Impilahti - ihanainen mielessämme väikkyy

Viikon verran olen jännitänyt kaveri kanssa, mikä lopulta tulee olemaan toiseksi viimeinen naisen nimeen perustuva kunta. Viisi ensimmäistä oli helppoja, samoin seitsemäs, jota tarkoituksella säästin Kirsin päivälle. Ongelmana ei ollut kunnan nimen keksiminen. Heti Kristiinan jälkeen mieleen tuli Aura. Auran ongelmana on, että sieltä ei juuri kirjoja löydy. Viimeistään tässä vaiheessa päätin, että jos seitsemättä kuntaa ei löydy Suomesta, mikään ei estä valitsemasta esimerkiksi Sofiaa. ChatGpt ehdotti myös Janakkalaa, joka sen mielestä oli todella vanha suomalainen naisen nimi. Jos niin oli, en löytänyt vahvistusta asialle, ja ChatGpt itsekin oli sitä mieltä, että keksi sen asian ihan itse. Jotkut tuhat vuotta vanhat nimet kyllä ovat olleet nykypäivän näkökulmasta kummallisia, joten olisi se jonkun naisen nimi joskus saattanut olla Janakkalakin... Ja melkeinhän tuo on Jaana, mutta ei ollut siitäkään apua. Kaveri keksi yhtenä iltana sängyssä ennen nukahtamista Sievin ja heräämisen jälkeen vielä yhden — Ullavan. Kumpikaan ei tullut minun mieleeni, entinen kunta Maaria kyllä. Sievin ja Ullavan kohtalo oli sama kuin Auran, ei dekkareita, ei romaaneita, ei elämäkertaa, eikä edes tunnettua runoilijaa.

Eilen illalla myöhään tajusin,, että en ollut tarkistanut vielä entisten kuntien listaa. Sieltä löytyikin Impilahti. Miten olin sen unohtanut? 

Impilahti sijaitsee Laatokan-Karjalassa Laatokan pohjoisrannalla. Kunnan nimi olisi kyllä pitänyt muistaa, sillä olen reilun vuoden sisällä lukenut useammankin Pentti Saarikosken kirjoittaman tai hänestä kertovan kirjan. Saarikoski (1937-1983) oli yksi kuuluisimmista impilahtelaista. Toinen kuuluisuus oli Taina Elg, josta tuli Suomen ensimmäinen Hollywood- ja Broadway-tähti. Nykyisin tunnetuin impilahtelainen taitaa olla Jorma Saahko, joka tunnetaan Lotta-Sofia Saahko pappana Youtubesta ja Lotta-Sofia Saahkon kirjoista, eritoten Papan kanssa kahvilla -kirjasta. 

Taisin kuulla ensi kerran Impilahdesta, kun kävin Outokummussa haastattelemassa yhtä martta-konkaria 2003 kevättalvella. Hän oli syntyjään impilahtelainen. Rouvan kodinhoitaja oli valmistanut vieraalle impilahtelaista kaurakiisseliä. Myönnän, että sen harmahtava väri ei yhtä houkutellut, mutta haastattelukeikoilla ei nirsoilla, joten eikun maistelemaan. Heti ensimmäinen lusikallinen vei kielen mennessään. Jälkeenpäin olen välillä jopa kaivannut sitä. Kaurakiisseliä oli yksi Impilahden perinteikkäimmistä/ ainutlaatuisimmista ruuista. Se maistui aavistuksen sitruunaiselta happamuutensa vuoksi. Mitään yhtä ainutlaatuista en ole maistanut, mutta eipä ole tullut kokeiltua itse. 

Myöhemmin selailin ja kiinnostavimmilta kohdin luin töitä varten kaikki luovutetun Karjalan pitäjäkirjat, mitä Mikkelistä löysin. Keräsin niistä marttayhdistysten tietoja. Impilahteenkin tutustuin. 

Impilahden isoin kylä oli Pitkäranta, missä ennen sotaa asui parituhatta ihmistä. Koko kunnassa asukkaita oli hieman alle 13000, eli likimain saman verran, mitä Kankaanpäässä tai Lapualla nykyisin. Jos ajatellaan nykyistä Kankaanpäätä, Pitkärannassa oli tuolloin enemmän asukkaita ja teollisuutta kuin Kankaanpään Honkajoella nykyisin. Pitkärannasta kuulin ensimmäisinä Mikkelin vuosinani, sillä yksi marttatuttavani Kuopion suunnalta kävi siellä talkoissa jokaisella lomallaan. En osannut kyllä yhdistää Pitkärantaa Impilahteen silloin. Jorma Saahko on muuten kotoisin nimenomaan Pitkärannasta.

Kuvat: Esimerkki 1900-luvun alun vauraammasta kodista, Impilahti Kirkonkylä ; Valokuva Impilahden Kirkonkylän nimismies Bruno Soldanin ja Hilma Soldanin kodin salista vuodelta 1904, Museovirasto. 

vanha rantamökki, Backman, Impi , kuvaaja 1890–1899, Museovirasto. 

Laila Hietamiehen (myöhemmin 2000-luvulla Laila Hirvisaari) vuonna 1986 aloitetussa Laatokka-sarjassa yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana läpi sarjan on Impilahti. Muita paikkoja on m. Valamo, Sortavala, Pietari ja Moskova. Sarjaan kuuluu kirjat: Pilvissä taivaanlaiva, Maan kämmenellä, Valamon yksinäinen, Jäiden soitto, Valkeat yöt ja Valoa kohti. 

