Tuuterin Linda ja muita juttuja

Näin näytelmän Eurajoen Kuivalahdella Tuuterin Linda 1986 tai 1987, tai molempina....siitä on aikaa niin kauan, ettei ihan kaikkea tarkkaan muista. 

Tuuterin Lindan on kirjoittanut Reijo Leino, jonka käsialaa taitaa olla aika moni Kuivalahden kesäteatterin näytelmistä. Osa niistä on esitetty myöhemmin uudestaan, kuten Tuuterin Lindakin vuonna 2016. 

Arto Seppälä kirjoitti 1995 radioon kesä sarjan Merivettä paatin alla, jonka kertomukset Seppälä on tallentanut vaimonsa kotitanhuvilta Kuivalahdelta. Pari vuotta myöhemmin harmittelin kun ei tullut tallennettua kuulemiani juttuja samoilta rannoilta. Saman kokoisen kirjan niistäkin olisi saanut... Mutta kun ei muistanut juttuja, niin tekemättä on jäänyt. En sano tätä menneitä harmitellen, vaan siksi, että juttuja siellä piisasi. Oli niitä tarinoita Munakarin veljesten jälkeenkin, ja toivottavasti joku minua ymmärtävämpi niitä aikanaan ylös kirjasi. 

Seppälän kirjassa Selkeemmille vesille, joka  saattaa olla samainen kuunnelmasarja kirjan kansissa, kerrotaan Vähäniemen Topista, joka sodassa osasi aavistaa koska pommi tulee. Topi myös aavisti, kuinka viimeisellä inkeriläisten salakuljetusreissulla mukana oli joku, joka ilmiantaisi touhun. Niin kävikin. 

Yksi reissu Eurajoelta Ruotsiin ja takaisin kesti pari päivää keskimoottoriveneellä. Joku mielikuva on, että yhdeltä reissulta he joutuivat soutamaan kotiin, liekö ollut se viimeinen kerta, jolloin takaisin tullessa ajoivat kiveen. Luultavasti, sillä poliisi ja ilmiantaja oli odottelemassa kun tulivat kotiin. Tai sitten se oli joku aiempi pirtureissu. Toisaalta, pystyykö 11 metristä venettä soutamaan. 

Linnareissu siitä tuli. Vähäniemen leivinuunin paikattu halkeama todisti ilmiantajan kertoman lähtöpaikan. Linnasta palattua miehet oli sitten sen harjoittaneet -. kerran haljenneen uunin. 

Kolmisensataa inkeriläistä pääsi kuivalahtelaisessa 11 metrisessä veneessä yli ennen kiinni jäämistä. Joitain jäi Eurajoelle ja meni naimisiin, kuten näytelmän Tuuterin Linda. 

Rakkaustarinoita ehti syntyä, sillä Eurajoen seuduilla oli paljon inkeriläisiä karanteenileireillä. Pitäisikin lukea tuttavani Toivo Flinkin tutkimus inkeriläisistä: Kotiin Karkotettavaksi. Inkeriläisen siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostoliittoon 1944–1955. Olen sitä selannut uutukaisena, mutta en ole kunnolla lukenut. Ehkä sielläkin kerrotaan Eurajoestakin. 

Tämä kaikki tuli mieleen, kun luin Marja-Sisko Aallon Tsaarittaren rubiinit -dekkarin. Siinäkin puhuttiin kuinka inkeriläisiä kuljetettiin Eurajoelta Ruotsiin. Kirjan vene oli huomattavasti kuivalahtelaista venettä pienempi, sillä siihen mahtui vain yhdeksän inkeriläistä. 

Kaksoset Nasti ja Irma Kiseleff pyrkivät Ruotsiin. Veneeseen oli menossa muutama, neljä paikkaa jäi arvottavaksi. Irma pääsi matkaan, Nasti ei. Uutta venettä ei tullut, ja sitten tuli poliisi. Nasti pääsi karkuun muutaman muun kanssa. Heitä onnisti, ja he pääsivät pienellä veneellä Ruotsiin ystävällisen miehen kuljettamana.

Kaikenlaista sitä ehtii tapahtua, kunnes ollaan 1940-luvun puolivälistä tässä päivässä ja tutut poliisit sekä pastori Perkiö ryhtyy tutkimaan. 

