"Vaikka kuinka puhuisi hammasharjalle, se ei vastaa."
"Mieliala oli katkera, muttei epätoivoinen."
"Vaikka kuinka puhuisi hammasharjalle, se ei vastaa."
"Mieliala oli katkera, muttei epätoivoinen."
"Varjot nuo vain, kumpuja vartioiunessa kehrää unelmalankaamaa kovan kohtalon.Mandshurian, kummuilla tuuli soi,uinuvaan kukkaan hohtava kyynel,kasteessa jäänyt on."
"Katso minua, olen 37-vuotias parkettisotilas."
"Assagatin perässä oli vesi korkeana harjanteena, mutta keula kulki melkein kuivana."
"Reservi toisensa jälkeen lähetettiin tässä kuolemaan, ja tasanko höyrysi verta."
"Suurin meritaistelu mitä historia tuntee, oli loppunut. Venäläisten 38 laivasta oli vain pari pelastunut — ja 18000 upseerista ja sotamiehestö oli 14000 saanut hautansa meressä ja 3000 oli vankina. Japanin menettivät 3 torpedolaivaa, 116 miestä kaatui ja 538 haavoittui — siinä koko tappio"
"Täällä ei tahdota, että laivasto suljettaisiin toistamiseen Vladivostokin satamaan, kuten kerran ennen Port Arturiin. Ei ole siis ollenkaan kummeksittava, jos muutaman päivän kuluttua saadaan kuulla jostain meritaistelusta. Pääesikunnassa vallitsee yhtäkaikki erittäin tyyni mieliala. Avomielisesti tunnustetaan, että voitto merellä on vaikeata toivoa, sillä Togolla on puolellaan melkoinen ylivoima: japanilaisen amiraalin laivoja suojelee sataan nouseva joukko torpedoaluksia, kun Roshestvenskillä on niitä ainoastaan 30. Esikunnassa luotetaan kuitenkin lujasti siihen, että tuleva yhteentörmäys siinä määrin heikontaa Togon voimia, etta japanilaisten liikeyhteys merellä tulee miltei katkastuksi."
Päätin pelata maaliskuun ajan Kirja-Monopolia. Olen bongannut Pinterestistä useita erilaisia. Valitsin sellaisen, mikä näytti eniten Monopoli-lautapeliltä. Suomensin pelilaudan tekstit. Monopolin yksin pelaaminen ei tuntunut oikein järkevältä niin, että käyttäisin rahaa ja ostelisin hotelleja, mutta kaikkeahan voi aina kokeilla... kerran. Geo-polystä oppineena päädyin siihen, että peli päättyy kuun lopussa tai kun jokaisessa ruudussa on käyty vähintään kerran. Vankilasta tein lukukiellon, joka kestää pelihetkestä vuorokauden loppuun. Jotta peli kulkisi jouhevasti ja lukemista riittäisi, kyselin muutamalta lukijakaverilta kirjoja 'kaverin valinnoiksi' jo etukäteen. En tehnyt niistä kortteja, vaan listan. Lupailin itselleni edetä ylhäätä alas, mutta sitten tuli eteen miesten viikko, joka toi pientä lisähaastetta, joten valitsin sopivan kirjan listalta kun tuli sen aika.
"Mitä Herran pyhät pieksut sentään!""Olen ennenkin tavannut hankalia murhaajia, mutta Wendell lyö kaikki ennätykset hankalana ruumiina." (2.3.)
" Jaloin hetki, Hautman sanoo läähättäen. Tiedättekö te, mikä se on Werner? Hän on hiprakassa, puhelias, melkein pälpättää. Werner ei ole milloinkaan nähnyt häntä tuollaisena. - Se on hetki, jolloin yksi asia on muuttumaisillaan toiseksi: päivä yöksi, toukka perhoseksi, vasa peuraksi, koe tulokseksi, poike mieheksi." (5.3.) 🌟🌟🌟
"...Hän ei myöskään vehkeile kuten muut saadakseen vallan käsiinsä. Oli kerran valtionhoitaja, jolla oli kuninkaan valta, vieläpä miltein yksinvalta, mutta eipä pitänyt sitä niin makeana , etteikö kaikessa rauhassa olisi jättäytynyt tähtävästään. Hän ei ole omanansa etsinyt kuten kaikki muut kaikilla mahdollisilla aloilla tekevät. Hän on vain palvellut maatansa ja palvelee yhä. Hän on mies." (6.3.) 🌟
"Jos tuntee rajansa, niitä ei ole." (7.-12.3.) 🌟🌟🌟
"Kaulushaikarat laulavat haistaessaan vainajan." (24.3.)
