Kuulemani makaan Pariisia ei voi ajatella ilman muotia. Muotikuteet eivät ole koskaan juuri puhutelleet, kun olen pukeutunut joko omiin malleihin tai siihen, mitä kivijalkakaupasta päälle mahtuu. Aiempi tietämykseni haute couturesta on lähinnä peräisin vampyyrikirjojen lukemisesta ja uusien termien googlailusta lukiessani niitä. Niinpä nyt olikin vihdoin aika sukeltaa muotitalojen käsinompelijoiden maailmaan.
Emile Zolan Naisten aarreaitta kertoo Pariisiin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka pääsee töihin isoon muodin tavarataloon, jonka aikomuksena on laajeta entuudestaan. Tyttö työskentelee valmisvaateosastolla, mutta kaupasta löytyy omat osastot kankaille, pitseille, solmioille.... Kauppa on niin iso, että pienet kangas kaupat, sateenvarjo- tai viuhkaverstaat eivät enää kykene menestymään.
Hiljaisempaan aikaan vuotta nainen saa ilmoituksen mennä kassan kautta, mikä on monien muidenkin naisten kohtalo. Muille naisille potkut eivät ole katastrofi, sillä heillä on rakastaja, jonka avulla vuokrarahat riittävät, vaikka töitä ei ole.
Nuorella myyjättärellä on periaatteensa, ei heilastelua, ja kahta veljeä pitää auttaa. Toinen on pieni ja tarvitsee vain hoivaa, toinen on yksi noista naisia ylläpitävistä miehistä ja aina käsi ojossa.
Potkuista huolimatta nainen on uuden ajan puolella. Naisten aarreaitta edustaa tätä uutta tulevaisuutta....
Nobel kirjailija J. M. G. Le Clézion Alkusoitto kirjassa nuori tyttö päätyy Pariisiin. On 1930-luku. Ksenjan on köyhä, Ethel varakas.
"Hän otti villatakkinsa taskusta muotipiirroksen.-Tässä on paljettityö siniseen leninkiin ja musta satiinihame, ja ylempänä violetti tunika ja kultalameepusero, pitsitunika. Tai katso tätä, tässä on musta satiinipusero jossa on koristeena tylliä.Ksenja katseli piirroksia.-Mitä mieltä olet? Ja ennen kuin Ksenja ehti vastata Ethel jatkoi, kultakengät, ei, vähän räikeät, vähän silmiinpistävät.Ethel nojautui taaksepäin ikään kuin näkisi mallit Ksenja yllä.-Kuule, Ksenja, olet niin kaunis, minusta olisi mukava, jos nämä olisivat sinun vaatteitasi. Minä piirtäisi leninkejä ja sinä pukeutuisit niihin.Ethel kuvitteli Ksenjan sähkönsiniseen pukuun. Ksenjan pitkät kullanvaaleat hiukset ulottuisivat hänen paljaille hartioilleen, hänen pienissä siroissa käsissään olisi mustat hansikkaat kyynärtaipeeseen asti. Hänellä olisi jalassa nahkasandaalit, remmisannikkaat, kiiltonahkakengät kuin pikkutytöillä."
Henri de Toulouse-Lautrec odotteli naisystäväänsä Paganin edessä vaunuissa. Pierre La Mure kuvailee tilannetta kirjassa Punainen mylly - romaani Henri Toulouse-Lautrecin elämästä:
"Ensimmäisenä tuli midinetit, myyjättäret ja opoitytöt, kaikki Pariisin kasvattamat. He virtasivat ulos lukuisista eteisistä kuin koulutytöt, meluisina ja nauravia ryhminä, tähyilivät katukäytäville nähdäkseen ystävänsä, ryntäsivät heidän luokseen, kohottautuivat varpaisilleen ylettyäkseen suutelemaan heitä, tarttuivat heitä käsipuolesta ja katosivat ihmisvilinään.Sitten tulivat vanhemmat työntekijät: ompelijattaret, sovittajat, leikkaajat, viimeistelijä, kukaan ei odottanut heitä. He pytähtivät huomaamattomasti ulos kietoutuneina huonosti sopiviin takkeihinsa, kiituhtivat katua alas lähimmälle bussipysäkille tai hevosraitiovaunupysäkille päästäkseen kaukana esikaupungeissa sijaitseviin koteihinsa illallisten äärelle.Vihdoin ilmestyivät mannekiinit, jotka aistikkaine pukuinensa ja siron kävelytyylinsä takia erosivat muista. He pysähtyivät ovelle, loivat silmäyksen ympärilleen tyylikkäinä ja ylväinä napittaessaan käsineitään tai pöyhötellessään puuhiaan. Sitten he astelivat katukäytävän poikki, sukelsivat odottaviin vaunuihin hansikoitujen mies käsien auttamina."
Henri Toulousen naisystävä oli aloittanut uransa muotibisneksessä jo pienenä tyttönä ommellessaan kotona äitinsä apuna nappeja käsineisiin. 13-vuotiaana hän siirtyi kodin ulkopuoliseen työhön ompelijan apulaiseksi ja yleni siitä malliksi.
Malliksi yleni myös Chanellille jahkaantunut, Pariisissa ollut Enni Mustosen Taiteilijan tytär Kirsti, joka vietti Pariisissa kieliharjoittelussa pari vuotta hankkien siinä sivussa itselleen uuden ammatin, tai kenties kolme, muotiliikkeyrittäjän, mallipiirtäjän ja ompelijan ammatit.
Chanellin malli Kirstistä tuli kuin vahingossa. Elettiin 1930-lukua ja Pariisissa oli opiskelemassa lukuisia suomalaisia taiteilijoita. Kirsti tutustui siellä Mika Waltarin ja hengaili Chanellin työntekijöiden ohella aiemmin tuntemiensa Tulenkantajien kanssa.
Muutaman kerran Kirstillä tai hänen työtovereillaankin oli joku odottamassa Chanellin työntekijöiden oven luona töiden päättymistä. Kirjassa tavataan myös Virginie, joka on ollut Kirstin isän malli.
Kirsti palaa takaisin Suomeen sulhasensa kanssa, mutta ei vielä itse tiedä, kenen tytär hän on.
Fiona Valpyn Rue Cardinalen ompelijattaret kirjan pääosissa on sama rakennus kahdessa eri ajassa: vuonna 1940 ja nykyaikana.
Sodan aikaan tiloissa oli ateljee, joka lopetti toimintansa natsihallinnon aikana, mutta loput työntekijät siirtyivät Diorille töihin.
Nykyaikana rakennuksessa toimii pr-toimisto joka organisoi Pariisin muotiviikkoja ym. pariisilaisia muotitapahtumia. Tarinat nivoutuu yhteen sukututkimusta tehden.
Otetaan lopuksi vielä pari kirjaa. Ensimmäinen liittyy siinä mielessä muotitaloihin, että kirjan päähenkilö, jonka esikuvana on todellinen henkilö, amerikkalainen Lee Miller, joka aloitti uransa Voguen mallina, opiskeli valokuvausta Ranskassa ja toimi naispuolisen sotakirjeenvaihtajana (ainutlaatuinen juttu tuolloin).
Miller valokuvasi sotaa erilaisin silmälasein, mitä miespuoliset kollegat. Hän osasi löytää ihmisten väliset tunteet. Kuvia kertyi noin 60.000 ja ne jäivät sodan jälkeen osaksi unholaan, vaikka kuvien joukossa oli ajatuksia herättäviä kuvia mm. elämästä sodan keskellä ja natsien oikeudenkäynnistä.
Natasha Lester ei puhu kirjassaan Ranskalainen valokuvaaja Milleristä, vaan Jessica Maysta. Kirjassa on mukana sivuhenkilöinä Ernst Hemingwayn kolmas puoliso Martha Gellhorn. Ernst itsekin vierailee kirjassa pariin kertaa ja ainakin Pablo Picasso on mukana Jessican juhlissa kun Pariisi on vallattu, ja Jessica pukeutuu iltapukuun. Todelliset henkilöt, Miller mukaan lukien ovat kirjassa sota-aikana likimain oikeilla paikoilla.
Yhdet iltapukujuhlat vietetään sotilaidenkin kanssa juuri ennen joulua 1944. Niissä on muotinäytös jossa esimerkiksi Jennings oli pukeutunut linnan vintiltä löytämäänsä pukuun, johon Jessica oli kiinnittänyt armeijan mustavalkoisia suklaakääreitä, erään sotamiehen vaatteet oli tehty sidetarpeista jne.
Jokainen tarvitsi välissä tälläiset kekkerit, joissa saattoi nauraa ja unohtaa sodan kauhut edes hetkeksi.
Suurin osa kirjasta tapahtuu muualla kuin Pariisissa, mutta en malttanut olla lisäämättä kirjaa tähän, sillä innostuin itse kovasti Milleristä, ja myös Martha Gellhornista.
Kuten monissa kirjoissa nykyään, mukana oli sivujuoni tälle vuosituhannelle, joka nivoi sodanaikaiset tapahtumat tähän päivään.
En aina ole pitänyt tavasta, jolla kirjailijat kertovat oikeasti eläneen ihmisen tarinaa fiktiivisesti, mutta tässä se tuntui toimivan ihan hyvin. Tiedä sitten, johtuiko se siitä, että en tunnistanut Milleriä nimeltä, vaikka googlettamisen jälkeen pari natsioikeudenkäyntikuvaa olivat entuudestaan tuttuja.
Koska innostuin tästä, jatkoin sujuvasti Natasha Lesterin Pariisin ompelijatar -kirjaan.
Kirja alkaa kullanvärisen silkkipakan avaamisesta Pariisissa 2.6.1940. Pakasta 36 metriä tarvitaan yhteen juhlapukuun, jossa on satoja pieniä ruusunnuppuja. Lopusta neljästä metristä tulee puku ruusujen tekijälle ja paita hänen äidilleen.
Kirjassa kerrotaan, että 1930-luvulla Ranskassa ei naiset voineet omistaa pankkitiliä. Mielenkiintoinen tieto.
Onneksi Suomessa tuo vaihe oli ohitettu jo 1920-luvulla, tai niin kuvittelin, kunnes luin Enni Mustosen Taiteilijan vaimosta, että Suomessakin naimisissa oleva nainen tarvitsi miehensä suostumuksen, vaikka naimattomat naiset saivat tehdä päätökset itsenäisesti. Niinpä Kirstikin tarvitsi puolisonsa kirjallisen suostumuksen lunastaessaan muotihuoneensa yhtiökumppanilta, mutta yhtiökumppani ei tarvinnut muiden suostumusta myymiseen, koska ei ollut vielä naimisissa.
Mainittakoon, että Taiteilijan vaimossakin käydään nappikaupoilla Pariisissa ja myös shoppaillaan Katri Valan kanssa muotivaatteita.
Mutta palatakseni Pariisin ompelijattareen, tuolloin ajateltiin vielä, että Ranska kestää Saksan armeijan paineet. Kirja jatkuu maanpaossa Amerikassa ja nykyaikana Australiassa.
Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa kirjoissa syödään jänispataa, joka onkin erittäin herkullinen ruoka, jota valitettavasti en ole syönyt kuin kerran, en kuitenkaan Pariisissa. Omien muistiinpanojen mukaan söin sen sijaan uudenvuoden aattona ankkaa, mitä en muistanut, vaikka herkullisen ruuan muistinkin. Olin mieltänyt sen jälkeenpäin broileriksi.
Molemmissa kirjoissa mainittiin myös Montmartren ja Picallen ravintolat.
Puolessa välin kirjaa aloin katua, että tartuin kirjaan heti edellisen perään.
Tykkäsin kirjan kielestä, mutta aikatasot olivat sekavampia kuin ensimmäisessä kirjassa ja toisen päähenkilön ajatusmaailma alkoi saada kliseisen rakkausromaanin piirteitä... Oli ääretöntä rakkautta ja sen vastapainona ihan järjettömiä, pinnallisiin tuntein tehtyjä, kauaskantoisia päätöksiä, jotka eivät oikein kolahtaneet tällaiselle täti-ihmiselle, joka ei juuri innostu romantiikasta. Sen sijaan Harlequin-kirjoista kiinnostuneille tämä olisi toiveiden täyttymys. (Noh, Kirja olisi voinut tuntua paljon paremmalta, jos en olisi lukenut juuri aiemmin valokuvaaja kirjaa, jonka rakenne oli melkolailla saman tyylinen kuin tässä).
Lukemani jälkeen nostan hattua ompelijattarille, missä lienevätkään ja hieman karehdin niitä, joiden vartalo sujahtaa vuosikymmenestä toiseen samaan mekkoon.
Itse olen kolmesti elämässäni ollut hääpukupainossani. Toisella kertaa sovitin pukua lihomisen ja laihtumisen jälkeen ennen kuin myin sen (n. 6 v häistä). Minulta oli laihtuessa hävinnyt tissit. Kolmannella kerralla lihomisen ja laihtumisen jälkeen ei ollut enää hääpukua, jota sovittaa, mutta selkeästi minulta oli hävinnyt myös vyötärö ( n. 13 v häistä).
Niille, jotka pysyvät mitoissaan ja jotka ovat samaa kokoa kuin naiset aiempina vuosikymmeninä, on haute couturesta iloa pitkään, sillä klassinen vaate säilyy käyttökelpoisena vuosikymmenestä toiseen ja kunnon kangasta voi aina muokata uuteen uskoon, kuten olemme nähneet esimerkiksi Ruotsin hovissa tapahtuvan. Victoria pukeutuu usein Silvian juhlapukuihin.
