Muumin päivä

Olen televisiota katsoessani pelännyt kolmea asiaa : kauhuelokuvia kuten Alienia ja Hohtoa, käärmeitä ja Muumeja joskus ennen joulua 1972. Omistan hyllyllisen muumimukeja, mutta mitään muumityttöä minusta ei koskaan tullut. Televisiosta olen katsellut piirrettyjä Muumeja muutamia jaksoja 1990-luvun lopulla. Ennen tammikuuta olin lukenut muutaman Muumi-kirjan ja kourallisen Tove Janssonin kirjoittamia tai hänestä kirjoitettuja kirjoja. 

Muumikirjojen suhteen tilanne parani kertaheitolla tammikuisen Ylen Muumit lukumaratonin aikana. Kuuntelin koko maratonin alkusanoista hamaan loppuun saakka, joten nyt olen lukenut kaikki Muumi-kirjat ainakin kerran. 

Maratoni oli sangen vaikuttava, ja näkyy edelleen Yle Areenalla, joten sitä voi suositella edelleen. 

Useampi tunti siinä vierähti, mutta se viikonloppu jäi kyllä erityisen hyvin mieleen. 

Hyviä lukijoita oli kaikki, mutta aivan erityisesti ihastuin pariin, joka luki Tiuhti ja Viuhti osuuden sekä tietty Osmoon ja sen isään. 

Hyvien lukijoiden ohella ihastelin myös itse lukupaikkaa. Siitä oli tehty viihtyisä ja kirjoihin hyvin sopiva. 

Lempikirjani Tove Janssonin tuotannosta on Kuka lohduttaisi Nyytiä. 

Sitä kirjaa käytin yhteen opettajankoulutustehtävään, missä piti pohtia muistaakseni erilaisia oppijoita. Lainasin tuolloin kirjan kaikilla kielillä, mitä löytyi Satakunnasta ja joku taisi tulla kaukolainana pääkaupunkiseudultakin. Jokaisen luvun alussa oli sitaatti kirjasta eri kielellä. 

Toinen kirja, joka on ollut harvoista lukemistani mieleeni, on Muumipapan urotyöt. Viime aikoina Muumi-kirjoja on ilmestynyt useampien kirjailijoiden kirjoittamana. Näistä olen lukenut muutamia pieninä välipaloina raskaampien kirjojen välissä. Kirjojen pituudet vaihtelevat äänikirjoissa vartista reiluun tuntiin. 

Esimerkiksi Johanna Sinisalo on kirjoittanut Ilta saapuu Muumilaaksoon sarjassa Tapahtui Muumilaaksossa -kirjan , Tapani Bagge Muumilaakson aarteet sekä Johanna Davidsson ja Alex Haridi Joulu saapuu Muumilaakson. Jälkimmäisessä kirjassa "joku kamala" (joulu) saapuu Muumilaakson. 

Tove Janssonin elämäkerroista olen lukenut ainakin hänen itsensä kirjoittaman elämäkerroista Kuvanveistäjän tyttären.

Sitä olen suositellut myös kavereille. Kirja kertoo nimensä mukaisesti kuvanveistäjästä ja hänen tyttärestään Tovesta. 

Muista Janssonin kirjoista olen tähän mennessä lukenut Haru, eräs saari, Kesäkirja sekä novellikokoelman Bulevardi ja muita juttuja. 

Monet ovat kehuneet Kesäkirja, mutta jostain syystä Haru oli enemmän mieleeni. 

Tove Jansson tunnetaan yleisesti Muumeista, mutta kirjoitti hän paljon muutakin. Kannattaa kokeilla. 

Mitä tulee sitten niihin pelottaviin muumeihin lapsuudestani, niissä seikkaili ihmiset muumipuvussa, ja jos oikein muistan, ne olivat vieläpä ruotsinkielisiä, joten en ymmärtänyt niistä paljonkaan. Opin jo viiden vanhana kyllä lukemaan, mutta en usko olleeni tuolloin kyllin nopea lukemaan tekstitystä. 

Joten hyvää syntymäpäivää Tove! 

Itse vietin sitä lempi-muumimukini kanssa. 

Klassikkohaaste : Yasunari Kawabata Lumen maa

Heinäkuu ja klassikko kirja, mikä ihana yhdistelmä. Tällä kertaa reissataan Japaniin ja muistellaan vuotta 1958. Tuolloin käännettiin ensimmäinen japanilaisen kirjoittama kirja suomeksi. Kirja oli Yasunari Kawabatan (1899-1972) Lumen maa. Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1968.  

Kaksi ensimmäistä lukemaani japanilaista kirjaa olivat Yasunari Kawabatan Lumen maa ja Junichiro Tanizakin Avain. Ajankohta oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Lukemisesta on niin kauan aikaa, että en muista kumpi oli käsissäni ensin. 

Se, kohta, joka jäi mieleeni jommasta kummasta kirjasta oli seremoniallinen teen juonti. Jo tuolloin mietin, että Japanissa arvostetaan teeseremoniaa edelleen, mutta meillä Suomessa kukaan ei ole tajunnut alkaa arvostaa tapaa, jolla kahvi keitettiin arvostetulle vieraalle tavallisissa maaseudun kodeissa. Pestiin pannu, nopsajalkainen lapsi haki vettä kylän parhaasta lähdevesikaivosta, laitettiin pöytään puhdas pöytäliina ja vieraalle paras kahvikuppi. Kaadettiin kahvia, kursailtiin, mutta otettiin kolmaskin kuppi. 

Lumen maan uusi lukukerta todisti sen, että muistamani teeseremoniaa ei ollut tästä kirjasta. 