-Hukkasin aikani, Annastiina kuiskaa.-Katsoitko sängyn alta? (28.3.) 🌟🌟🌟
"Mitä Herran pyhät pieksut sentään!""Olen ennenkin tavannut hankalia murhaajia, mutta Wendell lyö kaikki ennätykset hankalana ruumiina." (2.3.)
" Jaloin hetki, Hautman sanoo läähättäen. Tiedättekö te, mikä se on Werner? Hän on hiprakassa, puhelias, melkein pälpättää. Werner ei ole milloinkaan nähnyt häntä tuollaisena. - Se on hetki, jolloin yksi asia on muuttumaisillaan toiseksi: päivä yöksi, toukka perhoseksi, vasa peuraksi, koe tulokseksi, poike mieheksi." (5.3.) 🌟🌟🌟
"Kaulushaikarat laulavat haistaessaan vainajan." (24.3.)
"Onnellisten ihmisten kanssa on puhuttava heidän omaa kieltään." (2.3.)
-Hukkasin aikani, Annastiina kuiskaa.
-Katsoitko sängyn alta? (28.3.) 🌟🌟🌟
"...Hän ei myöskään vehkeile kuten muut saadakseen vallan käsiinsä. Oli kerran valtionhoitaja, jolla oli kuninkaan valta, vieläpä miltein yksinvalta, mutta eipä pitänyt sitä niin makeana , etteikö kaikessa rauhassa olisi jättäytynyt tähtävästään. Hän ei ole omanansa etsinyt kuten kaikki muut kaikilla mahdollisilla aloilla tekevät. Hän on vain palvellut maatansa ja palvelee yhä. Hän on mies." (6.3.) 🌟
"Jos tuntee rajansa, niitä ei ole." (7.-12.3.) 🌟🌟🌟
Noin 30 vuotta sitten kuulin marttatuttavaltani, kuinka hän oli 14-vuotiaana kävellyt toisen tytön kanssa parin talon lehmien kanssa Karjalasta Savo-Karjalaan. En enää muista, millä paikkakunnalla he olivat vihdoin saaneet lehmät junaan ja päässeet Porin maalaiskuntaan. Kävelymatkan aikana tyttöjä ei ollut pääsetty taloihin nukkumaan, vaan he olivat joutuneet yöpymään talleissa tai salaa ladoissa.
Muistan, kuinka ajatus siitä, että tuon ikäiset tytöt saivat tuollaisen kohtelun satutti. Edelleen se tuntuu huutavalta vääryydeltä.
Tytöt selvisivät iloisen ja elämänmyönteisen luonteensa vuoksi. Silloin se oli ollut myös vähän kuin seikkailu, mutta mitä kaikkea matkalla olisi voinut sattua. Matkaa oli kuitenkin muutama sata kilometriä. He seurasivat junarataa, ja aina välissä oli tullut vastaan evakoille tarkoitettuja muonituspaikkojakin, mutta pääasiallinen ravinto oli ollut lehmistä saatava maito ja repussa olleet eväät. Kovin paljon he eivät olleet saaneet vaihdettua maitoa esimerkiksi leipään, jota maalaistaloissa varmasti olisi ollut.
Niin mielelläni oleisin pistänyt tähän jonkun kuvan lapsuuden kodin lehmistä, mutta sellaista ei ole.
Maaliskuun lukupiirissä aiheena on Rosa Liksom.
Minulla on pitkään ollut suunnitteilla Väylän lukeminen ja nyt siihen oli loistava tilaisuus. Kirjan kannessa väylällä lukee: Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.