Ensimmäisessä kirjassa eletään 1910 tienoilla ja kirjan keskeisin päähenkilö, Vuokiniemestä kotoisin oleva Eeva Maria on jäänyt leskeksi vauraaseen taloon. Tytär Katri on aikuistumassa, poika Johannes on teini-iässä. 

Toinen kirja palaa päähenkilöiden nuoruuteen, 1890-luvulle impilahtelaisessa ortodoksikylässä. Päähenkilöinä on kolme nuorta: Eeva Maria (=Maša), veljensä Petja (=Nikolai) ja Petja ystävä, Mašan rakastettu Mitja (Dimitri), joiden kohtalot kietoutuvat yhteen. Herkkä, pohdiskeleva ja hengellinen Mitja sekä kunnianhimoinen ja määrätietoinen Petja kasvavat ystävinä, mutta heidän luonteensa ovat hyvin erilaiset. Lähistöllä oleva Valamon luostari houkutella Mitjaa jo nuorena. Mutta Eeva Marian ja kahden miehen välille syntyy jännitteitä, mm. uskonnon vuoksi. Petjalla on säpinää Palakan (=Anna) kanssa, joka on perheineen yksi loppukirjojen päähenkilöistä. 

Hiukan lukemista häiritsi nimien vaihtuminen, mutta selviää siitä. 

Kolmannessa osassa ollaan päästy ensimmäiseen maailmansodan aattoon, vuoteen 1913 saakka. Se, mikä jäi kesken ensimmäisissä kirjoissa kohdataan nyt. Yhtenä tapahtumapaikkana tässä kirjassa on Krasnostokin nunnaluostariin Puolan rajalla. 

Neljäs kirja kattaa ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan. 

Tänne asti en ole lukemiselta ehtinyt milloinkaan minkään muunkaan kirjan kanssa, eli siihen, miten itsenäistyminen ja sisällissota koettiin nykyisen rajan takaisessa Karjalassa. Itsekin olen tuosta vähän yllättynyt, sillä ainoa, mitä olen asiasta lukenut on Terijoelta, missä iso osa huviloista jäi tyhjilleen kun rajamuodollisuudet Terijoen ja Neuvostoliiton välisellä rajajoella alkoivat.

Viidennessä kirjassa yritetään sopeutua muutoksiin 1920-1930-luvulla. Viimeinen kirja alkaa 1930-luvun lopusta ja jatkuu evakossa nyky-Suomen rajojen sisällä mm. Uudessa Valamossa. 

Tämä sarja kertoo täysin erilaisen karjalaisen tarinan kuin aiemmin samalta aikakaudelta lukemani kirjat. Esimerkkinä kivennapalainen Unto Seppäsen Iloisten ukkojen kylä, jonka pääosissa on Kivennavan lukuisat vossikkakuskit, jotka mm. kuljettivat huvilalaisia kyläilemään ja juhlimaan toistensa luo pitkät kesäpäivät ja -yöt tai lukuisat kuvaukset terijokelaisesta huvilaelämästä, missä vossikkakuskeille riitti töitä pilvin pimein kuten Kivennavallakin. Aiemmin olen kirjoittanut rajan takaa ainakin Jaakkimasta.

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Maarianhamina - Pohjolan pienin metropoli

Aurinko, meri ja pikkukaupungin viehätys sekä ruotsinkielen mukanaan tuoma eksoottisuus vei meidät aikanaan yläasteen luokkaretkelle Maarianhaminaan. Bussin takalasissa oli kyltti: 🎵 On ihanaa olla rappiolla 🎵. Siellä puhuin ensi kertaa ruotsia ostaessani hostellista postikortteja kotiin ja kirjekaverille lähetettäväksi. Sen jälkeen olen viettänyt pariin otteeseen siellä muutaman päivän elokuussa. Ja viimeisen 30 vuoden aikana päättänyt pyhästi, että ensi vuonna käyn Ahvenanmaalla. Taitaa jäädä käymättä tänäkin vuonna, vaikka geokätköilyssä siitä saisi uuden maan tilastoihin.

Maarianhamina esiintyy yllättävän harvoin kirjoissa, vaikka kaupungissa olisi potentiaalia monentyylisiin kirjoihin. 

Vanhana satamakaupunkina se tarjoaa puitteet purjelaivaromantiikkaan ja porvarisukujen charmiin. Itsekin olen pari kertaa kävellyt Pommerin kannella ja ihaillut Tall shop racen isoja purjelaivoja. 

Pienillä paikkakunnilla on etunsa myös dekkarimaailmassa kun vieraat tunnistetaan helposti kanta-adukkaista, ja turistit tuovat oman lisänsä paikalliseen rakkauselämään. 

Omaa hallintolaitostakin on sen verran, että myös poliittisia trillereitä sinne voisi sijoittaa, sillä Maarianhamina on kooltaan ja asukastiheydeltään verrattavissa Pietarsaareen, muttaitsehallinto tuo omat erityisleimansa hallintoon.  

Alueella olisi siis potentiaalia, tai niin sitä ainakin manner suomalaisena kuvittelisi. Aika huonosti kirjailijat ovat kaupungin huomanneet — eikä kyse ole tänään edes naiskirjailijoista, sillä molemmat sukupuolet loistavat poissaolollaan suomenkielisillä kirja markkinoilla yhtäläisesti.

Viime aikoina sentään on ollut yksi löyhästi kirjoihin liittyvä ilouutinen. Agatha Christien kirjoissa esiintyvä Hercule Poirotin ystävä, rouva Ariadne Oliver kirjoittaa kirjoissa dekkareita omenoiden syönnin lomassa. Noiden kirjojen päähenkilö Sven Hjerson asuu Suomessa. Muutama vuosi sitten Hjersonista tehtiin tv-sarja, joka sijoitti Hjersonin Maarianhaminaan. Siellä myös kuvattiin suuri osa ulkoilmakuvauksista. 

