Galbraith-Ibsen 1:1

Odotin kovasti sopivaa aikaa kuunnella Robert Galbraithin (oikealta nimeltä J.K. Rowling) Valkoinen kuolema -kirjan. Vihdoin sekin aika koitti.

Käsiin saatuna kirja osoittautui enemmänkin kyllä vihreäksi jättiläiseksi kuin valkoiseksi kääpiöksi, jolla nimellä sitä aluksi virheellisesti kutsuin. Siitä osoituksena kirjan vihertävä kansi ja lähes 700 sivuun yltävä sivumäärä. Lisää järkälemäisyyttä kirjaan tuo runsaat sitaatit Henrik Ibsenin Rosmersholm näytelmästä, jotka antavat uudenlaista potkua itse tekstille, ja itseni tapauksessa myös nosti lukumäärää 100 sivulla.

Sitaatit olivat osin hyvinkin osuvia, ja ehkä juuri siksi kesti pitkään, ennen kuin tajusin, että ne kaikki olivat yhdestä näytelmästä.

No, tuo pieni epätarkkuus on itselläni hyvin yleistä äänikirjojen kanssa, joten ei huolta eikä hämminkiä tälläkään kerralla. Tämän kirjan kohdalla kyllä syytän huonosta huomioinnistani myös sitä, että juoni imaisi totaalisesti mukaansa heti alkumetreiltä.

Aloitin Robin Ellacotin ja Cormoran Striken elämistä kertovan dekkarisarjan lukemisen välittömästi, kun ensimmäinen osa, Käen kutsu julkaistiin äänikirjana (2013). Ihastuin. Silkkiäistoukka osoittautui myös loistavaksi kirjaksi, mutta sarjan kolmas osa, Pahan polku ei jostain syystä sytyttänyt kuten sarjan muut osat. Siksi vähän jännitinkin, miten käy neljännen osan kuuntelun kanssa, mutta turhaan jännitin. Hyvin kävi, vaikka kesken kirjan kuuntelun olikin miltei mahdotonta nukkua ja jossain välissä väsytti armottomasti.

Rosmersholm löytyy
Valituista draamoista.

Kirjassa oli tarinaan lisäsyvyyttä tuovien Rosmersholm sitaattien ohella lukuisia eri sivujuonia, joihin äänikirjan kuuntelija olisi voinut eksyä, ellei kirjailija olisi saanut pidettyä koko palettia hanskassa. Galbrait onnistui siinä kyllä mainiosti.

Robinin ja Cormoranin tarinat etenivät omalla tavallaan yhdessä ja erikseen. Sen ohella ratkaistiin taideväärennöksiä ja murhia, jotka veivät yksityisetsivät niin kartanomiljööseen maaseudulle kuin hämäriin lähiökuppiloihin.

Robin pääsi vihdoin kokeilemaan toden teolla naamiointikykyjään parlamentin käytävillä ja vasemmistoradikaalien yhteisössä. Paljon muutakin kirjaan mahtui, mutta edes kuunneltuna se ei tuntunut yhtään sekavalta. Kentis Ibsen sitaatit toimivat automaattisesti ajatusten ohjaajina uuteen asiaan, mene ja tiedä.
 

Olen nähnyt vuosien varrella muutamia Ibsenin näytelmiä, mutta Rosmersholm on vielä näkemättä.

Näytelmän taustalla on tarinat Rosmersholmin valkoisesta hevosta (kuolemasta) ja kartanon lapsista, jotka eivät koskaan naura.

Herra Rosmerin puoliso on hiljattain tehnyt henkilökohtaisen päätöksen ja päättänyt elämänsä. Rosmer on eronnut kirkkoherran virastaan ja asustaa ainakin näennäisen siveästi kartanoa yhdessä kuolleen vaimonsa seuraneidin ja talon kodinhoitajan kanssa. Kartanossa vierailee rehtori ja kuolleen vaimon veli, jotka tuovat lisäinformaatiota talon asukkaille.

Kaiken kaikkiaan Rosmersholm on traaginen näytelmä naisesta ja miehestä, jotka päätyvät tekemään traagisen ratkaisun. Dramaattisesti. Ja näennäisesti melko vähin puhein.

Kirjojen tarinat ovat näyttävät ensialkuun täysin erilaisilta, mutta molemmissa on runsaasti samoja elementtejä.

Yhtäläisyydet selviävät parhaiten lukemalla molemmat kirjat. Esimerkiksi kummassakin kirjassa taustavaikuttajana on aateliston moraali, perhesalaisuudet, itsemurha ja sen sallima tila muille suhteille, sanomalehtiin painetut tekstit, ääriliikkeeseen liittyminen, jääminen paikoilleen sen vuoksi, että joku muu on maksanut asioista paljon ja loppujen lopuksi myös insesti.

Mielenkiintoinen kokonnaisuus siis kaiken kaikkiaan ja vahva suositus molempien kirjojen lukemiselle.

Huono idea ei ole lukea myös Catulluksen Laulujen kirjaa tai uudempaa käännöstä Kaikki runous.

Catullus. Katkelma runosta 37, mitä ei taittu ajaa takaa
Galbraithin kirjassa, vaikka muista runoista olikin puhetta.

Itse lainasin edellisen, mutta pakko myöntää, että kirja jäi tällä kerralla vain selailun ja sieltä täältä lueskelun asteele.

Catullus oli ensimmäinen roomalainen runoilija, joka kirjoitti rakkauteen liittyvästä hellyydestä joka käsitti myös hellyyden samaa sukupuolta kohtaan ja joihinkin runoihin viitataan siis Valkoinen kuolema -kirjassa.  Kuten oheinen tekstikatkelma osoittaa, teksti on sangen suorasukaista tämän päivän lukijan silmille ja korville... mistä tulikin mieleeni, että kirja olisi hauska kuunnella vaikkapa Timo Koivusalon lukemana.

Itse pidän kovasti kirjoista, jossa viitataan muihin, paljon vanhempiin kirjoihin, mutta vain jos oikea kirja käy kyllin selvästi esille tekstistä tai viitteistä. Mielestäni on mukavaa etsiä lisätietoja
1. siksi, että ne yleensä syventävät lukukokemusta kuten tässä Rosmersholmin lukeminen syvensi
2. vähentävät kestoharmitustani siitä, että koulussa ei aikanaan luettu klassikoita tai edes annettu lukulistaa kirjoista, jotka kaikkien sivistyneiden ihmisten tulisi lukea.