Joulu Toijalan takana

Minulla oli joululomalla kunnioitettava pino kirjoja, mutta taisin lukea reissussa niistä vain pari. Perinteiseen tapaan olen tänäkin vuonna viettänyt loppiaista kotosalla lueskelen, ja lukupino onkin huvennut hieman.

Yksi

Joulu 2019 oli ruskeahko.
Se sopikin hyvin mustaan
joulun aikaan. 

joulureissussa mukana ollut kirja oli vuonna 1963 painettu pokkari, Tauno Yliruusin Joulu Toijalan takana.

Aloitellessa kirjaa pohdin, olenko lukenut sen sittenkin aiemmin, mutta totesin heti alkutekstien perusteella lukeneenikin saman kirjailijan Rikosetsivien vapaapäivän, josta on tehty myös kuunnelma. Siinä tarinassa oli totisesti yllättävä loppu!, joten odotukset olivat korkealla jo aloittaessa. 

Vapaatuomari, rikoskomisario Viktor Suomisen yksinäinen joulu Helsingissä vaihtuu parin jouluglögin jälkeen maaseutujouluksi entisen opiskelutoverin luona Toijalan takana Raitilassa. 

Vanhan pokkarin paksuja sivuja käännellessä aika kului kuin siivillä. Välillä toki piti pohdiskella kirjassa olleita ajatuksia, kuten vaikka tämä:

"Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin yksinkertaisten ihmisten luulo siitä että muut ovat kiinnostuneita heidän asioistaan." 

Nykyisin tosin tuntuu tosin siltä, että tavallisen ihmisen ei tarvitse olla edes yksinkertainen luullakseen, että muut kiinnittävät huomiota muuhun kuin itseensä. Välillä tuntuu, että ihmiset miettivät koko ajan, mitä muut heistä miettivät. Yleensä huoli on turha. Vaikka toisaalta, vain yhden sanavalmiin ihmisen kiinnostumisella voi nykyisin olla kohtalokkaatkin seuraukset, jos kiinnostuneen ihmisen huomiot lähtevät leviämään somessa. 

Tai tämä: "Annan sivistys oli sitä itsestäänselvää hienostunutta lajia, jota ei voi hankkia mistään kouluista vaan jonka voi antaa vain kotikasvatus."

Viime vuosikymmeninä kotikasvatus on jäänyt monissa perheissä vähemmälle, kun monet vanhemmat ovat kuvitelleet koulun ja päiväkodin opetusten riittävän. Ihan kaikkeen peruskoulu ei riitä. Todellisen herrasmiehen tunnistan kyllä, kun sellaisen tapaan.

Kirjan edetessä tuttuuden tunne säilyi, mutta viimeistään loppuratkaisu vahvisti, että en ollut  lukenut kirjaa aiemmin.

Tuollaisen lopun kyllä muistaisin!

Tuttuus johtui ehkä siitä, että kirjasta tuli jotenkin tunne, että kirjailija halusi kirjoittaa tarinasta näytelmän/kuunnelman. Se ei ollut mitenkään huono asia, vaan sulavoitti tarinan etenemistä mukavasti, niin että parisataa sivua oli luettu ennen kuin olin tiristänyt teekannusta viimeisenkin pisaran Tallinnasta ostamaani joulu teetä.

Yllättävä loppuratkaisu sai kirjan tuntumaan vieläkin paremmalta kuin Rikosetsivien vapaapäivä.

Näin kului loppiainen lukupinoni viimeisen joulu kirjan kanssa mukavasti. Vielä on aamuun asti aikaa miettiä josko riisun joulun pois nyt vai jätänkö sen tehtävän Nuutin-päivään.

Edit. Yliruusi on tunnettu ja palkittu näytelmäkirjailija, joten ei ehkä ollut ihme, että minulle tuli mieleen kirjasta kuunnelma/näytelmä.