Kirja vie lukija lumisen vuoriston kylpyläkaupunkiin Echigo-Yuzawaan Japanissa. Paikka sijaitsee Japanin länsirannikolla, Niigatan prefektuurissa kuumien lähteiden äärellä, missä nykyisinkin käy paljon turisteja. Vuonna 1885 maakunnan pääkaupunki oli väkirikkain koko Japanissa, koska se oli tärkein satamakaupunki ajatellen kauppaa naapurimaihin: Venäjälle ja Koreaan. Nykyään alueen tärkeimmät tuotteet ovat maanviljelystuotteita ja niistä jalostettuja elintarvikkeita. Eniten tuotetaan riisiä, mutta esimerkiksi suurin osa Japanin tulpoaaneista tulee tuolta alueelta. 

"Juna vyöryi pitkästä tunnelista lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikku asemalle..."

Kirjassa eletään noin vuosia 1935-1947.

Kirjan päähenkilöinä on tokiolainen mies, Shimamura ja häneen rakastunut paikallinen geisha Komako sekä kolmantena pyöränä nuori kaunotar, Yoko. 

Miljöönä lumen maassa sijaitseva kylpylähotelli, jonne mies matkustaa säännöllisesti yksin ilman perhettään. Näissä kuumien lähteiden kylpylöissä ei käydä perhekuntina, vaan lähinnä miehet yksin ja paikalliset naiset toimivat seuralaisia.  

Geisha on perinteisesti huippukoulutettu nainen joka osaa täydellisesti kaiken seurusteluun ja viihdyttämiseen liittyvän, mutta ei ole seksityöläinen. Kurtisaani saattoi olla myös koulutettu taiteiden osalta, mutta kurtisaanin kimono obi solmittiin kiinni edestä, koska se avattiin usein, geishan selkäpuolelta, koska se avattiin vasta yöksi. 

Länsimaissa geishan ja kursisaani ero on hämärtynyt ja syynä on myös se, että toisen masilmansodan myötä myös geishoilla meni huonosti, ja monet heistä alistuivat amerikkalaisten sotilaiden viihdyttäjiksi myös sänkypuuhissa. Itselleni on vaikea kuvitella, että amerikkalaiset sotilaat olisivat maksaneet illasta toiseen teeseremonioista tai shamisen/koton/kokyūn/bambuhuilun soiton kuuntelusta, niin hienoja kuin ne ovatkin, ja kielimuuri esti runoudesta keskustelun. 

Itse epäilin käännös virhettä, sillä kirja on käännetty englannin- ja saksankielisistä käännöksistä, mutta Komako on käsittääkseni kuitenkin myös Kawabatan alkutekstissä nimenomaan geisha. 

Minun piti lukea ennen Lumen maata Sōseki Natsumen Kokoron (mutta sitten unohdin koko kirjan). Kirja kertoo vanhan ja uuden ajan murroksesta Japanissa - suljetusta feodaaliajasta siirrytään rajat avoimempaan modernimpaan valtioon. Kirjassa eletään meiji-kauden (1868-1912) loppua, 

Lumen maa kuvaa seuraavaa murrosta. Tokio on jo modernisoitunut, mutta vuoristoseuduilla eletään vielä osin vanhaa aikaa. Samurait ovat hävinneet, ja geishatkin ovat katoavaa ammattikuntaa, vaikka eiväthän geishat täydellisesti ole kadonneet vieläkään. Itse olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että vaikka geishakouluja on, on geisha nykyään enemmän ammatti, kuin täydellinen elämäntapa, kuten vielä meiji-kaudella. 

Meiji-kauden geishat olivat koskemattomia, ei ehkä mitään antiikin Rooman Vestan neitsyitä, jotka muurattiin kivimuurin, jos he menettivät neitsyytensä, mutta siveitä joka tapauksessa. Maailmansotien välissä erityisesti kirjan tapahtumapaikan kaltaisella maaseudulla geishojen rooli alkoi hämärtyä. Niinpä Kokorokin on 1930-luvun syrjäisen kuumien lähteiden kylpyläkaupungin onsen-geisha, joiden asema oli huomattavasti monitulkintaisempi kuin kuuluisien geisha-alueiden taiteilijoilla.

Ja Kokoro oli rakastunut. 

"Helmikuun neljäntenätoista pidettiin lintujen karkoittajaisia, Lumen maan lasten juhlaa. Kymmenenä päivän ajan sitä ennen lapset polkevat lunta töppösillään, lohkovat siitä sitten kahden kuutiojalan möhkäleitä ja rakentavat niistä temppelin, jonka lattia on kuusi neliömetriä ja korkeus kolme metriä. Neljäntenätoista päivän illalla he kokoavat perinteiseen uudenvuoden viettoon liittyvät olkiköydet ja tekevät niistä hauskasti roihuvan nuotion temppelin eteen. Koska uuttavuotta vietetään tässä kylässä vasta helmikuun yhdentenätoista, on olkiköysiä vielä saatavissa."

Kirjassa Kawabata kuvailee ihmisten elämää ja tapoja tarkkuudella, joka piirtää tarkkaa mielikuvaa myös meille, jotka emme ole asuneet japanilaisella maaseudulla 1930-luvulla.

" Erään valkoisen seinän vierellä räystään alla teki lumipalloja vuoristohousuinen pikku tyttö, jolla oli yllään punainen flanellitakki, ilmeisesti upouusi. Shimamurasta tuossa näyssä oli syksyn henki."

Sitten sataa ensilumi ja Shimamura alkaa muistella kirjassa kerrotusta hamppukankaasta (oikeasti kyseessä lienee paikallinen kiinannokkonen) chijimi-vaatteitaan, joita valmistetaan vuoristossa talvisin lumiseen aikaan ja käyttää kesäisin. Kankaiden kuitu on niin ohutta, että parhailta kutojilta vaadittiin sorminäppäryyden vuoksi alle 34-vuoden ikää. Sitä vanhempia pidettiin kankeasormisina. 