Tämän kirjan taustalla on Pietarin lähistöllä olleen Inkerinmaan kansan vaiheet. Katsoin kartasta, että Inkerinmaa alkoi sotien välissä heti Terijoen ja Kivennavan kuntien jälkeen kun Neuvostoliiton raja oli ylitetty. Jotenkin olen sijoittanut mielessäni alueen vain Pietarin eteläpuolelle, mutta loogistahan se on, että kielialue säilyi rajan jälkeenkin. 

Olen tykännyt Aallon dekkareista alusta alkaen, mutta kerta kerralta ne tuntuu paremmilta. 

Huomenna hän tulee

-Odottavan aika on pitkä.

-Hyvää kannattaa aina odottaa.

-Nalle Puhin mukaan hunajan syönnissä on parasta hetki juuri ennen hunajan syömistä.

Odottaa pitää kuitenkin maltillisesti, vaikka hermo menisi, sillä:

-Turha nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Mitä tässä nyt sitten on odotettu? 

-Kuin kuuta nousevaa. 

-Odottaa kuin Kokko Mikko joulua. 

Sei Shõnagon kirjoitti muistikirjaansa Tyynynaluskirja  990-luvun Japanissa. Itse ole odottanut sen käännöstä reilun kolme vuotta. Joka tammikuun puolivälissä on iskenyt hirveä pettymys. "Ei Tänäkään vuonna."... 

Viime vuonna kyselin teosta oikein kustantajalta, netti oli täynnä ilmoituksia "ilmestyy 14.1.22", mutta kustantaja ei ollut lisännyt kirjaa katalogiinsa. No, ei tullut viime vuonna. 

Sama jatkuu tänäkin nuonna. Nyt on 13.1.23, ja

Huomenna hän tulee.

Ainakin niin väittää kaikki netin kirjakaupat. Vaikea sitä on uskoa, sillä kirja ei ollut mielestäni nytkään Teoksen katalogissa. Eikä mitään hehkutusta näy missään. 

Kirjan suhteen on näemmä vähän samanlaista meininkiä kuin Samuel Beckettin oivallisessa näytelmässä Huomenna hän tulee. 

Näin vuosi sitten maaliskuussa Facebookissa meemin, jossa lentoasemalla odotteli joku kyltti kädessä ja kyltissä luki Godot. Sellaisia on kuulemma näkynyt enemmänkin. Joku tuttu kertoi nähneensä sellaisen ihan itse. 

Godot piti oikein googlettaa silloin, kun ei tullut siitä mitään mieleen. Tunsin nimeltä Beckettin teoksen nimellä Huomenna hän tulee, mutta Godot ei ollut siis tuttu. 

Kun asia selvisi : kirjan uusin painos on Godota odottaen, niin pakkohan se oli varata ja lukea. Lainasin molemmat painokset, mutta loppujen lopuksi luin vain vanhan.siinä oli miellyttävämpi fontti. Uudesta kirjasta luin kirjan esittelyn.

Nyt sitten siis odotetaan, kuin näytelmän miehet. Godot tulee tahi ei. Tyynynaluskirja tulee tahi ei. Huomenillalla ollaan viisaampia. Näytelmässä poika tulee ja sanoo, että Godot tulee huomenna. Ehkä joku kertoo huomenna, että kirja ilmestyi. Kirjakauppaan en lähde jonottamaan. Vaikka odotettu on.

Huomenna hän tulee. 

Kaiketi. 

12 yötä jouluun (13.12)

Hyvää Lucian-päivää. Joulupäivään on tasan tusina yötä. Tämän päivän kirja valikoima on varmasti joulukalenterini monipuolisin. Lapset, nuoret, aikuiset ovat edustettuna. Lisäksi novelleja ja näytelmä. Vain runot puuttuu, sellainenkin löytyy esim Eino Leinon äänikirjoista. 

Tämän päivän kirjoista odotan eniten novellikokoelma Likaiselta tusinalta. Myös August Strindbergin Kaarle XII kiehtoo, sillä klassikkohaasteesta puuttuu joulukuun näytelmä. Tykkään lukea näytelmiä, joten tämäkin on ok. 

Jeffrey Archerin kirjoista olen pitänyt, joten Kaksitoista ketunhäntää kuulostaa hyvältä. Tosin en ole montaa Archeria aiemmin lukenut. Muistan vain kaksi. 