Ainakaan vielä Oliverin kirjoittamia kirjoja kuten The Lotus Murder, The Cat It Was Who Died ja The Woman in the Wood ei ole julkaistu. Itse pitäisin sitä kuitenkin mahdollisena, sillä Agatha Christien perikunta on aiemminkin antanut oikeuksia Christien kirjasarjojen jatkamiseen, joten uusikin sarja sopisi samaan pirtaan. 

Päätin viimetipassa siitä, että jatkan  naisten viikolla Kuntasarjaani naisten nimiin perustuvilla kunnilla. Niinpä en ehtinyt hirveän montaa kirjaa lukea tätä viikkoa varten. 

Kuvat: 

s/v Pommern. Rakennettu vuonna 1903. Kotipaikka Maarianhamina, Museovirasto. 

Maarianhaminan kaupungintalo

Bonin, Volker von, kuvaaja, Museovirasto. 

Maarianhaminan kylpylaitos, Ståhlberg, K. E., kuvaaja 1890–1899, Museovirasto. (En ole sarjaa katsonut, mutta on listalla ensi syksyn lomalle. Ainakin yhdessä jaksossa kuulemma ollaan kylpylässä, mutta ne kylpyläkuvat on Ruotsista). 

Koska aiemmilta vuosilta muistan Maarianhamina mainitun vain Sally Salmisen Katriinassa, ja kenties yhdessä maailmanympäripurjehduksesta kertovassa kirjassa, (jonka nimeä en edes muista), oli pakko lukea edes yksi kirja. 

Naiset ovat tämän viikon keskiössä, joten  valitsin kurjailijaksi Iris Lindholmin. Se sopi mainiosti, sillä taas oli pieni dekkarinkaipuu elimistössä, vaikka juuri luin yhden. 

Snälla bli min on Lindholmin esikoisdekkari ja ilmestyi 2023. Lindholmin kirjoja ei ole vielä käännetty suomeksi, joten kuuntelin (ja välillä luinkin) kirjan ruotsiksi. Kirja aloittaa Ålandsmorden-sarjan. 

Kirjan päähenkilö on kampaajayrittäjä Agnes. 

"Agnes painaa radiokanavaa vaihtavaa nappia ja hengittää ulos, kun autossa soi klassinen rock-kappale. Hän hyräilee tutun melodian tahtiin ja tuntee mielialansa hitaasti paranevan. Traktori väistää vasemmalle ja liikenneruuhka katoaa yhtä nopeasti kuin se oli muodostunutkin. Hetkessä hän on perillä ja ajaa pienen, turkoosin Opel Kadettin vuodelta 1970 tavalliselle pysäköintipaikalleen torin viereen.

Ennen kuin hän nousee autosta, hän vilkaisee taustapeiliin. Agnes hymyilee tyytyväisenä nähdessään, että lyhyt, vaalea sivu on täydellisesti aseteltu, eikä hiuskarvakaan ole paikoillaan. Apukuskin paikalta hän kaivaa esiin käsilaukkunsa, joka sisältää pääasiassa kalliita meikkejä ja lukitsee auton. Agnesin äiti huomauttaa usein, että hän on turhamainen, mutta se ei ole koko totuus. Hänen ulkonäkönsä on asia, johon hän voi vaikuttaa, ja se antaa hänelle mielenrauhaa. Se auttaa häntä selviytymään arvaamattoman äitinsä, ärtyisän isänsä ja sen tosiasian kanssa, että useimmilla hänen ystävistään on lapsia, kun taas hänellä itsellään ei ole ollut edes vakavaa poikaystävää yli kolmeen vuoteen.

Kun hän näkee kampaamon viehättävän kävelykadun laidalla, hän täyttyy ylpeydestä. Hänen yksityiselämänsä ei ehkä ole niin merkityksellistä kuin hän toivoisi, mutta ainakin hän on luonut tänne jotain upeaa. Hän hymyilee muistellessaan aikaa, jolloin hän ja hänen liikekumppani Cajsa Lind sai avaimet rähjäisiin tiloihin ja vietti useita viikkoja purkaen vanhoja tapetteja ja maalaten tiloja pastelliväreillä. He vapisivat odotuksesta, kun he vihdoin saivat ripustettua kyltin, jossa luki kultaisin kirjaimin Curl me crazy sisäänkäynnin yläpuolelle. Viisi vuotta myöhemmin salongilla on vakaa ja jatkuvasti kasvava asiakaskunta. Agnes avaa oven ja huutaa sisään, mutta ei saa vastausta... ." (oma käännös) 

Ensin kirjassa katoaa nuori, Ruotsissa opiskeleva maarianhaminalainen tyttö, myöhemmin hänet löydetään kuolleena. 

Katoaminen ei herätä heti huolta, kerrankin sitä nuori viettää yönsä muualla kuin kotona. Maarianhamijalaisella kesäyöllä on charminsa... Itsekin luokkaretkellä nukuimme isolla porukalla samassa huoneessa, vaikka käytössä olisi ollut neljän hengen huoneita. On vaikeaayt malttaat jättää hetki ja kömpiä omaan sänkyyn kun tietää, että toista samanlaista iltaa ei koskaan tule.

