tiistai 27. marraskuuta 2018

Kissa kiitoksella elää


    Tykkään kirjoittamisesta, mutta silloin, kun se ei ole työtä, kirjoitan luvattoman harvoin. Se näkyy tässäkin blogissa. Päivityksiä tulee julkaistua harvoin, vaikka kirjoitankin usein muistiinpanoja lukemastani.
Vaikka kirjoittaminen on kivaa, niin selkeästi sitä huomaa tarttuvansa kirjoittamiseen silloin, kun aiemmista kirjoituksista saa kiitosta.
    Kaikkihan me tiedämme, että suomalaiset kiittävät harvoin ja meillä porilaisilla on siinä suhteessa vielä haastavampi maine. Tanssii tähtien kanssa ohjelmasta olemme oppineet, että kun Jorma Uotinen sanoo: Ei huono, se tarkoittaa että kaikki meni lähes täydellisesti. Joskus pitäisi tarkistaa, ovatko Rex Stoutin sukujuuret Porin seudulla. Stoutin luoma montenegrolainen dekkarihahmo, Nero Wolfehan kiittele Archieta toteamalla Tyydyttävää. Tässä valossa katsoen pienikin kiitoksen suuntaan painottuva lausahdus jälkeenpäin tuntuu lähes lottovoitolta. Usein riittää sekin, että edes muistetaan.
    Tämä tuli mieleeni muutama päivä sitten, kun bongasin FaceBookista maininnan Lucina Hagmanin monologista, jonka kirjoitin pari vuotta sitten Marttaliiton Hetki on käsillä –hanketta varten. Siinä iäkäs Lucina Hagman muistelee järjestön alkuaikoja.
    Maininnasta innostuneena istahdin näppiksen äärelle. Tällä kertaa aion paneutua marttahistoriaan käsitöiden tekemisen kannalta. Alusta lähtien käsitöitä tehtiin myös marttailloissa. Aivan ensimmäisinä aiheena oli kaavaompelua. Muusta kuulette myöhemmin.

torstai 1. marraskuuta 2018

Runoratsun siivin Albaniaan



Runokirja Kun taivas putoaa.
   Kävin ”flunssapiikillä” ja otin jonotuslukemiseksi jonkin aikaa yöpöydällä lojuneen Albaniasta kotoisin olevan Silvana Berkin runokirjan Kun taivas aivastaa. Joku FB kavereista huomasi osuvasti, että kirja oli hyvinkin teemaan sopiva. Aivastelua kun tässä hommassa yritettiin estää.
   Jotkut runokirjat imaisevat heti mukaansa, mutta kirjaa käteen ottaessa ei voi koskaan olla varma, onko juuri tämä kirja sellainen. Näin kävi esimerkiksi aiemmin esittelemieni Eläämellistä rakkautta ja Kaukana mereltä – reunamerkintöjä Kavafisiin kirjojen kanssa.
   Tämä kirja ei kuulunut siihen ryhmään, muttei myöskään siihen, jonka kahlaa läpi vain silkasta päättäväisyydestä, että kirjalle pitää antaa mahdollisuus.

Tätä kirjaa en kyennyt lukemaan kerta istumalla, vaan runoja piti pureskella pieninä annoksina muutaman illan aikana.