Lastenkirjat, H. C. Andersenin 12 postivaunuissa ja Jukka Parkkisen Kalle-Yrjänä ja kaksitoista yritystä. Edellinen kuvailee kuukaudet, jälkimmäinen pojan yrityksistä seurustella. Parkkinen ei pettänyt tälläkään kerralla. 

Vähiten odotan Tuomas Vimman Helsinki 12 kirjan lukemista, koska olen jo unohtanut miksi se kiehtoi niin, että pari viikkoa sitten liitin sen tähän kuvaan. Kansi ei vaan nyt innosta, joten luku motivaatio pitää lukea kirjan takakannesta. Jotain erinomaisen kiehtovaa siinä lienee, sillä otin sen mukaan, vaikka päivälle oli muutenkin jo monta kirjaa. 

* * * * * *

Tänä vuonna Kirsin Konttuurissa kuunnellaan valmisteluiden ohessa äänikirjoja, jotka kertovat montako yötä on jouluun. Lisätietoja löytyy joulukalenterin aiemmista päivityksistä. 

Aleksis Kivi N.Y.T

Jos olen oikein päätellyt, niin jo pidempään on ollut tapana kirjoittaa romaaneita tuttujen julkkisten elämää sivuten. Näin on tehnyt esimerkiksi Enni Mustonen, Kaari Utrio ja monet muut historiallisia romaaneita kirjoittavat kirjailijat. Uudempi trendi tuntuu olevan jatkaa edesmenneen kirjailijan hyvin menestynyttä sarjaa perikunnan suostumuksella, kuten vaikkapa Sophie Hanna on tehnyt Agatha Christien Poirot-kirjojen kanssa tai Tuula Sariolaa puolisonsa Mauri Sariolan Susikoski-kirjojen parissa. Myös uusia versioita menestysromaaneista voidaan tehdä, jos tekijänoikeusaika on kulunut umpeen, esimerkiksi Shakespearen tuotannosta on tehnyt uusia kirjoja kuuluisat kirjailijat.

Kiven oma tuotanto

Kieliasetukset kielsivät vuosina 1850-1863 julkaisemasta suomenkielellä muuta kuin uskonnollista tai talouteen liittyvää tekstiä. Niinpä suomenkieliset kirjatkin olivat kiellettyjä.

Kiellot ovat kaksiteräinen miekka. Ehkä kielto auttaa siihen, mihin se on tarkoitettu, mutta laukaisee liikkeelle jotain muuta. Suomenkielisyys sai yhä myönteisempää huomiota. 

Aleksis Kivi -esitelmääni varten lukemistani noin kymmenestä Aleksis Kiven elämää kuvaavasta kirjasta yhdessäkään ei kerrottu, ehtikö säädökset haitata tulevaa kirjailijaa, vai olivatko työt valmiita vasta sen jälkeen kun niitä sai jo julkaista. 

Se on kuitenkin varmaa, että nuorta Aleksis Stenvallia kannusti suomenkielellä kirjoittamiseen monet tunnetut kulttuuripersoonat, ainakin Snellman, Topelius ja Cygnaeus. 

Kullervo

Yksi Aleksis Kiven vahvoista näytelmistä on Kullervo, joka perustuu Kalevalan tarinaan. Sen ensi versio oli ollut esillä 1859, mutta korjattu versio julkaistiin vasta 1864. 

Englantilainen tarinankertoja J. R. R. Tolkien on kirjoittanut oman versionsa Kullervon tarinasta; Tolkienin sanoin, 'Poloisesta Kullervosta'. Tarina jäi Tolkienilta kesken, mutta Kullervon hahmo kyllä löytyy Hurinin lasten tarinan Turinina. 

Esko Rahikaisen kirjassa Metsän poika, Aleksis Kiven elämä on lyhyt luku sukulaisesta, tykkimies Matti Stenvallista. 

Luku on otsikoitu Stenvallin suvun Kullervoksi. Matin elämän kuvaillaan olleen kuin Kullervon. Matti oli orpo ja maailman murjoma niin, että tunnusti yhden ylimääräisenkin murhan, kunnes selvisi, että hän ei ollut edes paikkakunnalla murhan aikaan. Matti rötöstely paljon, mutta antoi ilmeisesti rahaa sukulaisilleen, sillä parissa muussakin lähteessä sanotaan, että räätäli Stenvallin mansardikattoinen talo oli luultavasti Matin rahoilla tehty. 