Kawabatan kieli on jollain tapaa runollista. Sitä on kuvailtu kielikuviltaan haikurunojen kaltaiseksi. Paljon kerrotaan, mutta paljon jätetään myös kielikuvien varaan. Itse olen lukenut 1980-luvulta lähtien melko paljon japanilaisia kirjoja, joten kuvittelen ymmärtäväni kirjaa, mutta silti tuntuu välillä etten ymmärrä. 

Luin pari vuotta sitten Päättymättömän riemun, amerikkalaisen mammuttiopuksen, josta on sanottu, että kirja ei avaudu kerralla ja että vasta sen luettua loppuun, tulee halu lukea se heti uudestaan. Itsellenikin kävi samoin. Tosin yli 60 tunnin ja lähes viikon äänikirjasession jälkeen tuntui, että niin mammuttimaiselle teokselle ei ole aikaa, joten uudelleen lukeminen jäi ja on jäänyt. Toisin kävi vietnamilaiselle Rulle, jonka luin välittömästi uudelleen. Siirryin suoraan viimeiseltä sivulta takaisin ensimmäiselle. Niin taitaa käydä tällekin kirjalle, kun ylihuomenna pääsen taas lukemaan. 

Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta. Linkistä voi katsoa mitä muut lukivat. 

Kiitos. 

Itse olen osallistunut näkökään 31.1.2022 alkaen, paitsi viime vuoden heinäkuussa, jolloin unohdin.

Ristiina - Portti Saimaalle

Naisten viikkoni alkoi Kristiinankaupungista ja päätän sen nimipäivänäni Ristiinaan. Nimenä Ristiina löytyi suomalaisesta nimipäiväkalenterista ainakin vuonna 1858. Ristiinan kunta liitettiin Mikkeliin vuonna 2013, mutta ehdin käydä ennen sitä Ristiinassa useammankin kerran. Ensi kerta oli vuonna 2003, jolloin kävin perheen kanssa risteilyllä Astuvansalmella. Kalliomaalauksistaan tunnetussa kohteessa emme nähneet Astuvansalmen amatsoneja, vaan punaisen, 5000 vuotta vanhan kämmenen jäljen. Saman vuoden marraskuussa kävin Vatikaanissa ja ihailin kirkkoarkkitehtuurin suuruutta ja kauneutta. Marmoria ja kultaa ei ollut säästelty, mutta ristiinalainen kämmenen jälki vei kulttuurielämyksenä voiton. Myöhemminkin siellä on tullut geokätköilyä. 

Kunnan muita nähtävyyksiä on mm. Brahelinnan rauniot. Tämä linnakartano perustettiin Pietari Brahen toimesta 1600-luvulla. 

Annika Erosen Ristiinan enkeli on kolmas osa Hannu Savolaisen rikostutkimuksia esittelevästä sarjasta. Kirjassa Savolainen lomailee uusioperheineen Ristiinassa, mutta pianonvirittäjä Lasse Kankaan kuoleman selvittely on kiinnostavampaa kuin löhöloma perheen parissa. Vaimo ei ajatuksesta tykkää. 

Minä sen sijaan olen tykännyt koko sarjasta. 

Marja-Liisa Kakkonen Kesämökki. En nykyisin juuri lue psykologisia trillereitä, mutta tämä heinäkuun loppuun sijoittuva perintöriita innosti lukemaan. 

Kirjassa sisarukset, jotka eivät juuri ole olleet puheväleissä pariin vuosikymmeneen koko tuvat mokille eikä siinä juuri hyvä heilu. 

Mikkelin vuosina tuli silmäilyä matkailualan työpaikan ohella myös jonkin verran kesäisiä maisemia Etelä-Savossa. Niinpä tuosta Kesämökki-kirjan kannesta tulikin oitis mieleeni yhden samalla alueella työskennelleen tuttavan Kesämökki. Erittäin osuva kansikuva. 

Kollaasi kuvat: 

Maisemakuva kalliomaalauskalliosta. Taskinen, Helena, kuvaaja 1998, Museovirasto. 

Punainen käsi Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalaus (osa) Luukkonen, Ismo, kuvaaja 2001, Museovirasto. 

Brahelinnan kyltti Ristiinassa, Kyytinen, Pekka, kuvaaja 1960–1969, Museovirasto. 

Brahelinnan rauniot. Tirilä, Soile, kuvaaja 2006, Museovirasto. 

*  *  *  *  *

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. 

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kaupungeissa naiskirjailijoiden seurassa. Aiemmilta vuosilta löytyy mm. tällä viikolla nimipäiväänsä viettävien porilaisten naiskirjailijoiden lista. 

Impilahti - ihanainen mielessämme väikkyy

Viikon verran olen jännitänyt kaveri kanssa, mikä lopulta tulee olemaan toiseksi viimeinen naisen nimeen perustuva kunta. Viisi ensimmäistä oli helppoja, samoin seitsemäs, jota tarkoituksella säästin Kirsin päivälle. Ongelmana ei ollut kunnan nimen keksiminen. Heti Kristiinan jälkeen mieleen tuli Aura. Auran ongelmana on, että sieltä ei juuri kirjoja löydy. Viimeistään tässä vaiheessa päätin, että jos seitsemättä kuntaa ei löydy Suomesta, mikään ei estä valitsemasta esimerkiksi Sofiaa. ChatGpt ehdotti myös Janakkalaa, joka sen mielestä oli todella vanha suomalainen naisen nimi. Jos niin oli, en löytänyt vahvistusta asialle, ja ChatGpt itsekin oli sitä mieltä, että keksi sen asian ihan itse. Jotkut tuhat vuotta vanhat nimet kyllä ovat olleet nykypäivän näkökulmasta kummallisia, joten olisi se jonkun naisen nimi joskus saattanut olla Janakkalakin... Ja melkeinhän tuo on Jaana, mutta ei ollut siitäkään apua. Kaveri keksi yhtenä iltana sängyssä ennen nukahtamista Sievin ja heräämisen jälkeen vielä yhden — Ullavan. Kumpikaan ei tullut minun mieleeni, entinen kunta Maaria kyllä. Sievin ja Ullavan kohtalo oli sama kuin Auran, ei dekkareita, ei romaaneita, ei elämäkertaa, eikä edes tunnettua runoilijaa.