Väylässä tyhjennetään jatkosodan loppuessa Lappi asukkaista ennen kuin saksalaissotilaiden karkoitus maastamme alkoi. Eletään syyskuuta 1944. Työkyvyttömän väestön siirto aloitettiiin 2.9. takaa lähtöpäivää en äänikirjasta havainnut, mutta ilmoista päätellen se ei ollut ihan syyskuun alkua.
Lueskelin myös Brita-Kaisa Välimaan pro gradu -työtä "Miehet lähti rintamalle ja me lähettiin karjan kansa Ruotsiin" -Lapin sodan naisevakkojen kokemukset evakkoajasta ja Ruotsista. Gradu löytyy netistä PDF:nä ja se on vuodelta 2022. Kirjaa varten on tehty 12 haastattelua karjan kanssa evakoitujen kanssa.
Tutkimuksessa kerrottiin, että ensin evakuoitiin vanhukset, lapset, heidän hoitajansa, sairaat ja raskaana olevat. Toisessa vaiheessa evakuoitiin karja ja sen hoitajat. Väylässä lähtö oli samaan aikaan, mutta niin varmasti jouduttiin tekemään kun hallittua kuntien evakuoinnin porrastusta ei aina pystytty noudattamaan. Jo kesän aikana lähtijöitä oli ollut pari tuhatta. Elo-syyskuun vaihteessa lähdettiin isolla porukalla. Lapin väestöstä evakuoitiin 74%, sekä Ruotsiin, että etelämmäs Suomeen.
Kirjassa kaksii tyttöä ja 13-vuotiaan kertojan nuori veli kävelevät lehmien kanssa Ruotsiin. Lapin sodan päätyttyä tyttö ja lehmät palaavat takaisin kotikylälle. Ruotsiin kävelytettiin Lapista muutama kymmenen tuhatta lehmää. Etelää kohti kulkin noin 8000 lehmää. Pienemmät eläimet lahdattiin ennen lähtöä.
Entisenä Emäntäkoulun käyneenä, ja rehuopin laskut kiitettävästi suorittaneena maalaistyttönä mietin, että miten ihmeessä Ruotsi pystyi ruokkimaan tuollaisen määrän lehmiä yhtäkkiä. Ainakin Väylässä kerrottiin lehmien lihoneen matkarasituksen aikana laitumansa kilot talven aikana. Jostain piti löytyä paljon ylimääräistä heinää!
Evakunointiohjeiden mukaan karjan ja tavaran evakuointi oli sotilaisviranomaisten tehtävä, mutta käytännössä karja jäi nuorten tyttöjen ja poikien kontolle. Osa karjan saattajista oli myös nuoria, lapsettomia naisia, kuten Sanna-Leena Knuutilan kirjassa, josta enemmän jutun loppupuolella.
Matkaan lähdettiin Väylässä niin myöhään, että perässä tuli sitten jo saksalaisia, jotka räjäyttelivät siltoja.
Kuuntelin kirjan äänikirjana ja Anna Saksman oli tornionjokilaakson murteelle lukijana loistava.
Olen kuunnellut jonkun muunkin Pohjois-Suomeen sijoittuvan kirjan hänen lukemanaan ja jotenkin hänen äänensä toimii todella hyvin pohjoisten murteiden kanssa. Etukäteen olin kuullut, että kirjassa on meän-kieltä, mutta pakko todeta, että en erota sitä muista alueen murteista. Joka tapauksessa nautin kielestä. Ehkä tuo olisi itse lukien ollut haastavampaa. Lukupiirissä muut kertoivat, että aluksi murteen lukeminen oli haastavaa, mutta siihen kuulemma tottui nopeasti. Kuultuna Liskomin kieli eli kuin viimeistä päivää, tai kuin elämän kevättä... miten sen sitten ottaa.
Saima leirintäkäskyn... ootima Marttaa... molin patikoinu... en pystyny syöhmään... tallustelin tunnista toiseen....
Ruotsissa tyttö oli talvisydämen ilman lehmiä, kun hän etsi äitinsä, mutta muuten lehmät kulkivat mukana koko kirjan. Välillä lehmien saattajia oli enemmänkin, välillä vähemmän. Perille löydettiin aina.