Itse jäin pohtimaan, näkikö Aleksis Kivi itse yhtäläisyyden Kalevalan Kullervon ja iso-setänsä Matin välillä ja halusi siksi kirjoittaa näytelmän Kullervosta, vai kiinnostiko tarina muuten vaan. 

Kahdessa viikossa ei ehdi lukea kaikkea, joten muut näytelmät jäivät tällä kertaa lukematta. Olen ne kyllä aikanaan kaikki lukenut, mutta pakko todeta, että enää en juuri muista edes Nummisuutareitakaan. 

Aleksis Kiven elämää sivuavat teokset

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat kirjoittaneet historiallista dekkarisarjaa. Yksi sarjan osa on Stenvallin tapaus, jossa vietetään Aleksis Kiven hautajaisia. Se on faktaa, muu kirja fiktiota. Kirjassa kuvaillaan hyvin arkun koristelua ja sivutaan peijaisiakin. Luin kirjan nyt kolmannen tai neljännen kerran. Se on mielestäni paras osa tuosta sarjasta. 

Uusia versioita Seiska veikasta

Riina Katajavuoren Wenla Männistö on satiirimaisella otteella kirjoitettu romaani, jonka päähenkilöt ovat tuttuja Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Veljekset asuvat Helsingin Kumpulassa ja herättävät pahennusta, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. 

Päähenkilöiden nimiä on kirjassa hieman nykyaikaistettu esimerkiksi Tuomaasta on tehty Tomppa. Mutta Valko-hevosta lukuun ottamatta veljesten läheisistä hahmoista löytyvät kirjasta luultavasti kaikki naiset ja muutama mieskin. Ja ehkä se Valkokin siellä oli, en mene vannomaan. 

Oli kiva huomata, kuinka Katajavuori on nostanut kirjan päähenkilöksi Wenla Männistön, sillä Kiven pienoisnäytelmissäkin naisilla on vahva rooli, näitä naisia oli Alma, Lea, sokea Liisa ja Margareta. 

Aleksis Kivi omisti silloisen ajan mittapuun mukaan melkoisen määrän kirjoja ollakseen köyhä. Yksi kirjoista oli Don Quijote. 

Liekö Antero Viinikainen rakentanut kirjansa Aleksis Kivi ja Serbia prinsessa -kirjansa tämän tiedon pohjalle. 

Kirjassa on seitsemän kertomusta. Niissä seikkailee Palojoen kylässä mm. Seitsemää veljestä kirjoittava Aleksis Kivi, tuulimylly, Don Quijote sekä Sancho Panza. 

Viinikaisen teksti on ihastuttavan kivimäistä. Hykertelin lukiessani moneen kertaan. 

Kivi selvästi kosiskelee veljeksiä virnistyksellään ja Eero nyökkii vieressä kuin mestari Könnin kelloukko. 

Kuunnelkaa, mitä Pakunin sanoo, minä karjaisen. Hävitys on luova voima, ei sorron kahleita kansanvalistuksen tupailloilla katkota. 

Maininta Serbiasta, johtunee Viinikaisen mukaan siitä, että serbialainen runous oli noussut suureen suosioon 1800-luvulla ja Runebergkin oli kääntänyt niitä 60 runoa, luultavimmin kyllä ruotsiksi. Käsi sydämelle kuka muu on lukenut serbialaisia runoja edes nykyisin? 🙋

Lukija:

Ole varuillasi, sinä vatsasi käskyläinen,

sillä Viinikaisen kirjan teksti on ihastuttavan koukuttavaa. 

Seitsemän räväkkää veljestä on päässyt ideana muutamaan muuhunkin kotimaiseen kirjaan. Yksi lempikirjoistani on Jukka Parkkisen Suvi Kinos ja seitsemän enoa jatko-osineen. Suvin vanhemmat kuolevat kolarissa ja Jaakobin poikien mukaan nimetty veljessarja kasvattaa Suvin. Ruuben ja neljä muuta enoa ovat eläviä ja väittelevät tohtoriksi, kaksi nuorinta veljeäkin ovat mukana kasvatuksessa, vaikka ovatkin kuolleita ja fyysisesti läsnä vain valokuvana. 

Veljesten yhteistalous on kivimäisen epäsovinnainen ympäristö lapsen kasvatukseen. Kateeksi käy Suvia, sillä viiden tohtorienon kasvattamana olisi varmasti ollut lapsuus hyvinkin virikkeellistä. Tosin en minä vapaaehtoisesti olisi vanhemmistanikaan luopunut. 

