tiistai 22. helmikuuta 2022

Seitsemän ennustusta tulevalle

Ahti Karjalainen sanoi aikoinaan suuren viisauden tulevaisuuden ennustamisesta: 

Ennustaminen on vaikeaa,
erityisesti tulevaisuuden ennustaminen.

Monet ovat ennustamista kokeilleet. Itsellänikin on kristallipallo, mutta en kyllä rohkene sitä käyttää. Globaalisti tutuimmat ennustukset löytynevät Ilmestyskirjasta ja Nostradamuksen ennustuksista. Myös Mayat ennustivat osuvasti. 

Kirjailijat ovat ennustaneet omissa teoksissaan kaikenlaista. Kun paljon kirjoittaa ja ennustaa, aina joku osuu kohdalleenkin. 

Leonardo da Vinci ja Jules Verne tunnetaan ennustuksista, jotka usein ovat osuneet kohdilleen. Vai onko niin, että luovan persoonan näkemystä on helppo alkaa jalostaa tuotteeksi? Itseään toteuttava ennustus oli syy, miksi itse aikanaan lopetin povaamisen kaveripiirissä. - Jotkut ihmiset alkavat helposti toteuttaa ennustuksia.

Nostradamuksen ennustuksen yksi säkeistö on ajateltu kohdistuvan Suomeen. 

"Vuonna 1999 ja seitsemän kuukautta,
Taivaalta tulee suuri ja pelottava Kuningas.
Herättääkseen henkiin suuren Angolmoisin Kuninkaan.
Ennen ja jälkeen Mars hallitsee onnekkaasti."

Suomi oli EU:n puheenjohtaja nimenomaan loppuvuonna 1999, eli seitsemännen kuukauden alusta vuoden loppuun. Mikä lienee se Angolmoisin kuningas, joka silloin heräsi. Jos herääminen tarkoittaa syntymää, kuningas on nyt aikuisiässä ja aloittaa toimintansa. Joissain tässä mainituissa kirjoissa tuo salaperäinen Kuningas saattaisi hyvinkin olla jo vallassa. 

Kuten sanottu, kirjailijat ovat kirjoissaan ennustelleet asioita aiemminkin. Tämä on katsaus kotimaisten kirjailijoiden viimeaikaisiin tulevaisuuden kuviin. Niitä varjostaa ilmastonmuutos, ääri-ilmiöt ja virukset. 

Erilaiset taudit, erityisesti karanneet virukset ovat olleet monien kirjojen lähtökohtana aiemminkin, mutta näinä korona-breikkailuaikoina viruksista on haettu innostusta useammassakin kirjassa. 

Mauri Paasilinnan Pedon aika -kirjan lähtökohta on kutkuttava. Koronapandemia on selätetty. Ryhmä suomalaisia aikuisia on lähdössä vaeltamaan hiljaisuuden vaellukselle Saariselän tienoille itärajan tuntumaan. Juuri kun porukka on lähdössä lähes kännyköiden kantaman ulkopuolelle, kuullaan tieto, että terroristit ovat surmanneet Yhdysvaltojen presidentin ja iskun takana ei tällä kertaa ole Lähi-Itä vaan Pohjois-Korea. Eikä tässä vielä kaikki. Samaan aikaan Yhdysvalloissa alkaa levitä virus, jonka rinnalla koronapandemia on pieni ongelma kuin hyttysen pisto. 

Teemestarin kirjasta on ilmestynyt myös selkokirja.
Tämä ei ollut ensimmäinen Paasilinnan veljesten kirjoittama kirja, josta pidin, tuskin viimeinenkään, sillä Mauri on vielä nuori mies, ja tämän kirjan perusteella suorastaan iskussa.

Pandemian jälkimainingeista kertoo myös Harri V. Hietikon Pandemian jälkeen. Tämäkin pandemia on ollut tappavampi mitä korona konsanaan. Se on saanut ison osan maasta autioksi, mutta esimerkiksi Turussa, Hämeessä ja Kajaanissa on asutuskeskittymiä. Ihmisiä on niin vähän, että vaihdantatalous on merkittävämpää kuin raha ja jos koneita on, niin bensa on kallista ja lähes mahdotonta hankkia. Kirjan voisi lukea myös pandemian jälkisen ajan matkakirjana, sillä maisemista matkan varrella luodaan uskottavaa kuvaa. 

Vähemmistöoikeuksien näkökulmasta ennustelee Suomen tulevaisuutta' Mikko-Pekka Heikkinen kirjassaan Terveisiä Kutturasta. Maa on jakautunut rikkaaseen etelään ja köyhään pohjoiseen. Yhtäkkiä saamelaiset eivät enää tyydy siihen, mitä Helsinki päättää, vaan haluavat olla enemmän mukana vallan kahvassa. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi ja alkaa sisällissota. Toisin kuin muissa tämän postauksen kirjoissa, tässä kirjassa kukkii myös romantiikka. 

Jos on Heikkisen mielestä pohjoinen köyhä ja etelä rikas, niin Antti Tuomaisen Parantaja-kirjassa on päin vastoin. Tuomainen luo silmiemme eteen Suomen, jonka keskiössä on epäonnistunut maahan muuttopolitiikka ja vähän ilmastomuutoskin. Helsinki tulvii sekä vettä että pakolaisia eikä kukaan kynnelle kykenevä jää Helsinkiin, jos on varaa muuttaa Lappiin. Varoja siihen tosiaan tarvitaan, sillä junalippu pohjoiseen maksaa maltaita. Kirja on jännitysromaani, mutta itse luin sitä enemmänkin ennustuskirjan näkökulmasta. 

Maahanmuuttopolitiikka ja erityisesti Suomi suomalaisille ajatusten pohjalta on Tero Somppi kirjoittanut kirjan Leijonan varjo. Jos Tuomaisen kirjassa Helsinki tulvi pakolaisia, niin Somppin kirjassa Helsingissä ei ole heitä yhtään ja ylipäättään ulkomaalaistaustaisia henkilöitä on vähän koko maassa. Eniten heitä on Helsingistä Itään rajatulla alueella piikkilanka-aitojen takana. 

Kirjassa käydään myös maaseudulla, missä ihmiset ovat tyytyväisiä siihen, että tuotanto on suomalaista. Ihan kaikki ei ole auvoista, sillä Suomi on päässyt Euroopan unionin pakotelistoille ihmisoikeuksia polkevana maana, ja ajat, jolloin Suomen luottoluokitus oli AA+ tasoa on taakse jäänyttä elämää. Kirja on dekkari, mutta saako rikollinen tuomio? 

Ilmastonmuutoksen tielle on ennustuksissaan lähtenyt Emmi ItärantaTeemestarin kirjassa nuori teemestari keittää teetä jossain Pohjois-Suomessa ja puhtaasta juomavedestä on huutava pula. Kirja ei kerro aivan lähitulevaisuudesta, minkä vuoksi puhtaan, suolattoman juomaveden väheneminen niin, että vettä säännöstellään voisi olla mahdollista Suomestakin. Se, että vesi on loppu, tekee uskottavaksi myös sen, että tämän elintärkeän tuotteen vähäisyys saa isoveljen valvomaan veden käyttöä ja sitä myöten pientä ihmistä.

Tästä blogikirjoituksesta ei sitten puutukaan enää muuta kuin todellinen tulevaisuuden uhkiin varautuja. Suomessa suositellaan nykyään, että jokaisella ihmisellä olisi kolmen päivän kotivara. Se ei käytännössä riitä juuri mihinkään. Todellinen survivalisti kartuttaa ruokavarastonsa sellaiseksi, että siitä riittää koko perheelle ruokaa, lääkkeitä, hygieniatarvikkeita ym. vähintään puoleksi vuodeksi. 

Siinä missä Veikko Huovisen Hamsterit vain varautuvat talveen niin hyvin, että sen voi köllötellä ja makustella parhaita säilykkeitä, luo Laura Gustafsson Korpisoturi-kirjassaan eteemme hahmon, joka pyrkii varautumaan kaikkeen. Kuinka kirjan Ahma siinä onnistuu, selviää kirjasta, sillä kirja ei kerro pelkästään valmistautumisesta vaan myös siitä, mitä tapahtuu, kun kaupasta ei enää saakaan tavaraa, ei tänään, ei huomenna, ei ensi viikolla eikä vielä kuukaudenkaan päästä. 

Kirja tuo eteemme myös moraalinäkökulmia. Jos joku on varautunut kaikkeen täydellisesti, onko varastoja pakko jakaa huolettomalle naapurille? Entä tuleeko kunnan ruokahuollosta vastaava keräämään ylimääräisen ruuan muille jaettavaksi? 

Jos tässä lopuksi teen pienen syrjähypyn naapurimaahan, niin Lars Wilderängin Tähtikirkas kirjassa on kuvailtu kaikkeen varautumista ja siinä onnistumista/epäonnistumista mielestäni hyvin. Kirjassa annetaan vinkkejä myös siitä, onko järkevää paljastaa, että on varautunut kaikkeen. Pidin tästä Tähtitrilogian ensimmäisestä osasta, jossa oudot sähkökatkot ja elektroniikkaviat valtaavat maailmaa, mutta loput osat menivät liian mielikuvitusrikkaiksi. 

Se onkin monien lähitulevaisuutta ennustavien kirjojen ongelma. Pysyäkö siinä, mikä oikeasti voi tapahtua vai kertoako tarina, joka tuntuu liian mielikuvitukselliselta toteutuakseen. Vaikka mikä ylipäätään voi olla liian mielikuvituksellista. Veikkaisin, että aikanaan niin Jules Vernelle kuin Leonardo da Vincillekin naurettiin. 

Itse pohdiskelin korona-breikin aikana paljon joskus 1990-luvun lopussa lukemaani visiota siitä, kuinka 2000-luvulla ihmiset tekevät töitä ja kuntoilevat kotonaan ja tekevät töitä tarpeen mukaan toisen aikavyöhykkeen mukaisesti. Joku mielikuva on, että näin olisi visioinut Torsti Lehtinen, mutta saatan olla väärässä. Joka tapauksessa tuo visio on nykyisin monen arkea. Kun luin tuosta reilu 20 vuotta sitten, ajattelin, että sellaiseen tulevaisuuteen on pitkä aika tai ainakin se vaatii sen, että perhe on rikas. Hyvin tuo näkyy onnistuvan monilta, jotka tekevät töitä pääasiassa tietokoneella. Palaveri on helppo pitää kotoa käsin Teamsin välityksellä. 

Se, onko se sitten kivaa, on eri asia. 

*  *  *

Kirjat oli lainassa kirjastosta eikä kukaan muukaan taho sponsoroinut tätä kirjoitusta. 

Pakko kuitenkin todeta, että tönäisyn tähän kirjoitukseen antoi viime viikolla veljeltäni saama lukuvinkki Paasilinnan kirjaan sekä Kahden kahvit Peter Vesterbackan kanssa Satakunnan Kansan tarjoilemana livelähetyksenä. Lähetyksessä tosin ei puhuttu kirjoista, ei ainakaan näistä kirjoista. 

Sukunimikaimani puhuu innostavasti ja tekee rokeasti. Ne ovat piirteitä, mitä tarvitaan myös silloin kun kirjoitetaan tulevaisuuden maailmoista. 

Kuten Peter Vesterbacka lähetykessä sanoi asioita vain tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin. Pandemia sai huomaamaan, että esimerkiksi koulut siirtyivät parissa päivässä etäopetukseen, mutta jos joku olisi sitä ehdottanut ilman pandemiaa, olisi sanottu, että ei onnistu, että menee ainakin vuosi, ennen kuin saadaan toimimaan. 

perjantai 18. helmikuuta 2022

January in the Arctic (English only)

In the January, I visited Arctic and Antarctica. Greenland, North Canada, North Pole, North Norway Svalbard and Faroe Islands. 

In the beginning of January I thought that one book is enough, but I noticed, that I read six books and visited quite many places. 

I read first a Finnish book (not translated in English), Otto Hyyrysen Murtumispiste-kirjan. 

The other one was  Sjón The Splinter from Argo. It was quite mystic book, and I could have enjoyed more, if I had read about Greece mythology more before this book. 

The third book has been written by Ville-Juhani Sutinen Arktis -likaista lunta (Arctic - dirty snow) kirjaa. Book was really nice combination of interesting journey and history and climate chancing. Book is not translated in English.  

Then I read two quite similar books from Timo Polari, who has skied in Greenland and in South-Pole. Those books are in Finnish only. In both books Polari tells abut all of his travels in very cold climate.

Last book was Clive Cusser Arctic Drift was quite adventure! I have read before about HMS Erebus and HMS Terror ships from 1840's. Those ships tried to find western way around North Pole: "The Northwest Passage".

Leader of this project was John Franklin from England. There was a lot of ice in 1847 and ships couldn't move. And then all died. 

Clive Cusser have noticed this historical story, and wrote Artic Drift about those ships today. Quite a story!, I think. 

This was my first Cusser, but not last one. 



Arktiksella tammikuussa

Pääseekö Eskelisen bussilla enää Helsingistä Jyväskylän ja Nuorgamin kautta Tanaan? Voisin hyvinkin käydä katsastamassa paikan ensi kesänä. Huippuvuoret, Grönlanti ja Islanti olis myös kivoja kohteita, mutta pohjoisnapajäätikölle en ihan heti lähtisi. Ehkä. 

Viimeaikoina olen lukenut monia kirjoja matkailumielessä. Tiedän likimain missä asusti Haukivuoren Haudini, missä komisario Koskinen asuu nykyään ja tunnen kaikki Arttu Tuomisen kirjojen tapahtumapaikat. 

Google Mapsista on ollut apua kun olen miettinyt missä Mma Ramorswe ajelee luottoautollaan tai mitä reittiä Aleppon mehiläistarhuri päätyi Englantiin. 

Viime vuonna soffa matkailin Arktiksella aktiivisemmin. Tänä vuonna suunnittelin käyväni vain Alaskassa, mutta loppujen lopuksi valitsemani kirja, jota olen odottanut lähes vuoden, ei kiinnostanut lainkaan. Niinpä päädyin seikkailemaan lähinnä Euroopan puoleiseen osaan Antarktista. 

Arktinen alue voidaan määritellä eri tavoin. Helpoin tapa lienee valita alue pohjoinen napapiiri 66° 33'39'' pohjoispuolella. Lämpimät ja kylmät merivirtaukset muuttavat käytännössä alueen rajoja. Jonkinlainen rajaviiva näkyy kirjakollaasin keskellä olevassa kartassa, jonka olen itselleni leikannut muistivihkoon jostain lehtijutusta.  

Ensimmäisenä luin Otto Hyyrysen Murtumispiste-kirjan. Muistoissa oli viime vuonna lukemani erittäin hyvä John Kåre RaakeJää, jossa kuten tässäkin kirjassa, päähenkilö lähtee töihin kaukaiselle, jäällä olevalle turkimusasemalle, josta pois pääseminen kesken talven on lähes mahdotonta. 

Siihen yhtäläisyydet päättyvätkin. En halua spoilata juonta, mutta totean, että itse olen lukenut viime vuosina useammankin saman tyylisen kirjan, joten pääosa loppuratkaisusta oli selvää jo alkupuolella kirjaa. 

Loppu jäi tässäkin sen verran avoimeksi, että jatko-osa on mahdollinen. Koska loppu oli avoin, niin toinen osa voi olla kiehtovakin, jos sellainen tulee. Aion siis lukea senkin, mutta pakko todeta, että odotan enemmän jatkoa Jäähän kuin Murtumispisteeseen. 

Toinen kirja löytyi Porin lukuhaasteet kohtaan alkuaine: Kirja oli Sjön Argon lastu. Argonhan on jalokaasua. Sjön taasen on kuuluisa islantilainen nykykirjailija, josta tulee mieleen Björk ja Kirjurin konsertti 1996. Oli muuten mahtava konsertti! Ihan tarkkaan en kyllä muista, miksi liitän Björkin ja Sjön mielessäni, mutta ainakin molemmat tulevat Islannista. 

Pakko todeta, että kirja ei täysin avautunut. Veikkaan, että olisi vaatinut enemmän keskittymistä, mutta paikoitellen innostuinkin kirjan kertomuksiin. Kirjassa tehdään laivamatka, jolla kuullaan iltaisin tarinoita. 

Kirja olisi luultavasti avautunut paremmin, jos olisin googlettanut ennen lukemista edes Wikipediasta Argonautit. Aina ei sekään tule mieleen, vaikka paljon googlettelenkin. No, ensi kerralla sitten enemmän. 

Argonautit oli muinainen antiikin Kreikan sankarijoukko, joka seilasi Argo-laivalla hakemassa siivekkään oinaan kultaista taljaa, jota vartioi uneton lohikäärme. Ja kuten useimmiten Kreikassa, tarinaan liittyi nainen, tällä kertaa kuninkaan tytär Medeia. 

Joka tapauksessa Sjön mystiikka puraisi. Islannissa on paljon muutakin mystiikkaa kuin menninkäiset. Vai miksi he niitä kutsuvat. Olisipa kiva saada Suomeenkin kotitontut takaisin joka kodin arkeen. Isä kertoi joskus, että hänen lapsuudessaan kotihaltijaa vielä huomioitiin ja vasta äidin ilmestyminen perheeseen 1960-luvulla hävitti tavan jättää jouluruuat pöytään yöksi kotihaltijaa varten. Joskus kyselin, oliko kotihaltijalla nimikin, mutta siitä ei ollut muistijälkiä enää kellään. Jos nimi olisi ollut, se olisi ollut talon ensimmäisen vainajan nimi joka oli Tuomas-isännän äiti Maria. 

Koska Argon lastu, niin tarunhohtoinen kuin olikin, ei oikein jaksanut innostaa, päätin kokeilla jotain hieman konkreettisempaa. Valitsin Ville-Juhani Sutisen Arktis -likaista lunta -kirjaa, jota kaveri suositteli joku aika sitten. 

Hyvä että suositteli, sillä tässä oli kirja minun makuuni. Tuli sellainen olo, että ensi kesänä on pakko päästä testaamaan kirjassa mainittua, Sutisen käyttämää Eskelisen bussifirman pikavuoro Helsingistä Koilis-Norjaan. Sen verran olin innoissani jo nyt, että katsoin, että Rovaniemeltä pääsisi näin talvellakin Tromsaan. Sekin voisi olla hauskaa, jos pitäisi lumesta. 

Sutinen on käynyt eri puolilla pohjoisia Pohjoismaita ja tutustunut paikalliseen ilmastoon ja sen muutokseen. Grönlanti ja Färsaaret olisi myös kivoja kohteita, mutta eniten alkoi kiinnostaa juuri tuo Koilis-Norjan alue kveeneineen. Tykkään istua bussissa. 

Jos koronatilanne tästä paranee, niin lumien sulamisen jälkeen voisi retkeä harkita. Ilmeisesti tuo reitti ajetaan vain kesäisin. Samalla toteutuisi unelma käydä Utsjoella. 

Seuraavaksi hyppäsin Timo Polarin matkaan. Ensin seikkailtiin Murhenäytelmässä Grönlannissa ja sitten toteutettiin Unelma Etelänavasta. Grönlannin reissu epäonnistui, mutta myöhemmin Polari tavoitti etelänavan hiihtäen. Tarkoitus olisi kirjoittaa molemmista kohteista jossain vaiheessa vähän enemmän, joten jääköön kuvailut tähän. Molemmat kirjat olivat melko saman sisältöisiä, joten ei niin asiasta kiinnostuneelle riittänee toisen lukeminen. Tykkäsin Polarin kirjoitustyylistä, se oli kevyttä ja imaisi mukaansa, joten luin sitten molemmat samoin tein. Toisenkin lukeminen antoi lisätietoa retkistä.

Clive Cusserin Jäävirta -seikkailu oli viimeinen, jonka luin. Kirjassa reissataan Kanandan alueella. 

Kirja pohjautuu hyvin löyhästi 1840-luvulla tapahtuneeseen Erebus ja Terror - laivojen tutkimusretken. Laivat juuttuivat pariksi vuodeksi jäihin ja miehistö hävisi. 

Cusser on punonut asian tiimoille tarinan, joka perustuu Pohjoisnapa-alueen luonnonvarojen käyttösuunnitelmiin. Sodan uhkakin leijuu taustalla, mutta tällä kertaa kilpakumppaneina on Kanada ja USA. 

Kirja taisi olla ensimmäinen Cusser jonka luin. Mielihyvin luen seuraavankin. 

* * *

Kirjat oli lainattuja. Eikä kukaan muukaan sponsoroinut kirjoittamistani. 

torstai 10. helmikuuta 2022

Isännät puhuu - Alastalon salissa vs delete

Luin vikonloppuna Alastalon salissa - kirjan vihdoin loppuun. Päätettiin kaverin kanssa tilata paidat. Kun kerroin viikonloppuprojektistani somessa, kauhisteltiin kommenteissa kirjan lukemista. Monet kertoivat, etteivät pystyisi. Ihmettelin kommentteja. Helppo kirja, joka kertoo yhdestä päivästä ja yksinkertaisesta tapahtumasta. Luultavasti kirjaa enemmän pelottaa sen maine. 

(Spoilattu juoni) Yksi päivä, toki useampi ihminen äänessä, mutta yhtä kaikki, yksinkertainen pääjuoni: Alastalon isäntä on kutsunut kylän miehet luokseen, keittiössä on täysi touhu päällä. Vieraat valitsee mieleisensä piipun, juodaan pari kuppia kahvia, tehdään parit totit, allekirjoitetaan paperi ja syödään. (Spoilaus päättyy). 

Kirjassani oli 421+405 eli 826 sivua melko pientä pränttiä. Usein teos myydään kahtena kirjana, mikä antaisi mahdollisuuden isompaan fonttiin ja mukavoittaisi lukemista. Aikaahan tuohon menee. Tiiviisti lukien vähintään kaksi päivää ellei ole mikään pikalukija. 

Sivumäärä antaa viitteitä siitä, että kirjaan mahtuu muutakin kuin yksinkertainen juoni. Muhevia tarinoita - mielenkiintoisempiakin kuin se kuuluisin kohta, piipun valinta, joka kestää kirjassani 70 sivua, ja jonka "kaikki" tietää. 

Lauseet ovat upeita. Kappaleet someaikakauden ihmisille kenties liian pitkiä, mutta kun tarina vetää, onko siitä haittaa? 

Volter Kilven kieli on värikästä. Hersyvän runsasta. Isäntämiehen puhetta/ajatuksia, 1800-luvun äijämeininkiä piippu huulessa ja totilasi kädessä. 

Ihastuin kaikkeen muuhun paitsi Pukkilan isännän katkeraan tilitykseen, vaikka sekin kuvaa hyvin erilaisten ihmisten luonnetta. Napakymppi tai viisi tähteä, ihan miten vaan. 

Hyvän kirjan päälle luen yleensä jotain aivan muuta. Tällä kertaa valitsin V. S. Luoma-Ahon deleten. En muista miten ihmeessä törmäsin kirjaan alkuvuodesta, mutta nyt olen kiitollinen siitä, että kuulin kirjasta ja satuin tarttumaan siihen heti Alastalon jälkeen. 

Kirjojen juonessa ei ole mitään samaa. 

Kirjojen lauseissakaan ei ole mitään samaa ja siinä missä Kilpi kirjoitti yhden kappaleen, Luoma-Aho kirjoittaa viisi tai kymmenen. Mutta... 

....mutta sittenkin. 

Mietelmiä kaupan pelikoneella. "Mitä jos tuo mummo tuosta tekisi lähdön merkkejä niin ängen heti perässä tilalle, penikat voivat tulla suosiolla tähän tuhlaamaan rahojaan. Tämä ei mitään anna, se on varma" delete/Prisma 

Ja yhtäkkiä näen kirjoissa paljon samaa. Uhoa. Miehisten miesten mietteitä. Tässä puhuu isäntä. Mies joka näkee ja tekee tai ainakin uskoo vahvasti tekevänsä. 

Hyvä luku pari. 

Ja kun kirja oli luettu. Tilattiin paita. Sekin oli hieno kokemus. Tosin paitoja oli oikeassa koossa niin vähän, että riitti vain minulle. Kaveri lupasi tilata paitansa myöhemmin. Sanoi pystyvänsä odottamaan, kun on odottanut jo pitkään, lukemisesta on kuulemma aikaa kolmisen kymmentä vuotta. Hyvää kannattaa aina odottaa. 

tiistai 8. helmikuuta 2022

Lukulomalla Bosnia-Hertsegovinassa

Entinen Jugoslavia on ollut minulle kirjallisesti aikatavalla avoin kirja. Kovinkaan montaa teosta ei tule tuolta alueelta mieleen. Jos nyt keskellä yötä kesken makeimpien unien herätettäisiin, niin Rex Stoutin Mustan vuoren varjossa saattaisi muistua mieleen Montenegrosta, muualta ei mitään. Kovinkaan paljon parempi tilanne ei ole edes kuuluisien nähtävyyksien osalta, vaikka matkailu kiinnostaa aina. Urheilun saralta tunnistin Kosovon härän, jonka elämäkerrallisen kirjan olen lukenut. Myös Zlata on pelannut jalkapalloa, mutta en tiedä missä. Lähtökohta oli siis otollinen. Kaikki lisätieto olisi plussaa. 

Bosnia-Hertsegovina oli vielä joulukuun alussa täysin outo maa itselleni (Toki tiesin Sarajevon laukaukset ja Mostarin sillan ja sen kohtalot, mutta siinä lähes kaikki). 

Näistä lähtökohdista oli luontevaa  aloitaa kirjallinen tutustumismatka Natasha Milicin Matkakohteena Bosnia kirjasta. Sen kieli on paikoin kankeaa ja vanhahtavaa. Sisältö sen sijaan oli täyttä rautaa. Kuvia tosin olisi voinut olla enemmänkin. 

Siitä jatkoin Goran Simicin ihaniin runoihin kirjassa Sarajevon suru. Kirja oli ohut ja palaan siihen varmasti pian uudestaan, sillä lainasin sen heti perään uudestaan.

Myös Miljenko Jergovicin Sarajevolaiseen Marlboroon luin samaan syssyyn. Sen tarinat osoittautuivat kiehtoviksi. Eniten sykähdytti loppujen lopuksi tarina, josta tuli kirjan nimi, vaikka juuri se oli asia, miksi siirsin kirjan lukemista kuukausi toisensa jälkeen reilun 3 vuotta. Kirjassa ei sitten poltettukaan tupakkaa kuin korsteenit. 

Luca Moconesin (Marco Casagranden) Mostarin tien liftari kertoo suomalaisen palkkasoturin kokemuksista soturiryhmän johtajana Bosnian sodassa. Niputin tämän mielessäni Legioona juttuihin, ja tavallaan tämä sen suuntainen olikin, ammattisotilaana elämää. Tykkäsin kirjoitustyylistä ja luin kirjan yhdeltä istumalta, tai ainakin lähes. Moconesi taisteli Bosnian Kroattitasavaltaa tukevissa kansainvälisten palkkasotilaiden joukoissa ja jos kirjaa on uskomista, niin ajoittain hieman harmahtavalla alueella. 

Zlata Filipovicin kirja Zlatan päiväkirja - nuoren tytön elämä Sarajevossa on 10-12-vuotiaan tytön päiväkirja vuosilta 1991-1993, kun sota jylläsi alueella. Kirjaa on verrattu Anne Frankin päiväkirjaan ja kieltämättä kirjassa oli vähän samaa. Itseäni ilahdutti silti, että pommituksista huolimatta Sarajevossakin pystyi elämään. Vedestä oli pulaa ja moni kuoli vedenhakureissulla, kertoi seuraava kirja. Ruuasta oli pulaa, mutta onneksi tuli YK paketteja ym. apua, joiden tulon turvana oli muukalaislegioona YKn sinisissä päähineissä. 

Luin syyskuussa sen verran monta Legionalainen Peters kirjaa, että pitihän sitä tarttua Tarkka-ampujan tähtäimessä -kirjaankin. Muukalaislegioona kutsutiin turvaamaan Sarajevon piirityksen aikana YK:n avaamaa lentokenttää. Avustuslentojen turvin 1425 päivää piiritetty kaupunki sai elintärkeää huoltoa, kuten lääkkeitä ja ruokaa. Tämänkin kirjan ovat tehneet Kyösti Pietiläinen ja Ville Kaarnakari, kuten useat muut Legioonalainen Peters -kirjat. 

Lopuksi sitten kuin kirsikkana kakun päällä vielä Ivo Andricin kirja Drina joen silta (silta on oikeasti Mehmet Pasha Sokolovichin silta) Bosnia-Hertsegovinan Serbitasavallan alueelta. 

Etukäteen tutustuin kirjan historiallisiin maisemiin sen verran, että sillan alue vaikutti sangen kiehtovalta. Kauniskin silta on. Sen on rakentanut turkkilaisvallan aikana 1577 osmaaniarkkitehti Sinan, jonka teoksista olen nähnyt livenä vain Suleimanin moskeijan Istanbulissa 1992. Kun ajattelee, millaisin rakennusvälinein tuolloin rakennettiin, ei voi kuin ihmetellä, miten kestävää ja kaunista jälkeä on saatu aikaiseksi. 

Mutta sen jälkeen alkoi kiinnostaa myös saman tekijän Konsulit, koska aika, (Napoleonin ja ottomaanien aika) alkoi kiehtoa, mutta olkoon se jo toinen tarina. Konsulit kirjasta löytyy tämän Nobel palkinnon saajan tunnetuin sitaatti:

Jumala varjele meitä maineelta, kuuluisien henkilöiden vierailulta ja suurtapahtumilta

Aiheellinen toive, sillä joskus poliitikkojen tai muiden julkisesti asioita ajavien teot ja suunnitelmat voivat hankaloittaa vakaaseen aekeen tottuneiden kyläläisten elämän. 

Juuri kun sain päätettyä, että nämä oli nyt kasassa, sain käsiini vielä Faksin Sarajevosta, jonka on lähettänyt sarjakuvana Joe Kubert. Onneksi se tuli kirjanmuodossa valmiiksi kansissa, sillä reilu 200 sivua värikuvia olisi tullut kalliiksi tulostaa faksilla. Siihen olisi mennyt varmasti kokonainen värikasetti 🤔

Bosnialaista kahvia on saanut Poristakin. 

sunnuntai 6. helmikuuta 2022

Runebergin varjossa

Eilinen Runebergin päivä nosti taas mieleeni pari vuotta sitten näkemäni meemin. Kuvassa istui Fredrika Runeberg ja tekstinä oli jotain sinnepäin kuin: 

"Se tunne kun sinut muistetaan vain jostain tortusta"

Herra Runebergillä oli ansionsa, joita en yhtään väheksy. Samaan tapaan kuin paremmin tuntemani Lucina Hagman oli J.L. Runebergin sytyttäjä. Harva suomalainen ylioppilas viitsisi kokoontua yösydännä laulamaan Jukka Viikilän (kaksi Finlandia palkintoa) ikkunan alla. Ei edes läpällä. 1800-luvulla tuota intoa piisasi. 

Kaiketi Runeberg puhui kuin [Runeberi], vaikka erään vitsin mukaan olikin kankeakielinen ja  jossain pitänyt lyhyen pöytäpuheen nousten seisomaan, ja sanoen, muut ne puheita pitelee, minä poika pyörähtelen vaan.  

Runeberg myös kirjoitti kuin Runeberg. Vahvasti, innostavasti ja kulttuuri-identiteettiä luoden. 

Mutta minun ei pitänyt puhua tänä vuonna herrasta vaan rouvasta. Fredrika Runeberg eli kuuluisan puolison varjossa. Siinä missä herra Runeberg istui metsästysmuistojensa keskellä isossa työhuoneessaan, kirjoitti Fredrika pienen pöydän ääressä valvoen samalla, että perhe sai ruokaa ajallaan ja että taloudessa oli muutenkin asiat kunnossa. 

Fredrika parka. Fredrika sentään oli maamme ensimmäinen historiallisen romaanin kirjoittanut nainen ja itse asiassa ensimmäisiä ylipäätään historiallisen romaanin kirjoittaneita suomalaisia. Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset ehti painoon ennen Fredrika Runebergin romaania, mutta sekin vain siksi, että Runebergin kirja lojui heidän kotinsa pöytälaatikossa peräti 10 vuotta ennen kuin sitä tarjottiin kustantajalle. Sääli, että Fredrika Runeberg on pahasti unohdettu. Yleensä hänet muistetaan vain 5.2. ja silloinkin puolisonsa tai kuuluisan tortun kautta. Jälkimmäinen taisi olla kyllä alunperin pietarsaarelaisen leipurin luomus.  

Pakko miettiä hetki myös sitä, että  jos 1800-luvun  vähistä kirjailijoista unohdetaan merkittäviä kirjailijoita, niin mitä meidän aikamme kirjailijoilla on aikaa vastaan. Sääli Kaari Utriota ja kumppaneita, kohta hekin unohtuvat uusien kirjoittajien tieltä, jos näitä alansa pioneerejäkään ei muistella. 

Runebergin päivän kunniaksi kuuntelin Fredrika Runebergin historiallisen romaanin Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (-kertomus isovihan ajoilta). Kirja on julkaistu ensi kertaa ruotsiksi 1858 ja suomeksi 1881. 

Luen harvoin historiallista romantiikkaa ja vielä harvemmin pelkkää romantiikkaa, mutta sen verran niitäkin on tullut luettua, että saatoin itse todeta, että itse tarinalla ei ole mitään hävettävää. 

Käyttämässäni suoratoistopalvelussa tarjolla ollut kirja on 1914 kuolleen Arvo Lempirannan käännös, joten kieli ei kaikilta kohdin ollut nykykielen mukaista. Kirja on kuitenkin käännetty uudelleen 1981 vuonna, joten paperikirjan lukijalla on valittavana nykykäsitykseen paremmin soljuvaakin tekstiä. Itseäni vanha käännös ei hatiannut, sillä se sopi mielestäni jopa hyvin 1712 vuoden maisemiin, vaikka lauserakenne olikin välillä melkolailla monimutkainen. 

Kirjan pääpaikkana on Tampereella sijaitseva Hatanpään kartano, joten oli mukava saada kuntahaasteen Tampere-kohtaan muutakin kuin Seppo Jokisia ja Weksi Korhosia. 

Kirjan päähenkilö Margareta joutuu eroon äidistään ja sisarestaan kun naisvaltainen perhe pakenee kartanosta venäläisiä sotilaita. Toisin kuin monet muut perheen äiti ei ole halunnut paeta isovihan alta Ruotsiin, vaan on päättänyt asua kotonaan. 

Margareta tapaa metsässä tutun miehen ja jatko eteneekin sitten perinteisillä linjoilla. Äiti vastustaa holhoojana Margaretan aatelitonta valintaa ja se tuo mieleeni kulttuurit, joissa edelleen vanhemmat valitsevat lapsilleen puolison, eikä siihen ole vastaan panemista. 

Margareta on kuitenkin voimakastahtoinen ja kirjan lukemalla selviää, kuinka hänen rakkaustarinansa etenee. 

Isovihan aikana (1700-1721) Suomessa riehui sotilaiden lisäksi rutto. Mustasurma jylläsi maassamme 1710-11. Pahin ja verisin miehitysaika oli 1713-14, eli kirjan alun jälkeinen aika. Pelko kirjan tapahtumissakin oli aiheellinen, sillä tappamisen vaihtoehtona oli naisilla usein raiskaukset ja vieminen Pietariin tai jopa Persiaan asti myytäväksi orjaksi.

Hatanpään kartano 2018

Kirja kertoo aatelisesta perheestä, mutta sekä sortajat että rutto kohtelivat kaikkia tasa-arvoisen julmasti. Kirjassa ei rutosta puhuta, ja vaikka ruttoa ei paljon sisämaassa esiintynyt, niin tamperelaisetkin aateliset varmasti olivat asiasta kuulleet. Itse ajattelisin, että se saattoi hyvinkin olla perheen äidille syynä siihen, että monien muiden tapaan perhe ei lähtenyt Turun saariston kautta Tukholmaan pakoon. Rutto oli riehunut juuri edellisenä vuonna Turussa ja mielessä varmasti kyti, että oliko sittenkään varmaa, että tuo tappava kulkutauti oli saatu hallintaan.

Yhtä kaikki pidin siis tarinaa luonnikkaana historiallisena romaanina. Pietarsaaressa 1807 syntyneellä Fredrikalla oli varmasti paljon tietoa isovihasta, vaikka tapahtumista oli aikaa noin 90 vuotta. Isoviha kohdistui erityisen julmasti Pohjanmaalle ja siitä luultavasti kerrottiin paljon hirveitä tarinoita. Hirveimmät tarinat eivät ehkä ajautuneet tyttöjen korviin, mutta otaksuttavasti tiedot kokonaisten kylien hävittämisestä olivat kaikkien tiedossa vielä tuolloin.  

 

tiistai 1. helmikuuta 2022

Tiikerin voima kanssasi - Hyvää uutta vuotta!

Toivotan tiikerin voiman mukaista uutta vuotta!, kuten kiinalainen ehkä sanoisi. 
Härän vuosi vaihtuu tänään tiikerin vuodeksi. 
Edessä voi olla kiinalaisen horoskoopin mukaan suuria mullistuksia. Ellei maa järise, tai sotia syty (1914), niin ainakin muutoksia tulee. Jälkimmäinen on toisaalta juuri nyt hyvä ennustus, sillä kaksi koronabreikkivuotta riittäisi vallan mainiosti ainakin minulle ja olisi hyvä alkaa taas jotain uutta.

Pitkästä aikaa innostuin kaivamaan kirjahyllystä esille astrologiakirjojani. Parikymmentä vuotta sitten olin hyvin innostunut aiheesta ja pidin liitä luentojakin. Marttatöiden vuoksi innostus jäi taka-alalle, mutta nyt taas tuntuu siltä, että voisin hypätä tiikerin selkään ja laukata kohti uusia tuulia. 

Jähmeä metalli-härän vuosi on siis takana ja edessä soljuva vesi-tiikerin vuosi. 

Saas nähdä pompitaanko eteenpäin Nalle Puhista tutuin iloisin Tikrun tiikeripompuin, vai hiivitäänkö eteenpäin viekkaasti kuin Viidakkokirjan Shere Khan. Jonkin näköisiä loikkia on joka tapauksessa edessä, jos ennustukset pitää paikkaansa. 

En ehtinyt katsoa eilen Helsinki-kanavalta Kiinasta lähetettyä uudenvuoden ohjelmaa, mutta korjasin tilanteen tänään heti aamusta (ohjelma on nähtävillä siellä viikon verran). 

Ohjelmassa oli vanhan vuoden pois rummutusta, perinteisiä vuodenvaihteen lauluja, uudempaa perinnemusiikkia ja innostava tietopläjäys uudenvuoden symboliikasta. Juontajapari toimi hyvin yhteen. 

Tiesin entuudestaan punaiset kirjekuoret, ilotulituksen ja perhekeskeisyyden, mutta uutta oli uudenvuoden ruokiin liittyvät merkitykset. Esimerkiksi ruohosipulia kannattaa syödä, koska se merkitsee pysyvää vaurautta ja sian lapaa, koska se äännetään samaan tapaan kuin onnea ja pitkää ikää. 

Päättelin itse, että Suomessa pitäisi syödä kääresylttyä (sian mahaa) jotta saisi paljon rahaa. Tuossa on kyllä vinha totuuden siemen. Sian vatsalihat maksavat paljon vähemmän kuin kinkku saati sisäfilee, ja kun senteissä on miljoonan alku, niin vaurauttahan se lisää, kun halvempaa lihaa syö juhlassakin. 

Juhlalähetystä katsellessa tuli mieleen, että olisiko sittenkin kannattanut opetella yliopistoaikana soittamaan kanteletta enemmänkin kuin saamani kanteleen mukana tulleen ohjelehdykän verran. Eka vuoden professorimme soitti kannelta ja pojat intoilivat että heidänkin pitäisi seurata gurun jalanjälkiä. Minä kuitenkin taisin olla ainoa joka sinä vuonna sai kanteleen.

Näin jälkeenpäin ajatellen jos 35 vuotta olisi soittanut vaikka tunnin viikossa, niin paljon olisi tullut opittua. Tosin ei kai vieläkään olisi myöhäistä alottaa. Kenties ehtisin hyvinkin soittaa vielä 35 vuotta.... 

Mutta yhtäkaikki ohjelman kiinalaisten kielisoitinten soitanto oli kaunista. Ja oli se suomalainenkin kappale kiva. Ehkä suomalaistenkin pitäisi rohjeammin soittaa omia perinnesoittimia. Pukinsarventöräyttelijöitä olen kuullut kerran viikinkiravintolassa, mutta kuka soittaa enää tuohitorvea? 

Mukavaa oli myös nähdä kuinka lähetyksessä puhallettiin eräänlaisesta sokerimassasta suomalaisille tervehdykseksi Muumipeikko. Kiinalaiset ostavat perinteisesti uutena vuotena kiinalaisen astrologian eläinhahmoja, mutta kyllä se Muumikin näytti kivalta. 

On hyvä, että aineettoman perinnön juttuja, kuten käsityötaitoja esitellään myös tällaisissa kulttuuriohjelmissa. Usein vastaavat ohjelmat ovat olleet kovin musiikki ja näytelmäpainotteisia. Muutamassa itsenäisyyspäiväjuhlassa on viime vuosina nähty suomalaisia maisemia ja kuultu runonlausuntaakin musiikin ohella, joten perässä tullaan - vai ollaanko me edellä. 
Tällaisena päivänä, kun tiikerin vuosi alkaa, on itseoikeutettuna ykkösvinkkauksena Jack Higgins Tiikerin vuosi

Luin kirjan kolmisen vuotta sitten ja ajattelin silloin, että tuo olisi oivallinen kirja juurikin tälle päivälle. En ole aiemmin Higginsiä lukenut, joten luultavasti hyppäsin mukaan sangen keskeltä pitkää tarinaa. Kirjassa liikutaan 1960-luvulla ja 1995 vuodessa ja ollaan sekä Tiibetissä että Lontoossa. Kirjan luokittelin vakoilutyyppiseksi. En juurikaan perusta vakoilujutuista, mutta tämä oli kuitenkin kelpo seikkailu. 

Selailin lukupinoani ja katselin, että alkuvuodelle riittää näemmä tiikerikirjallisuutta enemmänkin.
Yöpöydällä on keskeneräisenä Robert van Gulikin Apina ja tiikeri jonka aloitin eilen uudenvuoden aaton kunniaksi. Se taitaakin olla ainoa kiinalaiseen horoskooppiin edes jotenkin viittaava romaani omassa varastossani. 

Kirjassa on itseasiassa kaksi novellia, Apinan Aamu ja Tiikerin yö.  

Mikä vuosi tästä tuleekaan - on ensimmäinen helmikuuta ja luen jo neljättä novellikokoelmaa!

Ikuisuuden vuoroaan on odotellut Yann Martelin Piin elämä (sopii Porin Lukuhaasteen alkuaineeksi), Tuula-Liina Variksen Yoshiro Mifunen tiikeri sekä Anja Angelin Joka tiikerillä ratsastaa. Ainakin Piin elämän aion lukea pikapuolin. 

Aiemmin lukemistani jollain tapaa tiikerikirjoista voin suositella lapsuuden nostalgianälkäisille A. A. Milnen Nalle Puhia ja Royad Kiplingin Viidakkokirjaa, sekä jännityksen ystäville paria Tiikerinsilmää. Leena Lehtolaisen Tiikerinsilmää on Henkivartija-sarjan neljäs osa parin vuoden takaa, Wilbur Smithin Tiikerin silmä on 1980-luvulta ja kertoo aarteen etsinnästä Mosambikissä.

Meillä käärmeillä tiikerin vuosi sujuu hyvin. Nyt olisi sopiva aika alkaa kirjoittaa ensi vuoden Finlandia-palkittavaa romaania tai jotain muuta kirjoitusprojektia. Aion tarttua tarjouksiin, kun niitä vastaan tulee. Tällainena mainiona vuonna niitä tulee varmasti. 

Itselleni tulee tiikeristä mieleen aina ensimmäisenä ensimmäinen saamani tarra. Sen antoi minulle edesmennyt serkkuni Esko, kun olin 6-vuotias. 
Tiikeri-tarran liima on pitänyt hyvin 50 vuotta. Vain vasen alakulma on hieman auennut. Kuvan liimasin uuden, ensimmäisen kiiltokuvavihkoni kannen sisäpuolelle. Sivulla olen harjoitellut näköjään sekä kirjoittamista että laskemista. Yllättävän hyvin kirjoitin nimeni 6-vuotiaana, eikä koulu näemmä kovasti käsialaa muuttanut. Ollaan me käärmeet vaan taitavia! 

Tiikerin voimat kanssanne!

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...