Marttojen lukuhaaste 2020

Marttojen lukuhaaste 2020 suoritettuna.  

Se tuli täyteen erityisemmin yrittämättä, mutta haasteen toisena tekijänä tietty haaste kohtien pääpiirteet oli koko ajan muistissa. Ilmastokohtaan ei tänä vuonna tullut luettua kuin yksi kirja, kun viime vuonna tuli luettua isompi määrä.

1. Kirja, jossa metsällä on tärkeä rooli:

Hanna Kökkö Anterin aarre (Anterinmukka sijaitsee Sodankylän kunnan alueella. Manu seurueineen saapui alueelle Raja-Joosepista, missä Manun isän uusi tyttöystävä on rajavartiana. Alku- ja paluumatka tehtiin mönkijällä, mutta keskivaiheilla vaellettiin luonnossa rinkat selässä. Aarrettakin vähän etsittiin seikkailun aikana, ja tietysti löydettiin geokätkökin). Tämä oli ehdottomasti metsäpitoisin metsässä tapahtuvista kirjoista tänä vuonna. 

Timo Sandberg Kullanhuuhtoja (Heittola lähtee Lappiin tutkimaan epämääräistä kuolemaa ja paljon tietoahan siitä kertyykin). 

Martin Wilmark Polkupyörän arvoitus (Wilmarkin sarja on ollut kiva välipala paksumpien kirjojen välillä, nyt olen kuunnellut näitä muutaman, onkkeksi sarja on mittava.)

2. Talvisodasta kertova kirja:

Sanna-Leena Knuuutila Ne lensivät tästä yli (hyvin kirjoitettu selkokirja)

Pekka Jaatinen Suomussalmi.

Eeva Kilpi Talvisodan aika Kilven lapsuuden muistoja. 

3. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja:

Gretan tarina – Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita – Greta Thunbergin elämä. (Lastenkirja)

David Attenborough, Yksi elämä, yksi planeetta (paljon luontoa nähneen miehen eläkepäivien tilitys huomioistaan, paljon on muuttunut).

4. Kirja, joka sivuaa Väinö Linnaa:

Petri Sarjanen Sinä olet Rokka (kirja Viljam Pylkkäästä, joka oli Väinö Linnalla Rokan esikuva, tätä kirjaa piti kyllä oikein miettiä. Muistin, että olen varmasti lukenut jonkun Linnaa sivuavan kirjan, mutta tämä ei tullut mieleen edes ensi selailulla kun katselin lukemani kirjan kannet läpi. Hyvä kirja tämä silti oli, vaikkei heti muistunutkaan lukemistani 380 kirjasta.)

5. Runokirja:

Nils-Aslak Valkeapää Aurinko, isäni

Lauri Viita Runo puhuu

Antti Holma Kauheimmat joululaulut ja Kauheimmat runot

Arvo Salo Oura ooppera

Kaarlo Sarkia Velka elämälle

Kari Levola Valvon että nukut

Mariska Määt ja muut

Karl August Tavaststjerna Valikoima runoelmia

Anna-Mari Kaskinen Joulun lahja

Francesco Petrarca Il Canziniere (vasta nyt tajusin, että kirjoittaja ei ole Francesca, mitä olen aina ihmetellyt, kun Francesca on nainen)

Pentti Saarikoski Mitä ne puhuu (pahoittelut, ei musta tullut Saarikoskirunousfania vieläkään).

Eino Leino Kauneimpia runoja, osa 1 Talvipäivän painuessa

Paavo Haavikko Tiet etäisyyksiin

Mikko Karhu Povitaskurunoja

Heli Laaksonen Aurinko, Porkkana, Vesi

Katri Vala Sininen ovi

Jouni Hynynen Mies katoaa

Johan Johansson Erik Johans Poesi

Susinukke Kosola Avaruuskissojen leikkikalu

Anja Erämaja Kuuluuko tämä teille

Edith Södergran Syyskuun lyyra

Tom Kalima Peilistä katsoo varis

Aura Nurmi Leijonapatsailla

W. Silva Säröjä Purppuranpunaisessa järvessä

6. Kirja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta:

Miika Neulaniemi Sähköpostia Sambiasta (tanssiopetusta/opiskelua Sambiassa)

Harri-Pekka Pietikäinen Pinnan alla – elämäni valkohain kanssa (häkkisukellusta haiden seassa Etelä-Afrikassa, kertoo enemmän tuntemuksista kuin Afrikasta, vaikka sijoittuukin pääosin Afrikkaan)

Alexander McCall Smith Olemmeko sukua ja Kaiken kirjavaa karjaa

7. Kevyttä kesälukemista:

Sinikka Nopola, Likka, äite ja rouva Obama (Nopolan hauskat tamperelaiskirjat ilahduttavat aina).

Saana Saarinen Siirtolapuutarhan varjoissa (dekkari, mutta sopivan kevyt lomalle. Kirjassa kerrotaan, että Viola Gras lähtee juttukeikalle Espoon Westendistä Helsingin ulkopuolella olevaan siirtolapuutarhaan, mutta paikalliset ovat tunnistaneet puutarhan Pakilan siirtolapuutarhaksi, tiedä sitten pitääkö paikkaansa.)

Elizabeth Adler Monte Carlon jalokivet (ryöstö ja murha, pääasiassa kuitenkin parisuhdeongelmien ratkontaa, shoppailua ja laihdutusvinkkejä. Kirjassa seikkaillaan pääosin Ranskan Monte Carlossa ja Intiassa.)

Tove Jansson Haru, eräs saari (lomalla on kiva lukea saarista, itselleni tämä oli kevyt, ehkei kaikille ole. Wikipedian mukaan Haru sijaitsee Pellingissä Porvoon edustalla).

8. Nuortenkirja:

Siri Kolu Me Rosvolat-sarja (ihqu)

Heidi Kökkö Kätkö -sarja geokätköilevistä nuorista

Kreetta Onkeli Kesä autokorjaamon yläkerrassa

Jörn Lier Horts Kultaisen kellon arvoitus ja Vedenalainen arvoitus (kirjat ovat norjalaisia nuortenkirjoja).

Nei Noguchi Finlandia 1 (magna, jossa japanilainen tyttö lähtee tonttukouluun Suomeen)

Enid Blyton Seikkailujen laiva, Viisikko kesälomalla, Kadonneen kaulakorun salaisuus

9. Fantasiakirja:

Barbara Cantini Mortina- sarja, esim. Mortina ja Aavepoikakaveri (kolme kirjaa olen kuunnellut BookBeatista, lisää taitaa tulla. Villa Tuonelassa asuva Mortina on zombi-tyttö ja Aavepoikakaveri on aave)

Tove Jansson Muumi Peikko ja marssilaiset (ehkä marssilaiset ovat scifiä, mutta ei ne muumitkaan ihan reaalimaailmassa elele, joten kirjaan tämän fantasiaan)

Mainittakoon myös yksi tietokirja, jonka voisin hyvinkin sijoittaa fantasiaksi: Sarah Ford Mitä yksisarvinen tekisi? Opas sadunhohtoiseen elämään (mihin tällaisen opaskirjan muuhun sijoittaisi kuin fantasiaan… mutta oikeesti tässä oli kyllä hyviäkin vinkkejä, vaikka yksisarvisiin en taida uskoakaan)

10. Kirja tarttuvasta taudista:

Albert Camus Rutto (kirja kertoo siitä, kuinka ruttoepidemia jylläsi Algeriassa Oranin kaupungissa, ja mitä siitä paikallisille seurasi. Kirja oli loistavaa korona-ajan luettavaa ja ihmettelin miksi en ollut tarttunut tähän kirjaan aiemmin. Sivullistakin yritin lukea, mutta se ei vielä onnistunut.). 

Paolo Giordano Tartunnan aikaan

Pimeydestä loistaa valo

Yksi vaikuttavimmista afrikkalaisista kirjoista on ollut itselleni Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo, jonka luin viime vuonna. Osa vaikuttavuudesta tuli siitä, että kirja kertoi aiemmista kirjoista tutun David Livingstonen (1813-1873) viimeisestä matkasta.

 

Tuttu päähenkilö (tosin kirjassa jo edesmennyt), ei silti selitä kirjan hienoutta.
Pidin mainiona asiana, että kirjan kertoja, Halima, oli nainen, joiden ääntä harvoin on kuultu tutkimusmatkojen yhteydessä. Halima teki itseeni niin suuren vaikutuksen, että onlin tyystin unohtanut, että kirjassa oli toinenkin kertoja, lapsena orjaksi ostettu Jacob Wainwright.

Kirjan taustalla on aitoja tapahtumia tutkimusmatkalta, joita siteerataan Livingstonen päiväkirjakatkelmina. Myös itse tapahtuma, Livingstonen kuivatun ruumiin kantaminen reilun 2000 km matkan verran koilis-Rhodesiasta (nykyisin Sambia) halki Afrikan, on totta. Se on käsittämätön matka autollakin, mutta kävellen reilun 60 hengen seurueensa ruumista kantaen se on matka, josta sietikin tehdä kirjan. Matkan varrella tapahtuu kaikenlaista ja tavataan outoja heimoja, mutta kirjan pääkohdat tapahtuu kun ollaan leiriydytty. 

Viimeisen vuoden aikana olen suositellut kirjaa useammillekin tuttavilleni, joten se on ollut mielessäni siis usein. 

Nyt kesällä Yle tarjosi mainion kokoelman afrikkalaisia tarinoita, joihin kuului mm. kirjaesittelyjä, musiikkia ja historiaa. Yksi jaksoista oli tämän kirjan esittely. 

Ohjelmassa ulkoministeriön tiimivetäjä Milma Karttunen ja toimittaja Jukka Kuosmanen vertailevat lukukokemuksiaan, jotka ovat hyvin samantapaisia kuin omanikin, paitsi että olin itse unohtanut mies kertojan udon roolin. 

Oli jännä huomata, että myös he nostivat kirjasta esiin Haliman unelman sansibar laisesta ovesta. Se jäi itsellenikin kirjasta mieleen, mutta se ei ole itselleni yllätys, sillä pidän ovien valokuvaamisesta. Sansibarilaista ovea en ole vielä nähnyt livenä, mutta olisi mielenkiintoista nähdä erityisesti sellaiset ovet, joissa on tapit elefantteja varten. 

Itse jäin miettimään että Livingstone näyttäytyi kirjassa mieheltä, joka oli aidosti ystävystynyt joidenkin tutkimusseurueensa jäsenten kanssa ja ostanut heitä vapaiksi. Jotenkin olen aina mieltänyt hänen toisenlaiseksi. 

Gappahin kirjan Livingstone tuokin mieleeni Suvi Kinoksen seitsemän enoa kirjan tutkijat ennemminkin kuin englantilaisen ylimielisen aristokraatin. Se on mielestäni hyvä asia, sillä Suvi Kinoksen suku on ihan huippu. 

Ehkä tämän jälkeen pitäisi vihdoin tarttua Livingstonen päiväkirjoihin. Kaiketi sellaisetkin on painettu. 

Tanssin taikaa

Miika Neulaniemi kertoo kirjassaan Sähköpostia Sambiasta kolme kuukautta kestäneen opintomatkansa vaiheista. Matkan tavoite oli tanssittaa sambialaisia. 

Neulaniemen matkalla kirjoittamat

sähköpostit julkaistiin kirjana, joka kertoo hyvin, miltä tuntuu työskentelyn aloittaminen vieraassa kulttuurissa. 

Opettajaksi opiskellessani tutustuin kulttuurishokin teoriaan. Ensin on kaikki hyvin, sitten huonosti, ja sitten sitä sopeutuu. Vähän sellaiselta vaikutti Neulaniemenkin matka, vaikka se kestikin vain kolme kuukautta. 

Lukijalle välittyi opiskelijaelämästä Sambiassa kuva, että se olisi ollut ihan ok tai enemmänkin, ellei koko aikaa olisi käynyt niin, että osa porukasta ei ollut mukana tunneilla, ja sen vuoksi asioita piti selittää moneen kertaan. 

Suomessa on totuttu siihen, että ensimmäisellä tunnilla asia selitetään ja sitten kaikki aikataulut ovat kaikkien kalenterissa. 

Tai niin on ainakin ollut ennen. 

Itse olen viime vuosina joko kyynistynyt tai tullut muuten vain siihen tulokseen, että älypuhelimista ja -kelloista kalentereineen ei juuri ole apua jos ihminen viimeiseen saakka miettii, mihin rientoon lähtisi. 

Ehkä tähän tulee joku muutos tämän koronabreikin aikana, jos ihmiset aidosti ehtivät miettiä, mitä vapaa-ajalta haluavat. 

Tai sitten enää kukaan ei halua sitoutua mihinkään ylimääräiseen. 

No, kävi miten kävi, se jää nähtäväksi. Palataan Sambian tunnelmiin.

3 kuukautta Sambiassa hurahti ohi nopeasti, tanssimaankin päästiin, joskin enemmänkin ehkä olisi voinut tanssia. Sitä vartenhan Matkaan oli lähdetty. Tosin kirjoittaja olisi ehkä halunnut itse tanssia vähemmän ja tanssittaa muita enemmän.

Itse pohdin kirjaa lukiessani sitä, kuinka hyvä on, että Marttojen 40-vuotta täyttävän kehitysyhteistyön aikana projektit on viety läpi paikallisten neuvojien kanssa. Jos neuvojat olisivat tulleet Suomesta, olisi varmasti ollut paljon enemmän vastoinkäymisiä suomalaisten ja paikallisten odotusten kanssa. Kulttuuria tuntevat on helpompi vetää oikeista naruista.

Tanssiprojekti Sambiassa kuulosti kuitenkin sen verran mainiolta ajatukselta, että hiukan harmittelin vähemmän kulttuuripainotteisia yliopisto-opintojani. Kansantaloustieteestä ja tilastotieteestä ei hirveästi tanssia saa aikaiseksi...

... Vaikka pakko myöntää, että monet ulkomaalaiset osaisivat tanssittaa varmasti tilastojenkin rytmiin. Itse muistan nähneeni joskus Savonlinnassa ihastuttavan esityksen lattianlakaisutanssista. Valitettavasti en enää muista mistä Afrikan valtiosta tanssittaja oli kotoisin.

Tanssista on aikaa reilu 10 vuotta, mutta edelleen on tuon tanssin tunnelma mielessäni. Liekö samoin käynyt myös Neulaniemen projektiin osallistuneille sambialaisille?