Korona breikki vol 1.

Ihan pakko tunnustaa, että ensimmäiset liikkumisrajoitusviikot ovat olleet tervetullut breikki elämääni.

Kuinka monta kertaa olen voivotellut viime talvina sitä, miten vähän pystyy tekemään sitä, mistä nauttii kun on sitoutunut siihen, mikä jälkeenpäin on useimmiten kyllä kivaa, mutta etukäteen tuntuu pakkopullalta. Järjestötyö etunenässä. Vapaaehtoistyötä, joka aina välissä tuntuu nimenomaan työltä, riippakiveltä...

Korona-viruksen

Yksi lukuisista tuntemattoman tekijän korona-meemeistä. 

maailmanvalloituskiertueen edetessä Kiinasta kiinalaisen uudenvuoden juhlinnan myötä kiinalaisen tekstiiliteollisuuden uuteen mekkaan, Italiaan ja sieltä liikematkalaisten ja laskettelijoiden mukana kaikkialle, otettiin meilläkin käyttöön etätyö, liikkumisen vähentäminen, kokoontumiskiellot ja kaiken ylimääräisen, kodin ulkopuolisen iltameno kieltäminen.

Myönnän itkeneeni kun kuulin valtioneuvoston päätöksen radiosta nappikuulokkeilla suoraan aivoihin. Eniten suurin vanhempieni ja vanhojen sukulaisten ja ystävien puolesta. Olisin suonut, että ennen talvisotaa syntyneiden ei olisi tarvinnut kokea tätä. Valtioneuvoston ensimmäinen päätös koski keväistä kuukautta, mutta vahvasti luulen, että tästä kuukaudesta tulee ainakin puoli vuotta.
Se on pitkä aika ilman rakkaita, läheisiä ihmisiä.
Se on pitkä aika itselleni, mutta erityisen pitkä se on yli 70-vuotiaille, joita yritetään suojella taudilta ja lapsille, joille puolituntiakin voi olla ikuisuus.

Itselleni tämä on aikakin näin aluksi kuitenkin pieni breikki kaikesta tarpeettomasta. Aikaa kotoiluun, lukemiseen, opiskeluun, uuden opetteluun, kokonainen kevät ilman pakkoa tehdä muuta kuin käydä töissä.

Uusi työ, vähitellen elimistö on alkanut tottua aamuheräämiseen. Vielä alkuviikosta simahdin soffalla tai nojatuoliin iltateen kanssa. Loppuviikosta alkoi jo tuntua, että rytmi alkaa löytyä. Viimeksi olen mennyt säännöllisesti näin aikaisin töihin vuonna 1995. Sen jälkeen olen mennyt töihin pääasiassa kymmeneksi. Ei ihme, että elimistö oudoksuu tilannetta, jossa joutuu heräämään kuudelta.

Näyttäisi siis, että korona-breikki olisi itselleni ennen kaikkea stressitön breikki kaikista iltamenoista. Kokeilu, josta voisi ottaa opiksi... Paluuta Mikkelin vuosien tarmokkaisiin ja luoviin iltoihin...

Olettaen tietysti, että itse ja läheiseni pysyvät terveinä. Tähän mennessä yksi tuntemani ihminen on sairastunut.

Yllättävää kyllä, olen näin korona-breikin alkuvaiheessa lukenut vähemmän, mitä alkuvuodesta.

Se johtuu osaksi siitä, että seuraan korona uutisia lehtien nettisivuilta ja koska lehdet julkaisevat koronajuttuja ilman lukurajoitteita luettavaa on paljon. Osaksi syy on myös siitä, että korona keskustelut ja selviämisvinkit ovat nostaneet tietoisuuteen paljon kaikkea muuta, mitä ei ole tullut vastaan aiemmin.

Esimerkiksi Wienin kaupungin oopperan vanhat, taltioidut esitykset, joita voi katsella kännykkäsovelluksella. Niitä julkaistaan yksi päivässä ja katselu on ilmaista ja taso on lähes MET luokkaa, vaikka onhan se eri asia katsella kännykästä kuin Finnkinon valkokankaalta heidän äänijärjestelmällään. Paljon muutakin olen katsellut. Esimerkiksi tänään katoin Ylen tekemän museokierroksen Vapriikin Ostia näyttelystä (oli muuten oivallinen opastus "muutamasta" reilun pari tuhatta vuotta vanhasta esineestä koostuvasta näyttelystä), ja kuuntelin pitkästä aikaa muutamia Podcasteja. Eilen kuuntelin parin nuoren miehen kitaran soittokeikkaa kotisoffiltamme (minun ja heidän). Juurikin tuollaisia juttuja olen halunnut tehdä enemmän... Ehkä vähemmän virtuaalisessa muodossa, mutta yhtä kaikki enemmän. Nyt siihen on aikaa, eikä edes maksa mitään.

Alunperin olin ajatellut, että en kirjoita tänne

koronasta mitään, mutta sen jälkeen oli ihan pakko kun tartuin tänään Anja Erämaan runokirjaa Kuuluuko tämä teille.

Yhtä runoa lukiessa alkoi tuntua siltä, että runo voisi puhua Koronasta. Kopioin tähän pätkän runosta

B16 Lampi
...Mä laitan käden mun rinnanpäälle,
Mua pakahduttaa.
En saa henkee
Mun pitäis saada jotain laajentavaa
En oo oikein kunnossa nyt, kun pitäis,
ja ilmassa on varmaan jotain ylimäärästä.
Mä en halua yskiä kun se tule
En mäkään halua, että se yskii pisaroita sen suusta.
Miten sitä on niin valikoiva...

Runo jatkuu vielä mm. kuvauksella kasvosuojaimen käytöstä.

Osuvia mietteitä tähän aikaan... Vaikka runo ei kerrokaan viruksesta, vaan siitä, kuinka uusi poikaystävä tulee käymään eka kertaa, tai miksipäs ei, voisi vieras olla viruskin. Eikös meistä jokainen lue runoja omien silmälasien läpi tulkiten.

Viime viikkoina olen lukenut paljon runoja. Vanhaa ja uutta suloisesti sekaisin Eino Leino, Antti Holma, Katri Vala, Jouni Hynynen, K. A. Tavaststjerna, Mariska...

Yksi mikä oli kovasti mieleen on Lauri Viita, jonka runoihin tutustuin 1980-luvulla vähän jo lukiossa ja sitten enemmän Joensuun yliopiston Carelia salissa pidetyn Betonimylläri konsertin jälkeen. Tapani Kansa lauloi Viidan runoja niin, että vielä nytkin, reilu 30 vuotta myöhemmin, tunnen kuinka laulu kulki läpi kehon... sementtikeuhkoin ja hattureuhkoin...

Runous pääsee tosiaankin yllättämään aina silloin tällöin.

Se, mikä on varmaa, niin Erämaata aion lukea jatkossakin.