   Berkin vuosia kestänyt pakomatka synnyinmaastaan päätyi Suomeen vuonna 1991, minkä jälkeen hän opetteli suomenkielen. Kirja on kirjoitettu sekä suomeksi että englanniksi.
   Viikonloppuna lukemani Liane Moriartyn Nainen joka unohti -kirjan kannustamana pohdin millainen Suomi ja millainen Albania oli noin 30 vuotta sitten. 
   Mieleeni tuli, kuinka pari opiskelukaveria kävivät 1980-luvulla Albaniassa lomamatkalla. Silloin se tuntui kummalliselta valinnalta lomakohteeksi, mutta nykyisin voisin lähteä itsekin mieluummin eksoottiseen Albaniaan kuin kaikille tuttuun Espanjaan. Todettakoon surulla, että kummassakaan en ole käynyt. Vielä.
   Berkin saapui Suomeen pari vuotta aiemmin, kuin Kosovon sotaa pakoon tullut Pajtim Statovci, jonka kirjan Tiranan sydän luin aiemmin tänä vuonna. Molemmat kirjat kertovat omalla tavallaan pakolaisuudesta ja selviämisestä matkan jälkeen. Matka on pitkä ja jokainen kotoutuu omalla tavallaan. Statovci ja Berkin oppivat kielen ja tulivat sinuiksi sen kanssa niin, että kirjoittavat nyt kirjoja suomeksi. Se antaa toivoa siitä, näin voi käydä muillekin tänne muuttaneille.
Katkelma Berkin runosta Monologi albatrossin kanssa.
Kirjassa rivit on toki suorassa vaikka tässä sangen taiteellisesti.
   Kotoutumisesta huolimatta voi ihmetellä asioita ja ajattelutapoja. Mieleeni on jäänyt Ranya ElRamlyn kirjassa Auringon asema kerrottu tarina siitä, kuinka päähenkilön äiti ja isä kuorivat appelsiininsä eri tavoilla. Molemmilla tavoilla kuorien lopputulos oli kuitenkin sama: appelsiini valmiina syötäväksi. Tavoissa on havoin oikeaa tai väärää. Otetaan esimerkiksi kahvin keittäminen. Vaikka Sleepy Sleepers aikanaa lauloikin, että "on vain kaksi tapaa keittää kahvia: se oikea ja väärä", niin yhtä kaikki, kahvia voi keittää sangen monella tavoin.Keitentyn kahvin voi kaataa mukiin, lasiin tai kuppiin, jossa voi olla teksti kuten oheisessa runokatkelmassa, tai olla olematta.
   Runo Oi, mitä teen näille pohjoismaalaisille kertoo etelän ja pohjoisen ihmisen ajattelun eroista. Siinä, missä Pohjolan asukas nauttii D-vitamiininsa talvella maidossa, haluaisi etelän ihminen aurinkonsa luomuna. Mielestäni nerokas ajatus, vaikka juuri tälle
asialle emme voikaan mitään. Täällä aurinko ei riitä talvisin tuottamaan riittävästi Deetä.

Lukemisesta jäi hyvä mieli, kuten yleensä aina. 

Päivän päätteeksi tein tämän vuoden lukemisistani inventaariota. Uusia maita on tullut 25, vaikka aina välissä tuntuu siltä, että yhtään uutta ja outoa maata en ole löytänyt luettavaksi. Mukavaa huomata, että haasteet täyttyy kuin itsestään, kunhan vaan lukee. Mistä tulikin mieleeni, että marraskuu on NaNoWriMo –kuukauden ohella kuukausi, jolloin voi haastaa itsensä lukemaan 30 sivua päivässä. Itselläni tuokin haaste täyttyi ainakin ensimmäisen päivän osalta.
   Meinasin testata, onko kansi painettu katseltavaksi 3D laseilla, mutta tähän hätään en löytänyt 3D lasejani. Niin tai näin, jotenkin tykästyin tähän kanteen. 