Agnes kuulee ammattinsa puolesta kaikenlaista, sillä ihmiset ovat usein avoimia kampaajalleen. Niinpä ei ole ihme, että Agnes vähitellen ajautuu tutkimaan murhaa. 

Viime aikoina minua on enemmänkin naurattanut amatöörietsivien käynnit vaarallisissa paikoissa. Usein se tapahtuu kliseisesti kuin kuolemaa uhmaten ypöyksin, ja joskus jopa ilman kännykkää. Pahimmillaan nainen on viimeisillään raskaana tai kotona odottaa pieni lapsi, jonka isä huutelee maailmalla, kuten esimerkiksi Eevi Mantereen uusimmassa dekkarissa. (Milloin olen alkanut käyttää inhoamaani sanayhdisyelmää 'kuten esimerkiksi'? Käytänköhän sitä usein? Tähän se kyllä mielestäni sopi, vaikka molemmat sanat tarkoittavat samaa asiaa.)

"Hän nousee seisomaan ja tajuaa, kuinka pimeää on tullut. Puut kohoavat hänen ympärillään kuin tummat, pitkät varjot ja hänen pulssinsa kiihtyy. Läheltä kuuluva nariseva ääni säpsäyttää hänet ja hän tuntee paniikin hiipivän lähelle. Oliko täällä ketään muuta? Oliko tappaja palannut rikospaikalle? Hän hiipii takaisin polulle mahdollisimman hiljaa pitäen päätään pystyssä. Kun hän on taas polulla Hän juoksee pois valaistulta metsäpolulta niin nopeasti kuin pystyy." (oma käännös) 

Kirja on ohut, joten kovin suurisuuntaista poliisitutkinnan seuraamista kirjalta ei kannata odottaa. 

Poliisityön kuvailulle ei jää aikaa, sillä kirjassa on myös intiimimpää tunnelmaa. 

" Hänen huulensa painautuvat pehmeästi hänen huuliaan vasten ja hän jäykistyy. Aluksi hän ajattelee lyövänsä miestä tai ainakin perääntyvänsä ja nuhtelevansa tätä, mutta yllätyksekseen hänen kehonsa reagoi itsestään. Hänen kätensä kietoutuvat miehen hiuksiin ja hän vastaa suudelmaan suurella innolla. Hän kääntää päätään ja alkaa sen sijaan suudella hänen kaulaansa.

"Mutta minähän hikoilen", hän protestoi.

"Minua ei kiinnosta", hän kuiskaa huulet ihoaan vasten.

Vaimea voihkaisu pääsee hänen huuliltaan. Mies hymyilee tyytyväisenä ennen kuin nostaa hänet ylös. Heidän huulensa kohtaavat jälleen, kun mies kantaa hänet makuuhuoneeseen. Mies antaa hänen pudota takaisin pehmeälle patjalle ja vetää  sitten pois villapaitansa ja heittää sen lattialle." (oma käännös) 

Odotin kirjalta hieman enemmän Maarianhaminaan, vaikka bongasinkin muutamia paikkoja. Edellisestä käynnistäni on sen verran pitkä aika, että kaupunkia on rakennettu tässä välissä paljon, nykyaikaisempaa suuntaan. Koko Maarianhamina ei ole mikään Vanha Rauma, missä muutokset katukuvassa ovat pieniä. 

Luen varmasti myös sarjan toisen kirjan Håll er borta, mikä on ilmestynyt 2024. Otan tästä lukukokemuksesta opiksi sen verran, että luen alun E-kirjasta tai kuuntelen alun silmäillen samalla tekstiä, niin kirjanympäristö ja ihmiset tulee tutuksi paremmin. Tässä kuuntelin alun, mutta jouduin palaamaan siihen uudestaan myöhemmin e-kirjan puolelle. 

Syynä saattoi olla kyllä sekin, että lukija oli uusi. Vaikka lukijasta, Gunilla Leiningistä, tuli oitis toinen lempilukijani ruotsiksi Mirja Turestedtin rinnalle, kesti aikansa päästä hänen äänimaailmaansa. Viime aikoina en ole kovin usein kuunnellut mitään ruotsiksi, joten korva ei ole rutinoitunut. 

Kirjan tekstissä ei ollut vaikeita sanoja. Vain olankohautus-sanan jouduin kääntämään, joten rohkenen suositella kirja myös harvemmin ruotsia lukeville/kuunteleville. Itse kuuntelin kirjan nopeudella 1.2. Suomeksi kuuntelen nykyisin 1.4 nopeudella. 

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Loviisa - pieni kaupunki suuria elämyksiä

Loviisasta tulee ensiksi mieleen ydinvoimalat ja Wanhat talot - tapahtuma. Myös Loviisan joulun näkeminen  on houkutellut, mutta Mikkelin vuosina en koskaan päässyt oman matkailualan työn vuoksi ja Porista on liian pitkä matka. Onneksi voi kävellä Vanhassa Raumassa ja kuvitella itsensä muualle. Ydinvoimaloitakin näkee lähempänä 🙃. Loviisan Wanhat talot oli ensimmäinen avoimien talojen tapahtuma, josta kuulin vajaa 20 vuotta sitten. Nykyisin niitä on useammissakin kohteissa, esimerkiksi Uudessakaupungissa ja Porin Kuukkarin (6. osa) kaupunginosassa. 

Lastenkirjoja tulee luettua ihan liian vähän. Loviisalainen kirjailija Elisabet Aho oli uusi tuttavuusn minulle. Aho on luonut lastenkirjasarjan, minkä tapahtumapaikkana on Loviisa. Se onkin itselleni aivan uusi kirja kaupunki. 

