lauantai 28. maaliskuuta 2020

Korona breikki vol 1.

Ihan pakko tunnustaa, että ensimmäiset liikkumisrajoitusviikot ovat olleet tervetullut breikki elämääni.

Kuinka monta kertaa olen voivotellut viime talvina sitä, miten vähän pystyy tekemään sitä, mistä nauttii kun on sitoutunut siihen, mikä jälkeenpäin on useimmiten kyllä kivaa, mutta etukäteen tuntuu pakkopullalta. Järjestötyö etunenässä. Vapaaehtoistyötä, joka aina välissä tuntuu nimenomaan työltä, riippakiveltä...

Korona-viruksen
Yksi lukuisista tuntemattoman tekijän korona-meemeistä. 
maailmanvalloituskiertueen edetessä Kiinasta kiinalaisen uudenvuoden juhlinnan myötä kiinalaisen tekstiiliteollisuuden uuteen mekkaan, Italiaan ja sieltä liikematkalaisten ja laskettelijoiden mukana kaikkialle, otettiin meilläkin käyttöön etätyö, liikkumisen vähentäminen, kokoontumiskiellot ja kaiken ylimääräisen, kodin ulkopuolisen iltameno kieltäminen.

Myönnän itkeneeni kun kuulin valtioneuvoston päätöksen radiosta nappikuulokkeilla suoraan aivoihin. Eniten suurin vanhempieni ja vanhojen sukulaisten ja ystävien puolesta. Olisin suonut, että ennen talvisotaa syntyneiden ei olisi tarvinnut kokea tätä. Valtioneuvoston ensimmäinen päätös koski keväistä kuukautta, mutta vahvasti luulen, että tästä kuukaudesta tulee ainakin puoli vuotta.
Se on pitkä aika ilman rakkaita, läheisiä ihmisiä.
Se on pitkä aika itselleni, mutta erityisen pitkä se on yli 70-vuotiaille, joita yritetään suojella taudilta ja lapsille, joille puolituntiakin voi olla ikuisuus.

Itselleni tämä on aikakin näin aluksi kuitenkin pieni breikki kaikesta tarpeettomasta. Aikaa kotoiluun, lukemiseen, opiskeluun, uuden opetteluun, kokonainen kevät ilman pakkoa tehdä muuta kuin käydä töissä.

Uusi työ, vähitellen elimistö on alkanut tottua aamuheräämiseen. Vielä alkuviikosta simahdin soffalla tai nojatuoliin iltateen kanssa. Loppuviikosta alkoi jo tuntua, että rytmi alkaa löytyä. Viimeksi olen mennyt säännöllisesti näin aikaisin töihin vuonna 1995. Sen jälkeen olen mennyt töihin pääasiassa kymmeneksi. Ei ihme, että elimistö oudoksuu tilannetta, jossa joutuu heräämään kuudelta.

Näyttäisi siis, että korona-breikki olisi itselleni ennen kaikkea stressitön breikki kaikista iltamenoista. Kokeilu, josta voisi ottaa opiksi... Paluuta Mikkelin vuosien tarmokkaisiin ja luoviin iltoihin...

Olettaen tietysti, että itse ja läheiseni pysyvät terveinä. Tähän mennessä yksi tuntemani ihminen on sairastunut.

Yllättävää kyllä, olen näin korona-breikin alkuvaiheessa lukenut vähemmän, mitä alkuvuodesta.

Se johtuu osaksi siitä, että seuraan korona uutisia lehtien nettisivuilta ja koska lehdet julkaisevat koronajuttuja ilman lukurajoitteita luettavaa on paljon. Osaksi syy on myös siitä, että korona keskustelut ja selviämisvinkit ovat nostaneet tietoisuuteen paljon kaikkea muuta, mitä ei ole tullut vastaan aiemmin.

Esimerkiksi Wienin kaupungin oopperan vanhat, taltioidut esitykset, joita voi katsella kännykkäsovelluksella. Niitä julkaistaan yksi päivässä ja katselu on ilmaista ja taso on lähes MET luokkaa, vaikka onhan se eri asia katsella kännykästä kuin Finnkinon valkokankaalta heidän äänijärjestelmällään. Paljon muutakin olen katsellut. Esimerkiksi tänään katoin Ylen tekemän museokierroksen Vapriikin Ostia näyttelystä (oli muuten oivallinen opastus "muutamasta" reilun pari tuhatta vuotta vanhasta esineestä koostuvasta näyttelystä), ja kuuntelin pitkästä aikaa muutamia Podcasteja. Eilen kuuntelin parin nuoren miehen kitaran soittokeikkaa kotisoffiltamme (minun ja heidän). Juurikin tuollaisia juttuja olen halunnut tehdä enemmän... Ehkä vähemmän virtuaalisessa muodossa, mutta yhtä kaikki enemmän. Nyt siihen on aikaa, eikä edes maksa mitään.