lauantai 13. lokakuuta 2018

Tapaus jäätelökesä


       Palasin normaalia pidemmältä kesälomaltani elokuun kallistuessa kohti loppuaan. Ennen kesälomaani kädestäni oli leikattu pieni kasvain ja olin joutunut pitämään sairauslomaa pari viikkoa. Heti ala-aulassa puhelinvaihteen luona havaitsin ilmassa outoa kihelmöintiä. Tuntui kuin koko talo olisi sykkinyt toisenlaista elämää kuin ennen lomaani. 
       Tapani mukaan vei kassini työpöydälle ja suunnistin kahvihuoneeseen. Aamupuuron keittäminen ei ole minun juttuni, mutta töihin saavuttuani tapaan ladata kahvinkeittimen ja jäädä lukemaan päivän lehdet kahvia odotellessani. Kahvin tuoksun levitessä toimistoon, alkoi yleinen liikehdintä kohti kahvihuonetta ja minua. 
       Hasse tuli ensimmäisenä. Halasimme kuten aina loman jälkeen. Siitä on muodostunut tapa samalla tapaa kuin joulukorttien lähettämisestä tai siivoamisesta viikonlopuksi. Sen jälkeen Hasse kaivoi taskustaan sikarin. Katsoi sitä pitkään ja rakastavasti, asetti sen huolella pöydälle huokaisten kaipaavasti. 
       - Tupakkalaki vei nautinnon kahvista - mitä muuten olet henkilöstöpäällikkönä ajatellut tehdä tapaus jäätelökesälle?
       - Tapaus jäätelökesälle?
       Ymmärsin kommentin ensimmäisen osan, mutta jälkimmäinen ei oikein uponnut ennen aamukahvia. Olin juuri alkamassa udella mitä Hasse tarkoitti, kun käännöstoimiston tytöt astuivat hälisten sisään sujuvasti molempia kotimaisia kieliä käyttäen. Samalla ovenavauksella saapuivat lähes kaikki muutkin. Vain Pomo ja kesätyttö Sanna puuttuivat. 
       Pomo tosin käy yleensä aamukahvilla naapuritoimistojen isojen pomojen kanssa, mutta Sannaa kummastelin, koska hän oli avoimen karjalaisen luonteessa vuoksi alkukesästä aina ensimmäisenä kahvihuoneessa ja lähti sieltä aina viimeisenä. Kummastukseni kasvoi puheensorinan kasvamisen myötä. Kun Sannaa ei näkynyt ensimmäisten kiireisten pois lähtiessä, aloin kysellä.
       - Missä ihmeessä Sanna on? Onko se meillä vielä töissä?
       En saanut vastausta, vaan ainoastaan outoja katseita. Samassa Sanna astui varovasti sivuovesta sisään ja meni hakemaan keittosyvennyksestä teetä. Olin aistivinani, että iloiseen puheensorinaan tuli uusi, aavistuksen varovaisempi sävy. Kummastukseni kasvoi, kun Sanna otti teemukinsa ja palasi takaisin huoneeseensa. Mielessäni kävi ajatus, että jo on aikoihin eletty, että kesätytöllä teetetään töitä niin, ettei kahville ehdi muiden mukana. Sannan lähdettyä lähtivät muutkin ja jäin kahden yhä sikariaan tuijottavan Hassen kanssa.
       - Tapaus jäätelökesälle?
       - Niin. Se on ollut tämän kesän puheenaihe. Koko juttu alkoi juhannuksen jälkeen, kun toimistossa ei ollut muita kuin minä, Pomo, kesätytöt ja kenttätyöntekijät, ja jälkimmäisethän eivät tänäkään kesänä paljon toimistossa istuneet. Mutta en minä sitä huomannut heti. Juhannuksen jälkeen alkoi helteet, eikä töihinkään tarvinnut kovasti panostaa, kun kaikki toimistot ovat kesällä kiinni. Liimailin joutessani leikekirjoja ja kuuntelin gregoriaanista kirkkolaulua.
       - Siis mitä? Gregoriaanista kirkkolaulua?

