Pitkästä aikaa eläydyin Finlandia-humussa mukana... Tai no, eihän se ole oikeastaan totta, en ole seurannut palkintojen jakoa kuin silloin kun oli koronabreikki, mutta siis, katselin palkintojen jaon.
Etukäteen tiesin, että kaunokirjallisista ehdokkaista lukupinooni tulee pääsemään korkeintaan Sirpa Kähkösen 36 uurnaa, jos sekään. Sen sijaan Tietofinlandiaa tavoitteli tänäkin vuonna neljä "pakko lukea" -kirjaa ja lisäksi kaksi ehkäpä kirjaa.
Edelleen ihmettelen, miksi aikanaan on Finlandia palkintoa alettu jakaa vain näille kolmelle ryhmälle. Mielestäni myös novellit, esseet ja pakinat tarvitsisivat oman palkinnon ja ehkä myös runot ja miksi ei myös kepeät kesäromaanit ja dekkarit.
Tietofinlandian voittanut Antti Järven kirja Minne katosi Antti Järvi kiehtoi eniten, joten aloin lukemisen siitä.
Olen harrastanut jonkin verran sukututkimusta, ja omastakin suvusta pari henkeä lähti lamaa pakoon Kanadasta Neuvostoliittoon ja hävisi sukulaisilta. Siksikin oli mielenkiintoista lukea miten Antti Järvi löysi isoisoisänsä.
Olen lukenut viimeaikoina vähän kuin vahingossa vastaavan tyylisiä kirjoja, joissa on kerrottu miten on etsitty historiallista henkilöä, viimeksi pari Natasha Lesterin Pariisi/Amerikka/Australia kirjaa.
Järven kirja oli minusta sujuva. Piti jännityksessä loppuun saakka. Tykkäsin, että tutkija reilusti puhui itsestään (sain kirjenipun, kävin siellä ja siellä).
Kirjassa oli sopivasti selitetty millainen paikkakunta oli Jaakkima, Sortavala ja Rovaniemi 1940 tienoilla. Olen tutustunut jonkin verran Sortavalan 1930-lukuun (kun vaan ehtis valmistella blogitekstin), ja sujuvasti pysyin mukana kun Järvi kertoi kävelystä seminaarilta seurahuoneelle.
Vertaisin kirjan tyyliä kirjaan jossa kerrotaan ukrainalaisesta Rotkosta, josta löytyi joukkohauta yhden valokuvan avulla. Kirja on Wendy Lowerin Rotko, ja kertoo siis Ukrainasta, (Italiasta kertovaan Rotkoon en ihastunut).
Parissa kohtaa lukiessani vähän itkeä tirautinkin, joten ihan kepeää kesälukemista tuo ei ollut kaikilta kohdin. Osaksi eläydyin silloiseen elämään, osaksi itketti Stalin. Mutta kirja oli vireeltään enemmän helpotusta huokuva kuin surun mustissa aalloissa kyntävä.
Annoin täydet 5 pistettä, koska tykkään historiasta. Kuuntelin kirjan, koska en viitsinyt odotella sitä kirjastosta. Lukija sopi mielestäni kirjan tunnelmaan hyvin.
Lähdeluettelon luen, kun kirjan varannut kaveri saa kirjan. Varauksia oli heti palkinnon jaon jälkeen reilu 50, nyt, kolme päivää myöhemmin niitä näkyy olevan yli 100. Kirjoja on Satakunnassa 12.
Jaakkiman kunnan kaupallinen keskus oli Lahdenpohjan kauppala. Kuten monista muistakin rajan taakse jääneistä kunnista, on Jaakkimastakin tehty pitäjän- ja kyläkirjoja. Esimerkiksi Sirolan kylästä on kirja Souda souda Sorolaan - Jaakkiman kylä Laatokan sylissä.
Jaakkima oli tunnettu etenkin Suomen ensimmäisestä puuelementtitalotehtaastaan, joka työllisti noin sata henkeä.
Jaakkiman yhteiskoulu tunnettiin myöhemmin Nokian yhteiskouluna. Jaakkiman kristillinen kansanopisto löysi uuden kotipaikan Ruokolahdelta. Jaakkimassa koulutettiin myös puuseppiä.
