Ristiina - Portti Saimaalle

Naisten viikkoni alkoi Kristiinankaupungista ja päätän sen nimipäivänäni Ristiinaan. Nimenä Ristiina löytyi suomalaisesta nimipäiväkalenterista ainakin vuonna 1858. Ristiinan kunta liitettiin Mikkeliin vuonna 2013, mutta ehdin käydä ennen sitä Ristiinassa useammankin kerran. Ensi kerta oli vuonna 2003, jolloin kävin perheen kanssa risteilyllä Astuvansalmella. Kalliomaalauksistaan tunnetussa kohteessa emme nähneet Astuvansalmen amatsoneja, vaan punaisen, 5000 vuotta vanhan kämmenen jäljen. Saman vuoden marraskuussa kävin Vatikaanissa ja ihailin kirkkoarkkitehtuurin suuruutta ja kauneutta. Marmoria ja kultaa ei ollut säästelty, mutta ristiinalainen kämmenen jälki vei kulttuurielämyksenä voiton. Myöhemminkin siellä on tullut geokätköilyä. 

Kunnan muita nähtävyyksiä on mm. Brahelinnan rauniot. Tämä linnakartano perustettiin Pietari Brahen toimesta 1600-luvulla. 

Annika Erosen Ristiinan enkeli on kolmas osa Hannu Savolaisen rikostutkimuksia esittelevästä sarjasta. Kirjassa Savolainen lomailee uusioperheineen Ristiinassa, mutta pianonvirittäjä Lasse Kankaan kuoleman selvittely on kiinnostavampaa kuin löhöloma perheen parissa. Vaimo ei ajatuksesta tykkää. 

Minä sen sijaan olen tykännyt koko sarjasta. 

Marja-Liisa Kakkonen Kesämökki. En nykyisin juuri lue psykologisia trillereitä, mutta tämä heinäkuun loppuun sijoittuva perintöriita innosti lukemaan. 

Kirjassa sisarukset, jotka eivät juuri ole olleet puheväleissä pariin vuosikymmeneen koko tuvat mokille eikä siinä juuri hyvä heilu. 

Mikkelin vuosina tuli silmäilyä matkailualan työpaikan ohella myös jonkin verran kesäisiä maisemia Etelä-Savossa. Niinpä tuosta Kesämökki-kirjan kannesta tulikin oitis mieleeni yhden samalla alueella työskennelleen tuttavan Kesämökki. Erittäin osuva kansikuva. 

Kollaasi kuvat: 

Maisemakuva kalliomaalauskalliosta. Taskinen, Helena, kuvaaja 1998, Museovirasto. 

Punainen käsi Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalaus (osa) Luukkonen, Ismo, kuvaaja 2001, Museovirasto. 

Brahelinnan kyltti Ristiinassa, Kyytinen, Pekka, kuvaaja 1960–1969, Museovirasto. 

Brahelinnan rauniot. Tirilä, Soile, kuvaaja 2006, Museovirasto. 

*  *  *  *  *

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. 

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kaupungeissa naiskirjailijoiden seurassa. Aiemmilta vuosilta löytyy mm. tällä viikolla nimipäiväänsä viettävien porilaisten naiskirjailijoiden lista. 

Impilahti - ihanainen mielessämme väikkyy

Viikon verran olen jännitänyt kaveri kanssa, mikä lopulta tulee olemaan toiseksi viimeinen naisen nimeen perustuva kunta. Viisi ensimmäistä oli helppoja, samoin seitsemäs, jota tarkoituksella säästin Kirsin päivälle. Ongelmana ei ollut kunnan nimen keksiminen. Heti Kristiinan jälkeen mieleen tuli Aura. Auran ongelmana on, että sieltä ei juuri kirjoja löydy. Viimeistään tässä vaiheessa päätin, että jos seitsemättä kuntaa ei löydy Suomesta, mikään ei estä valitsemasta esimerkiksi Sofiaa. ChatGpt ehdotti myös Janakkalaa, joka sen mielestä oli todella vanha suomalainen naisen nimi. Jos niin oli, en löytänyt vahvistusta asialle, ja ChatGpt itsekin oli sitä mieltä, että keksi sen asian ihan itse. Jotkut tuhat vuotta vanhat nimet kyllä ovat olleet nykypäivän näkökulmasta kummallisia, joten olisi se jonkun naisen nimi joskus saattanut olla Janakkalakin... Ja melkeinhän tuo on Jaana, mutta ei ollut siitäkään apua. Kaveri keksi yhtenä iltana sängyssä ennen nukahtamista Sievin ja heräämisen jälkeen vielä yhden — Ullavan. Kumpikaan ei tullut minun mieleeni, entinen kunta Maaria kyllä. Sievin ja Ullavan kohtalo oli sama kuin Auran, ei dekkareita, ei romaaneita, ei elämäkertaa, eikä edes tunnettua runoilijaa.

Eilen illalla myöhään tajusin,, että en ollut tarkistanut vielä entisten kuntien listaa. Sieltä löytyikin Impilahti. Miten olin sen unohtanut? 

Impilahti sijaitsee Laatokan-Karjalassa Laatokan pohjoisrannalla. Kunnan nimi olisi kyllä pitänyt muistaa, sillä olen reilun vuoden sisällä lukenut useammankin Pentti Saarikosken kirjoittaman tai hänestä kertovan kirjan. Saarikoski (1937-1983) oli yksi kuuluisimmista impilahtelaista. Toinen kuuluisuus oli Taina Elg, josta tuli Suomen ensimmäinen Hollywood- ja Broadway-tähti. Nykyisin tunnetuin impilahtelainen taitaa olla Jorma Saahko, joka tunnetaan Lotta-Sofia Saahko pappana Youtubesta ja Lotta-Sofia Saahkon kirjoista, eritoten Papan kanssa kahvilla -kirjasta. 

Taisin kuulla ensi kerran Impilahdesta, kun kävin Outokummussa haastattelemassa yhtä martta-konkaria 2003 kevättalvella. Hän oli syntyjään impilahtelainen. Rouvan kodinhoitaja oli valmistanut vieraalle impilahtelaista kaurakiisseliä. Myönnän, että sen harmahtava väri ei yhtä houkutellut, mutta haastattelukeikoilla ei nirsoilla, joten eikun maistelemaan. Heti ensimmäinen lusikallinen vei kielen mennessään. Jälkeenpäin olen välillä jopa kaivannut sitä. Kaurakiisseliä oli yksi Impilahden perinteikkäimmistä/ ainutlaatuisimmista ruuista. Se maistui aavistuksen sitruunaiselta happamuutensa vuoksi. Mitään yhtä ainutlaatuista en ole maistanut, mutta eipä ole tullut kokeiltua itse. 

Myöhemmin selailin ja kiinnostavimmilta kohdin luin töitä varten kaikki luovutetun Karjalan pitäjäkirjat, mitä Mikkelistä löysin. Keräsin niistä marttayhdistysten tietoja. Impilahteenkin tutustuin. 

Impilahden isoin kylä oli Pitkäranta, missä ennen sotaa asui parituhatta ihmistä. Koko kunnassa asukkaita oli hieman alle 13000, eli likimain saman verran, mitä Kankaanpäässä tai Lapualla nykyisin. Jos ajatellaan nykyistä Kankaanpäätä, Pitkärannassa oli tuolloin enemmän asukkaita ja teollisuutta kuin Kankaanpään Honkajoella nykyisin. Pitkärannasta kuulin ensimmäisinä Mikkelin vuosinani, sillä yksi marttatuttavani Kuopion suunnalta kävi siellä talkoissa jokaisella lomallaan. En osannut kyllä yhdistää Pitkärantaa Impilahteen silloin. Jorma Saahko on muuten kotoisin nimenomaan Pitkärannasta.

