 

Parin mitäänsanomattomamman osan jälkeen nautin taas Brunetti seurasta. Kirjassa tuntui olevan jälleen enemmän Brunetti perhe-elämää ja kirjojen lukemista. 

Myös poliisipäällikkö Pattasta ja hänen sihteeristään Elettrasta löytyi hieman uusia piirteitä. Patta pääsee jopa hieman yllättämään, jos oikein tulkitsin, mutta uskon kyllä usein ihmisistä parempaa, mitä monet muut. 

Itse tarinakin oli kiintoisa. 

Yksi kirjasarjan suuremmista ja kenties myös parhaimmista "päähenkilöistä" on Venetsia.

Leonin eduksi voin mainita, että kertaakaan en ole ajatellut kirjoista, että ne ovat Venetsian matkailumainoksia. Toisin on käynyt minulle esimerkiksi joidenkin Berliiniin liittyvien sarjojen kanssa. 

Yhteensä 33:n Brunetti-kirjan, sekä monien muiden Venetsia-romaanien lukeminen on opettanut paljon venetsialaisesta elämästä ja kaupungin erityispiirteistä. 

Paljon lienee itse kaupunkikin muuttunut siitä, kun Leon vuonna 1992 julkaisi sarjan ensimmäisen osan. 

Itsekin olen käynyt siellä kerran.  Kuvakollaasissa on muutamia matkakuviani, joissa näkyy niin Venetsian vesiväyliä kuin katujakin. Päiväreissun aikana näimme elokuvan kuvausryhmän, kuulimme livemusiikkia ja katselimme gondoliajelulla muotikuvauksia, joista otin kuvan ruskeapukuisesta naisesta odottelemassa vuoroaan. Rappioromantiikkaa kallellaan olevat seinät antavat hyvän taustan glamour-puvuille.