perjantai 19. helmikuuta 2021

Hyviä lukukokemuksia Etelä-Amerikasta

Eteläamerikkalainen kirjallisuus ei ole oikein auennut minulle, mutta yritän sitkeästi. En tiedä, luenko vääriä kirjoja (luen niitä, mitä saan käsiini) vai olenko vain eri aaltopituudella. Kerta toisensa jälkeen yritän antaa Etelä-Amerikalle ja sen kirjailijoille uuden mahdollisuuden ja onneksi lukeminen on palkitsevaa silloinkin, kun kirja ei osu ihan omimmalle mukavuusalueelle. 

Harvakseltaan löytyy eteläamerikkalaisia kirjoja, jotka tekevät ison vaikutuksen. Aiemmista romaanilöytöistäni vain vuosi sitten lukemani kolumbialainen Gabriel Garcia Marquezin Kuulutetun kuoleman kronikka, ja triniradilainen V.S.Naipaulin Täysinoppinut hieroja ovat nousseet itselleni sellaisiksi, joihin tarttuisi hyvin mielellään uudestaan.  

Myös Agustina Bazterrican Rotukarja oli loistava teos, mutta siinä kuvattu maailma oli niin raskas, että kirjaa piti sulatella pitkään, ja sen vuoksi sitä ei varmaan tule luettuua uudestaan. 

Nyt, koronan myötä, olen jälleen tajunnut, kuinka pienestä asiasta kaikki voi muuttua. Kirjassa tulee eläimiin sairaus, joka tekee eläimen lihan ihmiselle vaaralliseksi. Kirja on fiktiota, mutta mistä tulevaisuutta tietää. Muutos voi lähteä hauraasta perhosen siiven iskusta ja levitä hetkessä globaaliin maailmaan, kuten näimme viime vuoden alussa koronan kanssa tapahtuvan. 

Viime vuonna annoin mahdollisuuden Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö -kirjalle, joka olikin yllättäen hyvä. Caracas on Venezuelan pääkaupunki. Vuoden 2013 presidentin vaalien jälkeen öljymaana tunnetun Venezuelan taloudessa on ollut ongelmia ja väkivaltaa, joka näkyy kirjassakin. Äitinsä syöpähoidoista köyhtynyt Adelaidekin joutuu tuon armottoman väkivallan uhriksi, mutta ei uhriudu, vaan ottaa sen, mihin kykenee ja aloittaa uuden elämän. Kirja päättyy niin, että ainakin itse odotan sille jatkoa. Saas nähdä tuleeko. 

Marraskuun alussa sain pahasta lukujumista huolimatta kuunneltua Melba Escobarin Kauneussalonki - manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia -kirjan. Etukannen vihreiden lehtien kauneus ja sana murha saivat tarttumaan tähän kirjaan. Alku vaikutti lupaavalta ja olikin. Keskikohtakin oli hyvä, mutta loppu... Kuuntelin lopun kolme kertaa, kun minusta vain tuntui, että loppu tuli liian äkkiä ja vähän oudosti. Mutta outo loppu ei vaikuttanut siihen, että kirja oli enemmänkin kuin kelpo lukukokemus. 

Outo loppu ei ollut sinänsä yllätys, kun ajattelee niitä kaikkia eteläamerikkalaisia kirjoja, joita olen lukenut aiemmin - minä ja eteläamerikkalainen kirjallisuus vain emme ole aina samalla aaltopituudella. "Mielenkiintoisista" lukukokemuksista muistuu mieleeni mm.
paljon palkittu, brasilialaisen
Luiz Ruffaton Rutosti hevosia,
kolumbialaisen
Andrés Caicedon Eläköön Rumba! ja
bolivialaisen
Hasbún Rodrigon Kiintymyksiä.
Näihin kirjoihin en juurikaan kiintynyt. 

Runouden kanssa ei ole ollut samanlaisia ongelmia. Esimerkiksi chileläisen Pablo Nerudan Kysymysten kirja ja venetsuelalaisen Rafael Cadenasin Ilman aikomusta osua kolahtivat kerrasta. 

Jotenkin minusta tuntuu, että olen löytänyt monesti "liian erilaisia" eteläamerikkalaisia kirjoja, jotta ne olisivat itseäni kiinnostavia. Palkittu kirja ei usein ole se, mitä tavallinen lukija lukee intohimoisesti. Siinä valossa katsoen on loistava asia, että esimerkiksi dekkareita on alettu kääntää myös maista, jotka eivät ensimmäisenä tulisi mieleen dekkarimaana.

Valitettavasti näyttää olevan niin, että vain tietyt maat saavat kirjansa etenemään suomalaisille käännösmarkkinoille saakka. Syynä tähän lienee agentuurit. Kaikilla mailla tuskin on varaa suureelliseen kirjavientiin pienille kielialueille. Oman huomioni mukaan Etelä-Amerikasta Kolumbia näyttäisi olevan vahvoilla samaan tapaan kuin Afrikasta Nigeria. 

Onneksi helmiä löytyy myös kääntäjien työpöydälle vähän oudommistakin kirjamaista. Ja kun kirja on hyvä, lukijatkin sen löytävät. Ainakin omassa tuttavapiirissäni moni on kauhistellut Rotukarjaa tai käynyt kolumbialaisessa kauneussalongissa ja kirjoista on puhuttu niin marttailloissa kuin työpaikkojeni kahvihuoneissakin. 


tiistai 16. helmikuuta 2021

Liukasta laskiaista

Maailmalla laskiainen on karnevaaliaikaa. Meille tunnetuimpia tapahtumia on tietysti Venetsian ja Rion karnevaalit sekä New Orleansin Mardi Gras. Jälkimmäiseen olen tutustunut ensi kertaa vampyyrikirjallisuuden parissa.

Minulla on mielikuva, että olen lukenut dekkarin, jossa murha tapahtui Venetsian karnevaalien aikaan, mutta juuri nyt sellainen ei tule mieleen. Ehkä muistikuva on peräisin Hannu Raittilan Canal Grande kirjasta, jota en ole lukenut vaan pelkästään selaillut; niin on käynyt monille muillekin Finlandia-palkituille teoksille.

Oli miten oli, päätin laskiaisen ja lomaviikon kunniaksi kaivaa esille muutamia Donna Leon kirjoja kirjahyllystä. Pikaisella etsimisellä löysin kolme. Kuolema vieraalla maalla ja Kuolema tekee tiliä ovat Leonin kirjoittajauran alkupään kirjoja 1990-luvulta ja Falling in love eli suomeksi Tuntematon ihailija muutaman vuoden takaa. Se, että kirjoja löytyi vain kolme ei tarkoita, etteikö niitä voisi olla enemmänkin. Juuri nyt tsundokutanvahvasti, eikä löytäminen aina ole helppoa. Sen siitä saa, kun vaihtelee kirjojen paikkoja.

Pidän Donna Leonin kirjoittamista dekkareista tietysti Venetsian ja italialaisen ruuan vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että Brunettin pariskunta lukee koko ajan. Eivätkä he lue mitään sanomattomia dekkareita, vaan kirjoja, joiden varaan eurooppalainen kulttuuri on vähitellen rakentunut. Enkä tarkoita nyt Raamattua, sillä en muista heidän sitä koskaan lukeneen, mutta jossain kirjassa Paola luki italialaista katekismusta, jotta ymmärtäisi.

Brunetti on vuosien saatossa lukenut paljon antiikin kirjoituksia ja Paola luonnollisesti jo oman opetusaineensa vuoksikin paljon englantilaista klassikkokirjallisuutta. Olen aina salaa ihaillut Brunettien tapaa elää kirjallisuuden ja klassisen musiikin kanssa. Ihan yhtäkkiä ei tulisi mieleen, kenelle voisin sanoa kuten Paola sanoo Tuntemattomassa ihailijassa Guidolle (käännös omani): 

”Entäs Dante? Sinä olet parempi Danten kanssa kuin minä.” 

En sano, että hirveästi muistaisin Jumalaisesta näytelmästä, jonka olen lukenut viimeksi kokonaan noin 30 vuotta sitten, mutta enpä juuri tunne ketään, joka tietäisi sen paremmin, ja se tekee minut joskus surulliseksi, sillä sen vuoksi minun itsenikään ei tarvitse ponnistella muistamisen kanssa. 

Aina silloin tällöin olen miettinyt, miten eri tavalla eri maissa harrastetaan kirjallisuutta. Italian osalta mietteeni saivat vahvistusta, kun taannoin luin, että italialaiset lukioikäiset lukevat koulussa paljon klassikkoteoksia ja tuntevat niiden juonen, kun suomalaiset eivät välttämättä ole kuulleet edes kirjailijasta. Lukemassani artikkelissa mainittiin esimerkiksi Tomasso Campenellan utopiakirja Aurinkokaupunki, joka on kirjoitettu 1602. Se kuuluu italialaisten lukiolaisten lukuvaatimuksiin. Itse olin lukioaikanani (kirjoitin 1984) kiinnostunut tulevaisuuden tutkimuksesta ja senkin jälkeen olen erilaisia utopiakirjoja lukenut, mutta Aurinkokaupungista ei ole minkäänlaista muistijälkeä edes nimenä.

