Näihin toiveisiin on helppo yhtyä, vaikka myönnän pelkääväni, hetkeä, jolloin joku onnistuu sumuttamaan jotain kansaa niin, että vastaavan tyylinen joukkotuho toistuu jollain tapaa.
Ellemme ole valppaina, on tuhon mahdollisuus olemassa. Maailmassa ei onneksi ole ollut tuon jälkeen yhtä tuhoisaa laitosta, mutta erilaiset ihmisryhmät ovat kyllä onnistuneet tuhoamisessa mittavissa määrin ilman laitoksiakin. Näistä esimerkkinä Ruanda 1994. Pakko tunnustaa, että noin 10 vuoden lukemisenkaan jälkeen en ole saanut luettua loppuun Philip Gourevitchin kirjaa Huomenna meidät ja perheemme tapetaan. Ei vaan pysty, ei kykene, vaikka olen useammankin kerran päättänyt, että luen sen.
Koko maailman lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista ensimmäisiä oli Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz.
Ei se mikään kepeä aloitus ollut.
Ennen kuin ihminen on kokenut katastrofaalisen kriisin, ihminen ei kykene sanomaan, onko hän selviytyjä vai lamautuja. Järjestelmällisessä tuhoamisessa ei silti paljon auta, vaikka olisikin tyypiltään selviytyjä, sillä koneisto jyrää läpi kaiken huolimatta yksilön tahdosta, jos niikseen päättää.
Useimmiten kuitenkin aina joku onnistuu selviytymään. Onnistuu kestämään paremmin nälkää ja tauteja. Onnistuu olemaan oikeassa paikassa useammin kuin muut ja väärässä paikassa harvemmin kuin muut.
Ehkä sellaisella ihmisellä on joku sisään rakennettu kyky säilyä hengissä, selviytyä, mutta useimmiten taitaa kuitenkin olla kyse sattumasta ja sen lisäksi rakkaudesta tai hitusesta toivoa.
Maanalaisesta toiminnasta epäilty, ja siksi leirille joutunut runoilija Borowski selviytyi vaikka lukuisat muut kuolivat. Hänelle, kuten monille muillekin selviytyjille itse selviäminen kävi kuitenkin liian isoksi asiaksi. Borowski päätti elämänsä muutamia päiviä esikoisensa syntymän jälkeen.
Auschwitz oli joidenkin koti jonkin aikaa, mutta useimmille se jäi vain lyhyeksi päätepysäkiksi elämän ja kuoleman välillä. Itse en ole Auschwitzissä vielä päässyt käymään. Enkä edes tiedä haluaisinko nähdä kaiken sen hirveyden jättämät muistomerkit, valtavat keot silmälaseja, kenkiä, matkalaukkuja.... ja yllättävää kyllä, valokuvista katsoen koskettavimpana pienoinen vuori partasuteja.
Pari vuotta sitten Puolan matkalla asuimme ihastuttavassa pikkuhuoneistossa vanhan pienkerrostalon kolmannessa kerroksessa. Portaikko oli puinen ja niitä astuessa kuulin selkeästi SS-miesten saappaiden kopinan.
Ei koskaan enää - Nimmermehr.