       - Niin. Se rauhoittaa. Ja luulenpa, että rauhoitti liikaa. Käännöstoimiston tytöt alkoivat palailla lomalta heinäkuun puolen välin jälkeen ja silloin kuulin asiasta ensimmäisen kerran. Ellen olisi omin silmin nähnyt, en olisi uskonut sitä todeksi. Pomo otti kesällä tavakseen tulla aikaisin, syödä varhaisen lounaan ja liukua ulos talosta iltapäiväkahvien aikaan. Lounaan jälkeen hän soitti joka päivä Sannalle, joka lähti ulos syömään ja palattuaan meni jäätelötötterö kädessä suoraan Pomon toimistoon. Sen jälkeen ovenpieleen syttyi punainen valo, ja sinähän tiedät mitä se tarkoittaa.
       - Niin isoa asiaa ei olekaan, että Pomoa häiritsisi kun punainen valo palaa! Mutta mitä siellä tapahtui?
       - Hyvä kysymys. Kukaan ei tiedä, mutta tunnethan sinä työkaverisi. Puhetta on ollut sen jälkeen paljonkin Bill Clintonista ja hänen edesottamuksistaan. 
       - Ei voi olla totta!!! Siksikö Sanna ei tule enää kahville?
       - Luultavasti. Jonkinlainen salaisuus Sannalla ja Pomolla on, mutta nyt minun on mentävä. Työpöytä kutsuu.
       - Leikekirja ja gregoriaaninen kirkkomusiikkiko?
       - Ei kun pitäisi tehdä vähän virtauslaskelmia. Mutta suosittelisin kyllä, että henkilöstöpäällikkönä vähän katsoisit, mitä toimistossa tapahtuu. 
       Seuraavat päivät menivät postin, sähköpostin, juoksevien asioiden, kesätyöntekijöiden työtodistusten ja uuden atk-gurun palkkaukseen liittyvissä asioissa. Kiertelin toimistossa ja haistelin ilmapiiriä. Sannasta ja tapaus jäätelökesästä ei puhuttu minun kuulteni, mutta omin silmin näin, että se, mitä Hasse kertoi, piti paikkansa. Pomo lähti syömään 10.30 ja palasin 11.00 täsmällisesti kuin kello. Sen jälkeen ovivalot ja puhelimen ääni kertoivat, että Pomo nosti puhelimen ja Sanna vastasi siihen. Sanna lähti syömään, palasi yhden pallon kokoinen vaniljajäätelötötterö kädessään 11.35 ja meni suoraan Pomon huoneeseen. Punainen valo syttyi oven pieleen, eikä edes minun, henkilöstöpäällikön, tullut mieleeni, että olisin uskaltanut koputtaa ovelle. Kun palasimme iltapäiväkahvilta, oli punainen valo sammunut ja Pomo lähtenyt kotiin. 
       Olimme sopineet ennen lomaani toimiston tyttöjen ja kesätyttöjen kanssa lähtevämme naisissa pizzalle perjantai-iltana. Iltapäiväkahvin jälkeen pöydälläni oli muistilappu, johon oli kirjoitettu: En pääse tulemaan illalla, pitäkää hauskaa, Sanna. Kun etsin Sannaa, kuulin, että hän oli lähtenyt kahvitauon jälkeen kenttätyöntekijöiden mukana maastoon. 
       Illan aikana kuulin kaikenlaisia spekulaatioita Sannasta, jäätelöstä ja Pomosta. Joukossa oli asiallisiakin veikkauksia, mutta suurin osa arvailuista liikkui eroottisten tarinoiden lähimaastossa. Tuntui, että Sanna oli selvästi kesän puheen aihe; työpaikkamme oma Ruokolahden leijona vuosimallia 2006. Illasta jäi jotenkin paha ja tunkkainen maku, eikä ollut pizzakaan italialaisen pizzan veroista: liikaa täytettä ja liian paksu pohja minun makuuni. 
       Taksijonossa elokuisen tummaa tähtitaivasta ihaillessani satuin näkemään Sannan kävelevän ohi. Tiesin hänen asuvan samalla suunnalla ja tarjosin kyytiä. Yllätyksekseni Sanna suostui ja vaikutti vapautuneemmalta, mitä töissä koko viikkona. Matka kaupungin toiselle laidalle sujui mukavasti niitä näitä rupatellen. Jäimme pois samalla ovenavauksella, ja jatkoimme jutustelua minkään häiritsemättä. Poislähdettyään Sanna vielä kääntyi ja jatkoi puhumista. 
       - Ihanaa, kun kerrankin joku jonka kanssa puhua. Töissä on niin kummallista, kun kukaan ei enää keskustele vaan kaikki pälyilevät oudosti. Tiedätkö sinä, mitä siellä oikein on menossa? Ilmapiiri on ollut jotenkin niin outo juhannuksen jälkeen. 
       Mitäpä minä siihen olisin vastannut. Sanoin, että palasin juuri lomalta, enkä ole ehtinyt ajatella asiaa. Lupasin tarkkailla tilannetta. Viikonloppu meni miettiessä. Muilla oli tapaus jäätelökesän suhteen minuun etumatkaa useita viikkoja, joten minun oli otettava muut kiinni, jos aioin päästä tasoihin ja ratkaista tämänkin henkilöstöpulman. Ratkaisua ei löytynyt yhtenä viikonloppuna. Ei edes rantasaunani lauteilla. Sunnuntai-illalla totesin itselleni: uusi viikko ja uudet kujeet, ja painoin pääni tyynyyn. 
       - Ongelma on visainen, mutta ratkaisua vaille valmis. 
Niin ainakin olisi isäni todennut, jos olisi tiennyt asiasta. 
       Maanantaiaamuna vein Pomolle kesätyöntekijöiden työtodistukset allekirjoitettavaksi. Keskiviikkona sain takaisin kuoren, jossa oli allekirjoitettuna muut todistukset paitsi Sannan. Todistusehdotelmaani liimattu neonkeltainen muistilappu vaati, että todistukseen lisätään maininta Sannan kyvystä opettaa asioita kansantajuisesti ja kylliksi yksinkertaistaen. 
       Koska Pomo on pomo, eikä häneltä kerta kaikkiaan voi kysyä miksi, kävin kysymässä asiaa Sannalta, joka ei suostunut kommentoimaan asiaa mitenkään. Aloin itsekin kallistua siihen suuntaan, että käytäväjuoruissa voisi olla kaikesta huolimatta jotain perää. Kirjoitin Sannalle uuden työtodistuksen, joka kelpasi myös Pomolle. 
       Perjantai-iltapäivällä Hasse toi kahville ison jäätelökakun ja kesätytöt saivat todistuksensa ja lahjansa. Seuraavana päivänä oli syyskuun ensimmäinen päivä ja alkoi syksy. Kesä unohtui yhtä nopeasti kuin oli mennytkin, mutta tapaus Sanna ja jäätelökesä säilyivät kaikkien huulilla ainakin silloin, kun Pomo ei ollut paikalla. 
       Iltapäiväkahvilla ensilumen sadettua 13. lokakuuta Pomo katsoi haikeasti huoahtaen ulos. 
- Olisipa jo kesä ja lämmintä ja saisi kunnon jäätelötötterön. Se Sanna oli muuten näppärä tyttö! Se osasi niin yksinkertaisesti ja kärsivällisesti opettaa tietokoneen käyttöä, etten ole parempaa nähnyt. Eiköhän kysytä Sannaa töihin meille joululomaksikin. 