Kuvat: Esimerkki 1900-luvun alun vauraammasta kodista, Impilahti Kirkonkylä ; Valokuva Impilahden Kirkonkylän nimismies Bruno Soldanin ja Hilma Soldanin kodin salista vuodelta 1904, Museovirasto. 

vanha rantamökki, Backman, Impi , kuvaaja 1890–1899, Museovirasto. 

Laila Hietamiehen (myöhemmin 2000-luvulla Laila Hirvisaari) vuonna 1986 aloitetussa Laatokka-sarjassa yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana läpi sarjan on Impilahti. Muita paikkoja on m. Valamo, Sortavala, Pietari ja Moskova. Sarjaan kuuluu kirjat: Pilvissä taivaanlaiva, Maan kämmenellä, Valamon yksinäinen, Jäiden soitto, Valkeat yöt ja Valoa kohti. 

Ensimmäisessä kirjassa eletään 1910 tienoilla ja kirjan keskeisin päähenkilö, Vuokiniemestä kotoisin oleva Eeva Maria on jäänyt leskeksi vauraaseen taloon. Tytär Katri on aikuistumassa, poika Johannes on teini-iässä. 

Toinen kirja palaa päähenkilöiden nuoruuteen, 1890-luvulle impilahtelaisessa ortodoksikylässä. Päähenkilöinä on kolme nuorta: Eeva Maria (=Maša), veljensä Petja (=Nikolai) ja Petja ystävä, Mašan rakastettu Mitja (Dimitri), joiden kohtalot kietoutuvat yhteen. Herkkä, pohdiskeleva ja hengellinen Mitja sekä kunnianhimoinen ja määrätietoinen Petja kasvavat ystävinä, mutta heidän luonteensa ovat hyvin erilaiset. Lähistöllä oleva Valamon luostari houkutella Mitjaa jo nuorena. Mutta Eeva Marian ja kahden miehen välille syntyy jännitteitä, mm. uskonnon vuoksi. Petjalla on säpinää Palakan (=Anna) kanssa, joka on perheineen yksi loppukirjojen päähenkilöistä. 

Hiukan lukemista häiritsi nimien vaihtuminen, mutta selviää siitä. 

Kolmannessa osassa ollaan päästy ensimmäiseen maailmansodan aattoon, vuoteen 1913 saakka. Se, mikä jäi kesken ensimmäisissä kirjoissa kohdataan nyt. Yhtenä tapahtumapaikkana tässä kirjassa on Krasnostokin nunnaluostariin Puolan rajalla. 

Neljäs kirja kattaa ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan. 

Tänne asti en ole lukemiselta ehtinyt milloinkaan minkään muunkaan kirjan kanssa, eli siihen, miten itsenäistyminen ja sisällissota koettiin nykyisen rajan takaisessa Karjalassa. Itsekin olen tuosta vähän yllättynyt, sillä ainoa, mitä olen asiasta lukenut on Terijoelta, missä iso osa huviloista jäi tyhjilleen kun rajamuodollisuudet Terijoen ja Neuvostoliiton välisellä rajajoella alkoivat.

Viidennessä kirjassa yritetään sopeutua muutoksiin 1920-1930-luvulla. Viimeinen kirja alkaa 1930-luvun lopusta ja jatkuu evakossa nyky-Suomen rajojen sisällä mm. Uudessa Valamossa. 

Tämä sarja kertoo täysin erilaisen karjalaisen tarinan kuin aiemmin samalta aikakaudelta lukemani kirjat. Esimerkkinä kivennapalainen Unto Seppäsen Iloisten ukkojen kylä, jonka pääosissa on Kivennavan lukuisat vossikkakuskit, jotka mm. kuljettivat huvilalaisia kyläilemään ja juhlimaan toistensa luo pitkät kesäpäivät ja -yöt tai lukuisat kuvaukset terijokelaisesta huvilaelämästä, missä vossikkakuskeille riitti töitä pilvin pimein kuten Kivennavallakin. Aiemmin olen kirjoittanut rajan takaa ainakin Jaakkimasta.

