Tämä päivitys päättää toistaiseksi Pariisi-kirjojen sarjan. Luettua tuli 1.8.jälkeen 66 kirjaa jonka pääosissa oli Pariisi. Monet siitä kirjoittavat!
Eiffel-tornin varjo on tässä päivityksessä otettu sangen ylimalkaisesti. Torni on sen verran matala, että ihan koko Pariisiin se ei näy... Mutta onhan Eiffel-torni Pariisin keulakuva, vaikka tehtiinkin vain yhtä maailmannäyttelyä varten ja sitten purettavaksi. Tornia rakennettiin 1887-1889 Pariisissa 1889 pidettyä maailmannäyttelyä varten.
Olihan se vaikuttava näky. Olimme Pariisissa viettämässä vuodenvaihdetta 2015. Väkeä oli kuin pipoa, säätila selkeä, 2-4 astetta plussan puolella, mutta lunta ei ollut.
Emme lähteneet jonottamaan hissiin, vaan ihailimme tornia alhaalta käsin ja ihmettelimme matkamuistomyyjien määrää.
Poikkeuksellisesti en ehtinyt valmistautumaan tuohon matkaan lukemalla tai tekemällä etukäteen matkakirjaa, vaan matkatoveri hoiti suunnittelun, joten etukäteistiedot Pariisista oli aiemmin lukemieni kirjojen (lähinnä Dumasia) ja lehtien varassa.
Nyt, kun olen lueskellut Pariisi-kirjoja, niin Juhani Ahon Yksin-kirjassa on paljon samaa Pariisia, mitä itsekin näin, vaikka matkoillamme on aikaeroa reilu sata vuotta:
"Ja kun olen olen itsensä Eiffel-tornin alla, tämän rautaisen jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon ihmekaupungin katuja ja käytäviä palatsista sisään ja palatsista ulos, joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia ja sisus rouhellaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdutan kokonaan omasta itsestäni, enkä osaa uskoa että minä, minähän täällä kuljen ja siirryn joka askeleella maan osasta toiseen."
Itse en ollut Pariisissa yksinäisenä, rukkaset saaneena, vaan ystävän kanssa ja välillä jopa ilman ohuita villasormikkaita.
Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä Paavolainen suosittelee Palaice de Trokadéroa. Siellä kävi poseeraamassa myös Anna Kortelaisen isä Reino Peltonen ja myöhemmin Hitlerkin, kertoo Anna Kortelainen isästään kertovassa kirjassaan Huonon matkailijan päiväkirja Viipuri, Tampere, Helsinki, Pariisi, Tukholma, Wien, Leningrad, Moskova. Hitler ei päässyt Wikipedian mukaan Eiffel-tornin, sillä pariisilaiset olivat katkoneet hissin köydet. 
Huonon matkailijan päiväkirja osoittautui mielenkiintoiseksi aikalaiskertomukseksi. Suosittelen.
Saksa miehitti osan Ranskaa, mukaan lukien Pariisin kesäkuussa 1940 ja määräsi ulkonaliikkumiskiellon klo 22-05.
29.5.1942 tuli saksalaisten 8.määräys koskien juutalaisia: keltainen davidintähti, kämmenen kokoinen, mustareunainen, keskellä teksti JUDE, on kiinnitettävä pysyvästi ommeltuna vasemman rinnan päälle.
Hélène Berrin kirjassa Päiväkirja 1942-1944 päiväkirjan kirjoittajan isä jäi kiinni siitä, että oli kiinnittänyt tähtensä hakaneuloilla, jotta voisi siirtää tähden helposti toiseen takkiin. Se ei ollut sallittua.
Päiväkirjan kirjoittaja on opiskelija, eli ei enää lapsi, joten mukana on myös opiskelijaelämää ja juhlia.
Hélène Grémillon kertoo kirjassaan Uskottuni mm. siitä, miltä tuntui olla sijaiskohtuna 16.5.1940 syntyneelle lapselle.
Oltuaan täysin salattuna katseilta viisi viimeistä raskauskuukauttaan lapsen tulevan äidin ja hänen palvelijansa kanssa Pariisissa ja sen jälkeen muutamia viikkoja toipuakseen vaikeasta synnytyksestä, johon tuleva lapsen äiti olisi mieluummin antanut synnyttäjän kuolla, kuin olisi kutsunut lääkärin, jotta salaisuus siitä, että synnyttäjä olikin joku muu kuin lapsen isän puoliso, synnyttäjä ajetaan ulos talosta ja mitä hän saakaan kokea:
"Kävelin muutaman metrin, sen verran, että pääsin pois talon luota, että hän ei näkisi minua katsoessaan ikkunasta, etten provosoisi häntä, että hän rauhoittuisi. Kadun kulmassa käännyin, kävin penkille istumaan ja yritin selvitä järkytyksestä, mutta silloin näin ihan nenäni edessä sotilaita, joilla oli mustat saappaat ja vihreät käsineet. Se tuntui mahdottomalta. Eivät he voineet olla Pariisissa. Seurasin heitä ja päädyin Champs Élysées'lle. Ihan kuin painajainen olisi yhä jatkunut. Joka puolella panssarivaunuja, kuorma-autoja ja Wehrmahtin panssariautoja. Kadunkulmiin pystytettiin konekiväärejä, kadulle tunki ratsuväkeä, jalkaväkeä. Eivät nämä millään voineet olla niitä. Lehdissä puhuttiin rintatautisista, huonokuntoisusta ryysyläisistä, nämä miehet olivat komeita ja ylväitä, heillä oli kiiltävät aseet ja uudet nahkavarusteet. Tunnistin kuitenkin metallisesti kalahtelevan kielen. Saksalaiset olivat tulleet."
Kirjassa kustannustoimittaja alkaa saada nimettömiä kirjeitä, joissa kerrotaan tarinaa 1930-luvulta lähtien. Kirjeiden saaja alkaa miettiä onko se hänen oma tarinansa.
Kuunneltuna kirjan aika tasot eivät oikein toimineet, mutta kaikenkaikkiaan jännä lukukokemus. Sotaa, rakkautta, jännitystä....
Francoise Mallet-Jorisin Avasin taloni kaikille kertoo 1960-lukulaisesta elämästä taiteilijan perheessä.
Kirjassa kerrotaan lyhyinä pätkinä perheen arkea, joka tuntuu samalta, kuin kenen tahansa perheen arki. Lapset tuovat kavereita kotiin, vaihtavat vaatteita keskenään, syövät jääkaapin tyhjäksi... Mutta samalla kirjailija kiteyttää tapahtumia yhteiskunnallisiin tapahtumiin, kirjoittaa vsivihkaista kasvatusopasta, jossa pohditaan, että lapset kasvavat ja ovat fiksuja, ehkä fiksumpia kuin me aikanaan.
Saman kaltaisesti käsitellään tuttavien visiitit ja muu kotielämä. Pariisista puhutaan, mutta yhtälailla melkeinpä voitaisiin olla porilaisessa lähiössä tänä päivänä.
Kirja on ilmestynyt 1974, mutta yllättävää kyllä, se on kestänyt hyvin aikaa.
Eric-Emmanuel Schmittin kirjaa Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset on kirja, jota minun on pitänyt lukea jo pitkään.
Herra Ibrahim on kauppias, jonka kauppa on auki joka päivä. Momo on 11-vuotias juutalaispoika, joka asuu isänsä kanssa. Heidän välilleen muodostuu ystävyys. 🌟
Ranskalaisia dekkareita oli vaikea löytää. Leo Maletin löysin sattumalta, kun googletin Pikku Burman teurasrajaa, jonka olen joskus lukenut. Lienen googlettanut liikaa pariisilaisia kirjoja, koska Google tarjosi ystävällisesti Nestori Burma ja rottaliiga kirjaa.
Kirjan tapahtumapaikka on Pariisin 14.kaupunginosa, Observatorie, johon kuuluu mm. Montparnasse. Nestori Burma tuntuu sellaiselta hahmolta, johon tutustuminen. Vaatii toisenkin kirjan lukemisen.
Tatiana de Rosnayn Avain kirja kertoo perheestä, joka oli yksi niistä juutalaisista perheestä, jotka pidätettiin 16.-17.7.1942. Pariisissa pidätettiin yli 13.000 ihmistä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. Kokoontumispaikalta heidät siirrettiin ensin leireille Pariisin lähelle ja sieltä Auschwitziin.
Kirjassa eletään 1942 vuotta ja nykyaikaa, jolloin etsitään tietoa sota-ajalta. Pikkutyttö pelastuu sodasta, mutta kuinka käy kaikkien muiden.🌟
Luin sattumalta toisenkin Rosnay kirjan Viimeinen kesä. Siinä sisarukset joutuvat kolariin. Autoa ajanut sisar loukkaantuu vakavasti juuri, kun on kertomassa jotain mitä on saanut selville.
Vähemmän loukkaantunut veli alkaa etsimään mitä sisar olisi paljastanut heidän menneisyydestään. Se oli jotain, jota sisar oli yhtäkkiä muistanut lapsuudestaan.
Niin kuin kaikissa perheissä yksi muistaa yhden asian, toinen jotain muuta. Harvoin koko perhe on paikalla yhtä aikaa ja kokee samoja asioita, ja jos kaikki onkin paikalla, harvoin kaikki muodostavat samanlaisia muistikuvia.
Tässäkin perheessä toinen sisarus muistaa kuinka vanhemmat ei koskaan riidelleet, toinen muistaa yhden riidan. Ja minne hävisivät äidin kuoltua kaikki perheen vanhat valokuvat, jotka molemmat olivat unohtaneet?
Jonain päivänä sisko jälleen muistaa ja kertoo veljelleen. Mutta se ei ole tarinan päätös vaan toinen alku.
Sinä päivänä kun kävimme Eiffel-tornin luona, kävelimme muistomerkille, jonka New Yorkin kaupunki on lahjoittanut Pariisisille - eli vapauden patsaan soihtutulen kopiolle Seinien rannalla lähellä paikkaa, jossa prinsessa Diana ja Dodi Al Fayed menehtyivät kolarissa.
En ollut aikanaan mikään Diana-fani. Katselin kyllä häät ja ihailin pukua, mutta ihmettelin miten hän valitsi Charlesin kun nuorempi Andrew olisi ollut paljon komeampi. Lööppejä oli tietty mahdoton olla huomaamatta, mutta tuolloin niitä näki vain kaupassa. Maalla niitä ei nähnyt päiväkausiin.
Nyt luin Rene Delormin Diana & Dodi : rakkauskertomus -kirjan ja kauhistelin, miten järjettömiä kuvaajat voivat olla. Rene kuvaa Dodi ja Dianan liiton kauniisti. Elän toivossa, että heidän viimeiset päivänsä olivat niin onnellisia kuin Rene kertoi. Tiedä sitten mikä on totuus, mutta kirja loi toiveekkaan kuvan.
Se toi myös mieleeni lehtijutun ajalta, kun prinssi Willjam oli pieni. Siinä kerrottiin, että Diana pitää yksinkertaisista jälkiruuista kuten Tarte Tatin. Vielä kun vatsa kesti vehnää ja sokeria ei tullut kokeiltua, vaikka Dianan resepti olikin silloin tallennettuna reseptikansiossani. 
Anna Gavaldan Kunpa joku rakastaisi minua jossain on ensimmäisiä ranskalaisia kirjoja, joita olen lukenut sitten Dumasin ja Anqueliga-kirjojen. Se oli myös toinen novellikirjaan josta tykkäsin, ensimmäinen oli Joni Skiftesvikin Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja.
Nyt luin Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia. Se on eräänlainen rakkaustarina köyhästä, huonon alun saaneesta tytöstä ja homopojasta, joiden ystävyys kasvaa yhteenkuuluvaisuudeksi.
Tämänkin kirjan kieli oli kiehtovaa, ja jotkut ajatukset mielenkiintoisen oivaltavia. Itse tarina olisi ehkä ollut antoisampi luettuna kuin kuunneltuna, koska jotkut aika tasot jäi vähän hämäriksi. Esimerkiksi kesti jonkin aikaa, ennen kun oivalsin, mikä oli Pikku-tähti. Mutta Gavaldan lukeminen kannattaa aina.
Kirjan Pariisi on Pariisissa asuvan Pariisi, tavallisen köyhän ihmisen Pariisi ilman pasteeraamista Luxemburgin puistossa, Eiffel-Tornin maisemia, Louvren taidetta tai iloista ravintolaelämää. Ei riemukaaria vaan enemmänkin kaukaisten lähiöiden pikkukouluja ja elinpiirejä. Hyvä lukea sellaisestakin.
Sokerina pohjalla ainoat hymyilyttävär patiisilaiskirjat, jotka syksyn aikana luin: Ludovic Roubaudin 112 : palomiesromaani, joka kertoo hieman humoristisin ottein mitä tapahtuu kun 38 miehen paloasemalle saadaan ensimmäinen naispuolinen päällikkö. Lasikaton rikkominen ei ole aina helppoa.
Kirjassa kerrotaan kevyesti myös erilaisista pelastamistehtävistä. Yksi niistä oli vessanpöntöstä sisään kesken naisen aamutoimien luikerrellut käärme, joka toi mieleen omassa lähiössä I viime kesänä tapahtuneet käärme-episodit. Yksi käärme löytyi pyyheliinan alta vessan lattialta, ja sitten huomattiin, että samassa talossa oli lähtenyt karkuun samaan aikaan toinenkin käärme... Eli herää kysymys, kuinka paljon käärmeitä putkistossa vaelteleekaan ja miten voi aamu toimilla varautua siihen, että pöntöstä voi uiskennella käärme lattialle. Palomiesromaani käärme söi pikku hauvan ennen kuin se löydettiin, mutta sellaista tuskin oikeasti tapahtuu.🌟
Toinen huvittava kirja oli Jo Nesbøn Tohtori Proktorin aika-amme, missä seikkaillaan ajassa ammeen ja aikasaippuavaahdon avulla ja tavataan mm. Gustav Eiffel, joka oli rakentanut sillan ja jonka rakenteilla olevalle metallitornille keksi nimellä Eiffel-tornin norjalainen tyttö tästä ajasta.
Mukana aikamatkalla Pariisissa oli myös aiemmin lukemastani kirjasta tuttu pierupulverille. Kirja on tarkoitettu nuorille lukijoille, mutta sujuvasti sen lukee aikuinenkin.
Näemmä en ole tallentanut tänne mitään joistain kirjoista kuten mm.
Boris Vian Päivien kuohu
J. M. G. Le Clécion Alkusoitto (Nobel-kirjailija)
Åke Holmberg Totte Svensson Pariisissa
Janet Skeslien Charles Pariisin sydämessä
Milan Kundela Merkityksettömyyden juhla
Patrick Modiano Jotta en eksyisi näillä kulmilla (oli muuten Alkusoittoa mielenkiintoisempi) ja
Tove Jansson Bulevardi ja muita kirjoituksia.