Ilkka Malmbergin Seitsemän miestä jäi lukupinossa pahnan pohjimmaiseksi.

Kun Kivi-esitelmä oli pidetty ja palauttelin kirjoja, avasin sen ja yllätin itseni lukemasta taas Kiven teoksista. 

Malmberg vertaa veljeksiä tämän päivän nuoriin, jotka eivät omaa ammattia, ajelevat autolla, elelevät vanhempien ja yhteiskunnan varoilla. 

Lauri, Timo ja Tuomas haluavat metsiin. Aapo, Juhani ja Eero haluaisivat mieluummin taipua yhteiskuntaan sopeutumiseen. Simeonin mielipidettä ei tiedetä, mutta kaiketi siitä ei edes välitettäisi. Porukka pysyy yhdessä ja lähtee metsiin, joskin hieman myöhemmin. 

Malmberg analysoi Seitsemää veljestä sen tarinoita ja kieltä itseäni yllättävän mielenkiintoisella tavalla. Yleensä en innostu tarkoista analysoinneista, mutta kirjan pohdiskeleva poljento imaisee mukaansa. 

Mietin montakohan kertaa Malmberg on Seitsemän veljestä kirjan lukenut, jotta muistaa kaikki sen vivahteet näin tarkoin, vai avaako hän vain kirjan ja alkaa pohtia lisäten kirjan edetessä muistiinpanoja aiemmin pohdittuun. 

Oli miten oli. Pohdinta on sujuvaa enkä malttanut laskea kirjaa käsistä ennen kuin Malmberg oli palannut syksyllä Nurmijärven maisemiin ympäristöä tutkimaan, mistä kirja myös alkoi. 

Kiven näytelmistä en löytänyt Kullervon lisäksi vastaavia kirjoja, mutta jotenkin kovasti toivon, että niitä on. 

Esitelmä tuli pidettyä ja itse olen taas pariakymmentä kirjaa rikkaampi... Ja pakko myöntää, enemmän innostuneempi Kiven tuotannosta mitä aiemmin.

Galbraith-Ibsen 1:1

Odotin kovasti sopivaa aikaa kuunnella Robert Galbraithin (oikealta nimeltä J.K. Rowling) Valkoinen kuolema -kirjan. Vihdoin sekin aika koitti.

Käsiin saatuna kirja osoittautui enemmänkin kyllä vihreäksi jättiläiseksi kuin valkoiseksi kääpiöksi, jolla nimellä sitä aluksi virheellisesti kutsuin. Siitä osoituksena kirjan vihertävä kansi ja lähes 700 sivuun yltävä sivumäärä. Lisää järkälemäisyyttä kirjaan tuo runsaat sitaatit Henrik Ibsenin Rosmersholm näytelmästä, jotka antavat uudenlaista potkua itse tekstille, ja itseni tapauksessa myös nosti lukumäärää 100 sivulla.

Sitaatit olivat osin hyvinkin osuvia, ja ehkä juuri siksi kesti pitkään, ennen kuin tajusin, että ne kaikki olivat yhdestä näytelmästä.

No, tuo pieni epätarkkuus on itselläni hyvin yleistä äänikirjojen kanssa, joten ei huolta eikä hämminkiä tälläkään kerralla. Tämän kirjan kohdalla kyllä syytän huonosta huomioinnistani myös sitä, että juoni imaisi totaalisesti mukaansa heti alkumetreiltä.

Aloitin Robin Ellacotin ja Cormoran Striken elämistä kertovan dekkarisarjan lukemisen välittömästi, kun ensimmäinen osa, Käen kutsu julkaistiin äänikirjana (2013). Ihastuin. Silkkiäistoukka osoittautui myös loistavaksi kirjaksi, mutta sarjan kolmas osa, Pahan polku ei jostain syystä sytyttänyt kuten sarjan muut osat. Siksi vähän jännitinkin, miten käy neljännen osan kuuntelun kanssa, mutta turhaan jännitin. Hyvin kävi, vaikka kesken kirjan kuuntelun olikin miltei mahdotonta nukkua ja jossain välissä väsytti armottomasti.

Rosmersholm löytyy
Valituista draamoista.

Kirjassa oli tarinaan lisäsyvyyttä tuovien Rosmersholm sitaattien ohella lukuisia eri sivujuonia, joihin äänikirjan kuuntelija olisi voinut eksyä, ellei kirjailija olisi saanut pidettyä koko palettia hanskassa. Galbrait onnistui siinä kyllä mainiosti.

Robinin ja Cormoranin tarinat etenivät omalla tavallaan yhdessä ja erikseen. Sen ohella ratkaistiin taideväärennöksiä ja murhia, jotka veivät yksityisetsivät niin kartanomiljööseen maaseudulle kuin hämäriin lähiökuppiloihin.

Robin pääsi vihdoin kokeilemaan toden teolla naamiointikykyjään parlamentin käytävillä ja vasemmistoradikaalien yhteisössä. Paljon muutakin kirjaan mahtui, mutta edes kuunneltuna se ei tuntunut yhtään sekavalta. Kentis Ibsen sitaatit toimivat automaattisesti ajatusten ohjaajina uuteen asiaan, mene ja tiedä.
 

Olen nähnyt vuosien varrella muutamia Ibsenin näytelmiä, mutta Rosmersholm on vielä näkemättä.

Näytelmän taustalla on tarinat Rosmersholmin valkoisesta hevosta (kuolemasta) ja kartanon lapsista, jotka eivät koskaan naura.

Herra Rosmerin puoliso on hiljattain tehnyt henkilökohtaisen päätöksen ja päättänyt elämänsä. Rosmer on eronnut kirkkoherran virastaan ja asustaa ainakin näennäisen siveästi kartanoa yhdessä kuolleen vaimonsa seuraneidin ja talon kodinhoitajan kanssa. Kartanossa vierailee rehtori ja kuolleen vaimon veli, jotka tuovat lisäinformaatiota talon asukkaille.

Kaiken kaikkiaan Rosmersholm on traaginen näytelmä naisesta ja miehestä, jotka päätyvät tekemään traagisen ratkaisun. Dramaattisesti. Ja näennäisesti melko vähin puhein.

Kirjojen tarinat ovat näyttävät ensialkuun täysin erilaisilta, mutta molemmissa on runsaasti samoja elementtejä.

Yhtäläisyydet selviävät parhaiten lukemalla molemmat kirjat. Esimerkiksi kummassakin kirjassa taustavaikuttajana on aateliston moraali, perhesalaisuudet, itsemurha ja sen sallima tila muille suhteille, sanomalehtiin painetut tekstit, ääriliikkeeseen liittyminen, jääminen paikoilleen sen vuoksi, että joku muu on maksanut asioista paljon ja loppujen lopuksi myös insesti.

Mielenkiintoinen kokonnaisuus siis kaiken kaikkiaan ja vahva suositus molempien kirjojen lukemiselle.

Huono idea ei ole lukea myös Catulluksen Laulujen kirjaa tai uudempaa käännöstä Kaikki runous.

Catullus. Katkelma runosta 37, mitä ei taittu ajaa takaa
Galbraithin kirjassa, vaikka muista runoista olikin puhetta.

Itse lainasin edellisen, mutta pakko myöntää, että kirja jäi tällä kerralla vain selailun ja sieltä täältä lueskelun asteele.

Catullus oli ensimmäinen roomalainen runoilija, joka kirjoitti rakkauteen liittyvästä hellyydestä joka käsitti myös hellyyden samaa sukupuolta kohtaan ja joihinkin runoihin viitataan siis Valkoinen kuolema -kirjassa.  Kuten oheinen tekstikatkelma osoittaa, teksti on sangen suorasukaista tämän päivän lukijan silmille ja korville... mistä tulikin mieleeni, että kirja olisi hauska kuunnella vaikkapa Timo Koivusalon lukemana.

Itse pidän kovasti kirjoista, jossa viitataan muihin, paljon vanhempiin kirjoihin, mutta vain jos oikea kirja käy kyllin selvästi esille tekstistä tai viitteistä. Mielestäni on mukavaa etsiä lisätietoja
1. siksi, että ne yleensä syventävät lukukokemusta kuten tässä Rosmersholmin lukeminen syvensi
2. vähentävät kestoharmitustani siitä, että koulussa ei aikanaan luettu klassikoita tai edes annettu lukulistaa kirjoista, jotka kaikkien sivistyneiden ihmisten tulisi lukea.