*  *  *
Tarina on kirjoitettu 11.10.2006 dialogiharjoittelua silmällä pitäen, joskin itse aihe nousi esille kirjoittajatuttavani kertomasta pikkujutusta, jonka tiimoilta pohdimme, mitä pomon suljetun oven takana tapahtui. Suunnittelimme leikillämme kirjoittavamme molemmat jutusta oman tarinansa. Tällainen tuli omastani. Tuttavan tarinasta ei ole tietoa, veikkaan että hän ei edes muista koko juttua, sillä itsekin olin tyystin unohtanut tämän kirjoittaneeni. 

sunnuntai 26. elokuuta 2018

MInne sinä menet, sinne minäkin menen


On ollut ilahduttavaa seurata, kuinka monet naiset ovat löytäneet harjoitusten aikana vanhan ystävän, jonka kanssa on koettu kenties useitakin harjoituksia. Tavatessa on halattu ja kyselty kuulumiset ja ennen kaikkea iloittu jälleennäkemisestä. Kenties jo edellisessä harjoituksessa on sovittu, että Mikkelissä tavataan. Ja kun jälleen on tavattu, niin juttu luistaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.


Raamatusta löytyy kaunis kuvaus naisten välisetä ystävyydestä. Ensilukemalla sitä ei ehkä huomaa. Ei varsinkaan, jos ajattelee, ettei anoppi voisi olla ystävä. Tarkoitan tässä kertomusta Ruutista. Ruut meni naimisiin maahanmuuttajan kanssa. Appi kuoli ja kymmenen vuotta myöhemmin Ruutin mies ja lanko. Molemmat miniät jäivät asumaan anopin luokse. Anoppi kuuli, että hänen entisessä kotimaassaan oli ollut hyviä viljavuosia ja päätti palata takaisin entiseen kotimaahansa. Hän kehotti miniöitään palaamaan vanhempiensa luokse ja menemään uudelleen naimisiin, mutta miniät kieltäytyivät. Anopin jättäminen ei ollut tapana. Anoppi selitti asian uudelleen ja toinen miniöistä lähtikin vanhempiensa luo.


Mutta Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!" (Ruutin kirja 1:16-17).

Ruut oli siis valmis ystävyyden nimissä jättämään kaiken taakseen, oman maansa ja kansansakin. Hän oli valmis tekemään sen, mitä oli oikein siitä huolimatta mitä se häneltä vaati. Sellainen on oikeaa ystävyyttä. Sellaista on syytä vaalia. Vaalitaan siis harjoituksen aikana tulleita ystävyyksiä mekin. 

*  *  *
Teksti on kirjoitettu alun perin Lokki kutsuu -Nasta-harjoitusten sunnuntain tiedotuslehteen toukokuussa 2005. Ruutin päivän teksti luetaan kirkossa 14.sunnuntaina helluntaista.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Aika on suhteellinen käsite

Eri lehdissä julkaistu uutinen. Tämä pätkä oli
Maaseudun tulevaisuus lehdessä 17.3.1928.


    Joskus aika matelee, mutta useimmiten on ainakin itselläni päinvastoin. Aina välillä sitä ihmettelee oikein, miten aika kuluu kuin siivillä. Julian kamarissa juhlistetaan tänään uutta aikaa.
    Tuo viereinen, maaliskuussa bongaamani lehtileike ja siitä nousseet mietteeni tulivat mieleeni, kun lueskelin Tuvalusta kertovaa kirjaa. Sen sivulla 91 on kirjattu muisto hurrikaani Bebestä: 

Onnistuin tarrautumaan kookospalmuun,
ja katsoin rannekelloani, joka näytti 2:10,
mutta seuraavassa hetkessä pyörteilevä merivesi raastoi
kellon ranteestani. Pelkäsi erittäin paljon
sinä yönä.

    Melaene Pese (joka pelasti äidin ja tämän pikkuvauvan hengen pitämällä heitä vieressään palmua vasten).
    Voin vain kuvitella, kuinka hitaasti aika matoi tuolloin.
Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten jonkun Anne Ollilan julkaiseman tekstin aikakäsityksestä. Ei siitä ole hirveän pitkä aika, kun aika oli hyvinkin paikallista. Vasta maan laajuinen kehitys kuten rautatiet toivat mukanaan pakon käyttää samanlaista aikaa. 
    Erästä muuta juttua varten tutkailin vanhoja sanomalehtiä (kiitos ja ylistys Digi-aineistoille) ja törmäsin tietoon, että 15.toukokuuta on merkittävä päivä. Tasan 90 vuotta sitten nimittäin rautateillämme otettiin käyttöön 24-tuntinen aikajako. 
    Muualla Euroopassa (Saksa, Englanti, Hollanti, Skandinavia) uudistusta tehtiin monissa maissa jo vuotta aiemmin, mutta Suomessa päädyttiin tähän myöhempään ajankohtaan siksi, ettei tarvitsisi painaa turhaan uudestaan rautateiden aikatauluja. Sellainen säästäväisyys olisi hyvästä nykyaikanakin, sillä liian usein kuulee, että on juuri painettu uudet kirjekuoret ja käyntikortit ja sitten tehdään uusi logo ja kaikki painotuotteet pitää laittaa roskiin, kun niissä on vanhentunut logo. 
Sos Tuvalu, Hätähuuto paratiisista,
Pirkko Lindberg, 2004.
    Uudistus toteutettiin silloinkin niin, että vanha järjestelmä oli vielä käytössä jonkin aikaa, jotta kaikki ehtisivät tottua tähän uuteen. Sama uudistus koski rautatien ohella myös postilaitosta. Postikin lieni säästölinjoilla, sillä uudet leimasimet hankittiin vähitellen. 
    Riihimäen Marttahistoriaa tutkiessani törmäsin tietoon, että Riihimäen asemalle oli saatu uusi kello jokin aika ennen yhdistyksen perustamista, mikä tapahtui 1938 tammikuussa. Nyt jään pohtimaan, kestikö silloinen aseman kello vain vajaa 10 vuotta. Jos niin oli, niin se oli selkeä huononnus sitten Könnin tekemien kellojen. Nehän käyvät laadukkaasti edelleenkin.

    On se vaan hienoa, että meillä ei tarvitse aina täsmentää aikaa.
- Niinpä tämäkin juttu on kirjoitettu yksinkertaisesti vain kello 0.45, eikä kuten monissa muissa maissa, ja Suomessakin vielä reilu 90 vuotta sitten, kello 0.45 ennen puolta päivää.

    Kirjaa lukiessa sitä todellakin toivoo, että aika mataisi niin hitaasti, että ehdimme tehdä jotain merkittävää ennen kuin Tuvalun pienet saaret vaipuvat vesimassojen alle kuin Atlantis ikään. 


Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminki...