Soffamatkalla Etelä-Koreassa 1 Jejun saari

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän tulee esiin sattumia. Kuten olen kertonut, olen elänyt jotain ihme aasialaista kautta jo kohta 9 kuukautta. Tänä aikana on tullut kulutettua itäaasialaisia hömppäelokuvia ja kirjoja sekä runoja samalta suunnalta sekä Lähi-Idästä. Kevättalvella kuuntelin päivälenkillä äänikirjana Älä jätä hyvästejä. Istuin tyhjässä leikkipuistossa ja kuuntelin Jejun synkkää historiaa. Lenkin jälkeen keitin mukillisen teetä ja siirryin soffalle katsomaan korealaista televisiosarjaa, josta olin kuullut kehuja. Yhtäkkiä tajusin, että ollaan samalla saarella! 

Kun puoli vuotta oli täyttymässä, olin kissojen seuralaisena muutaman päivän paikassa, missä toimi Netflix. Etukäteen olin päättänyt katsoa heti kun on mahdollista eteläkorealaisen draamasarjan viime vuodelta: Kun elämä antaa sinulle mandariineja (When Life Gives You Tangerines). Kuulin siitä alkuvuodesta ja kiinnostuin.

Kirja kertoo haenyot-naisen tyttärestä Ae-Sunista, joka haaveilee tulevansa runoilijaksi ja naapurin pojasta Gwan-Sikistä, joka pienestä pitäen tuntuu rakastavan tyttöä haluten suojella tätä antamalla ruokaa, jota tyttö ei saa isänsä suvun talossa. Isä on kuollut nuorena, ja äitikin kuolee kun tyttö on noin 10-vuotias. Eletään 1960-lukua.

Sarjan tapahtumapaikka on pääosin Jejun saarella. Saari on Etelä-Korea isoin ja kooltaan vähän isompi kuin koko Ahvenanmaa maapinta-alaltaan tai Inari järvi ja Oulunjärvi yhteensä, ja sen väkiluku on noin 666 000 henkeä, eli ihan pikkusaaresta ei ole kysymys. Saari sijaitsee eteläisessä osassa Koreaa. Matkaa mantereelle on noin 83 km. Saari on nykyisin erityisitsehallintoalue. 

Ilman sarjaa en olisi tutustunut saareen, vaikka kuuntelussa olikin sattumalta juuri silloin samaiselle saarelle sijoittuva, eteläkorealaisen vuonna 2024 Nobel-palkitun Han Kangin (s. 1970) kirja Älä jätä hyvästejä. Nimi on suomeksi aavistuksen hämäävä, sillä se on koreaksi enemmänkin me emme jättäneet hyvästejä. 

Kuvassa äänikirjan kansikuva ja sattumalta kirjan kanssa nauttimani välipala mandariinit. 

Han Kang oli ensimmäinen Nobel-kirjailija, jonka kirjoja olin lukenut jo ennen palkinnon myöntämistä. 

Olin palkinnon julkaisun aikaan lukenut molemmat hänen silloin suomennettu kirjansa eli Vegetaristin ja Valkoisen kirjan. Vegetaristista pidin, (en täysin haltioituneena, mutta tykkäsin kovasti). Sen sijaan Valkoisesta kirjasta olin kirjoittanut muistiin että se oli liian valkoinen minulle; liian hidastempoinen. 

Samaa hitautta oli Älä jätä hyvästejä kirjan alkupuolella. Tässäkin kirjassa tykkäsin kirjoitustyylistä, mutta totesin tavatessamme ystävälleni, että kirjassa ei ollut tapahtunut ensimmäiseen neljään-viiteen tuntiin muuta, kuin lintu, jota päähenkilö lähti hoitamaan sairaalaan joutuneen  ystävänsä kotiin oli kuollut. Hieman myöhemmin laitoin hänelle viestin, että tirppa ei ehkä sittenkään kuollut. 

Hivennen mystistä....  Ei siis ollut ihme, etten ollut vielä tuolloin edes katsonut, missä saari sijaitsee, saati sitten etsinyt siitä muuta tietoa. 

Kirjassa kerrotaan lintujen hoitamispuuhien ohella Jejun kansannoususta. Aamuyöllä 3. huhtikuuta 1948 noin 500 vasemmistolaista sissiä ja jopa 3000 tukijaa hyökkäsi poliisiasemia vastaan sen aikana 11 saaren 24 poliisiasemasta joutui hyökkäyksen kohteeksi ja ainakin 30 poliisia kuoli. Tämä ei jäänyt tähän. Kapinan alettua sitä kukistettiin voimallisin keinoin. Tarkkaa kuolleiden lukua ei tiedetä, mutta arviot ovat suuria, vähintään 14 373 vahvistettua kuollutta, mutta se on vain vähintään, puhutaan jopa 10% väestön surmaamisesta eli uhriluku voi olla ollut muutama kymmenen tuhatta. Taloja poltettiin noin 39000 kappaletta ja kylistä poltettiin noin 70%. Yksittäiset taistelut jatkuivat vuoteen 1950. Ja kuten kirjakin kertoo, asiasta vaiettiin yli 40 vuotta, mikä jätti syvät jäljet paikallisiin.

Kuuten usein saarilla, on Jejullakin omia erityispiirteitään. Saarella on ollut oma kieli, joka nykyisin on uhanalainen. 

Saari tunnetaan myös säilyneestä shamanismiperinteestään, mikä esiintyi myös tv-sarjassa. Päähenkilön miehen Gwan-Sikin isoäiti on shamaani. 

 

"Olisinpa halannut sinua vielä silloin kun voin."

Hyvästejä jätetään molemmissa teoksissa.

TV-sarja on pitkä, reilu 16 tuntia, eikä ihan yhdeltä istumalta katsottava sillä ainakin minulta, tv-sarjoja yleensä vain pötköön pyjamapäivänä katsovalta, kului poikkeuksellisesti aikaa jaksojen sulatteluun. Silloin harvoin kun innostun sarjoista, katson dekkarisarjaa16 tuntia putkeen käyden välillä vai jääkaapilla, kahvinkeittimellä ja kylppärissä. Tässä sarjassa kaksi jaksoa alkoi olla maksimissaan. Kokonaista kolmea jaksoa en katsonut yhtenäkään päivänä, vaikka aikaa olisi ollut.

Niinpä vajaa puolet sarjasta jäi kesäkuulle, jolloin olin jälleen kissojen seuraneitinä. Jatkoin katselua kohdasta, missä Soulissa opiskellut Ae-Sunin tytär suunnittelee häitä.

Televisiosarja kattaa koko Ae-Sunin elämän. (Kuvassa pääosan esittäjät nuorina). 

Mukaan mahtuu iloa ja surua. Välillä itkin silmät päästäni, kuten Ae-Sunin ja Gwan-Sikin tytär aina välillä, välillä hyrisin tyytyväisyydestä ja milloin mistäkin tunteesta. Ei siis ihme, että sarjaa on kehuttu. Ehdottomasti kehun minäkin.

Sarja ei tyydy olemaan korealainen Kauniit ja rohkeat, missä mielestäni koskaan ei näytetä juuri mitään muuta kuin kahta ihmistä puhumassa. Tässä näytettiin. Opin sarjasta kalastuksen ohella monia muita arkielämän asioita. Vessassa ei kyllä taittu käydä tässäkään sarjassa, ei edes itkemässä. 

Lisäksi sarja esitteli jejulaisia maisemia ja kulttuuria. Googlettaa piti mm. sarjassa esiintyvät patsaat, mutta myös Etelä-Korean historiaa. Olen pitänyt Etelä-Korea teknologian huippumaana, mutta eihän se sitä ollut.

En nyt tässä paneudu Koreoiden alueen historiaan, mutta sekin on pitkä. 1300-luvulta vuoteen 1910 maa oli melkoisen suljettu ja kunfutselainen. Sitten tuli Japanin miehitysaika, noin 35 vuotta, jota seurasi maan jako kahtia 38. pituuspiirin kohdalta.

Elämä pitkän miehityksen jälkeen ei koskaan ole helppoa. 1950-luvulla Etelä-Korea oli hyvin köyhä maa, Korean sodan päättyessä 1953 se oli yksi maailman köyhemmistä maista (ja pitää ottaa huomioon, että maailmassa, jopa Euroopan mantereella oli tuolloin köyhiä maita). 

Sitten 1960–80-luvuilla tapahtui nopea talousihme ja maasta tuli demokratia 1987. Kehitys alkoi 1961 kun uusi johtaja otti tavoitteeksi kehittää maata tyyliin tuo enemmän kuin viet. Aloitettiin kevyestä tekstiiliteollisuudesta ja edettiin raskaaseen teollisuuteen ja vähitellen elektroniikkaan. Valtio tuki suuria, perheiden omistamia monialayrityksiä ja niiden laajentumista. Esim. Samsung tunnettiin aluksi enemmänkin nuudeleistaan ja tekstiileistään, mutta on nykyisin elektroniikkajätti.

Keskeinen osa kehittymistä oli myös koulutus. Vanhemmat kasvattivat lapsiaan, ei vain poikia vaan myös tyttöjä kuten sarjassa opiskelijoiksi. Myös päähenkilöiden tytär lähti opiskelemaan yliopistoon ja täydensi vanhempien kustannuksella opintojaan Japanissa.

Vuoden 1960 tienoilla Etelä-Korea oli samoilla viivoilla talouden puolesta kuin Ghana. Nykyisin se on vuodesta riippuen 10-15 kärkimaa joukossa.

Se tieto, mitä olisin itse olisin kaivannut sarjaa katsoessa oli korealainen iän määritys. Etelä-Korea siirtyi vasta 2023 kansainväliseen iän laskemistyyliin. Sitä ennen lapsi oli syntyessään vuoden vanha (no, munasolun liikkeelle lähdöstähän on reilu 9 kuukautta) ja vuosi lisättiin ikään uudenvuodenpäivänä, ei syntymäpäivänä. Näin lapsi saattoi olla korealaiselta iältään lähes 2 vuotta vanhempi, mitä länsimaissa on totuttu. Jossain kohdassa sarjaa ajattelinkin, että lapsi oli todella pieni ikäisekseen. Mutta ei ihme: 31.12.syntynyt lapsi täytti todellakin seuraavana päivänä 2 vuotta.

Jejun saaren kulttuuri poikkeaa mantereesta, kuten on käynyt monilla muillakin saarilla eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi jejun murre on lähes oma kielensä, niin erilainen, että monille mannerkorealaisille se on vaikea ymmärtää. Samoin on esimerkiksi Sisiliassa ja jopa Venetsiassakin, joka ei ole kovin kaukana Manner-Italiasta. 

Jejun ruoka sisältää paljon meren antimia, mustaa sianlihaa (heuk-dwaeji), merilevä ja Jejun erikoishedelmät (esim. mandariinit), joita tv-sarjassa näkyy monissa kohtauksissa, vaikka niitä ei juuri näy kasvatettavankaan (itse muistan vain kaalipellot). 

Jejun saari on tuliperäinen (tulivuori on sammunut, mutta hallitsee maisemaa). Saarella on peräti kolme luontoon liittyvää Unescon maailmanperintökohdetta. Sen lisäksi ainakin haenyeo - naisten sukelluskalastus löytyy Unescon aineettoman perinnön listalta. 

Paikalliset sanovat että saarella on paljon kiviä, tuulta ja naisia. Kiviset rannat ja musta maaperä näkyy sarjassakin. Tuulet ja myrskyt pieksevät rantoja ja jälkimmäinen on aiheuttanut monien kalastajien kuolemisen merellä. 

Itselleni oli uutta, että saarella on ainutlaatuisia kivipatsaita joiden uskotaan alun perin suojelleen kyliä pahoilta hengiltä.

Patsaiden nimi on Dol hareubang. Ne ovat basalttikivestä veistettyjä hahmoja, joilla on: suuret silmät, leveä nenä ja hatun kaltainen päähine. Sarjassa niitä näkyy siellä täällä. 

Jejullakin olisi kiva matkustaa. Se onkin suosittu turistikohde. Sarjassa päähenkilö ylittää meren ainakin kerran laivalla, mutta nykyisin sinne pääsee tiheään lentokoneilla.

Ja mitä sitten jatkossa? Itse jään odottelemaan josko amerikkalaisen Lisa Seen kirja Jejun naissukeltajista The Island of Sea Women pian suomennettaisiin. Kirjailijalta löytyy jo neljä suomennettua kirjaa, joten ei se mahdoton toive ole.

Kuvat kirjan kantta ja mandariinejä lukuun ottamatta valokuvia televisioruudusta rajattuna kyläpaikan seinät pois.

Ruovesi - helvetin hyvä kunta asua

Slogan väritteinen kuntasarja jatkuu Pirkanmaalla. Tämä lieneekin ensimmäinen kunta Pirkanmaan maakunnasta, josta katson lukeneeni riittävästi. Ruoveden slogan Helvetin hyvä kunta asua, on sangen mukava sanaleikki kunnasta, missä sijaitsee Helvetinjärven kansallispuisto.  

Ruovesi tunnetaan mm. pitäjänä, missä on asunut, ja saanut taiteeseensa vaikutteita ainakin jonkin aikaa mm. J. L. Runeberg (kotiopettajana), Akseli Gallen-Kallela (maalasi erämaa ateljeessa Ruhalassa), runoilija, kirjailija Heikki Asunta (koti s. Kurkijärven kylässä, aikuisena asui Kirkonkylässä), josta mainittakoon, että hän sai 1948 Lontoon kesäolympialaisissa taidekilpailujen lyriikkasarjan kunniamaininnan. Itse olen lukenut Pekkalan kylässä syntyneen Yrjö Vasama Järjestötyönoppaan (1950-luvulta). 

Nähtävyyksistä kuuluisimmat lienevät Helvetin koulu, Runoilijan tie ja Gallen-Kallelan Ateljee. Kesällä kannattaa pistäytyä myös kunnan matkailun merkittävimmässä tapahtumassa, jossa on viikon aikana tarjolla jokaiselle jotain. 

Ensimmäinen lukemani kirja Ruovedeltä oli Heidi Köngäksen Sandra. Kirjassa mennään Ylä-väärin kylälle. Perintöasiat on kirjan tarinassa mielessä ja kyseessä on Köngäksen omasta suvusta tehty romaani. 

Siinä esiintyy kolme sukupolvea naisia. Äiti ja ennen kaikkea tyttärentytär nyt, sekä siskokset Sandra ja Lyyti 1918 tienoilla. Sandra oli 1910 syntynyt isoäiti. 

Kirjan tapahtumapaikat ovat todellisia ja 1918 tienoon tapahtumat niin totta, kuin 100-vuotta myöhemmin kirjoitettuna voi olla. 

Elämä ei todellakaan ollut helppoa sisällissodan aikaan eikä sen jälkeen niillä, joiden perheet olivat ottaneet voimakkaasti kantaa puoleen tai toiseen. 

Luin kirjan melko uutena vuonna 2018. En ihastunut kirjan nykypäiväiseen alkuun, mutta koska odotin kirjalta nimenomaan sadan vuoden takaisia tapahtumia, jaksoin odottaa, ja odotus palkittiin. 

Muita kirjoja Köngäkseltä en ole lukenut, mutta ainakin tämä tuntui hyvältä. 

Kuosma Tapio Helvetinjärven tapaus. Kirja on Kripo sarjan 18 osa. En ole ennen tutustunut sarjaan, mutta näemmä pari Janne Katajiston savolais-kirjaa odottaa lukupinossa. Tämä kirja sijoittuu pääosin Ruovedelle, Helvetinjärven tietämille. Ruumiin löytää poliisikoulun opiskelija. Itseäni kirja miellytti, vaikka voin kuvitella, että kirjassa olevat faktapätkät väsyttäisivät skandinaavisten dekkarien faneja.

Kuunteluvinkkejäkin tuli. Ihastuin Riccardo Coccianten säveltämään kappaleeseen Belle. Se on musikaalista Pariisin Notre-Dame. Kirjassa kappale kuullaan strippailtuna.

Kirjan henkilöhahmot oli mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Voisin kuvitella itseni kaikkien kanssa kahvilla, pizzalla tai konjakilla. Absinttiäkin maisteltiin. Vähän kuitenkin hymyilytti, että seitsemästä naishahmosta viisi oli selkeän vapaamielisen seksin kannattaja. 

Kuva Helvetinjärven kansallispuistosta. 

Kuosmaa en ole aiemmin lukenut. Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut pari runokirjaa, ja mittavan määrän tietokirjoja.

Toinen lukemani Ruovedelle sijoittuva dekkari on Tuija Lehtisen Tyttökullat ja kolme vainajaa. Kirjassa varhaiseläkkeelle jäänyt ylikonstaapeli Erja Repo kuulee perinnöstään ja lähtee neuvottelemaan Ruovedelle siitä. Siellä hän tutustuu kolmeen naiseen, jotka eivät ole sitä, miltä päällepäin näyttää. 

Olen aiemmin lukenut jonkun Lehtisen dekkareista, mutta en löytänyt Lehtisen hengästyttävän ison kirja määrän joukosta yhtäkkiä mikä se oli. Päähenkilö kuulosti tutulta, joten luultavasti tämän Erja Revon tutkimuksia -sarjan ensimmäisen osan. Tämä oli sarjan kuudes osa. Nuorten kirjoista olen lukenut Mikkelin vuosinani Roskisprinssin. 

Kuuntelin myös toukokuussa Vera Miettisen sarjassa 8 rikosta alamaailmasta osa 4 on Ruoveden huumevyyhti Lakeus - Aikansa suurin huumejuttu. Kyse oli 1990-luvulla tuodusta isosta hasis-lastista, jonka maahantuloa poliisi onnistui seuraamaan. 

Teemu Paarlahti kertoo runo kirjassaan Jäminkipohjan maksimi tarinoita Jäminkipohjalta Ruovedeltä.

Poimin kirjasta tämän sitaatin, sillä puolet suvustani on lähtöisin erään toisen Aunessillan kupeesta, ja tästä tuli erityisen kotoisa olo.  Heti muistoihin tulvahti se kerta, kun mummun yllätyssyntymäpäiville mennessämme 1980-luvun alussa tai 1970-luvun lopussa koko suku ajoi letkana sukutalon pihaan. Tai melkein koko suku, sillä ainahan jonkun pitää jättimäisen isossa porukassa sooloilla. 

Runojen Ruovesi -antologiaa en ole vielä lukenut, mutta mainittakoon sekin tässä. Kirjassa on mm. yllämainitun Paarlahden runoja. 

Murolen kylälle kesänviettoon mennään Kati Tervon pääosin fiktiivisessä kirjassa Iltalaulaja. Kirja kertoo Ellen Thesleffin (1869-1954) kesällä 1945. 

Thesleffillä alkaa olla jo ikää, ja apuna mökillä on naapurin Taimi, joka on nuori tyttö ja haaveilee elämästä. Ellen on kirjassa jo iällään, 76-vuotias. 

Se mitä itse aikanaan googlasin, faktat Thesleffin menneisyydestä on kunnossa, samoin Casa Bianca on todellinen. Jos lukisin kirjan uudestaan, tutkisin ennen lukemista ja sen aikana enemmänkin Thesleffin elämää ja taidetta. Osa siitä on tuttua, mutta en ole lukenut esimerkiksi Hanna-Reetta Schreckin Minä maalaan kuin Jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide kirjaa.  

Kirjassa keskitytään elämän muisteluun ja toisaalta tulevaisuuden haaveiluun. Tulevaisuutta edustaa Taimi, menneisuuttä Ellen ja molemmilla on haaveena maalaaminen. Mielenkiintoinen combo.

Mainittakoon, että myös runoilija Yrjö Jylhä viesti lukuisia kesiä äitinsä suvun piirissä Murolesta. Jylhältä olen lukenut ainakin Kiirastulen ja sitä olen kuullut myös Simo S. Salon lausumana Mikkelin tuomiokirkossa. 

Ps. Odottelin tämän päivityksen julkaisun kanssa kevääkkä näkemäni mainoksen vuoksi. JP Koskiselta ilmestyi toukokuussa Ruoveden paholainen -niminen, uudelle kustantajalle tilaustyönä tehtävän Ruovesi noir -sarjan ensimmäinen osa. Olen nykyään laiska varaamaan Kirjoja kirjastosta, ja olen odotellut kirjaa äänikirjapalveluun, mutta ainakaan vielä se ei ole snn ilmestynyt. 

Kirjassa eletään syyskuuta 1895, kun Gallen-Kallelan ateljeetä rakennettiin loppusuoralla. Hugo Simberg oli ateljeessa opiskelemassa mestarilta maalaamista. Murhakin tapahtuu ja sitä alkaa tutkia nimismiehen apuna kustantamon perustajan esi-isä, kirjansitoja Wilenius, Gallen-Kallelan piika. 

Bongasin aiemmin mainitsemani kulttuuritapahtumaankin teemaankin hyvin sopivan sitaatit kirjasta Kari Pitkäsen Kulttuuritoimitus.fi sivustolle kirjoittamasta artikkelista Tappoiko Axel Gallén muurarinsa vai tekikö sen Hugo Simberg?  JP Koskinen kirjoitti Ruoveden murhien maailmankartalle:

"Rakennat jumalatonta pirunlinnaa keskelle metsää. Tanssit öisin kuin noita pirtissäsi helvetillisen ulinan säestyksellä ja manaat paholaisia katolla. Jollakin noitakonstilla aiot elää talven yli, vaikka et ole viljellyt maata kynnenalan vertaa… Oppipoikasi maalaa piruja ja taitaa itsekin olla sellainen. Et käy kirkossa etkä edes tyttäresi haudalla."

Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Rooma

Itseäni jäi häiritsemään, että Rooma jäi sarjassa käsittelemättä. Koska sijoitin David Hewsonin kirjan monta päivää sitten Vatikaaniin tapahtumapaikan vuoksi, vaikka poliisi oli roomalainen, jäi Rooma nimenä käyttämättä. Pakkohan sekin asia on korjata ennen kuin heitän sarjalle hyvästit. 

Suunnittelin sarjan päätösosaan Jyrki Erraa, mutta itselläni on edelleen sarjan uusin osa lukematta ja haluan palata asiaan vasta sitten. Dan Brownkin kävisi, mutta päätin jättää senkin rauhaan.

Sitten muistin Murhan Via Appialla. Kirja on viides yhdysvaltalaisen Steven Saylorin (s. 1956) antiikin Roomaan sijoittuvaa dekkarisarja. Kirja sijoittuu vuoteen 52 eKr. 

Kirjasarjan etsivänä toimii salapoliisi Gordianus Etsijä. Mukana sarjassa on historiallisia henkilöitä kuten Julius Carsar, Kleopatra, Cicero... 

Kirjan murha tapahtuu Via Appialla lähellä Rooman kaupunkia. Clodius on murhattu. Gordianus alkaa selvittää sitä. Tuttuja nimiä ja paikkoja vilahtelee kirjassa : Marcus Antonius, Pompeius, Vestaalien talo.... Ja se onkin kirjan parasta antia. Tuttuus. En tiedä, olisiko kirja ollut selkeämpi, jos olisi lukenut ensin sarjan aiemmat osat, joista suurinta osaa ei ole suomennettu. 

Sarjassa on 17 osaa, joista suomennettuna on kolme. Egyptiläinen vieras, Murha Via Appialla ja Arpa on heitetty. Tuorein on ilmestynyt suomeksi 2006, joten ihan heti en seuraavaa osaa odottele. . Ruotsiksi löytyy kaksi kirjaa enemmän. Englanniksi viimeisin ilmestynyt on vuodelta 2018. 

Jos lukisin seuraavan osan englanniksi, se olisi osa 6, The House of the Vestals, eli Vestaalien talo. Olen käynyt sen edustalla ja tunnen suurta sympatiaa kodin jumalatarta kohtaan. Kirjassa on kuusi novellia parin ensimmäisen kirjan aikakaudelta 80-73 eKr. 

Kuva Rooman rikomuseosta 2010. Eräs tapa käsitellä vakavan rikoksen tekijöitä. 

Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Toscanan maaseutu

Täydennän sarjaa vielä yhdellä Italiaan sijoittuvalla dekkarisarjalla. Toscanassa oltiinkin jo aiemmin Marco Vichin ja Marco Malvardin seurassa. Erilaista näkökulmaa maakuntaan antaa luostari maailmaan sijoittuva CozyCrime-sarja.

Valentina Morelli on kirjoittanut sarjaa nunnasta, joka ratkoo maalaismiljööseen sijoittuvia rikoksia Toscanan viinialueella. Kuvitteellisen kylän nimi on Santa Catherine, eikä sen sijainti ainakaan minulle ole tarkentunut tämän enempää.

Sarjan nimi on Luostari, murha ja dolce vita (saksaksi Kloster, Mord und Dolce Vita – Schwester Isabella ermittelt). Ensimmäinen kirja oli suomeksi Kuolema keskipäivällä. 

Kirja sarjan päähenkilö on sisar Isabella, joka saa vastuulleen nunnaluostarin tuotteiden myynnin paikallisilla viikko markkinoilla. Myynnissä on erityisesti luostarin oliiviöljysadon tuotteita, muutta ainakin joissain kirjoissa myös tomaattikastiketta. Myyntityön helpottamiseksi Isabella saa käyttöönsä polkupyörän.

Kun rikoksia ilmaantuu, sisar Isabella ratkoo niitä karabinieri Matteo Silvestrin kanssa. Karabinierit ovat Italian poliiseista ne, jotka toimivat maaseudulla, kuten tämän sarjan jossain osassa mainitsin. Silvestri on kylän ainoa poliisi. 

Luostarin abbedissa ei luonnollisestikaan ole ilahtunut Isabellan rikosharrastuksesta, mutta minkäpä sille mahtaa.

Ensimmäisen kirjan ensimmäinen uhri on nunna, jonka piti soittaa vellikellolla nunnat syömään. 

Valentina Morelli (s. 1982), kirjailijanimi on keksitty, eikä oikeaa nimeä ole paljastettu. Kirjoista on suomennettu tällä hetkellä kolme. Saksaksi kirjoja löytyy tätä kirjoittaessa jo 36. Kirjat on kirjoitettu kuuden vuoden aikana, eli kuusi kirjaa vuodessa, mikä voisi viitata myös kirjoittajaryhmään. 

Toisaalta kirjoittaminen ja julkaiseminen ei tarkoita samaa asiaa. Jos on iso pöytälaatikko, se voi olla täynnä melkein valmiita kirjoja. Kustantaja ei ole vahvistanut kirjailijasta mitään tietoja, joten kaikki on mahdollista. Ja toisaalta, mitä väliä, jos sarja myy ilman kirjailijan vahvaa tunnistautumista. Periaatteessa kirjailija voisi olla mistä tahansa saksankielisestä maasta, tai vaikka italialainen joka osaa saksaa hyvin. 

Itse tykkäsin, että sarja oli genressään mukava lukukokemus. Kirjat ovat kevyttä CozyCrimeä. Pääpaino on miljöössä, jos kirjassa on "yhteiskunnallinen sanoma" se on häivytetty niin, ettei se hyppinyt ainakaan minun silmille. Yleensäkin nautin, jos en keksi, mistä ongelmasta kirjailija halusi dekkarinsa tällä kertaa kirjoittaa. Mielestäni dekkarin tehtävä on myös viihdyttää. 

Mutta juu, en suosittele niille, joita ei kiinnosta kuulin skandinaaviset dekkari ja amerikkalaiset kovaksikeitetyt FBI etsivät. 

Kirjat ovat kevyitä eikä turhan paksuja, vain noin 120-150 sivua. 

Romantiikkaakin on mukana, ei tosin nunnan ja karabinieriupseerin välillä. Eikä vaivoiksi asti ainakaan kolmessa ensimmäisessä kirjassa.

Ja totta. Tarkkaavaisempi lukija huomasi, että juurikin edellisestä päivityksessä kerroin, että en ole sinut saksalaisten dekkarin kanssa. Joko tämä oli poikkeus tai sitten kirjailija on todella esimerkiksi Itävallasta. Vaikka eipä sillä ole väliä. Hyvänlaisesti kevyt sarja kevyiden kirjojen ystäville. Seuraava osa voisi ollakin tämän vuoden saksan kielellä lukemani kirja. 

Soffamatka Karstiin

Nyt oli kyllä vaikea paikka matkustaa. Edes soffalla. Kirjoja löytyi kyllä, mutta missä tarkalleen sijaitsee Karsti? Karsti on vuoristo Balkanilla. Karsitksi kutsutaan aluetta joka sijaitsee nykyisin Koilis-Italian ja Lounais-Slovenian alueella. 

Karsti on myös yleisnimitys maaperälle, jossa liukenevat kivilaadut kuten kalkkikivet rapautuvat veden vaikutuksest niin, että niihin alkaa esimerkiksi tulla selkeitä juonteita, jotka saavat kivipinnat näyttämään kuin epämääräisen muotoisten laattojen peittämältä laatoitukselta, missä laattojen välinen laasti on kulunut pois. 

Rapautumisen edetessä urista voi muodostua järviä myös maan alle. Rapautua voi myös muilla tavoin. Nimitys tälle maaperätyypille on peräisin Välimeren tältä alueelta. 

Karsti alueita on lähes koko maapallolla. Suomessa niitä ei ole isoja alueita. Isoimmat lienee Lohjan kalkkikivialueella. Esiintymiä on vähän, koska maaperämme on pääosin graniittia. Kovat kivilaadut ei juuri liukene. 

Kartasta katsoen näyttäisi, että vähiten karstia esiintyy Etelä-Amerikassa, eniten ehkä Kauriin kääntöpiiri tuntumassa Kiinassa. 

Luin hiljattain uudestaan slovenialaisen, nuorena kuolleen runoilijan Srecko Kosovelin  (1904-1926) runokirjan Punainen raketti : valitut runot. 

Kirjan on ansiokkaasti kääntänyt Kari Klemelä 2010. Kirjoissa minulle on tärkeintä tarinat, joten harvoin innostunu sanojen valinnasta tai järjestyksestä niin paljon, että tunnen tarvetta mainita kääntäjää. Nyt sellainen tarve tuli. 

Kosovelin kuolemasta tuli sata vuotta 26.5.26, mutta runoissa on edelleen tenhovoimaa. Ainakin minua ne puhuttelivat. Valitsin kuvaan syksyisen runon, koska kohta se on taas käsillä. Syksy. Kesäpäivän seisaushan oli eilen ja nyt mennään syksyä kohti. 

Kosovel oli slovenialainen, mutta nykyisestä Italian rajasta on Sezanaan matkaa vain pari kilometriä. 

Kisovelin syntymäpaikka liitettiin vuonna 1920 se Italiaan ja toisen maailmansodan jälkeen Jugoslaviaan, nyttemmin Sloveniaan. 

Viimeaikoina olen lukenut ja ratkonut geomysteereitä paljon Euroopan maista ja jollain tapaa hämmästynyt siitä, kuinka monesti rajoja on siirrelty. 

Sezanan kanssa siirtely tapahtui melkolailla kiivaaseen tahtiin. Kosovelkin ehti asua kahdessa eri maassa, vaikka eli vain lyhyen elämän. 

Lukisin mieluusti Kosovelia enemmänkin. Lyhyestä elämästä huolimatta, hän ehti kirjoittaa noin 500 runoa ja toisen saman verran luonnoksia, jotka eivät ehtineet valmiiksi. Melkein kaikki julkaisukelpoiset runot ja teksit on julkaistu viimeistään Kosovelin 100 vuotisjuhliin mennessä. Näistä suomeksi on käännetty tällä hetkellä vain tämä runokirja. 

Toinen kuuluisa slovenualainen alueen kirjailija oli Boris Pahor (1913-1922), jonka pääteos Nekropoli (1967) perustuu hänen kokemuksiinsa keskitysleireillä. Kirja on suomennettu vasta 20 vuotta sitten, joten en vielä ole "ehtinyt" lukea sitä. Ehkä se on tämän vuoden keskityskeirikirjani. Pahoilta ei käsittääkseni ole suomennettu muita kirjoja. 

Karstin alueen isoin kaupunki, Italian Trieste kuului Kosovelin syntymän aikaan Itävalta-Unkarin rannikkoon. Se oli aikanaan Habsburgien valtakunnan tärkein satama. Kun Wienistä tai Prahasta haluttiin merelle, mentiin Triesteen. Kaupunki oli Itävalta-Unkarin "ikkuna Välimerelle". Siksi se kuuluu yhä vahvasti saksankieliseen kulttuuriseen muistoon. 

Triesten alue on aikojen saatossa kiinnostanut saksalaisia samoin kuin Tanger ranskalaisia ja Istanbul tai Intia brittejä. Alueella on riittävästi tuttuutta mutta kuitenkin vähän seikkailua. 

Triestessä on asunut pitkään saksalainen dekkarikirjailija Veit Heinchen, joka kirjoittaa asuinalueelle sijoittuvia dekkareita, kuten teki aiemmin Donna Leon Venetsiassa. 

Olen lukenut Heinchenin kirjoista Kullekin suo kuolemansa ja Karstin kuolleet.

Mikään kirjojensa fani minusta ei tullut, mutta eurooppalaisista dekkareista vähiten minua ylleensäkin kiinnostaa saksalaiset dekkarit, vaikka televisiosta katson mielelläni saksalaisia dekkarisarjoja. Ihmismieli on kummallinen tässäkin asiassa. 

Kullekin suo kuolemansa -kirjan nimi on peräisin Rainer Maria Rilken runosta 

"Oi Herra, kullekin suo kuolemansa se joka kypsyy hänen ruumiistansa,kaipuustansa, hellyydestään, hädästään.” 

Rilke vastusti ajatusta tasapaksusta, massatuotetusta kuolemasta, joita kohdataan nykyisin sairaalan anonyymeissä sängyissä. Hän uskoi, että kuolema kantaa mukanaan koko eletyn elämän merkitystä, ja siksi kuolemankin pitäisi olla yksilöllisempi. Kuolema ei ole vain loppu, vaan elämän huipentuma. Rilkekin vietti aikaansa tuolla alueella. 

Heinichen ei kyllä oikeastaan kirjoita pelkästään murhista vaan Euroopan rajasta. Ensimmäisessä kirjassa eletään vuotta 1999, jolloin Jugoslavian hajoaminen oli vielä tuoreehko asia. 

Karsti ja Trieste ovat alueita, joissa latina, germaani ja slaavi kohtaavat. Siksi samoja maisemia ovat kuvanneet niin saksalaiset, italialaiset kuin sloveenitkin kirjailijat yli sadan vuoden ajan. Murhajuonet vanhenevat, mutta rajaseudun identiteettikysymykset eivät.

Triestestä kotoisin on myös Italo Svevo (1861-1928), jonka kirjan Zenon tunnustuksia olen joskus lukenut. Kirja itsessään oli hyvä, mutta kansi aika surkea, aikansa lapsi. 

Kirjassa Zeno Cosini kirjoittaa psykiatrinsa kehotuksesta elämäkertansa. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua ennen psykoanalyysiin harkintaa. 

"Elämä ei ole rumaa eikä kaunista, mutta kyllä omaperäistä."

Cosini lopettaa psykoanalyysinsä ja kostoksi psykiatri julkaisee elämäkerran. 

Svevo sai kirjan idean käännettyään Sigmund Freudin Unien tulkinnan italiaksi. Zenon tunnustusten lisäksi Svevolta on suomennettu kolme kirjaa 20:sta. 

Karstin alueen kirjailijoista ei kuulemma kannata unohtaa myöskään Claudio Magrista. En ole aiemmin kuullutkaan koko miehestä, mutta tätä kirjoittaessani huomasin, että ainakin alueesta kertova Toinen meri täytyy lukea. Magrisin tunnetuimmat kirjat lienevät Tonava ja Mikrokosmoksia. 

Dekkariviikon jatkot Italiassa 2026 Karsti

Kolmas dekkariviikon jatko-osa sijoittuu Karstiin (italiaksi Corso). Se on kalkkikivistä ja luolistaan tunnettu koilisitalialainen alue, josta osa kuuluu nykyisin Italiaan, osa Sloveniaan. Sen isoin kaupunki on Trieste. Alueen kulttuurissa sekoittuu italialaisuus, slaavilaisuus ja saksalaisuus ja se on kuulunut aiemmin Itävalta-Unkariin. 

Karstiin alueen rikoksista kirjoittaa saksalaissyntyinen Veit Heinchen. Hänen kirjasarjansa komisario Proteo Laurenti asuu Triestessä. Sarjan ensimmäinen osa on Kullekin suo kuolemansa. Muita suomennettuja on Karstin kuolleet ja Kuolema odotuslistalla. 

Heinchenia voi verrata Donna Leonin siinä, että molemmat ovat muuttaneet Italiaan ja kirjoittavat dekkareita kotiseudustaan. Molempien kirjailijoiden etsivät rakastavat ruokaa...

... Itselleni saksalaiset dekkarit eivät ole olleet suosikkeja. Monet niistä tykkäävät, mutta vain Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava, on saanut minulta täydet pisteet. Niinpä en ollut yllättynyt, kun en tähänkään sarjaan innostunut, vaikka sen seurassa viihdyinkin. 

Sarjan kolmas suomennettu kirja on vielä lukematta, ja olen ajatellut että täytynee antaa sarjalle uusi mahdollisuus. Nyt, kun olen tutustunut alueeseen enemmän, voisin lukea kaikki kolme kerralla. Vaikka tarinat eivät imaisseet minua mukaansa, alueen omaperäisyys imaisi. 

Kirjasarjan yksi keskeinen asia on itse alue. Italiasta kulttuurinsa puolesta eroava Balkan ei ole jossain "kaukana", vaan käytännössä lyhyen veneilymatkan päässä. Se tekee alueen rikoksista eri tavalla kiinnostavia. 

Vaikka Laurentin tutkimukset eivät nousseet omiksi suosikeikseni, kirjojen vahvuus on niiden miljöössä. Heinichen näyttää Italian, joka ei muistuta postikorttia vaan Euroopan rajaseutua, jossa Balkan, Keski-Eurooppa ja Välimeri kohtaavat. Triesten ympäristön karstimaa, historian kerrostumat ja monikielinen kulttuuri jäivät kirjoista paremmin mieleeni kuin itse rikosjuonet.

Muualta Italiasta ei voisi kirjoittaa samanlaisia tarinoita, joissa kohtaa useamman valtion historia sekä rajan (salaa) ylittämisen vaivattomuus. Tosin nykyteknologialla se salaa ylittäminenkin lienee haastavampaa kuin 27 vuotta sitten, mistä ajasta ensimmäinen kirja kertoo. 

Trieste on omanlaisensa. Jos barilainen tai venetsialainen etsivä kohtaa salakuljetusta tai vaikka rajat ylittävää elinkauppaa, heidän pitää puksutella veneellä pidempi tovi meren toiselle puolen. 

Triestessä Slovenia Koperiin lyhyimatka on 12-15 km. Siihen menee merikelpoisella moottoriveneellä 20 solmun nopeudella 20-25 minuuttia. Venetsiasta Kroatian Porečiin on matkaa likimain 100 km, ja aikaa kuluu samalla nopeudella 2 h 40 minuuttia. Barista Albanian pääkaupungin lähelle Durrësiin on matkaa 220 km, ja aikaa kuluu samalla nopeudella jo 6 tuntia. (Vertailun vuoksi matka Vaasasta Uumajaan on noin 80 km eli noin 2 h 10 minuuttia. Nopeammilla veneillä matka tietty taittuu nopeammin.)

Rex Stoutin Mustan vuoren varjossa - kirjassa Nero Wolfe ja Archie Goodwin matkustavat vastaavalla kalastajapaatilla jostain Bari tienoilta (suhteellinen käsite, en tarkastanut tätä kirjoittaessani) Montenegroon. Aikaa kuluu lähes koko yö, mutta kuljettaja ehti kuitenkin yön turvin takaisin omille aluevesille aamukalaan.

Kullekin suo kuolemansa -kirja alkaa luksusjahdista joka ajautuu rantaan miehittämättömän. On kuuma kesä. Tapaus johdattaa komisario Proteo Laurentin tutkimaan vanhaa epäiltyä murhaa, prostituutiota, ihmiskauppaa ja korruptiota. 

Taustalla vaikuttavat Balkanin sotien jälkimainingit ja järjestäytynyt rikollisuus. Laurenti joutuu pohtimaan myös omaa perhe-elämäänsä. 

Nyt on juhla ja juhannusilta

En muista mistä olen kuullut ensi kertaa termin käenkukuntayöt. Liitän sanan juhannukseen, mutta kukkuuuuhan käki aiemminkin, jo toukokuussa. Tässä muutama vinkki juhannuslukemiseksi.

Hyvää juhannusta!

Toiset 20 yötöntä yötä. Suomalaiset dekkarikirjailijat ovat jälleen koonneet kirjan ilahduttamaan dekkarien ystäviä juhannuksena. Mutta sopii tämä luettavaksi koska vaan. 

Lisa Areklew Juhannusmurhat. Tarina alkaa Estonian uppoamisesta 1994. Nykyajassa eletään vuotta 2019. Kirjassa limittyy monien nykykirjojen tapaan useampi aikakausi. 

Laura Arikka Synkeä juhannus. Kirja aloittaa Kuolema Farlaxissa -sarjan. Tapahtumapaikkana on Farlaxin, suomeksi Vaarlahden saaristokunta, Lounais-Suomessa. Vivi Lönin suunnittelema poliisiasema oli ennen täynnä poliiseja, nykyjään siellä on muutaman poliisin lisäksi joukko käsityöalan ammattilaisia. Synkeäksihän vetäjää tämäkin juhannus.

Kerstin Eglundin Tapahtui veden äärellä -dekkarin murhat tapahtuu 1970-luvun Pohjois-Ruotsissa. Opettaja aloittaa tyttärensä kanssa uutta elämää tunturiseudulla asuvan miehen luona Svartvetetin tienoilla. Opettaja löytää kaksi telttailijaa murhattuna. Murhat ratkeavat 18 vuotta myöhemmin. Kirja on julkaistu ruotsiksi 1993, ja on aikalaisekseen paksu rai sitten luin itse silloin vain ohuita kirjoja. Kirjasta on tehty tv-sarja ja kirja palkittiin vuoden pohjoismaalaisena kirjana.

Samuel Karlsson: Kirkkosaaren murhat. Jessica Jackson -sarjan viides osa. 

"Kuvaustiimi matkaa Västervikin edustalla sijaitsevalle pienelle saarelle, missä on hylätty vanha kirkko. Juhannuspyhien aikana on tarkoitus kuvata aaveita ja spiritistinen istunto. Juhannuksen jälkeen kirkosta löytyy kuolleina Kuvaustiimi jäseniä."  (Takakansiteksti).