Alunperin olin ajatellut, että en kirjoita tänne
koronasta mitään, mutta sen jälkeen oli ihan pakko kun tartuin tänään Anja Erämaan runokirjaa Kuuluuko tämä teille.

Yhtä runoa lukiessa alkoi tuntua siltä, että runo voisi puhua Koronasta. Kopioin tähän pätkän runosta

B16 Lampi
...Mä laitan käden mun rinnanpäälle,
Mua pakahduttaa.
En saa henkee
Mun pitäis saada jotain laajentavaa
En oo oikein kunnossa nyt, kun pitäis,
ja ilmassa on varmaan jotain ylimäärästä.
Mä en halua yskiä kun se tule
En mäkään halua, että se yskii pisaroita sen suusta.
Miten sitä on niin valikoiva...

Runo jatkuu vielä mm. kuvauksella kasvosuojaimen käytöstä.

Osuvia mietteitä tähän aikaan... Vaikka runo ei kerrokaan viruksesta, vaan siitä, kuinka uusi poikaystävä tulee käymään eka kertaa, tai miksipäs ei, voisi vieras olla viruskin. Eikös meistä jokainen lue runoja omien silmälasien läpi tulkiten.

Viime viikkoina olen lukenut paljon runoja. Vanhaa ja uutta suloisesti sekaisin Eino Leino, Antti Holma, Katri Vala, Jouni Hynynen, K. A. Tavaststjerna, Mariska...

Yksi mikä oli kovasti mieleen on Lauri Viita, jonka runoihin tutustuin 1980-luvulla vähän jo lukiossa ja sitten enemmän Joensuun yliopiston Carelia salissa pidetyn Betonimylläri konsertin jälkeen. Tapani Kansa lauloi Viidan runoja niin, että vielä nytkin, reilu 30 vuotta myöhemmin, tunnen kuinka laulu kulki läpi kehon... sementtikeuhkoin ja hattureuhkoin...

Runous pääsee tosiaankin yllättämään aina silloin tällöin.

Se, mikä on varmaa, niin Erämaata aion lukea jatkossakin.

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Kaksin aina kaunihimpi

Vaikka vanha sanonta sanoo: "Kaksin aina kaunihimpi", niin parikymmentä vuotta yksin asuneena olen vähän toista mieltä. Ainakin suurimman osan ajasta.

Suomessa on yli miljoona yksin asuvaa ihmistä. Olen yksi heistä, meistä. Me olemme hiljainen kansa, joka ei näy otsikoissa juuri koskaan positiivisessa valossa. Kun näymme, on kyse useimmiten yksinäisyydestä ja jonkinlaisesta luuseriudesta. Sitä asennetta on vaikea ymmärtää, sillä meitä on tosiaankin päälle miljoona yksistään Suomessa.

Jokaisella meillä on oma tarinamme siitä, miksi asumme yksin. Joillekin se on tilapäistä, joillekin pakon sanelemaa, joillekin oma valinta.
Itse kuulun paljolti jälkimmäiseen, vaikka yksin asumisen alkuvaiheilla kuvittelin sen vaiheen elämästä olevan tilapäistä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että kokemusta yksin elämisestä on enemmän kuin jääkaapin jakamisesta.
Tätä kirjoittaessa elämme covid-19 casen päivää numero 7 (laskettuna siitä, jolloin valtioneuvoston asettemat ohjeet alkoivat 19.3.). Päivän numero 3 kohdalla ensimmäiset kotona etätöissä olevat olivat kyllästyneitä yksinäiseen puurtamiseen kotona ja osa siirtyi etätöihin kahvilaan.
Itse mietin sitä, että nykyinen tilanne ei mitenkään poikkea niistä vuosista, kun asuin Mikkelissä kaukana suvusta ja ystävistä:
Aamulla töihin, illalla kotiin,
lenkki,
kaupassa käynti,
ja seuraavana päivänä
sama uudestaan.
Ensimmäiset 6 vuotta meni kepeästi. Sitten läheinen ystäväni menehtyi ja sain samaan aikaan uuden pomon. Molemmat vievät iloa työstä ja samalla alkoi kasvava tunne siitä, että en halua enää asua siinä kaupungissa. Työ oli sellainen, että paljon muuhun ei voinut sitoutua. Onneksi olen aina rakastanut lukemista ja tutkimista. Ensimmäiset vuodet olin jopa ilman televisiota ja kotona olevaa nettiyhteyttä.
Olenkin miettinyt sitä, että ihminen tarvitsee intohimoa johonkin viihtyäkseen. Yksinasuminen ei ole taakka, ellei oloa koe yksinäiseksi.
Sitäkin olen miettinyt, että kuinka lähellä olemme nyt, covid-19 pandemian jyllätessä maailmalla, sitä tulevaisuuden skenaariota, johon törmäsin 20 vuotta sitten opiskellessani opettajaksi. Sen mukaan 2030 vuoden tienoilla (en muista oliko 2025 vai 2035, joten otetaan keskiarvo) ihmiset asuvat ja työskentelevät kotona. Heille tuodaan ruoka kotiin, ja kaikki muukin. Aamupäivällä (aikavyöhykkeet huomioiden) tehdään töitä etäyhteydellä, loppupäivä on pyhitetty oleiluun. Jokaisessa asunnossa on kuntoiluun tarkoitettu huone. Monet asuvat yksin, eikä seuralaista edes haluta. En muista enää kenen skenaario tuo oli, mutta tämä tuli taas mieleen, kun olemme kotona suurimman osan päivästä. Jos nyt totumme tähän, miten mahtaa olla jatkossa?

* * *
Siirretty WIX blogista tänne 11.1.2022

torstai 5. maaliskuuta 2020

Artsakhin tasavalta

Aino Sutisen mainio sarjakuvakirja Vaimoksi vuorille (2015)
vie lukijan reppumatkalle Etelä-Kaukasiaan. Kirjassa käydään Azerbaidžanissa, Georgiassa, Armeniassa ja Vuoristo-Karabahissa (vuodesta 2017 alkaen Artsakhin tasavalta).

Matkan aikana tutustutaan paikallisiin ihmisiin, juhlitaan häitä ja pohditaan millaista olisi olla vaimona vuorilla.

Reissussa pysähdytään niin suurkaupungeissa kuin vuoristokylien laidunmaitten reunoillakin.

Artsakh sijaitsee Armenian ja Azerbaidžanin välissä. Fyysisesti se on enemmänkin Azerbaidžanin maa-alueella, mutta sen väestö on enemmänkin armenialaista. Maa on julistautunut itsenäiseksi jo 1990-luvulla, mutta yksikään valtio ei ole sitä tunnustanut.

Sutinen kertoo kirjassa,
Aino Sutinen, Vaimoksi vuorille s. 108.
kuinka maata rakennetaan pikku hiljaa sodan jäljiltä. Tuo kuva toi mieleeni viime kesäisen Haaparannassa käynnin. Siellä näin parvekkeita, jotka olivat jokainen erilaisia.
Haaparanta 2019
Siinä valossa katsoen en pidä lainkaan pahana asiana sitä, että jokainen asunto näyttäisi erilaiselta remontin jälkeen.


keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Visiitillä Azerbaidžanissa

Olen käynyt parin kirjan kanssa visiitillä Azerbaidžanissa.

Maan nykyisyyteen paneudutaan
Aino Sutisen sarjakuvan
Sutinen tekee arkisia havaintoja ympäristöstä. 
muotoon tehdyssä matkakertomuksessa Vaimoksi vuorille. Kirjassa matkustetaan eri puolilla maata ja osallistutaan mm. paikallisiin häihin.

Sutisen matkakirjassa käydään myös muissa Kaukasus-vuoriston maissa, esimerkiksi Vuiristo-Karabahissa, jonne merkitsin tämän kirjan lukuhaasteessani.

Ensimmäinen koskaan lukemani azerbaidžanilainen kirja käsitteli romaanin muodossa maan historiaa ja teki heti vaikutuksen. Luin sen 2017 vuoden alussa, jolloin aloitin Koko maailman - lukuhaasteen suorittamisen.

Kirja oli Akram Ailislin Kiviset unet.
Ailislin on azerbaidžanilainen runoilija ja kääntäjä, joka on ollut myös maansa parlamentissa.

Tämän azerbaidžabin historiaa sekä azerien ja armenialaisten suhteita käsittelevän romaanin vuoksi Ailisli menetti hänelle myönnetyn kansalliskirjailijan arvonimen vuonna 2012.

Kirjassa kuuluisa näyttelijä joutuu koomassa sairaalaan. Häntä käy katsomassa näyttelijän elämäntyötä ihaileva fani. Kirja kertoo miesten tarinoiden ohella maan historiaa. Vaikka kirja on surullinen, siitä välittyy toivo, ihmisystävällisyys ja naapuriapu; yrittihän näyttelijäkin auttaa naapuriaan tapahtumassa jossa loukkaantui.

Itse tykkäsin erityisesti siitä, että kirjassa oli selitetty alaviitteissä sellaisia Azerbaidžanin kulttuuriin ja historiaan liittyviä asioita, joita maasta vähän tietävät tuskin tuntevat. Se teki ainakin omasta lukukokemuksestani nautittavamman. Samalla opin maasta enemmän.

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...