Kirjojen Helmi, salaperäinen tyttö, Kuka on Joonatan ja Mitä nyt, Eetu tapahtumapaikkana on kokonaan Loviisa. Vappu ja Annika kummi(tus)koulussa tapahtuu osin naapurikunnassa.

Kuvat: Loviisa Nykulla. Jatulintarha. Seppä, Johanna, kuvaaja, Museovirasto

Loviisa; hihamerkki, matkailumerkki, 

Helsingin kaupunginmuseo. 

Loviisa, Svartholman linnoitus, linnoituksen restaurointityömaa Peltonen, Karim, kuvaaja 1996, Museovirasto. 

Mainittakoon tässä myös, että bongasin Loviisasta muutamia miesten kirjoittamia kirjoja, joiden tapahtumat pyörivät ydinvoimalan ympärillä. Niistä saatan kirjoittaa joskus myöhemmin. 

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Inari - Voimakas luonnostaan osa 1

Inarin slogan on Voimakas luonnostaan, ja selkeästi ainakin vetovoimaa on, sillä monet tuttavat käyvät Inarissa vaeltamassa lähes joka vuosi. Itsenäinen kunta se on ollut vuodesta 1881 alkaen.

Inari on sen verran iso, että itse tarvitsin kartan (tekstin lopussa), jotta muistaa kaikki alueet. Inari onkin Suomen isoin kunta, sen maapinta-ala on noin 5% koko Suomen pinta-alasta. 

Koko pinta-ala on niin järjettömän iso, että maapinta-ala ajatellen tarvitaan kaksi Satakuntaa kattamaan Inarin maapinta-ala. 

Jos vesistöt otetaan mukaan tarvitaan koko Satakunta + Sastamala + Ikaalinen + Hämeenkyrö + Punkalaidun, eli likimain koko wanha Satakunnan kokoinen alue, jotta päästään samaan kokoluokkaan Inarin kanssa. 

Välimatkat ovat pitkiä. Lounaasta kaakkoon eli Lismasta Näätämön tulee matkaa noin 240 km, joka taittuu autolla reiluun kolmeen tuntiin. Ei ole ihan helppo matka terveyskeskukseen ym. kohteisiin. 

En ole noin pohjoisessa käynyt koskaan, mutta itselleni tunnetuimpia kohteita kaverien valokuvista ja lukemieni kirjojen mukaan on Saariselän retkeilyalueet (osa Urho Kekkosen Kansallispuistoa), Lemmenjoen kansallispuisto, Saamelaismuseo Siida Inarin kirkonkylässä, Karhun pesäkivi (Suomen suurin tafoni) ja Kuttura, mistä on mainintoja monessa kirjassa. Jälkimmäisen muistan myös tiestä, joka tehtiin hätäaputöinä Urho Kekkosen avustamana. 

Saariselällä on pidetty pari geokätköilyn megatapahtuma, ja toiseen suunnittelin eräänlaista päivämatkaa bussilla. Matka olisi ollut jonkinlainen toisinto . Käytännössä aikaa tapahtumassa käymisen olisi ollut puolisen tuntia pysäkiltä tapahtumaan ja takaisin pysäkille sillä aikaa, kun bussi olisi käynyt Inarin kirkonkylällä kääntymässä. Aikaa bussissa istumiseen yhteensä olisi ollut noin 30 tuntia. Vapaaliputkin olisi löytynyt matkalle, mutta voimia sitten vähemmän. Vuotta aiemmin olisin lähtenyt sumeilematta. Olisin kyllä tuolloinkin matkustanut jalkavaivoista huolimatta, jos tapahtuma olisi ollut syntyymäpäivänäni, mutta jätin väliin kun vierestä vietiin kuten pohjalaistyttöä tansseissa. 

Inarista on kirjoittanut monet kirjailijat. Naiskirjailijoitakin löysin seitsemän sellaista, joita olen lukenut tai kuunnellut. (Mieskirjailijoista on tulossa toinen päivitys myöhemmin. 

Anne Lukkarilan Pentti Lämsä sarjan kakkososassa Inari, ollaan nimensä mukaan Inarissa. Sarjan ensimmäinen osa sijoittui Kemijärvelle. Kirjassa rikostutkija Lämsä saa puhelimeen turistien ruumiiden koordinaatteja ja samaan aikaan Inarissa järjestetään ympäristöseminaari, jonka puhuja ihastuttaa toisia ja vihastuttaa toisia. 

Helena Lönnrothin Ruumis uhri lähteessä -kirjassa toimittaja Johanna Saure lähtee Inariin kansalaisopiston opettajaksi. Kun ruumiita alkaa löytyä, Sauren sulhanen tulee perässä tutkimaan niitä. 

Angeli

Elina Backmanin Ennen kuin tulee pimeää -kirjassa tuttu päähenkilö, podcasteja tekevä Saana Havas, lähtee Angeliin Inariin tutkimaan murhaa. Sarjan aiemmissa osissa ollaan Hartolassa ja Helsingissä, myöhemmissä mm. Mathiljedalissa ja Kotkan saaristossa. 

Saanan miesystävä, rikospoliisi Jan Leino tulee Inariin Saanan jälkeen tekemään rikostutkintaa kadonneesta tytöstä. Nyt kun on hahmottanut enemmän kunnan mittasuhteita, hahmottaa paremmin myös matkamääriä ja aikoja. 

Kuttura

Siiri Magga-Miettinen kertoo elämänkerrallisessa kirjassaan Siirin kirja lapsuudestaan ja nuoruuden lomistaan Kutturan kylässä Inarissa. Kouluajan hän, kuten monet muutkin lappilaiset vietti asuntolassa.  Myös kirjan jatko-osassa, Siirin elämä, käydään Kutturassa, mutta Siiri asuu silloin jo omillaan. 

Kuttura kylässä lomailee ja asuttaa Maggan sukua edelleen.

Kuttura liittyy myös joidenkin muiden Maggojen kirjoihin, esimerkkinä Inga Maggan Puolikas ja  Varjonyrkkeilijä. 

Hammastunturilla etsitään kultaa Inga Maggan Näkymätöntä kultaa kirjassa, missä nuori perheellinen Asser lähtee Rovaniemeltä jokakesäiselle kullanetsintäretkelle, muttei palaa. 

Ivalo

Siina Tiuraniemi Jäämeri. Isän äiti on kuollut Ivalon terveyskeskuksessa. Alkaa automatka Helsingistä Jäämeren rannalle. Kirjassa ollaan kyllä melko paljon nimenomaan matkalla ja vähemmän Ivalossa. 

Inari Fernández in Lapin puheenvuoro - sarjasta löytyy ainakin pari osaa myös Inarista: Ensihoitajat Ivalosta : Jari Sarre ja Piia Kaukovalta sekä Tanssitaiteilija Auri Ahola : Onko Lappia edes olemassa? Jälkimmäinen sijoittuu Muddusjärvelle. 

Kuva Wikipediasta. 

*  *  *  *  *

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. 

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnissa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Kaarina - Paras paikka

Turun kupeessa oleva Kaarina on paras paikka, tai ainakin yksi parhaimmista siinäkin mielessä, että se sijaitsee niin lähellä Turun keskustaa, että olen itsekin sinne kävellyt. Oikein missään muualla en itse siihen pystyisi.

Se lisäksi, että olen kävellyt Turusta Kaarinaan ja geokätköillyt muutenkin siellä tunnistan Kaarinan erityisesti Runo-Kaarina -kilpailusta, joka palkitsee esikoisrunoilijoita vuosittain. 

Yksi kilpailun aikanaan voittaneista on Jenni Haukion kirja Paitasi on pujahtanut ylleni. Kirja olisi tietty pitänyt lukea kauan sitten, sillä kirja on vuodelta 1999 ja olen lukenut muut Haukion kirjat uudehkoina. Vaikka ehtiihän sitä vieläkin ja eikun tuumasta toimeen. Runokirjat ovat usein sen verran ohuita, että kirjan ehtii hyvin lukea illan aikana. 

"Vain minä saan hänen ahvensa maistumaan lohelta."

Palkinnon saadessaan Haukio oli 22-vuotias. Ensirakkauden ja sen hiipumisen ohella kirjassa on lapsuusmuistoja Porista mm. Kirjurinluodolta ja Yyterissä. 

Joistain luontokuvista tulee mieleeni aasialaisten runojen kielikuvat, mutta tämä on selkeästi kuitenkin kotimainen kirja. 

Kirjassa vilahteleekin lavatanssit, keltainen sadetakki josta tulee aina ensin mieleen Rukka, jonka tehtaanmyymälästä 1980-luvun lopussa itse ostin ensimmäisen sadeasuni, tosin sinisen sekä punaisen pyöräilyviitani. Kaveri osti keltaisen. 

"Tänä kesänä omenapuut kukkivat vain itselleen..."

Runo johti ajatukseni oitis omena kukkien aikaan 2019 tehtyyn retkeen Kuusistonlinnan raunioille. Olen käynyt siellä kerran aiemminkin 1990-luvun lopulla, ja se onkin yksi Kaarinan hohdokkaimmista paikoista. 

Ei vähiten siksi, että romaanissa, jota kirjoitin Haukion kirjan ilmestymisen aikoihin, käytiin piknikillä linnan raunioilla eränä kuutamoisena yönä. (Kirja ei valmistunut, eikä tule ilmestymääänkään koskaan, mutta kirjoittamiskokemus oli hieno). 

Kuusiston katolinen piispanlinna (1200/1300-luvulta vuoteen 1528)oli aikanaan Suomen edistyksellisin rakennus. Sieltä löytyi m. ikkunoita, eräänlainen keskuslämmitys, esimerkillinen hyyötypuutarha ja Suomen ensimmäinen sisävessa. 

Yksi linnassa asuneista piispoista, Maunu Olavinpoika Tawast (piispana 1412-1450) oli setäni 16 sukupolven takaa isän äidin kautta. Voin hyvin kuvitella kuinka esi-isäni Jöns Tawast, Maunu veli, poikkesi Paraisilta veljensä luo linnaa ihmettelemään. Jöns ehti varmasti kuulla ennen kuolemaansa myös sen, kuinka velimies oli perustanut Naantaliin Birgittalaisluostarin. 

Kuusiston linnan päällikkö Sten Balk on toinen Kaari Utrion Uhritulet-romaani päähenkilöistä. Kirja sijoittuu aikaan ennen Maunu Tawastia, vuosiin 1386-98 ja Balk on piispa Bero Balkin veli. Kirjan ykköspäähenkilö on porvaristyttö Judit, jota riepotellaan välillä mm. Viipurissa. 

Tämänkin kirjan voisi lukea uudestaan. Nuorempana luin kaikki Urtion kirjat uutena. Uhrituulet näkyy olleen viimeinen Utrion romaani jonka olen lukenut, mutta en kyllä muista miksi lopetin niiden lukemisen, sillä tykkäsin kaikista. Tästäkin, vaikka muistan kauhistelleeni Juditin kohtaloa. Utrion tietokirjoja olen lukenut myöhemminkin. 

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. 

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjsilijoita joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Kristiinankaupunki - Täällä tunnet eläväsi hieman enemmän

Viikko sitten vietettiin jälleen Kristiinankaupungissa markkinoita. Se on tapahtuma, jonne olen aina halunnut, mutta koskaan se ei ole onnistunut. Muutoin olen käynyt Kristiinassa useammankin kerran. Viimeksi viime kesänä, jolloin retkeiltiin geokaverin kanssa kirjailijan jalanjäljissä. 

Kaisu Tuokko on kirjoittanut mielenkiintoista cozy crime sarjaa kristiinalaisesta toimittajasta. Eevi Mantere en seurassa ollaan kuljettu Kristiinankaupungin katuja jo viiden kirjan verran. Kuudes, Aamun varjot ilmestyy jälleen joulukalenterikirjana joulukuussa. 

Ajallusesti ensimmäiseksi kirjaksi sijoittuu Pimeän hetket, missä Eevi on vielä nuori ja tutustuu Mats Bergholmin, josta tulee myöhemmin poliisi. Kirjan voi lukea/kuunnella myös joulukalenterins tai milloin vaan, kun odottaa jotain 24 päivän ajan.

Sitä seuraa Aamun varjot, missä Mats opiskelee poliisiksi, mutta palaa kotiin joululomalla. 

Kosto, Yksin ja Valhe kirjoissa päähenkilöt toimivat ammatissaan ja ovat tahoillaan parisuhteessa. Kirjojen rikokset ovat sellaisia, joita voi hyvin kuvitella tapahtuvan missä tahansa pikkukaupungissa. 

Uusin, hiljattain ilmestynyt Petos jatkaa rikoksen suhteen samalla linjalla. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kristiinan kesämarkkinoille. Itse en tosiaan ole sinne osunut, mutta sukua siellä on käynyt, esimerkiksi isä oli joskus kauan sitten myymässä siellä mustikoita.

Petoksessa tapahtuu useampiakin petoksia, joista viimeinen paljastuu aivan kirjan lopussa. Kannattaa lukea itse. 

Olen tykännyt sarjasta kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin on mukava lukea tapahtumista, joissa ollaan tutuilla paikoilla. Toisekseen Eevi Mantereeseen on helppo samaistua, paitsi niihin kohtiin, jossa hän lähtee ehdoin tahdoin yksin paikkoihin, mihin en itse lähtisi edes kaverin kanssa. Mutta sellaisiahan tarinat ovat. Ilman rohkeutta ei synny sankareita. 

Kirjojen tapahtumapaikat kuljettavat asiasta kiinnostuneen kaupungin kivoimpien nähtävyyksien luo, mutta ei mielestäni vaivoiksi asti. Itse en ole kokenut kirjoja mitenkään kaupungin matkailumainoksena. Enemmänkin kaupunki itse on yksi päähenkilöistä samaan tapaan kuin vaikka Reijo Mäen Turku tai Seppo Jokisen Tampere. 

Kävimme vuosi sitten kesäkuussa neljän kirjan tapahtumapaikoilla. Ruumiita emme nähneet. Tällä kertaa ihailimme kirkkoja vain autosta käsin sekä tuulimyllyn luota mäeltä, sillä molemmissa olemme käyneet pari kertaa aiemmin. 

Raumalainen Kitugränni on entuudestaan tuttu, mutta kävelimme nyt ensi kertaa Kissanpiiskaajan kujalla. Satakuntalaisen olen tietty sitä mieltä, että Kitugränni on kapeampi, mutta kauneudessa Kissanpiiskaajankatu vei voiton. Kissojakin nähtiin. 

Mertakin käytiin ihailemassa tällä kertaa muuallakin kuin sillanpielen kahvilassa, missä vanhasta huoltoasemasta oli sitten viimekäynnin tehty todella viihtyisä. Onneksi Kristiinaa on matkaa sen verran paljon, että si ne ei pääse usein. Jos asuisin lähellä, se olisi kantakuppilani. 

Kävimme siis katsomassa myös rantakallioita, missä nuoret viettivät yhdessä kirjassa kesäyötä. 

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kaupungeissa naiskirjailijoiden seurassa. Aiemmilta vuosilta löytyy mm. tällä viikolla nimipäiväänsä viettävien porilaisten naiskirjailijoiden lista. 

Belgarionin taru

Mitä olisi kesäiset hellepäivät ilman hyviä ja pitkiä kirjasarjoja.... Aloitan tänään muistelemalla, kuinka väärin voi kuulka tutun laulun sanat, kuten Movetronin Flavion: 

 🎶Oi Garion, sä muistatko mun nimen vielä... 🎶 

No, ei ollut ihan Garion, mutta onneksi tuota väärin kuulemista sattuu vähän kaikille. Itse luin ensimmäiset fantasiakirjat samoihin aikoihin kun kuuntelin Movetronia kasetilta kurssimatkoilla autossa.

No sattuuhan sitä. Etenkin, kun yksi useammin lukemani kirjasarja on David Eddingsin  Belgarionin taru. Olen lukenut sarjan ainakin kymmenen kertaa, luultavasti useamminkin. Kaikki 10 kirjaa ja useamman kerran myös päävelhojen omat tarinat.

Lempihahmoni kirjassa on Drasnian prinssi Kheldar eli Silkki. Garionin paras ystävä, kauppias, poliitikko joka ei missään nimessä halua valtaan, vakoilija, mestarivaras, jolle raha on kuitenkin enemmän leikkikalu kuin tavoiteltava asia. Hyvin koulutettu ja sivistynyt mies, joka on kotonaan melkein kaikkialla. En usko, että hänen seurassaan olisi koskaan tylsää. 

Kirja alkaa Sandrialaiselta maatilalta. Kun Garion vihdoin on tavannut Silkin, heistä tulee ystäviä, vaikka suhde on enemmänkin kuin opettavaisen isoveljen ja pikkuveljen. Silkki opettaa jossain vaiheessa mm. Sandrian kuninkaiden historiaa. Pitkään ja hartaasti vaaleilla valittu kuningas oli maanviljelijä, joka viljeli nauriita.

Siitä tulee mieleeni Samuel Butlerin sanonta: 

"Rappeutunut aatelinen on kuin nauris - senkin paras osa on maan alla." 

Tosin Sandrian tapauksessa kuningas ja aatelisto sivistyivät sukupolvien myötä myös kirjaviirauden alalla. Eikä kuningassukua taidettu edes moittia, sillä Sandran kansa on varustettu runsaalla talonpoikaisjärjellä. 

Maatilalta alkaa seikkailu, jonka aikana taivalletaan kilometri jos toinenkin käyden läpi kaikki Rivan yliherruudessa olevat kuningaskunnat ja ruhtinaskunnat, sekä vieraillaan tietysti myös pahuuden vallassa olevissa naapurimaissa.

Matkaan lähdetään vetämällä naurisvankkureita. Välillä ratsastetaan, sauvotaan ruuhella rämeitä ja seilataan isoilla purjeveneillä. 

Samalla kun eletään nykyhetkeä, muistellaan sopivasti menneitä ja kerrotaan tarinoita.

Nuori sankari ei luonnollisesti tiedä mitä on tulossa, vaikka muille se on selvää. Matkalla yövytään naurisvankkureita, metsäleireissä ja linnoissa. Samalla kootaan täyteen kaikki ennustuksissa mainitut henkilöt, joista osa jää mukaan seikkailemaan vain muutaman kirjan ajaksi, mutta kaikilla on kuitenkin merkittävä rooli lopullisessa lopputuloksessa. Myös sillä huutelijalla, joka sai Rivan kuningattaren vihaiseksi ja samalla poisti puhekammon. 

Matka on rankka ja seikkailu kestää vuosia, velhojen osalta vuosisatoja. 

Kunnon fantasiasta löytyy velhojen ohella ritareita. Niin tässäkin. Muodonmuutoksiakin esiintyy: tässä sarjassa pääasiassa susia ja lintuja. Myös hevoskuiskaaja, shamaani, puhuvia norppia ym. esiintyy. Meinasin sanoa, että keijuja ei ole, mutta Tammimetsän puukansa kyllä muistuttaa keijua. Metsissä vilahtelee villisikojen ja varjomiehen ohella peikkoja, lihaa syöviä hevosia, lohikäärme, jumala joka on surun murtama ja paljon muuta.

Mutta parhaat muodonmuutokset ja muuvit tekee mielestäni suosikkini Drasnian prinssi Kheldar, tuttavallisemmin Radek Boktorilainen tai vaikka Ambar Kotulainen.  Mies joka ilkkuu muiden rakastumisia, mutta rakastaa salaa mahdotonta kohdetta, setänsä vaimoa, joka on kuningatar. 

”Jonain päivänä, prinssi Kheldar, sinä rakastut”, kuningatar sanoi hieman hymyillen, ”ja kaksitoista kuningaskuntaa seisovat ympärillä ja hihittelevät tuon pahamaineisen poikamiehen tuhon johdosta.”

Maailma pelastuu kuten kaikissa kunnon taruissa, mutta miten, se jokaisen täytyy lukea itse. Ja luonnollisesti, sankari on saava perinteisen palkintonsa, suloisen mutta kipakan vaimon. Ja yllättäen se tapahtuu jo alkupään kirjoissa, eikä vasta viimeisessä. 

Kirja sarja jakaantuu kahteen eri osaan: Belgarionin taruun ja Mallorean taruun. Jälkimmäistä en suosittele aloitettavaksi ilman että on lukenut edellisen, vaikka varmasti siitäkin pääsee tarinaan mukaan. Yhteensä sarjassa on 5+5 kirjaa. 

Sen lisäksi on Belgarath : velhon tarina sekä Polgara : velhottaren tarina ja Rivan aikakirjat, jotka kertoo tarinan taustalla olevista tarinoista, joita kirjasarjassa esittää Belgarath-velho ja niitä on myös kirjojen alussa. Jälkimmäistä en muista koskaan lukeneeni, vaikka se löytyykin kirjahyllystäni. Muistelen että se sisältää myös karttoja. 

Olen lukenut sarjaa suomeksi ja kuunnellut englanniksi. Kummassakin on hyvät puolensa. Uusissa äänikirjaversioissa kirjojen kannet on mielestäni tylsähköjä. Vanhat kirjojen kannet ovat paljon mielikuvitusta houkuttelevampia.  

En tiedä miksi juuri tästä sarjasta tuli se, jota olen lukenut eniten, vaikka pidän ehkä kuitenkin enemmän Eddingsin Eleniumin taru - sarjan ritarista ja häntä ohjaavasta velhottaresta, pikku äidistä....puhumattakaan Robin Hobbin Näkijän tarusta, jota olen lukenut sangen monena uutena vuotena katsellen rakettien lentoa ja syöden viimeisiä joulutoffeita.

Tähän sarjaan ei tarvita edes toffeeta. Viikko kaksi ylimääräistä aikaa riittää.