Matkalla lehmät laihtuivat, mutta talven aikana pulskistuivat takaisin. Ei ole lehmiä tarkoitettu kävelemään kilometrikaupalla päivittäin. Sorkkien kestävyyttä ajatellen lehmien päivittäinen kävelymatka oli valtion antamien ohjeiden mukaan korkeintaan 15-20 kilometriä. Väylässäkin yhden lehmän sorkkiin tulee vaurioita menomatkalla. Paluumatkalla kiirettä oli vähemmän, jos vain malttoi kävellä hitaammin. Kotiin päin kun on aina kepeämpää kulkea kuin kotoa pois.
Välimaan mukaan lehmiä ohjeistettiin kuljettamaan 60-100 lehmän ryhmissä ja niille katsottiin etukäteen laidunpaikat yöksi. En tiedä, miten oli Karjalasta lähteneiden kanssa. Tuttavani kertoi, että hän ja toinen tyttö kuljettivat vain kahden talon lehmiä, mutta emme puhuneet määrästä. Isoja taloja oli sielläkin. Väylässäkin kertojan perheellä lehmiä oli nimistä päätellen useampi, mutta en laskenut montako.
Rovaniemeltä rajalle oli matkaa 100 kilometriä, joten aikaakin kului useampia päiviä. Väylä-kirjassa lähtöpaikka lieni lähempänä rajaa. Välimaan gradussa kerrotaan, että kauempaa evakuoidut kuljetettiin moottoriajoneuvoilla tai junalla, jos sellaisia oli vapaana sotilaiden siirtelyltä. Rajaa lähellä olevat kävelivät. Väylä-kirjan kuntaa ei mainittu, mutta matkaa rajalle ei kovin montaa päivää ollut.
"Omin avuin ylimenopaikalle liikkumisesta tuli rasittavaa karjaa jalkaisin kuljettaville karjanhoitajille sekä myöhemmin evakuoiduille Tornionjokivarren kuntien asukkaille."
Sen verran maalaistyttö olen joskus ollut, että kateeksi ei käynyt lehmien kanssa kävely yhtään. En tiedä, miten paljon helpompaa lehmien kuljetus olisi, jos niihin olisi hoitosuhde, mutta aika pääkköjä elukoita ne lapsuuden lehmät olivat, kun niitä yritti ajaa muualle kuin navettaan lypsylle. Sinne ne tulivat mielellään, kun tissejä pakotti maito. Monesti olen ajatellut, että ei minusta olisi ollut lehmipaimeneksi, onneksi sitäkään ei ole tarvinnut kokeilla. Tosin paimenet varmasti oppivat miten lehmät ajattelevat toisin kuin tällainen lukutoukka.
Väylässä, kuten myös Välimaan tutkimuksessa kerrotaan, kuinka lehmä palasi pelästyttyään kodin lähitienoilla omaan navettaan. Molemmissa tapauksissa toinen lähtö onnistui.
Lehmä oli perheille tärkeä eläin. Se eli pitkään ja sitä täytyi hoitaa päivittäin. Siihen syntyi kiintymys kuten miehille hevosiin. Niinpä monet vasikoista lehmäksi naudan kasvattaneet tytöt olivat voimakkaasti lehmiensä puolella. Lehmä oli ystävä, jonka tappamista ei hyväksytty. Näin se tuntui olevan kirjassakin.
Sorkkansa vioittaneelle lehmälle etsitään hoitajaa, piikkilankaan raapeutuneet tissit hoidetaan tervalla ja lehmän poikimista odotellaan porukalla, vaikka evakkomatkalla oltiinkin.
Rajan ylitys tapahtui lautalla, kuten monet matkan aikanaa tekivätkin. Lehmät eivät olleet innoissaan lautalle menosta, vaan enemmänkin peloissaan, mutta tutun hoitajan rauhoittelemana lastauskin onnistui paremmin.
Vaikka kulku lehmien kanssa oli raskasta, niin Ruotsin puolella evakossa tilanne lehmien kanssa oli parempi. Ilman eläimiä tulleet majoitettiin usein myös leireille. Eläinten kanssa tulleet saivat takuuvarmasti kotimajoituksen. Välimaan mukaan:
"Kaikki pidemmän aikaa evakossa olleet, jotka majoittuivat lehmien kanssa, päätyivät yksityismajoitukseen."
Myös Väylän tyttö päätyi yksityismajoitukseen, mutta hän lähti kuitenkin etsimään äitiään, joka oli raskaana.
Vuoden alussa luin Sanna-Leena Knuuttilan selkokirjan Jäätyneet tiet, missä nuori tyttö kävelytti lehmiä kohti etelää. Evakkoon päädyttiin Kauhajoelle. Siinä kirjassa yksi lehmistä jouduttiin lopettamaan, sillä se ei selvinnyt matkan rasituksista.
Yritin etsiä muitakin lehmän kanssa kulkukertomuksia. Muutaman löysinkin:
"Taidan sittenkin valita päiväkakkarat." (2.8.)
"Aina voi jatkaa eteenpäin, kunhan jaksaa tahtoa, rakastaa Jumalaa ja saa välillä tujauksen John Walkeria."
"Aina päädytään siihen, että vessanpöntöllä itkee nainen, Ilona ajattelee..." (9.8.) 🌟
"Tarkemmin osasivat lukea seitsemän kuolema syntiä kuin kymmenen käskyä." 🌟🌟🌟 (5.8.)
"He toivoivat rauhaa, mutta pelkäsivät pahinta. Kaukana kotoa.""Nythän tämä sujuu kuin valssi pakanan häissä." (28.8.) 🌟🌟🌟
"Russakat juoksee kuin hullut pitkin vanhan virsikirjan kantta." 🌟🌟
"Vaikka hän kirjaisi osaamisensa hopeamusteella kultapaperille se ei häikäisisi ketään. Jos ikä alkaa numerolla viisi ja erityisvahvuuksiin kuuluu 1600-luvun Ruotsin hovielämän hyvä tuntemus, ei työnantajia ole riesaksi asti työtä tuputtamassa."
"Aki Mäki parka. Hän ei näyttänyt kiinnostavan ketään." (14.8.) 🌟🌟🌟
"Kuka ikinä hän onkaan, hän on kuollut." (3.8.) 🌟🌟
"Ikävä sanoa näin, mutta he ovat erikoinen pari, jos totta puhutaan. Connie on oikein herttainen, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta elämä on kohdellut häntä kaltoin. Hän on kai niitä ikuisia yksineläjiä. Rakkautta ei ole löytynyt. Kaikki sopivat miehet kaatuivat maailmansodassa." (2.8.) 🌟🌟
"Cabareeta ja kuohuvaa, ilman aseita tällä kertaa." (3.8.) 🌟🌟
"makeasti oravainen, makaa sammalvuoteellansa". (1.8.) 🌟🌟
Jouluun on vielä 18 yötä, joten vielä on aikaa vaikka mihin.
Numerolle 18 löysin kolme mielenkiintoista kirjaa. Kaikkea ei ehdi lukea tänään millään ilveellä, mutta lukeminen kannattaa aina, vähäisempikin määrä.
En ole mikään e-kirjojen ystävä ja 125 sivua kännykällä lukien tuntuu isolta urakalta, mutta tämä Kustavi Grotenfeltin kokoama runokirja on ihan pakko lukea.Ei oppi ojahan kaa'a,Ei taito takaisin työnnä,Neuvo syrjähän syseä...
Kustavi Grotenfelt oli historiantutkija, kansanedustaja ja kirjailija, joka eli 1861-1928. Häneltä itseltään on ilmestynyt mm. runokokoelma Kevät-unelmia.
Antti Tuurin Tammikuu 18 on kymmenes kirja Tuurin äidin suvusta. Kirjassa liikutaan ainakin Vimpelissä ja Ylistarossa. Monta muuta Tuurin kirjaa olen lukenut, mutta en tätä. Aikaa tämän kuuntelemiseen menee reilu 4 tuntia.
Juhani Syrjän Juho 18 kirjassa liikutaan samassa ajassa. Kirja on ensimmäinen osa Juho-sarjasta, missä seurataan Juhon elämää nuoresta miehestä eläkevaariksi joka hengailee Eppu Normaalin heppujen kanssa 1980-luvun Suomessa. Tälle sarjalle pitää antaa aikaa... ainakin niin kauan että neljäskin osa julkaistaan äänikirjana. (Se Juho on Juhani Syrjän isä ja Martti Syrjän isoisä.)
Useamman vuoden etsimisen jälkeen minä ja filippiiniläinen kirja kohtasimme. Se tapahtui kesäkuun lopussa, jolloin seikkailin saarilla eri puolilla maailmaa. Mietin maata jo koko toukokuun, jolloin lukukohteena oli Etelä-Aasia. Lienenkö koskaan ennen puhunut Etelä-Aasiasta, tuskin. Filippiinit sen sijaan on ollut agendallani useamman vuoden. Ainakin vuonna 2019 yritin etsiä kirjaa sieltä, mutta vaivuin ennen epätoivoon lukuisten muiden kivojen maiden tulviessa silmille, kuin olisin löytänyt etsimäni.
Takaporttina pidin Armi Kuuselan elämäkertaa, joista valittavana olisi ollut Nina af Enehjelmin Armi Kuusela tai sitä vanhempi Armin tarina, hänhän oli naimisissa filipiiniläisen miehen kanssa joten kirja olisi ollut minulle riittävän filipiiniläinen. En lukenut sitäkään, vaikka olisi kyllä kiva lukea se. Tutullani taitaa olla niitä vieläkin myynnissä antiikkikaupassaan. Muistelen hänen kertoneen joskus ostaneensa niitä ison kasan ja postittaneensa Amerikkaan kirjan toisensa jälkeen, sillä maastamuuttaneita kiinnosti nuoruuden idolinsa elämä.
Toinenkin vaihtoehto olisi ollut, nimittäin Jolo. Risto Vanhanen ja Seppo Fräntti kirjoittivat panttivankikokemuksistaan kirjan Jolo - 140 päivää panttivankeina viidakossa ja konsuli Marja Korhonen kirjan Jolon vangit. Edellisen olen lukenut ilmestymisen aikoihin, joten kertaus ei juuri nyt kiinnostanut, mutta takaportiksi tuokin aihe olisi käynyt.
Tein kyllä pikavierailun Filippiineille 2019 John Irvingin Ihmeiden tien turvin. Olin lukenut, että kirjassa kerrotaan Filipiineistä tai tarkemmin sanoen matkustamisesta sinne. No, joo. Matkustettiin. Kärjistäen sekopäinen lääketokkurassa oleva vanhus matkusti sinne ja kelasi samalla elämäänsä kaatopaikalta enemmän paraatipaikalle. Mukana matkassa temmelsi succubus, mutta ei se viriiläiä käppänää haitannut. Ei ollut ihan kirja minun mieleeni, vaikka vampyyrijutut onkin kivoja. Kirjassa ei oltu niin kunnolla Filippiineillä, että olisin kehdannut kirjata kirjan Filippiineille. Joten eikun etsimään uutta.... No, Irving on varmaan oikeastikin ihan hyvä, koska suurin osa kirjoistaan on Tammen keltaisessa kirjastossa, mutta ei vaan jotenkaan sovi mitenkään minun makuuni. Kaikki isäni hotellit lienee ainoa, jonka olen suhteellisen tyytyväisenä kahlannut loppuun asti.
Keväällä siis päätin, että nyt tämä maa selätetään. Joku onnenkantamoinen johdatti googlettamaan oikeilla sanoilla ja ta-daa! Löytyi Shöhal Ookan Tulia tasangolla. Kirja kertoo sotilaasta joka on Leyte-saarella toisen maaimansodan aikana. Eletään sodan loppuvaiheita. Amerikkalaiset ovat pommittaneet japanilaisten rivejä harvemmiksi. Sotamies sairastaa tuberkuloosia, eikä mahdollisuutta sairaalahoitoon ole. Kun paranemista ei ole näköpiirissä, mies passitetaan pois ryhmästään ja annetaan matkaevääksi pari perunaa.
Kaikenlaista tapahtuu, enemmän sotamiehen päässä kuin ulkopuolella maailmassa. Kirja onkin mainio kuvaus siitä, mitä kaikkea päähän mahtuu, kun selviämisvietti ajaa toisaalle ja sairauden voimattomuus toisaalle eikä muista ihmisistä ole aina apua. Joskus on.
Lukiessa mietiskelin, että olenko lukenut kirjan aiemmin vai enkö ole lukenut. Jossain vaiheessa selvisi, että en ollut, sillä muistin vahvasti, että lukemassani kirjassa miehellä oli malaria ja lääkettä löytyi vihdoin jonkun toisen ihmisen leiristä, missä mies sai lääkettä, vaikka toinen mietti antoiko liikaa omistaan, kun hän itsekin olisi jatkossa sitä tarvinnut. En ole vielä elokuuhun mennessä keksinyt, mikä sotakirja oli tuo toinen. Hyvä oli sekin.
Tulia tasangolla kirjaa on pidetty yhtenä maailman parhaista sotakirjoista. Itse nostaisin sen rinnalle ensimmäisen maailmansodan ajalta Sommen rintamalta kertovan Harva hyvin kuolee -kirjan, jossa Frederic Manning kuvailee asemasodan haasteita rintamalla. Olen lukenut kirjan pari kertaa ja se on tehnyt suuren vaikutuksen. Edellisestä lukukerrasta on sen verran aikaa (noin 5 vuotta) etten enää muista, onko kirjassa paljon Espanjan taudista, mutta se toi lisämaustetta rintamasotaan tuohon aikaan. (Espanjan tauti tulee eittämättä mieleen tällaisena korona-aikana, sillä melkolailla samanlaisella kaavalla tässä on edetty).
Mitä sitten jäi käteen Filippiineistä. Eipä paljonkaan, sillä kirjassa ei ole paljon ihmisiä, eikä normaalia elämää ole juuri lainkaan. Toisaalta kirja kuvannee hyvin toisen maailmansodan aikaa, jolloin Japani Pearl Harporin iskujen jälkeen 8.12.1941 hyökkäsi Filippiineille. Japanin miehitys päättyi 1944. Lokakuun 20. päivä amerikkalaiset nousivat maihin Leyten saarelle ja sitä myötä toivat avun joka taisi saavuttaa myös kirjan päähenkilön.
Itselleni oli yllätys, että Leyten saari on sangen kansoitettu. Nykyään siellä asuu noin 2 miljoonaa ihmistä. Jotenkin jäi kirjasta sellainen vaikutelma, että siellä oli pari maatilaa ja saari oli pikkuinen. Kaiketi tuberkuloosin vaivaamalle miehelle pienikin matka tuntuu ikuisuudelta, joten ehkä hitaasti etenemällä ei kohtaa ihmisiä montaakaan. Toki osa asukkaista oli varmasti paennut tai japanilaisten vangitsema. Tuskin kuitenkaan sadat tuhannet ihmiset kykenivät tuolloinkaan häviämään saarelta sodan ajaksi.
Tätä kirjoittaessa löysin Padre Ado - kirjoituksia Filippiineiltä -blogin. Siellä on listattuna ne vähät Filippiineistä kertovat kirjat, joita on julkaistu suomeksi. Hirveän pitkä lista se ei ole.
Itseäni kiinnostaa Maarit Huhtaniemen toimittama Kauniit ja rohkeat filippiinat - Filippiiniläisnaiset meillä ja muualla. Siihen tartun, jos ensi vuonnakin suoritan maailman ympäri lukemisen haastetta. Nimi kuulostaa sen verran vetävältä, että pakkohan tuollainen on lukea.
Kirjassa kuulemma kuvataan filippiiniläisten naisten siirtolaisuutta tutkijoiden kirjoittamana. Se onkin määrällisesti melkomoista. Jos ajatellaan pelkästään Suomea, niin aika paljon hoitohenkilökuntaa on tullut jo nyt sieltä maahamme ja lisää kielikoulutetaan Filippiineillä koko ajan.
Kun puhutaan filippiinojen työn perässä muuttamisesta, mietin aina nuoruuden kirjekavereitani Filippiineillä. Mitä kuuluu Estherille ja Aruzenalle nyt. Molemmat lukivat sairaanhoitajiksi kun kirjoittelin heidän kanssaan 1980-luvulla. Silloin he opettelivat kovasti englantia. Päätyivätkö he englantia puhuviin maihin jo tuolloin, vai löysivätkö töitä kotimaastaan. Entä nyt, riittääkö töitä yli viisikymppisille, vai ovatko he kenties suomenkielen kurssilla parasta aikaa?
Aatto juhlista jaloin, kuten wanha kansa sanoi, mutta oikeassa joulukalenterissa on tietysti luukku vielä joulupäivääkin varten. Valitulla kirjalla on hauska nimi, mutta sen sisältö ei juuri ole "kepeää kesälukemista" eikä juuri tuo leppoisuutta takkatulenkaan äärelle.
Ensimmäinen joulukirjani oli Kariston Hauskaa joulua! kirja, jonka
ensi painos on vuodelta 1947. Oma painokseni on kirjan toinen painos vuodelta
1994. Kuvittelin sen itse asiassa 5 vuotta vanhemmaksi, mutta joka tapauksessa
kirjalla alkaa olla ikää.
En ole koskaan lukenut sitä kannesta kanteen yhteen menoon, mutta kaikki
tarinat on kuitenkin tullut luettua, osa useampaankin kertaan. Kirjassa on
vanhoja joulutarinoita eri lähteistä. Pakollisena tietysti Aleksis Kiven
Joulu Impivaarassa ja Charles Dickensin Joulun kellot,
mutta oudompiakin tarinoita on, kuten joulu New Orleansissa tai suomalaisen
Rumareht kuninkaan pojan joulu kuningas Arhturin hovissa.
Oma suosikkitarinani on peräisin luutnantti Ferdinand Schenströmin
noin 200 sivuisesta Armfeltska Karolinernas sista tåg – gamla minnen från
jämtländska och norska fjällbygder.
Hauskaa joulua! kirjassa on tuosta tutkimuksesta joulua koskeva katkelma: Armfeltin
armeijan jouluntienoo Norjan tuntureilla 1718-1719.
Tarina ei ole suosikkini sen lempeyden vuoksi vaan siksi, että oma
esi-isäni on ollut tuossa sodassa mukana. Hän oli niitä harvoja, jotka
palasivat hengissä Satakuntaan, mutta sai moitteet, kun osa varusteista oli
hukkunut tuntureille. Sukulaiseni erosi palveluksesta 20.8.1719 palattuaan
takaisin Satakuntaan.
Tarina on surullinen, sillä tuntureille paleltui paljon sotilaita. Eräs tuona
jouluyön kuolonleirillä ollut suomalainen pappi kertoo:
”Mitä valitusta ja hätää, huutoa ja vaikerrusta täällä onkaan nähtävä ja kuultava, ei kokematon hevin voi mielessään ajatella, sillä sitä ei koskaan pysty kuvaamaan niin surkeaksi kuin se todella oli. Vaikka toisella olisi ollut kuinka hellä ja auttamishaluinen sydän toista kohtaan, niin hän ei voinut auttaa eikä siihen pystynyt, sillä kaikki olivat melkein samassa kadotuksessa. Kun joku istahti lepäämään tai nukkumaan, niin hänet kylmä niin valtasi ja kangisti, ettei hän pystynyt liikehtimällä pitämään itseään lämpimänä. Sitävastoin sellainen, joka jaksoi pysytellä liikkeessä, kesti paremmin.”
Antti Tuurin sanoin: ”Niitä meni siellä monta.” Tuo on Talvisota kirjassa
toistuva sanonta, mikä tuli mieleeni, kun talvisodassakin oli kylmä, vaikka
ongelmat eivät olleetkaan yhtä katastrofaalisia kylmyyden suhteen, mitä Norjan
tuntureilla).
Mutta kaiketi tuon joulun jälkeen joulut tuntuivat hartaammilta kuin aiemmin.
Surullisesta ja kylmää uhkuvasta joulutarinasta huolimatta – lämmintä ja hauskaa joulua!
PS. On toinenkin Hauskaa joulua kirja, jota en ole saanut käsiini vielä. Kirjan on toimittanut Juri Nummelin ja siinä esitellään vanhana suomalaisissa joululehdissä olleita tarinoita, joita ei ole aiemmin julksistu kirjana.
Tuomiosunnuntai ja viikko aikaa ensimmäiseen adventtiin. Kun loppusyksystä selasin lukupinoa, tajusin, että minulla oli suunnitelmissa lukea...