Laskiaistiistain kunniaksi poistin viimeisetkin jouluvalot parvekkeelta ja kaivoin esiin välikauden koristeet. Niihin kuuluu olennaisena osana karnevaaliasuun pukeutuneet miekkoset, jotka viettävät aikaansa mieluummin kyljellään kuin missään roikkuen. Joulukuusen oksille he eivät ole vielä koskaan päätyneet. Jonain vuonna kuusessani on kyllä ollut kaulanauhojani, mitä voisi ajatella olevan sama asia, sillä Mardi Gras -perinteeseen kuuluu ainakin varastonmetsästäjäohjelmien kertoman mukaan helminauhat.



maanantai 8. helmikuuta 2021

Tieteiskirjallisuutta parhaimmillaan

Jules Vernen syntymästä tuli tänään kuluneeksi 193 vuotta. Ranskalainen Verne ja nykyisen Italian alueella elänyt Leonardo da Vinci olivat aikanaan ajan hermolla tai aikaansa edellä, miten sitten tieteiskirjallisuutta ja keksintöjen kehittelyä näin jälkikäteen kuvailisikaan. Hattua pitää nostaa heidän näkijän kyvyistään – ja siitä, kuinka vähän heidän ajatuksistaan on mennyt vikaan.

Kirjan kansikuvat johdattaa
mielikuvitusta kohti erilaisia seikkailuja

Jules Vernen kirjoista tunnetuin lienee Matka maailman ympäri 80 päivässä, jonka olen lukenut joskus nuoruudessani ja katsellut myös tarinan televisiosta sekä elokuvana että piirrettynä. Vernen Salaperäinen saari kirjaan perustuvat Kapteeni Nemon sukellusvenetarinat ja pääosan esittäjä Omar Sharif saivat pääni pyörälle teini-iässä.

Muutama muukin Vernen kirja tuli luettua sen jälkeen, kun sain Kahden vuoden loma-aika -kirjan lahjaksi. Kävin kirjojen mukana ainakin kuussa ja syvällä maan kuoren sisällä.

Vernen laajasta tuotannosta on kuitenkin useampia kirjoja, joita en ole lukenut. Esimerkiksi Tsaarin kuriiri taisi tulla aikanaan televisiosta, mutta sitä en ole lukenut kirjana. Vuoden vaihteessa minun piti korjata tämä huutava vääryys, mutta jostain syystä tartuinkin sen sijaan Robinson-kouluun.

Robinson-koulu kertoo nuoren Godfrey Morganin ja hänen tanssin opettajansa ihmeellisestä seikkailusta autiolla saarella heidän kokemansa haaksirikon jälkeen. Merionnettomuuteen Godfrey joutuu melko pian lähdettyään kiertämään enonsa höyrylaivalla maapallon ympäri ennen avioitumistaan. Maapallon kiertäminen oli Godfreyn haave, jota hän piti ilmeisesti jonkinlaisena aikuisuusriittinä: kun reissu on tehty, voisi hyvällä syyllä vakiintua ja ryhtyä aikuisten töihin.

Saaren ilmasto on suotuisa ja ympäristö turvallisen oloinen. Vähillä varusteilla kaksikko, eli Robinson-koululaiset asettuvat lokoisan oloiseen saarelaiselämän viettoon. Kun vertaa kirjaa Robinson Crusoen kuvitteelliseen tai Tom Nealen todelliseen yksinäisen miehen saari -elämään, niin miesten elo saarella tuntuu turhan sinisilmäiseltä. Miesten arki saarella on helppoa. Ruokaa riittää eikä sairaudet vaivaa.

Vähitellen alkaa kuitenkin seikkailut toden teolla ja kirja saakin sangen yllätyksellisen lopun.

Harmi sinänsä, että en löytänyt tätä kirjaa Sammin kyläkoulun kirjastosta. Olisi tuo aikanaankin ollut kiintoisaa luettavaa. Näin aikuisen silmin miesten elämä saarella oli huoletonta vailla pelkoa huomisesta. Toisaalta heitä oli kaksi ja saari oli turvallinen.

Huoleton mies on karjaton mies

Tuo vanha sananparsi tuli mieleeni siitä, että jollain yksinäisen miehen saarella päähenkilön täytyi metsästää saarelta siat, jotka kävivät tuhoamassa ruokaa. Niin taisi käydä Nealen Yksinäisen miehen saarella.

Robinson-koulu on julkaistu suomeksi vuosikymmenten saatossa useina eri painoksina. Kirjan kansikuvia katsellessani pohdiskeliin, että kovin erilaiseen lukukokemukseen kannet ovat lukijota johdatelleet. Jotkut kansista kosiskelivat selvästi aikanaa lukijakunnaksi seikkailun janoisia poikia. Lukemani kirjan kansikuva on kollaasissa keskimmäisenä ja se kansikuva johdattaa enemmänkin ajatukset Godfreyn ja hänen kihlattunsa Phinan tarinaan. Kaikki nämä kansikuvien elementit löytyvät itse tarinasta. Kannatti lukea. 

perjantai 5. helmikuuta 2021

Voihan metsäveljet minkäs teit!

Hengailin Olev Roosin kanssa tammi-helmikuun vaihteessa. Tunnelma on nyt kieltämättä hieman ristiriitainen. Voiko heti vuoden alussa sanoa, että on lukenut yhden vuoden parhaista kirjoista? Kas, siinä pulmaa kerrakseen. 

Luin sattumalta tammikuussa Sampo Terhon haastattelun hänen uutuuskirjastaan, ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että minun kannattaa lukea tämä kirja. Olin kyllä jo aiemmin merkinnyt kirjan kiinnostavien listalle, mutta pelkkä listallani olo ei ole tae siitä, että kirja tulisi myös luettua. Jotkut kirjat ovat olleet listalla pitkään, kuten Alastalon salissa, ja jotkut jääneet kirjatungoksen jalkoihin ja pudonneet koko listalta. 

Pidän kirjoista, joiden historiallinen tausta on kyllin toden tuntuinen. Ehkä juuri siksi Niklas Natt och dagin kirja 1793 ei saanut minua hyvälle tuulelle. Vaikea kuvitella sen kirjan tapahtumia Tukholmaan, jonka olen kuvitellut mielessäni hyvinkin valistuneeksi kaupungiksi. 

Olev Roosin kyynelten kanssa tätä ongelmaa ei ollut. En ole kovin syvällisesti paneutunut Viron historiaan, mutta kirja vaikutti todenmukaiselta ja itselleni se riittää. 

Sampo Terho taisi sanoa kirjahaastattelussa, että hän halusi esikoisteoksensa olevan sellainen, että sitä ei voi mieltää hänen omaksi elämäkerrakseen. Veikkaanpa, että hän onnistui siinä hyvin. 

Olev Roos on lukenut mies, paljon lukenut, mutta enemmänkin kirjaviisas kuin käytännön ihminen. Nerouden ja yksinkertaisuuden eroja väitetään joskus sellaisiksi, että aina ei tiedä, kummasta on kyse. Itsekin olen pari kertaa törmännyt ihmiseen, joka on hieman liian viisas, jotta hänet voisi tuntematta ihmistä tarkemmin luokitella täysin viisaaksi. Olevin kohdalla ei taida kuitenkaan olla kyse edes tästä. 

Olev on onnellinen, kun saa lukea ja auttaa; olla hyödyksi. Pitääkö sitä ihmisen sitten vaatiakaan paljon enempää. Ystäviä, pullo viiniä ja riittävästi lukemista... Vaikea sanoa. Ilman viiniäkin voisin itse olla. Olevkin otti hörpyn silloin toisen tällöin eikä juuri muuta. 

Metsäveljet nimittivät Olevin metsäveljeksi, ja sellainen hän olikin auttaessaan metsäveljiä äitinsä kanssa, vaikka ei itse asiaan osallistunutkaan. 

Wikipedian mukaan Neuvostoliiton vastaisiin metsäveljiin kuului 1945-52 vuosina Virossa 30.000-40.000 miestä, joista osa oli aseettomia, aktiivisia taistelijoita oli kerrallaan 5.000-6.000 henkeä, mikä pienessä maassa on sekin merkittävä määrä. Virossa metsäveljet toimivat paljolti robinhoodmaisesti, jos olen oikein käsittänyt. 

Kirjan metsäveljistä mieleeni tuli pari vuotta sitten lukemani kirja, jossa kerrottiin Liettuan vastaavasta toiminnasta. Kirja oli Dalia Kuodyte Rokas Tracevskis'in Tuntematon sota - Liettuan neuvostovastainen aseistettu vastarinta vuosina 1944-1953. Liettuan vastarintaliikkeen koko oli Viroa suurempi ja toiminta oli järjestäytyneempää. 

Tuo Tuntematon sota oli silloin ainoa kirja, jonka keksin olevan Liettuasta. Latvialaisen kirjan löytäminen oli helpompaa. Mainittakoon, että siksi valikoitui sillä kertaa Bellsin kirjoittama Häkki, joka jo lukioaikana teki ison vaikutuksen, kun luin sotakirjojen ohella kaikki Pomarkusta käsiini saamat vihreäkantiset Neuvostoliittolaiset silloista nykykirjallisiuutta edustaneet kirjat. 




Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminki...