Vaikka kirjoittaminen on kivaa, niin selkeästi sitä huomaa
tarttuvansa kirjoittamiseen silloin, kun aiemmista kirjoituksista saa kiitosta.
Kaikkihan me tiedämme, että suomalaiset kiittävät harvoin ja
meillä porilaisilla on siinä suhteessa vielä haastavampi maine. Tanssii tähtien
kanssa ohjelmasta olemme oppineet, että kun Jorma Uotinen sanoo: Ei huono, se tarkoittaa että kaikki meni
lähes täydellisesti. Joskus pitäisi tarkistaa, ovatko Rex Stoutin sukujuuret
Porin seudulla. Stoutin luoma montenegrolainen dekkarihahmo, Nero Wolfehan
kiittele Archieta toteamalla Tyydyttävää.
Tässä valossa katsoen pienikin kiitoksen suuntaan painottuva lausahdus
jälkeenpäin tuntuu lähes lottovoitolta. Usein riittää sekin, että edes
muistetaan.
Tämä tuli mieleeni muutama päivä sitten, kun bongasin
FaceBookista maininnan Lucina Hagmanin monologista, jonka kirjoitin pari vuotta
sitten Marttaliiton Hetki on käsillä –hanketta
varten. Siinä iäkäs Lucina Hagman muistelee järjestön alkuaikoja.
Maininnasta innostuneena istahdin näppiksen äärelle. Tällä
kertaa aion paneutua marttahistoriaan käsitöiden tekemisen kannalta. Alusta lähtien
käsitöitä tehtiin myös marttailloissa. Aivan ensimmäisinä aiheena oli
kaavaompelua. Muusta kuulette myöhemmin.
