Pelto-observatorio

Käytiin parin kaverin kanssa Teemu Lehmusruusun Pelto-observatorio teoksen opastuksessa heinäkuussa. Ostin museokortin itselleni syntymäpäivälahjaksi, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin käyttämään korttia.

Kannatti. Oli muuten tosi ihana ilta! (Ei ole maksettu mainos, sillä korttikin oli itse hankittu). Nautin, ja niin näkyi nauttivan kaveritkin.

Mainoksessa oli luvattu pientä naposteltavaa, ja tarjoilu ylitti odotukset. Alkoholitonta kuohuviiniä, mansikoita ja tuoreita hedelmiä.... Mikä ihana alku illalle. 

Itse esitys oli tätä varten tehdyssä pikku-suulissa, joka ei jää Hanhiluitoon tämän jälkeen. Harmi, sillä charmia riittäisi rakennuksessa muihinkin näytöksiin. 

Lehmusruusun teos koostui suulin muotoillusta savitaulusta, johon heijastettiin Paraisilta Qvidjan tilan mailta hiilidioksidipollähdyksiä ja mitä lie ötököitä. Pellossa on anturit, jotka mittaa muutoksia ja niiden mukaan sitten vaihtuu värit ym. 

Esitystä katseltiin heinäpaalien päällä istuen. Aurinko loi tunnelmallisia viivoja pimeähköön suulin. Taustalla soi kitara, klarinetti ja piano, jotka kuvastivat niin ikään maan kosteutta, lämpöä ja hiilidioksidia. 

Fiilis oli mystinen. Opas istui seuranamme koko ajan aluksi kertoillen teoksesta ja lopuksi vastaillen outoihin kysymyksiimme kuten näkyykö sade teoksessa? 

Joskus taide pääsee yllättämään. Pakko todeta, että vain harvoin on tullut istuttua yhden teoksen äärellä näin pitkään, likimain tunti siinä kului. 

Edellisen kerran niin on käynyt 1990-luvulla. Ensin Raumalla, missä olen katsellut neliöistä maalattua puolalaista, jonkun Andrewin, isoa taulua todella pitkään. Myöhemmin Tampereella, missä katselin armenialaisen meritaiteilijan Ivan Konstantinovitš Aivazovskin jättimäistä öljyvärityötä Aalto vuodelta 1889. Pakko todeta, että 5*3 metrin kokoisessa taulussa riittää katseltavaa paljon pidemmäksi aikaa kuin pienessä Mona Lisassa.

*  *  *

Itsellekin muistiin: tämä oli kirjoitus numero 500.

Kahvia, kahvia, kahvia

Postimuseo antoi vapaalipun näyttelyyn, mutta kirjat ja ajatukset ovat omiani. 

* * *

Minä ja kahvi. Me ollaan oltu kimpassa jo lähes 50 vuotta. Aloitin kahvinjuonnin viimeistään 5-vuotiaana  syömällä pullamössöä... Jap jep, pullamössösukupolvea ollaan. Kahvinjuonti on geeneissä, olen perinyt sen isän äidiltä, jolta perin myös vahvat hiukset.

Vaikka kaikki muuttuisi, kahvia pitää saada. Marzi Nyman, Kuppi kahvia, tilkka toivoa. 

Tuo oli myös mummoni motto sota-aikana. Mummo vaihtoi maatilan tuotteita kahviin. Jostain sitä aina löytyi, kun monet saivat Amerikan paketteja.Toisilla on erilaiset arvot ja mielihalut, sota-aikanakin. 

Muutkin suomalaiset ovat kovia juomaan kahvia. Suomi taitaa olla ainoa valtio, jossa jo työehtosopimuksissa on määritelty kahvihetki kaikelle kansalle. Tosin ruotsalaiset ovat brändänneet kahvitaukonsa meitä paremmin; jopa matkailumainoksissa näkemäni fika on rentouttava hetki kahvin ja leivonnaisen, esimerkiksi kahvipullan kanssa.  

Ensimmäiset kahvit juotiin Suomessa 1700-luvulla. 1756-61 kahvin juonti oli kielletty koko Ruotsissa, mutta kahvin makuun päässyt kansa ei alistunut, vaikka kieltoja asetettiin senkin jälkeen lyhyemmiksi ajoiksi. 

Vuonna 1802 Ruotsin kuningas antoi luvan juoda kahvia "toistaiseksi". Se sattuikin sopivaan aikaan. Sitä myötä kahvinjuonti oli meillä erikseen sallittua, kun Suomi liitettiin Venäjään... eikä lupaa ole sen jälkeen poistettu. Tosin kahvia ei ole aina ollut saatavilla. Silloin on tartuttu korvikkeisiin, erityisesti paahdetuista rukiinjyvistä tai vaikkapa voikukan juurista tehtyyn kahvin kaltaiseen juomaan. 

Itse olen maistellut viljasta paahdettua kahvin korviketta muutamia kertoja. Korvikkeen väri on ollut sameampaa ja kahvin joskus niin huumaava tuoksu on puuttunut, mutta veikkaan, että sokkotestissä en ainakaan nuhaisena erottaisi kahvia hyvästä korvikkeesta. ---- Paitsi juomisen jälkeen, sillä korvikkeista puuttuu kahvin piristävä vaikutus. Juuri siihen olen ainakin itse koukussa pahan kerran. 

Muutama vuosi sitten päätin viettää alkuvuoden ilman kahvia, mutta pakko tunnustaa, että aivot eivät toimineet totuttuun tapaan vaan tuntui, että ajatuksia piti kaivaa kuin sumun keskeltä. Varsinaiset vieroitusoireet sentään hävisivät parissa viikossa. Sen jälkeen olen todennut, että vaarallisempiinkin aineisiin voisi olla riippuvainen. Olen lähes 60-vuotias, joten onko kahviriippuvuudella enää mitään väliä.  

Keväällä kävimme marttaporukalla Tampereella Vapriikissa. Liian harvoin tulee lähdettyä varta vasten "vain" museoon. Usein se museo on reissun sivuasia. 

Vapriikissa oli Postimuseon puolella kaksikin kahvinäyttelyä, jotka halusin ehdottomasti nähdä. 

Toinen oli Kahvi kortilla, johon oli valittu seinällinen postikortteja Seppo Louhivuoren mahtavasta, noin 2000 kortinkahvikorttikokoelmasta. Kokoelma on ollut esillä muuallakin, ja toivon että on jatkossakin. Monet kortit nostivat muistoja pintaan. 

Itsekin keräilen kahvikortteja, mutta oma kokoelmani käsittää vain muutaman kymmenen korttia, kenties vähän yli sata, joten ihmettelemistä riitti.

Näyttelyn kortit oli ryhmitelty eri aiheiden mukaan. Esillä olevissa korteissa oli joitain samoja, mitä itsellänikin on. Oli mukava bongata tuttuja kortteja. 

Toinen näyttely oli nimeltään Aamukahvi ja tuore lehti. Se olikin mielenkiintoinen näyttely vaikka kahvilla ei pettymyksekseni näyttelyssä ollut juurikaan merkitystä. 

Toki suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kotiin yöllä kannettu sanomalehti ja sen seurassa juotu aamukahvi. 

Näyttelyssä sai paljon informaatiota lehden synnystä ja sen saamisesta omaan postilaatikkoon. Sain mm. soittaa toimitukseen, ja istua postinjako "mönkijän" kyytiin. 

Hienot näyttelyt siis tälläkin kertaa. Kannatti lähteä. Etenkin, kun kahvilasta löytyi vielä Apina-näyttelyä varten valmistettua suklaa-banaanikarkin makuista kahvia. Nam. 

Kuppi kahvia, tilkka toivoa on Laura Siltalan kokoama kirja julkkisten suhteesta kahviin. En ole yleensä kovin innostunut novelleista tai monen ihmisen kirjoittamista kokoelmista. Olen sitä mieltä, että lyhyet tarinat ovat pintaraapaisuja. Tässä kirjassa oli toisin, sillä suhde kahviin on loppujen lopuksi sangen suppea aihepiiri. Niinpä pidin kirjasta ja opin tuntemaan hieman paremmin tunnettuja ihmisiä ja etenkin heidän kahvisuhteitaan. 

Aira Samulinin suhde ohuisiin, posliinisiin ruusukuppeihin oli entuudestaan tuttu, mutta monien muiden kahvisuhde oli itselleni uusi ja löytyipä muutama henkilökin, joista en ollut kuullutkaan aiemmin. 

Jos päivään sisältyy palavereja, niissä kuluu kuppi puoleen tuntiin. Toni Wirtanen, Kuppi kahvia, tilkka toivoa

 

Yksi omastakin kirjahyllystä löytyvä kahvikirja on Tuija Saarisen Pannu kuumana. Siitä löytyy monenlaista muistoa ja tietoa kahvista. Kirjaan on aina kiva palata. 

Viihdyn kahviloissa, ja niin viihtyy moni muukin; esimerkiksi Satu Waltari kirjassa Kahvila Mabillon. Siinä Waltari kertoo nuoruusmuistojaan Pariisista. Pariisilaiseen kahvilaan voisin lähteä oitis, vaikka muuten Pariisi ei tehnyt suurta vaikutusta, kun siellä muutama vuosi sitten kävin. 

Kahvin maailmanmarkkinahinta on viime vuosina kohonnut huonojen satojen ja kasvaneen kulutuksen vuoksi. Viimeaikoina tummapaahtoiset kahvit ovat maksaneet reilun 8 euroa paketti, kun vielä pari vuotta sitten kympillä sai 3-4 pakettia, kunhan hiukan vertaili kauppojen tarjouksia. Myös pakkauskoot ovat pienentyneet 25-50 grammaa. 

Sofia Laineen ja Kaisa Kyllikki Karjalaisen kirja Kahvin hinta - kertomuksia nicaragualaisista kahvintuottajista kertoo kahvin tuotannosta Etelä-Amerikassa. Olen lukenut vuosien saatossa useampia lehtijuttuja eri maiden kahvin tuottajista ja Reilun kaupan kanvista, mutta jotain uutta tästäkin kirjasta jäi käteen. 

Suurimmat kahvintuottajamaat löytyvät Keski-Amerikasta ja Afrikasta Kenian ja Etiopian tietämillä. Tänä kesänä luin, että myös Sisiliassa on alettu kasvattaa kahvia. 

Itselleni maistuu parhaiten 3-4 paahtoasteiset, italialaisittain paahdetut kahvit, mutta aina ei voi valita. Pääasia on, että kahvia on saatavilla. Onneksi kahviloissa on nykyään lähes itsestään selvyytenä se, että tarjolla on sekä tummaa että vaaleaa paahtoa. 

Työpaikat voivat sen sijaan olla haasteellisempia kahvikissojen mielitekojen täytössä. Pari vuotta sitten aloitin uudessa työpaikassa, missä oli Mocka-master -keitin, jolla voi keittää samaan aikaan kahvia kahteen kannuun. Parin viikon pehmittämisen jälkeen sain kahviostajan ostamaan tummapaahtoista kahvia. Merkitsin keittimeen kumpaa kahvia kannuun valui. Itsekin hieman yllätyin, että tummapaahtoisen kahvin ystäviä oli erityisesti aamuisin tasan puolet juojista. Joskus on hyväksi miettiä käytäntöjä uusiksi. 

Monilla kirjoilla on houkuttelevia nimiä kuten Jouni Lompolon Pieni kuppi kahvia. Itselleni kirja oli toisaalta pettymys - kahvi ei ollut keskilssä, ja toisaalta mukava lisänautinto kahvihetkiin. Kirjan novelleista löytyi mm. jännitystä ja kivan humoristisia kielikuvia. 

Kahvitaukoihin sopii myös äänikirja Virkistävä kahvitaukomeditaatio. Kahvi toimii taukona työstä, mutta lyhyt meditaatio toimii vähintäänkin yhtä hyvin. Työehtosopimuksissa on määritelty päivän kahvitauot, mutta ei sitä, että kahvia olisi aivan pakko juoda. Saa sen ajan rentoutua tai vaikka nukkuakin. 

Koronabreikien aikana myös minä tutustuin YouTubessa Lotta-Sofia Saahkoon ja hänen pappaansa. Itselleni ei koskaan ehtinyt muodostua suhdetta tuffan tai pappaan, jotka kuolivat kun olin 3-5-vuotias, joten on aina innostavaa lukea muiden pappakokemuksista. 

Lotta-Sofian pappasuhde parani, kun hän tuli koronabreikin ajaksi Lontoosta papan luo asumaan. Yhteiselon aikana alkoi syntyä kirjoja, joista olen lukenut nyt Papan evakkomatkasta ja elämästä kertovan Papan kanssa kahvilla sekä Kahvia ja karjalanpiirakoita, missä Lotta haastattelee muitakin evakkoja. 

Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia -kirjassa ja sen jatko-osassa Huolet pois, elämä on helppoa päähenkilö omistaa Pariisissa kirjakahvilan, mutta henkilökohtaisen surun vuoksi hän päätyy pitämään taukoa yrittämisestä ja muuttaa joksikin ajaksi Irlantiin. Päähenkilön parhaita nautintoja on kuppi hyvää kahvia. Siihen on helppo samaistua. Luin kirjat ihan tätä kirjoitusta varten, mutta yllätyin siitä, että jopa tykkäsin niistä. Hyvin kirjoitettuja kirjoja. Tosin en voisi kuvitella lukevani tämän genren kirjoja montaa peräkkäin. Kahdessa oli aivan tarpeeksi, luultavasti koko vuodelle. 

Hinaajan kannella

Porinpäivän kunniaksi pistäydyttiin kaveriporukalla Reposaaressa katsomassa museolaiva M/S Santtua. Santtu on pirteän vihreä hinaajan, ja löytyy Reposaaren Varvinrannasta.

Kummisetäni, ja jossain vaiheessa 1960-luvun lopussa myös isäni, olivat Mäntyluodon satamassa hommissa ja onkin hauska ajatella, että he luultavasti näkivät useammankin kerran Santun työssään.

Hinaajat ovat vankkaa tekoa. Santtukin on rakennettu 1894 ja se puksutteli ensin S/S Bombana, sitten Santahaminana ja lopuksi Santtuna aina 1970-luvulle saakka. Bombana ja Santahaminana laiva toimi kuljetusaluksena. Sotavuosina laiva toimi vartiotehtävissä ja miinanraivauksessa. Siitä muistona on laivalle myönnetty Miinanraivausmitalli. 

Sota-aikaa lukuun ottamatta Santtu on seilannut Porissa 1938 vuodesta saakka.

Haastattelin laivalla Museonystäviä, jotka ovat adoptoineet Santun lisäksi Reposaaren tienoilta Tylttyn, Merikappelin ja Merimiinan. On hienoa, että vapaaehtoisia löytyy tällaiseen työhön. 

Miehistön tilat laivalla olivat pienet. Museonystävät kertoivat, että hinaajalla työskenteli aikanaan neljä miestä: kapteeni, konemies ja kaksi merimiestä. Koska alus toimi kuljetusaluksena ja hinaajana, oli työpäivä useimmiten muotoa yöksi kotiin. 

Santusta en kirjaa löytänyt, eikä hinaajakirjoja muutenkaan löytynyt muita kiinnostavia, kuin suosikkini Arto Paasilinnan romaanien joukosta: Parasjalkainen laivanvarustaja. Olen lukenut kirjan useampaan kertaan ja kuunnellutkin pari kertaa. Äänikirjan lukijana on Kauko Helovirta, jonka ääntä kuuntelen vähintäänkin yhtä mielelläni kuin lempilukijaani Lars Svedbergiä.

Aikanaan olin yksi niistä, jotka joka vuosi jonottivat Paasilinnan uusinta kirjaa. Rakastin kirjojen sattumanvaraisuudesta syntyvää huumoria. Kirjoissa voi tapahtua päähenkilöille mitä vaan. Niin kuin tässäkin. Löytyy villisika, löytyy keihästä kantava koira, otetaan perhepotretteja avioeron kynnyksellä... ja paljon muuta.

Arto Paasilinnan kirjoissa on hyvää myös se, että vaikka päähenkilö olisi jossain vaiheessa täysin pohjamudissa, niin loppu on aina onnellinen. Useimmiten jollain tapaa kaikille. 

Tässäkin kirjassa oli kaikki hyvät elementit mukana. Paitsi Arto Paasilinnan useissa kirjoissa mukana ollut "herra Hakkarainen" eli Seppo Sorjonen, joka on milloin missäkin roolissa. Ainakaan kuuntelemalla en bongannut Sorjosta tästä kirjasta. 

Kirjan laivanvarustaja omistaa kirjan alussa hinaajan Helsingissä, kivan asunnon Laivanvarustajankadulla ja kesämökin saaressa Helsingin edustalla. 

Kirjan tapahtumapaikkoina on Helsinki, Imatran Valtionhotelli ja Albania. 

Huumoriotteella kirjoitettuja kirjoja tulee luettua edelleen liian vähän, vaikka olen yrittänyt petrata siinä asiassa vuosi vuodelta enemmän. Uutta Arto Paasilinnaa en ole löytänyt, mutta nautin nykyään mm. Antto Terraksesta, Kalle Isokalliosta ja Jonas Jonassonista. 

Apinat – kädellisten tarina

Kaupallinen yhteistyö Vapriikki-museon kanssa. Kävin Näyttelyssä vapaalipulla, mutta mielipiteet ovat täysin omiani. 

*  *  *

Kävin joku aika sitten Vapriikissa ajatuksena katsoa museon kahvinäyttelyt, mutta heti sisälle päästyä apinat valtasivat mielen. Apinat - kädellisten tarina, on huonojalkaisen unelma, tila on pieni, mutta näyttely sisältää paljon tietoa ja herätti ainakin minulle monia mietteitä. 

Ne kotona suunnitellut Kahvinäyttelytkin katsottiin, mutta siitä myöhemmin. 

Näyttelyssä oli sangen monenlaisia apinoita, kaiken kaikkiaan noin 60 eri lajia. Katseltavaa oli paljon, mutta vähän käveltävää. Tietoakin kertyi mukavasti. Näyttelyssä oli erilaisia elementtejä, joista löytyy elämyksiä eri ikäisille kävijöille. Näyttelyn voi vilkaista nopeasti, mutta jos katsoo kaikki videot ja kuvat tarkkaa, aikaa saa kulumaan helposti patrikin tuntia. 

Jälkeenpäin ostettiin vielä kahvilasta pressopannulliset näyttelyä varten tehtyä Apinat-kahvia. Kahvi maistui jännästi banaani-suklaa-karkeille ja kruunasi monipuolisen näyttelykokemuksen. 

Kaikki näyttelyt, joissa jaksoimme käydä, olivat kivoja, mutta pakko sanoa, että parasta kuitenkin juuri tässä reissussa oli se, että kahden korona vuoden jälkeen ylipäätään pääsi näyttelyyn, ja että käynnin saattoi tehdä kaveriporukassa ja samalla vaihtaa mietteitä käynnistä heti tuoreeltaan. 

Näyttely on Vapriikissa 21.10.2022 saakka.

*  *  *

Innostuin näyttelystä niin, että kuuntelin muutaman (no koska se lukeminen muutamaan jää...) apina-aiheisen lastenkirjan. 

Apinat yleensä

Apinat kuuluvat ihmisten tavoin kädellisiin. Näyttelystä löytyy täytettyjen apinoiden ohella mm. erilaisia apinan käsiä, jotka näyttävät kovasti tutuilta tartuntaelimiltä. 

Ville Hytönen Hipinäaasi Apinahiissi -kirja sopinee myös alle kolmevuotiaille. Heikkokeuhkoinen aasi yskii, paikalle tulee marsu joka ryhtyy kiusaamaan ja mitä siitä sitten seuraakaan... 

 

Ryhmä Hau - Pennut pelastavat apinan sopii yli 3-vuotiaille. Kirja avautunee enemmän niille, jotka ovat nähneet televisiosarjan. 

Kuvan kädet on Jaavan makakin käsiä,
jotka on takavarikoitu salakuljettajilta. 

Kiran Desain Hulabaloo  

hedelmätarhassa on vähän hulabaloota koko kirja. 

Kirjan intialainen päähenkilö kyllästyy työhönsä ja kiipeää guavapuuhun, eikä halua tulla sieltä enää pois. Perhe vie puuhun riippukeinun, varjon, ruokaa... Vähitellen erakko saa seuraajia, perhe perustaa erakkopojan hedelmätarhaan vierailijoille myös teekojun ja myyntikojun. Ja sitten hedelmätarhaan tulee apinoita. Kirja sopii aikuisten ohella ainakin teini-ikäisille. 

Tästä puusta minä en muuta minnekään, eivätkä apinat ole humalassa, ne vain leikkivät. 

Isän lähdettyä Sampath tajusi, että hänen sydämensä jyskytti. Hän ei saanut hirvittävää ajatusta mielestään. Lähteä pois puusta, ei koskaan, ei ikimaailmassa, hän ajatteli, ja hänen vartalonsa tärisi suuttumuksesta. Raivoissaan hän tuotti edessään olevaa puun oksaa. Isä ja hän ovat tyystin erimaata: kuin musta ja valkoinen, kuin kananpojat ja perunat, kuin herneet ja ämpärit. 

Mitä isä oikein kuvitteli, luuliko hän, että Sampath palaisi takaisin entiseen elämäänsä kuin vanha hölmö. 

Oravasaimiri 

Tutuin tämän lajin edustaja on Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun marakatti Herra Tossavainen, joka elokuvissa oli oravasaimiri eikä marakatti. 

Jukka-Pekka Palviainen Allu ja Apinajahti on tarkoitettu yli 6-vuotiaille. Kirjassa on melko paljon lukemista, joten se ei luultavasti tule luettua yhdeltä istumalta. 

Kirja alkaa elokuvan katsomisella. Sitä seuraa mm. oravasaimirin etsiminen ja raskauden ihmettely. Lukemaan oppineelle tämä lienee oikein sopiva kirja. 

Oranki

Näyttely oli jaettu pieniin huoneisiin, joissa oli helppo tutkia apinoiden ympäristöä. Isot luontokuvat kertoivat ympäristöstä enemmän kuin 'tuhat sanaa. 

Timo Parvelan Pate, viidakon kuningas. Pate lähtee Senjan kanssa Borneoon etsimään Paten Totti-koiraa, joka jahkaantui Borneoon lähtevään laivaan. 

Kirjallisissa seikkailuissa on aina sama outo piirre - koskaan ei ole vessahätä. Lapset pärjäävät matkan eväiden kanssa, mutta koko matkalla ei tarvitse käydä vessassa. Lapsia asia tuskin haittaa, mutta aikuisena sen panee merkille. 

Pate on hauska kuten Ella-kirjoissakin. Mukavan tietämätön ja yhdistelee asioita kivasti väärin. Luultavasti lapsetkin tykkää tästä, mutta ainakin minä tykkäsin. 

Nämä täällä ovat tosi trenditietoisia, ötökkäravinto on in. 

Iilimatoja - wau, vähänkö siistiä. 

Eri maista kiinnostuneille vinkkinä, että Borneon saarella sijaitseva Mulun kansallispuisto sijaitsee Malesiassa lähellä Brunein rajaa. 

Johanna Elomaa Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit. En ihastunut tylsähköön kanteen, mutta itse tarina oli kuunneltava kokonaan yhteen menoon. Kirja on suunnattu yli 6 vuotiaille, mutta itse koin tämän mukavaksi välipalaksi aikuisten kirjojen lomassa. Jännitystä ja aikuiseksikasvamisongelmia on, mutta kaikki ratkeaa onnellisesti kirjan loppuun mennessä. 

Simpanssi

Apinat ovat älykkäitä ja älykkäimmästä päästä ovat simpanssit, jotka osaavat käyttää joitain työkaluja. 

Pirkko Talvio Simpanssi Salomonin erilainen maanantai. Noin kuusivuotiaille sopii tämä sirkussimpanssin karkumatkasta kertova kirja. Joskus on hyvä ottaa vapaapäivä. 

Gorilla

Gorilla näyttää vähän tukevalta täti-ihmiseltä. Ehkä juuri siksi se on yksi suosikkiapinoistani, vaikka en haluaisikaan kohdata gorilla livenä. 

Jakob Wegelius Merten gorilla on suunnattu vähän isommille lapsille. Suoratoistopalveluissa ikäsuositus on +9, mutta viini, viski, sikarit ja murhat eivät minun mielestäni kuulu ala-asteikäisille. Itse nautin kuitenkin kovasti lukemisesta. Kirja ja sen jatko-osa Hudson Queenin ruusu sijoittuvat kieltolain aikaiseen Lissaboniin sekä Intiaan/Britanniaan.

Jos Pate kirjan kohdalla mietin, että kirjoissa harvoin käydään vessassa, niin tämän kirjasarjan kohdalla muistin, että joskus käyvät: kidnapatut tai vankilan ulkopuolella olevat vangit ulostavat, usein ämpäriin. Sarjassa panttivankina oleva gorilla pääsee vessaan aamuin illoin tai saa selliinsä potan. 

Maki

Apinat näyttelystä löytyy kaikenlaista pikkupuuhaa. Itse kokeilin mm. selvittää mitä Jaavan makaki syö. 

Madagaskarin pingviineistä tutut makit ovat hauskoja otuksia. Viime vuonna luin Tuomas Aivelon Loputtomat loiset. Myös siinä puhuttiin makeista, joskin ne ovat toista rotua kuin elokuvan rengashäntämakit. Aivelo on tutkinut Madagaskarilla makien loisia. Samalla kun hän kertoo tutkimuksestaan, hän puhuu myös ilmastonmuutoksesta. Kirja sopii hyvin ympäristöasioista kiinnostuneille ylä-asteiästä lähtien. Sitä nuorempia saattaa kirjan runsas faktamäärä. 

Vapriikissa unohdin ottaa paviaanista kuvan. 

Paviaani

Paviaani on itselleni se apinalaji, joka jäi mieleen, kun yhdeksän vanhana pääsin ensi kertaa Korkeasaareen. 

Erin Hunterin Uljas maa - hajonnut lauma aloittaa uuden sarjan, jonka pääosissa on paviaani, leijona ja norsu. Sarja sopii erityisesti yli 9-vuotiaille. 

Kirjan tekijä on suositun Soturikissa-sarjan kirjoittaja. 

Klassikoita isommille lapsille

Kuten sanottu, näyttelyssä on paljon tietoa. Yksi osa näyttelystä koskee apinoiden tulevaisuutta. Ilmastonmuutos ja ihmisten levittäytyminen apinoiden elintiloille ei tee hyvää apinoiden tulevaisuudelle. Jotkut pienistä apinoista ovat sopeutuneet elämään turistien kanssa, mutta on vaikeaa kuvitella villejä isoja apinoita istumassa ihmisten keskuudessa esimerkiksi baaritiskillä. 

Isommille lapsille sopii luettavaksi mm. Apina kirjojen klassikot: Pierre Boulle Apinoiden planeetta scifi-seikkailu ja tietysti Edgar Rice-Burroughsin Tarzan-sarja. 

Lukeminen kannattanee aloittaa ensimmäisestä osasta Tarzan, Apinoiden kuningas, joka löytyy nykyisin myös selkokirjana. 

Sarjakuvan ystävillekin löytyy vaihtoehdot molemmista.

 

Molemmat tarinat löytyy myös elokuvina.

*  *. *

Apina kuvat ovat paviaania ja oravasaimiria lukuunottamatta Vapriikin näyttelystä.