Eilen illalla myöhään tajusin,, että en ollut tarkistanut vielä entisten kuntien listaa. Sieltä löytyikin Impilahti. Miten olin sen unohtanut? 

Impilahti sijaitsee Laatokan-Karjalassa Laatokan pohjoisrannalla. Kunnan nimi olisi kyllä pitänyt muistaa, sillä olen reilun vuoden sisällä lukenut useammankin Pentti Saarikosken kirjoittaman tai hänestä kertovan kirjan. Saarikoski (1937-1983) oli yksi kuuluisimmista impilahtelaista. Toinen kuuluisuus oli Taina Elg, josta tuli Suomen ensimmäinen Hollywood- ja Broadway-tähti. Nykyisin tunnetuin impilahtelainen taitaa olla Jorma Saahko, joka tunnetaan Lotta-Sofia Saahko pappana Youtubesta ja Lotta-Sofia Saahkon kirjoista, eritoten Papan kanssa kahvilla -kirjasta. 

Taisin kuulla ensi kerran Impilahdesta, kun kävin Outokummussa haastattelemassa yhtä martta-konkaria 2003 kevättalvella. Hän oli syntyjään impilahtelainen. Rouvan kodinhoitaja oli valmistanut vieraalle impilahtelaista kaurakiisseliä. Myönnän, että sen harmahtava väri ei yhtä houkutellut, mutta haastattelukeikoilla ei nirsoilla, joten eikun maistelemaan. Heti ensimmäinen lusikallinen vei kielen mennessään. Jälkeenpäin olen välillä jopa kaivannut sitä. Kaurakiisseliä oli yksi Impilahden perinteikkäimmistä/ ainutlaatuisimmista ruuista. Se maistui aavistuksen sitruunaiselta happamuutensa vuoksi. Mitään yhtä ainutlaatuista en ole maistanut, mutta eipä ole tullut kokeiltua itse. 

Myöhemmin selailin ja kiinnostavimmilta kohdin luin töitä varten kaikki luovutetun Karjalan pitäjäkirjat, mitä Mikkelistä löysin. Keräsin niistä marttayhdistysten tietoja. Impilahteenkin tutustuin. 

Impilahden isoin kylä oli Pitkäranta, missä ennen sotaa asui parituhatta ihmistä. Koko kunnassa asukkaita oli hieman alle 13000, eli likimain saman verran, mitä Kankaanpäässä tai Lapualla nykyisin. Jos ajatellaan nykyistä Kankaanpäätä, Pitkärannassa oli tuolloin enemmän asukkaita ja teollisuutta kuin Kankaanpään Honkajoella nykyisin. Pitkärannasta kuulin ensimmäisinä Mikkelin vuosinani, sillä yksi marttatuttavani Kuopion suunnalta kävi siellä talkoissa jokaisella lomallaan. En osannut kyllä yhdistää Pitkärantaa Impilahteen silloin. Jorma Saahko on muuten kotoisin nimenomaan Pitkärannasta.

Kuvat: Esimerkki 1900-luvun alun vauraammasta kodista, Impilahti Kirkonkylä ; Valokuva Impilahden Kirkonkylän nimismies Bruno Soldanin ja Hilma Soldanin kodin salista vuodelta 1904, Museovirasto. 

vanha rantamökki, Backman, Impi , kuvaaja 1890–1899, Museovirasto. 

Laila Hietamiehen (myöhemmin 2000-luvulla Laila Hirvisaari) vuonna 1986 aloitetussa Laatokka-sarjassa yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana läpi sarjan on Impilahti. Muita paikkoja on m. Valamo, Sortavala, Pietari ja Moskova. Sarjaan kuuluu kirjat: Pilvissä taivaanlaiva, Maan kämmenellä, Valamon yksinäinen, Jäiden soitto, Valkeat yöt ja Valoa kohti. 

Ensimmäisessä kirjassa eletään 1910 tienoilla ja kirjan keskeisin päähenkilö, Vuokiniemestä kotoisin oleva Eeva Maria on jäänyt leskeksi vauraaseen taloon. Tytär Katri on aikuistumassa, poika Johannes on teini-iässä. 

Toinen kirja palaa päähenkilöiden nuoruuteen, 1890-luvulle impilahtelaisessa ortodoksikylässä. Päähenkilöinä on kolme nuorta: Eeva Maria (=Maša), veljensä Petja (=Nikolai) ja Petja ystävä, Mašan rakastettu Mitja (Dimitri), joiden kohtalot kietoutuvat yhteen. Herkkä, pohdiskeleva ja hengellinen Mitja sekä kunnianhimoinen ja määrätietoinen Petja kasvavat ystävinä, mutta heidän luonteensa ovat hyvin erilaiset. Lähistöllä oleva Valamon luostari houkutella Mitjaa jo nuorena. Mutta Eeva Marian ja kahden miehen välille syntyy jännitteitä, mm. uskonnon vuoksi. Petjalla on säpinää Palakan (=Anna) kanssa, joka on perheineen yksi loppukirjojen päähenkilöistä. 

Hiukan lukemista häiritsi nimien vaihtuminen, mutta selviää siitä. 

Kolmannessa osassa ollaan päästy ensimmäiseen maailmansodan aattoon, vuoteen 1913 saakka. Se, mikä jäi kesken ensimmäisissä kirjoissa kohdataan nyt. Yhtenä tapahtumapaikkana tässä kirjassa on Krasnostokin nunnaluostariin Puolan rajalla. 

Neljäs kirja kattaa ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan. 

Tänne asti en ole lukemiselta ehtinyt milloinkaan minkään muunkaan kirjan kanssa, eli siihen, miten itsenäistyminen ja sisällissota koettiin nykyisen rajan takaisessa Karjalassa. Itsekin olen tuosta vähän yllättynyt, sillä ainoa, mitä olen asiasta lukenut on Terijoelta, missä iso osa huviloista jäi tyhjilleen kun rajamuodollisuudet Terijoen ja Neuvostoliiton välisellä rajajoella alkoivat.

Viidennessä kirjassa yritetään sopeutua muutoksiin 1920-1930-luvulla. Viimeinen kirja alkaa 1930-luvun lopusta ja jatkuu evakossa nyky-Suomen rajojen sisällä mm. Uudessa Valamossa. 

Tämä sarja kertoo täysin erilaisen karjalaisen tarinan kuin aiemmin samalta aikakaudelta lukemani kirjat. Esimerkkinä kivennapalainen Unto Seppäsen Iloisten ukkojen kylä, jonka pääosissa on Kivennavan lukuisat vossikkakuskit, jotka mm. kuljettivat huvilalaisia kyläilemään ja juhlimaan toistensa luo pitkät kesäpäivät ja -yöt tai lukuisat kuvaukset terijokelaisesta huvilaelämästä, missä vossikkakuskeille riitti töitä pilvin pimein kuten Kivennavallakin. Aiemmin olen kirjoittanut rajan takaa ainakin Jaakkimasta.

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Maarianhamina - Pohjolan pienin metropoli

Aurinko, meri ja pikkukaupungin viehätys sekä ruotsinkielen mukanaan tuoma eksoottisuus vei meidät aikanaan yläasteen luokkaretkelle Maarianhaminaan. Bussin takalasissa oli kyltti: 🎵 On ihanaa olla rappiolla 🎵. Siellä puhuin ensi kertaa ruotsia ostaessani hostellista postikortteja kotiin ja kirjekaverille lähetettäväksi. Sen jälkeen olen viettänyt pariin otteeseen siellä muutaman päivän elokuussa. Ja viimeisen 30 vuoden aikana päättänyt pyhästi, että ensi vuonna käyn Ahvenanmaalla. Taitaa jäädä käymättä tänäkin vuonna, vaikka geokätköilyssä siitä saisi uuden maan tilastoihin.

Maarianhamina esiintyy yllättävän harvoin kirjoissa, vaikka kaupungissa olisi potentiaalia monentyylisiin kirjoihin. 

Vanhana satamakaupunkina se tarjoaa puitteet purjelaivaromantiikkaan ja porvarisukujen charmiin. Itsekin olen pari kertaa kävellyt Pommerin kannella ja ihaillut Tall shop racen isoja purjelaivoja. 

Pienillä paikkakunnilla on etunsa myös dekkarimaailmassa kun vieraat tunnistetaan helposti kanta-adukkaista, ja turistit tuovat oman lisänsä paikalliseen rakkauselämään. 

Omaa hallintolaitostakin on sen verran, että myös poliittisia trillereitä sinne voisi sijoittaa, sillä Maarianhamina on kooltaan ja asukastiheydeltään verrattavissa Pietarsaareen, muttaitsehallinto tuo omat erityisleimansa hallintoon.  

Alueella olisi siis potentiaalia, tai niin sitä ainakin manner suomalaisena kuvittelisi. Aika huonosti kirjailijat ovat kaupungin huomanneet — eikä kyse ole tänään edes naiskirjailijoista, sillä molemmat sukupuolet loistavat poissaolollaan suomenkielisillä kirja markkinoilla yhtäläisesti.

Viime aikoina sentään on ollut yksi löyhästi kirjoihin liittyvä ilouutinen. Agatha Christien kirjoissa esiintyvä Hercule Poirotin ystävä, rouva Ariadne Oliver kirjoittaa kirjoissa dekkareita omenoiden syönnin lomassa. Noiden kirjojen päähenkilö Sven Hjerson asuu Suomessa. Muutama vuosi sitten Hjersonista tehtiin tv-sarja, joka sijoitti Hjersonin Maarianhaminaan. Siellä myös kuvattiin suuri osa ulkoilmakuvauksista. 

Ainakaan vielä Oliverin kirjoittamia kirjoja kuten The Lotus Murder, The Cat It Was Who Died ja The Woman in the Wood ei ole julkaistu. Itse pitäisin sitä kuitenkin mahdollisena, sillä Agatha Christien perikunta on aiemminkin antanut oikeuksia Christien kirjasarjojen jatkamiseen, joten uusikin sarja sopisi samaan pirtaan. 

Päätin viimetipassa siitä, että jatkan  naisten viikolla Kuntasarjaani naisten nimiin perustuvilla kunnilla. Niinpä en ehtinyt hirveän montaa kirjaa lukea tätä viikkoa varten. 

Kuvat: 

s/v Pommern. Rakennettu vuonna 1903. Kotipaikka Maarianhamina, Museovirasto. 

Maarianhaminan kaupungintalo

Bonin, Volker von, kuvaaja, Museovirasto. 

Maarianhaminan kylpylaitos, Ståhlberg, K. E., kuvaaja 1890–1899, Museovirasto. (En ole sarjaa katsonut, mutta on listalla ensi syksyn lomalle. Ainakin yhdessä jaksossa kuulemma ollaan kylpylässä, mutta ne kylpyläkuvat on Ruotsista). 

Koska aiemmilta vuosilta muistan Maarianhamina mainitun vain Sally Salmisen Katriinassa, ja kenties yhdessä maailmanympäripurjehduksesta kertovassa kirjassa, (jonka nimeä en edes muista), oli pakko lukea edes yksi kirja. 

Naiset ovat tämän viikon keskiössä, joten  valitsin kurjailijaksi Iris Lindholmin. Se sopi mainiosti, sillä taas oli pieni dekkarinkaipuu elimistössä, vaikka juuri luin yhden. 

Snälla bli min on Lindholmin esikoisdekkari ja ilmestyi 2023. Lindholmin kirjoja ei ole vielä käännetty suomeksi, joten kuuntelin (ja välillä luinkin) kirjan ruotsiksi. Kirja aloittaa Ålandsmorden-sarjan. 

Kirjan päähenkilö on kampaajayrittäjä Agnes. 

"Agnes painaa radiokanavaa vaihtavaa nappia ja hengittää ulos, kun autossa soi klassinen rock-kappale. Hän hyräilee tutun melodian tahtiin ja tuntee mielialansa hitaasti paranevan. Traktori väistää vasemmalle ja liikenneruuhka katoaa yhtä nopeasti kuin se oli muodostunutkin. Hetkessä hän on perillä ja ajaa pienen, turkoosin Opel Kadettin vuodelta 1970 tavalliselle pysäköintipaikalleen torin viereen.

Ennen kuin hän nousee autosta, hän vilkaisee taustapeiliin. Agnes hymyilee tyytyväisenä nähdessään, että lyhyt, vaalea sivu on täydellisesti aseteltu, eikä hiuskarvakaan ole paikoillaan. Apukuskin paikalta hän kaivaa esiin käsilaukkunsa, joka sisältää pääasiassa kalliita meikkejä ja lukitsee auton. Agnesin äiti huomauttaa usein, että hän on turhamainen, mutta se ei ole koko totuus. Hänen ulkonäkönsä on asia, johon hän voi vaikuttaa, ja se antaa hänelle mielenrauhaa. Se auttaa häntä selviytymään arvaamattoman äitinsä, ärtyisän isänsä ja sen tosiasian kanssa, että useimmilla hänen ystävistään on lapsia, kun taas hänellä itsellään ei ole ollut edes vakavaa poikaystävää yli kolmeen vuoteen.

Kun hän näkee kampaamon viehättävän kävelykadun laidalla, hän täyttyy ylpeydestä. Hänen yksityiselämänsä ei ehkä ole niin merkityksellistä kuin hän toivoisi, mutta ainakin hän on luonut tänne jotain upeaa. Hän hymyilee muistellessaan aikaa, jolloin hän ja hänen liikekumppani Cajsa Lind sai avaimet rähjäisiin tiloihin ja vietti useita viikkoja purkaen vanhoja tapetteja ja maalaten tiloja pastelliväreillä. He vapisivat odotuksesta, kun he vihdoin saivat ripustettua kyltin, jossa luki kultaisin kirjaimin Curl me crazy sisäänkäynnin yläpuolelle. Viisi vuotta myöhemmin salongilla on vakaa ja jatkuvasti kasvava asiakaskunta. Agnes avaa oven ja huutaa sisään, mutta ei saa vastausta... ." (oma käännös) 

Ensin kirjassa katoaa nuori, Ruotsissa opiskeleva maarianhaminalainen tyttö, myöhemmin hänet löydetään kuolleena. 

Katoaminen ei herätä heti huolta, kerrankin sitä nuori viettää yönsä muualla kuin kotona. Maarianhamijalaisella kesäyöllä on charminsa... Itsekin luokkaretkellä nukuimme isolla porukalla samassa huoneessa, vaikka käytössä olisi ollut neljän hengen huoneita. On vaikeaayt malttaat jättää hetki ja kömpiä omaan sänkyyn kun tietää, että toista samanlaista iltaa ei koskaan tule.

Agnes kuulee ammattinsa puolesta kaikenlaista, sillä ihmiset ovat usein avoimia kampaajalleen. Niinpä ei ole ihme, että Agnes vähitellen ajautuu tutkimaan murhaa. 

Viime aikoina minua on enemmänkin naurattanut amatöörietsivien käynnit vaarallisissa paikoissa. Usein se tapahtuu kliseisesti kuin kuolemaa uhmaten ypöyksin, ja joskus jopa ilman kännykkää. Pahimmillaan nainen on viimeisillään raskaana tai kotona odottaa pieni lapsi, jonka isä huutelee maailmalla, kuten esimerkiksi Eevi Mantereen uusimmassa dekkarissa. (Milloin olen alkanut käyttää inhoamaani sanayhdisyelmää 'kuten esimerkiksi'? Käytänköhän sitä usein? Tähän se kyllä mielestäni sopi, vaikka molemmat sanat tarkoittavat samaa asiaa.)

"Hän nousee seisomaan ja tajuaa, kuinka pimeää on tullut. Puut kohoavat hänen ympärillään kuin tummat, pitkät varjot ja hänen pulssinsa kiihtyy. Läheltä kuuluva nariseva ääni säpsäyttää hänet ja hän tuntee paniikin hiipivän lähelle. Oliko täällä ketään muuta? Oliko tappaja palannut rikospaikalle? Hän hiipii takaisin polulle mahdollisimman hiljaa pitäen päätään pystyssä. Kun hän on taas polulla Hän juoksee pois valaistulta metsäpolulta niin nopeasti kuin pystyy." (oma käännös) 

Kirja on ohut, joten kovin suurisuuntaista poliisitutkinnan seuraamista kirjalta ei kannata odottaa. 

Poliisityön kuvailulle ei jää aikaa, sillä kirjassa on myös intiimimpää tunnelmaa. 

" Hänen huulensa painautuvat pehmeästi hänen huuliaan vasten ja hän jäykistyy. Aluksi hän ajattelee lyövänsä miestä tai ainakin perääntyvänsä ja nuhtelevansa tätä, mutta yllätyksekseen hänen kehonsa reagoi itsestään. Hänen kätensä kietoutuvat miehen hiuksiin ja hän vastaa suudelmaan suurella innolla. Hän kääntää päätään ja alkaa sen sijaan suudella hänen kaulaansa.

"Mutta minähän hikoilen", hän protestoi.

"Minua ei kiinnosta", hän kuiskaa huulet ihoaan vasten.

Vaimea voihkaisu pääsee hänen huuliltaan. Mies hymyilee tyytyväisenä ennen kuin nostaa hänet ylös. Heidän huulensa kohtaavat jälleen, kun mies kantaa hänet makuuhuoneeseen. Mies antaa hänen pudota takaisin pehmeälle patjalle ja vetää  sitten pois villapaitansa ja heittää sen lattialle." (oma käännös) 

Odotin kirjalta hieman enemmän Maarianhaminaan, vaikka bongasinkin muutamia paikkoja. Edellisestä käynnistäni on sen verran pitkä aika, että kaupunkia on rakennettu tässä välissä paljon, nykyaikaisempaa suuntaan. Koko Maarianhamina ei ole mikään Vanha Rauma, missä muutokset katukuvassa ovat pieniä. 

Luen varmasti myös sarjan toisen kirjan Håll er borta, mikä on ilmestynyt 2024. Otan tästä lukukokemuksesta opiksi sen verran, että luen alun E-kirjasta tai kuuntelen alun silmäillen samalla tekstiä, niin kirjanympäristö ja ihmiset tulee tutuksi paremmin. Tässä kuuntelin alun, mutta jouduin palaamaan siihen uudestaan myöhemmin e-kirjan puolelle. 

Syynä saattoi olla kyllä sekin, että lukija oli uusi. Vaikka lukijasta, Gunilla Leiningistä, tuli oitis toinen lempilukijani ruotsiksi Mirja Turestedtin rinnalle, kesti aikansa päästä hänen äänimaailmaansa. Viime aikoina en ole kovin usein kuunnellut mitään ruotsiksi, joten korva ei ole rutinoitunut. 

Kirjan tekstissä ei ollut vaikeita sanoja. Vain olankohautus-sanan jouduin kääntämään, joten rohkenen suositella kirja myös harvemmin ruotsia lukeville/kuunteleville. Itse kuuntelin kirjan nopeudella 1.2. Suomeksi kuuntelen nykyisin 1.4 nopeudella. 

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Loviisa - pieni kaupunki suuria elämyksiä

Loviisasta tulee ensiksi mieleen ydinvoimalat ja Wanhat talot - tapahtuma. Myös Loviisan joulun näkeminen  on houkutellut, mutta Mikkelin vuosina en koskaan päässyt oman matkailualan työn vuoksi ja Porista on liian pitkä matka. Onneksi voi kävellä Vanhassa Raumassa ja kuvitella itsensä muualle. Ydinvoimaloitakin näkee lähempänä 🙃. Loviisan Wanhat talot oli ensimmäinen avoimien talojen tapahtuma, josta kuulin vajaa 20 vuotta sitten. Nykyisin niitä on useammissakin kohteissa, esimerkiksi Uudessakaupungissa ja Porin Kuukkarin (6. osa) kaupunginosassa. 

Lastenkirjoja tulee luettua ihan liian vähän. Loviisalainen kirjailija Elisabet Aho oli uusi tuttavuusn minulle. Aho on luonut lastenkirjasarjan, minkä tapahtumapaikkana on Loviisa. Se onkin itselleni aivan uusi kirja kaupunki. 

Kirjojen Helmi, salaperäinen tyttö, Kuka on Joonatan ja Mitä nyt, Eetu tapahtumapaikkana on kokonaan Loviisa. Vappu ja Annika kummi(tus)koulussa tapahtuu osin naapurikunnassa.

Kuvat: Loviisa Nykulla. Jatulintarha. Seppä, Johanna, kuvaaja, Museovirasto

Loviisa; hihamerkki, matkailumerkki, 

Helsingin kaupunginmuseo. 

Loviisa, Svartholman linnoitus, linnoituksen restaurointityömaa Peltonen, Karim, kuvaaja 1996, Museovirasto. 

Mainittakoon tässä myös, että bongasin Loviisasta muutamia miesten kirjoittamia kirjoja, joiden tapahtumat pyörivät ydinvoimalan ympärillä. Niistä saatan kirjoittaa joskus myöhemmin. 

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Inari - Voimakas luonnostaan osa 1

Inarin slogan on Voimakas luonnostaan, ja selkeästi ainakin vetovoimaa on, sillä monet tuttavat käyvät Inarissa vaeltamassa lähes joka vuosi. Itsenäinen kunta se on ollut vuodesta 1881 alkaen.

Inari on sen verran iso, että itse tarvitsin kartan (tekstin lopussa), jotta muistaa kaikki alueet. Inari onkin Suomen isoin kunta, sen maapinta-ala on noin 5% koko Suomen pinta-alasta. 

Koko pinta-ala on niin järjettömän iso, että maapinta-ala ajatellen tarvitaan kaksi Satakuntaa kattamaan Inarin maapinta-ala. 

Jos vesistöt otetaan mukaan tarvitaan koko Satakunta + Sastamala + Ikaalinen + Hämeenkyrö + Punkalaidun, eli likimain koko wanha Satakunnan kokoinen alue, jotta päästään samaan kokoluokkaan Inarin kanssa. 

Välimatkat ovat pitkiä. Lounaasta kaakkoon eli Lismasta Näätämön tulee matkaa noin 240 km, joka taittuu autolla reiluun kolmeen tuntiin. Ei ole ihan helppo matka terveyskeskukseen ym. kohteisiin. 

En ole noin pohjoisessa käynyt koskaan, mutta itselleni tunnetuimpia kohteita kaverien valokuvista ja lukemieni kirjojen mukaan on Saariselän retkeilyalueet (osa Urho Kekkosen Kansallispuistoa), Lemmenjoen kansallispuisto, Saamelaismuseo Siida Inarin kirkonkylässä, Karhun pesäkivi (Suomen suurin tafoni) ja Kuttura, mistä on mainintoja monessa kirjassa. Jälkimmäisen muistan myös tiestä, joka tehtiin hätäaputöinä Urho Kekkosen avustamana. 

Saariselällä on pidetty pari geokätköilyn megatapahtuma, ja toiseen suunnittelin eräänlaista päivämatkaa bussilla. Matka olisi ollut jonkinlainen toisinto Rovaniemellä käynnistäni (lähdin perjantaina Porista klo 23.30 ja palasin sunnuntaiaamulla vähän jälkeen viiden). Käytännössä aikaa tapahtumassa käymisen olisi ollut puolisen tuntia pysäkiltä tapahtumaan ja takaisin pysäkille sillä aikaa, kun bussi olisi käynyt Inarin kirkonkylällä kääntymässä. Aikaa bussissa istumiseen yhteensä olisi ollut noin 30 tuntia. Vapaaliputkin olisi löytynyt matkalle, mutta voimia sitten vähemmän. Vuotta aiemmin olisin lähtenyt sumeilematta. Olisin kyllä tuolloinkin matkustanut jalkavaivoista huolimatta, jos tapahtuma olisi ollut syntyymäpäivänäni, mutta jätin väliin kun vierestä vietiin kuten pohjalaistyttöä tansseissa. 

Inarista on kirjoittanut monet kirjailijat. Naiskirjailijoitakin löysin seitsemän sellaista, joita olen lukenut tai kuunnellut. (Mieskirjailijoista on tulossa toinen päivitys myöhemmin. 

Anne Lukkarilan Pentti Lämsä sarjan kakkososassa Inari, ollaan nimensä mukaan Inarissa. Sarjan ensimmäinen osa sijoittui Kemijärvelle. Kirjassa rikostutkija Lämsä saa puhelimeen turistien ruumiiden koordinaatteja ja samaan aikaan Inarissa järjestetään ympäristöseminaari, jonka puhuja ihastuttaa toisia ja vihastuttaa toisia. 

Helena Lönnrothin Ruumis uhri lähteessä -kirjassa toimittaja Johanna Saure lähtee Inariin kansalaisopiston opettajaksi. Kun ruumiita alkaa löytyä, Sauren sulhanen tulee perässä tutkimaan niitä. 

Angeli

Elina Backmanin Ennen kuin tulee pimeää -kirjassa tuttu päähenkilö, podcasteja tekevä Saana Havas, lähtee Angeliin Inariin tutkimaan murhaa. Sarjan aiemmissa osissa ollaan Hartolassa ja Helsingissä, myöhemmissä mm. Mathiljedalissa ja Kotkan saaristossa. 

Saanan miesystävä, rikospoliisi Jan Leino tulee Inariin Saanan jälkeen tekemään rikostutkintaa kadonneesta tytöstä. Nyt kun on hahmottanut enemmän kunnan mittasuhteita, hahmottaa paremmin myös matkamääriä ja aikoja. 

Kuttura

Siiri Magga-Miettinen kertoo elämänkerrallisessa kirjassaan Siirin kirja lapsuudestaan ja nuoruuden lomistaan Kutturan kylässä Inarissa. Kouluajan hän, kuten monet muutkin lappilaiset vietti asuntolassa.  Myös kirjan jatko-osassa, Siirin elämä, käydään Kutturassa, mutta Siiri asuu silloin jo omillaan. 

Kuttura kylässä lomailee ja asuttaa Maggan sukua edelleen.

Kuttura liittyy myös joidenkin muiden Maggojen kirjoihin, esimerkkinä Inga Maggan Puolikas ja  Varjonyrkkeilijä. 

Hammastunturilla etsitään kultaa Inga Maggan Näkymätöntä kultaa kirjassa, missä nuori perheellinen Asser lähtee Rovaniemeltä jokakesäiselle kullanetsintäretkelle, muttei palaa. 

Ivalo

Siina Tiuraniemi Jäämeri. Isän äiti on kuollut Ivalon terveyskeskuksessa. Alkaa automatka Helsingistä Jäämeren rannalle. Kirjassa ollaan kyllä melko paljon nimenomaan matkalla ja vähemmän Ivalossa. 

Inari Fernández in Lapin puheenvuoro - sarjasta löytyy ainakin pari osaa myös Inarista: Ensihoitajat Ivalosta : Jari Sarre ja Piia Kaukovalta sekä Tanssitaiteilija Auri Ahola : Onko Lappia edes olemassa? Jälkimmäinen sijoittuu Muddusjärvelle. 

Kuva Wikipediasta. 

*  *  *  *  *

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. 

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnissa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onnitellut blogissa naistenviiikolla nimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle.