Kannatti. Oli muuten tosi ihana ilta! (Ei ole maksettu mainos, sillä korttikin oli itse hankittu). Nautin, ja niin näkyi nauttivan kaveritkin.
Mainoksessa oli luvattu pientä naposteltavaa, ja tarjoilu ylitti odotukset. Alkoholitonta kuohuviiniä, mansikoita ja tuoreita hedelmiä.... Mikä ihana alku illalle.
Itse esitys oli tätä varten tehdyssä pikku-suulissa, joka ei jää Hanhiluitoon tämän jälkeen. Harmi, sillä charmia riittäisi rakennuksessa muihinkin näytöksiin.
Lehmusruusun teos koostui suulin muotoillusta savitaulusta, johon heijastettiin Paraisilta Qvidjan tilan mailta hiilidioksidipollähdyksiä ja mitä lie ötököitä. Pellossa on anturit, jotka mittaa muutoksia ja niiden mukaan sitten vaihtuu värit ym.
Esitystä katseltiin heinäpaalien päällä istuen. Aurinko loi tunnelmallisia viivoja pimeähköön suulin. Taustalla soi kitara, klarinetti ja piano, jotka kuvastivat niin ikään maan kosteutta, lämpöä ja hiilidioksidia.
Fiilis oli mystinen. Opas istui seuranamme koko ajan aluksi kertoillen teoksesta ja lopuksi vastaillen outoihin kysymyksiimme kuten näkyykö sade teoksessa?
Joskus taide pääsee yllättämään. Pakko todeta, että vain harvoin on tullut istuttua yhden teoksen äärellä näin pitkään, likimain tunti siinä kului.
Edellisen kerran niin on käynyt 1990-luvulla. Ensin Raumalla, missä olen katsellut neliöistä maalattua puolalaista, jonkun Andrewin, isoa taulua todella pitkään. Myöhemmin Tampereella, missä katselin armenialaisen meritaiteilijan Ivan Konstantinovitš Aivazovskin jättimäistä öljyvärityötä Aalto vuodelta 1889. Pakko todeta, että 5*3 metrin kokoisessa taulussa riittää katseltavaa paljon pidemmäksi aikaa kuin pienessä Mona Lisassa.
* * *
Itsellekin muistiin: tämä oli kirjoitus numero 500.