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Maarianhamina - Pohjolan pienin metropoli

Aurinko, meri ja pikkukaupungin viehätys sekä ruotsinkielen mukanaan tuoma eksoottisuus vei meidät aikanaan yläasteen luokkaretkelle Maarianhaminaan. Bussin takalasissa oli kyltti: 🎵 On ihanaa olla rappiolla 🎵. Siellä puhuin ensi kertaa ruotsia ostaessani hostellista postikortteja kotiin ja kirjekaverille lähetettäväksi. Sen jälkeen olen viettänyt pariin otteeseen siellä muutaman päivän elokuussa. Ja viimeisen 30 vuoden aikana päättänyt pyhästi, että ensi vuonna käyn Ahvenanmaalla. Taitaa jäädä käymättä tänäkin vuonna, vaikka geokätköilyssä siitä saisi uuden maan tilastoihin.

Maarianhamina esiintyy yllättävän harvoin kirjoissa, vaikka kaupungissa olisi potentiaalia monentyylisiin kirjoihin. 

Vanhana satamakaupunkina se tarjoaa puitteet purjelaivaromantiikkaan ja porvarisukujen charmiin. Itsekin olen pari kertaa kävellyt Pommerin kannella ja ihaillut Tall shop racen isoja purjelaivoja. 

Pienillä paikkakunnilla on etunsa myös dekkarimaailmassa kun vieraat tunnistetaan helposti kanta-adukkaista, ja turistit tuovat oman lisänsä paikalliseen rakkauselämään. 

Omaa hallintolaitostakin on sen verran, että myös poliittisia trillereitä sinne voisi sijoittaa, sillä Maarianhamina on kooltaan ja asukastiheydeltään verrattavissa Pietarsaareen, muttaitsehallinto tuo omat erityisleimansa hallintoon.  

Alueella olisi siis potentiaalia, tai niin sitä ainakin manner suomalaisena kuvittelisi. Aika huonosti kirjailijat ovat kaupungin huomanneet — eikä kyse ole tänään edes naiskirjailijoista, sillä molemmat sukupuolet loistavat poissaolollaan suomenkielisillä kirja markkinoilla yhtäläisesti.

Viime aikoina sentään on ollut yksi löyhästi kirjoihin liittyvä ilouutinen. Agatha Christien kirjoissa esiintyvä Hercule Poirotin ystävä, rouva Ariadne Oliver kirjoittaa kirjoissa dekkareita omenoiden syönnin lomassa. Noiden kirjojen päähenkilö Sven Hjerson asuu Suomessa. Muutama vuosi sitten Hjersonista tehtiin tv-sarja, joka sijoitti Hjersonin Maarianhaminaan. Siellä myös kuvattiin suuri osa ulkoilmakuvauksista. 

Ainakaan vielä Oliverin kirjoittamia kirjoja kuten The Lotus Murder, The Cat It Was Who Died ja The Woman in the Wood ei ole julkaistu. Itse pitäisin sitä kuitenkin mahdollisena, sillä Agatha Christien perikunta on aiemminkin antanut oikeuksia Christien kirjasarjojen jatkamiseen, joten uusikin sarja sopisi samaan pirtaan. 

Päätin viimetipassa siitä, että jatkan  naisten viikolla Kuntasarjaani naisten nimiin perustuvilla kunnilla. Niinpä en ehtinyt hirveän montaa kirjaa lukea tätä viikkoa varten. 

Kuvat: 

s/v Pommern. Rakennettu vuonna 1903. Kotipaikka Maarianhamina, Museovirasto. 

Maarianhaminan kaupungintalo

Bonin, Volker von, kuvaaja, Museovirasto. 

Maarianhaminan kylpylaitos, Ståhlberg, K. E., kuvaaja 1890–1899, Museovirasto. (En ole sarjaa katsonut, mutta on listalla ensi syksyn lomalle. Ainakin yhdessä jaksossa kuulemma ollaan kylpylässä, mutta ne kylpyläkuvat on Ruotsista). 

Koska aiemmilta vuosilta muistan Maarianhamina mainitun vain Sally Salmisen Katriinassa, ja kenties yhdessä maailmanympäripurjehduksesta kertovassa kirjassa, (jonka nimeä en edes muista), oli pakko lukea edes yksi kirja. 

Naiset ovat tämän viikon keskiössä, joten  valitsin kurjailijaksi Iris Lindholmin. Se sopi mainiosti, sillä taas oli pieni dekkarinkaipuu elimistössä, vaikka juuri luin yhden. 

Snälla bli min on Lindholmin esikoisdekkari ja ilmestyi 2023. Lindholmin kirjoja ei ole vielä käännetty suomeksi, joten kuuntelin (ja välillä luinkin) kirjan ruotsiksi. Kirja aloittaa Ålandsmorden-sarjan. 

Kirjan päähenkilö on kampaajayrittäjä Agnes. 

"Agnes painaa radiokanavaa vaihtavaa nappia ja hengittää ulos, kun autossa soi klassinen rock-kappale. Hän hyräilee tutun melodian tahtiin ja tuntee mielialansa hitaasti paranevan. Traktori väistää vasemmalle ja liikenneruuhka katoaa yhtä nopeasti kuin se oli muodostunutkin. Hetkessä hän on perillä ja ajaa pienen, turkoosin Opel Kadettin vuodelta 1970 tavalliselle pysäköintipaikalleen torin viereen.

Ennen kuin hän nousee autosta, hän vilkaisee taustapeiliin. Agnes hymyilee tyytyväisenä nähdessään, että lyhyt, vaalea sivu on täydellisesti aseteltu, eikä hiuskarvakaan ole paikoillaan. Apukuskin paikalta hän kaivaa esiin käsilaukkunsa, joka sisältää pääasiassa kalliita meikkejä ja lukitsee auton. Agnesin äiti huomauttaa usein, että hän on turhamainen, mutta se ei ole koko totuus. Hänen ulkonäkönsä on asia, johon hän voi vaikuttaa, ja se antaa hänelle mielenrauhaa. Se auttaa häntä selviytymään arvaamattoman äitinsä, ärtyisän isänsä ja sen tosiasian kanssa, että useimmilla hänen ystävistään on lapsia, kun taas hänellä itsellään ei ole ollut edes vakavaa poikaystävää yli kolmeen vuoteen.

Kun hän näkee kampaamon viehättävän kävelykadun laidalla, hän täyttyy ylpeydestä. Hänen yksityiselämänsä ei ehkä ole niin merkityksellistä kuin hän toivoisi, mutta ainakin hän on luonut tänne jotain upeaa. Hän hymyilee muistellessaan aikaa, jolloin hän ja hänen liikekumppani Cajsa Lind sai avaimet rähjäisiin tiloihin ja vietti useita viikkoja purkaen vanhoja tapetteja ja maalaten tiloja pastelliväreillä. He vapisivat odotuksesta, kun he vihdoin saivat ripustettua kyltin, jossa luki kultaisin kirjaimin Curl me crazy sisäänkäynnin yläpuolelle. Viisi vuotta myöhemmin salongilla on vakaa ja jatkuvasti kasvava asiakaskunta. Agnes avaa oven ja huutaa sisään, mutta ei saa vastausta... ." (oma käännös) 

Ensin kirjassa katoaa nuori, Ruotsissa opiskeleva maarianhaminalainen tyttö, myöhemmin hänet löydetään kuolleena. 

Katoaminen ei herätä heti huolta, kerrankin sitä nuori viettää yönsä muualla kuin kotona. Maarianhamijalaisella kesäyöllä on charminsa... Itsekin luokkaretkellä nukuimme isolla porukalla samassa huoneessa, vaikka käytössä olisi ollut neljän hengen huoneita. On vaikeaayt malttaat jättää hetki ja kömpiä omaan sänkyyn kun tietää, että toista samanlaista iltaa ei koskaan tule.

Agnes kuulee ammattinsa puolesta kaikenlaista, sillä ihmiset ovat usein avoimia kampaajalleen. Niinpä ei ole ihme, että Agnes vähitellen ajautuu tutkimaan murhaa. 

Viime aikoina minua on enemmänkin naurattanut amatöörietsivien käynnit vaarallisissa paikoissa. Usein se tapahtuu kliseisesti kuin kuolemaa uhmaten ypöyksin, ja joskus jopa ilman kännykkää. Pahimmillaan nainen on viimeisillään raskaana tai kotona odottaa pieni lapsi, jonka isä huutelee maailmalla, kuten esimerkiksi Eevi Mantereen uusimmassa dekkarissa. (Milloin olen alkanut käyttää inhoamaani sanayhdisyelmää 'kuten esimerkiksi'? Käytänköhän sitä usein? Tähän se kyllä mielestäni sopi, vaikka molemmat sanat tarkoittavat samaa asiaa.)

"Hän nousee seisomaan ja tajuaa, kuinka pimeää on tullut. Puut kohoavat hänen ympärillään kuin tummat, pitkät varjot ja hänen pulssinsa kiihtyy. Läheltä kuuluva nariseva ääni säpsäyttää hänet ja hän tuntee paniikin hiipivän lähelle. Oliko täällä ketään muuta? Oliko tappaja palannut rikospaikalle? Hän hiipii takaisin polulle mahdollisimman hiljaa pitäen päätään pystyssä. Kun hän on taas polulla Hän juoksee pois valaistulta metsäpolulta niin nopeasti kuin pystyy." (oma käännös) 

Kirja on ohut, joten kovin suurisuuntaista poliisitutkinnan seuraamista kirjalta ei kannata odottaa. 

Poliisityön kuvailulle ei jää aikaa, sillä kirjassa on myös intiimimpää tunnelmaa. 

" Hänen huulensa painautuvat pehmeästi hänen huuliaan vasten ja hän jäykistyy. Aluksi hän ajattelee lyövänsä miestä tai ainakin perääntyvänsä ja nuhtelevansa tätä, mutta yllätyksekseen hänen kehonsa reagoi itsestään. Hänen kätensä kietoutuvat miehen hiuksiin ja hän vastaa suudelmaan suurella innolla. Hän kääntää päätään ja alkaa sen sijaan suudella hänen kaulaansa.

"Mutta minähän hikoilen", hän protestoi.

"Minua ei kiinnosta", hän kuiskaa huulet ihoaan vasten.

Vaimea voihkaisu pääsee hänen huuliltaan. Mies hymyilee tyytyväisenä ennen kuin nostaa hänet ylös. Heidän huulensa kohtaavat jälleen, kun mies kantaa hänet makuuhuoneeseen. Mies antaa hänen pudota takaisin pehmeälle patjalle ja vetää  sitten pois villapaitansa ja heittää sen lattialle." (oma käännös) 

Odotin kirjalta hieman enemmän Maarianhaminaan, vaikka bongasinkin muutamia paikkoja. Edellisestä käynnistäni on sen verran pitkä aika, että kaupunkia on rakennettu tässä välissä paljon, nykyaikaisempaa suuntaan. Koko Maarianhamina ei ole mikään Vanha Rauma, missä muutokset katukuvassa ovat pieniä. 

Luen varmasti myös sarjan toisen kirjan Håll er borta, mikä on ilmestynyt 2024. Otan tästä lukukokemuksesta opiksi sen verran, että luen alun E-kirjasta tai kuuntelen alun silmäillen samalla tekstiä, niin kirjanympäristö ja ihmiset tulee tutuksi paremmin. Tässä kuuntelin alun, mutta jouduin palaamaan siihen uudestaan myöhemmin e-kirjan puolelle. 

Syynä saattoi olla kyllä sekin, että lukija oli uusi. Vaikka lukijasta, Gunilla Leiningistä, tuli oitis toinen lempilukijani ruotsiksi Mirja Turestedtin rinnalle, kesti aikansa päästä hänen äänimaailmaansa. Viime aikoina en ole kovin usein kuunnellut mitään ruotsiksi, joten korva ei ole rutinoitunut. 

Kirjan tekstissä ei ollut vaikeita sanoja. Vain olankohautus-sanan jouduin kääntämään, joten rohkenen suositella kirja myös harvemmin ruotsia lukeville/kuunteleville. Itse kuuntelin kirjan nopeudella 1.2. Suomeksi kuuntelen nykyisin 1.4 nopeudella. 

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Loviisa - pieni kaupunki suuria elämyksiä

Loviisasta tulee ensiksi mieleen ydinvoimalat ja Wanhat talot - tapahtuma. Myös Loviisan joulun näkeminen  on houkutellut, mutta Mikkelin vuosina en koskaan päässyt oman matkailualan työn vuoksi ja Porista on liian pitkä matka. Onneksi voi kävellä Vanhassa Raumassa ja kuvitella itsensä muualle. Ydinvoimaloitakin näkee lähempänä 🙃. Loviisan Wanhat talot oli ensimmäinen avoimien talojen tapahtuma, josta kuulin vajaa 20 vuotta sitten. Nykyisin niitä on useammissakin kohteissa, esimerkiksi Uudessakaupungissa ja Porin Kuukkarin (6. osa) kaupunginosassa. 

Lastenkirjoja tulee luettua ihan liian vähän. Loviisalainen kirjailija Elisabet Aho oli uusi tuttavuusn minulle. Aho on luonut lastenkirjasarjan, minkä tapahtumapaikkana on Loviisa. Se onkin itselleni aivan uusi kirja kaupunki. 

Kirjojen Helmi, salaperäinen tyttö, Kuka on Joonatan ja Mitä nyt, Eetu tapahtumapaikkana on kokonaan Loviisa. Vappu ja Annika kummi(tus)koulussa tapahtuu osin naapurikunnassa.

Kuvat: Loviisa Nykulla. Jatulintarha. Seppä, Johanna, kuvaaja, Museovirasto

Loviisa; hihamerkki, matkailumerkki, 

Helsingin kaupunginmuseo. 

Loviisa, Svartholman linnoitus, linnoituksen restaurointityömaa Peltonen, Karim, kuvaaja 1996, Museovirasto. 

Mainittakoon tässä myös, että bongasin Loviisasta muutamia miesten kirjoittamia kirjoja, joiden tapahtumat pyörivät ydinvoimalan ympärillä. Niistä saatan kirjoittaa joskus myöhemmin. 

*  *  *  *  *

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onitellut blogissa naistenviiikolla niimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Inari - Voimakas luonnostaan osa 1

Inarin slogan on Voimakas luonnostaan, ja selkeästi ainakin vetovoimaa on, sillä monet tuttavat käyvät Inarissa vaeltamassa lähes joka vuosi. Itsenäinen kunta se on ollut vuodesta 1881 alkaen.

Inari on sen verran iso, että itse tarvitsin kartan (tekstin lopussa), jotta muistaa kaikki alueet. Inari onkin Suomen isoin kunta, sen maapinta-ala on noin 5% koko Suomen pinta-alasta. 

Koko pinta-ala on niin järjettömän iso, että maapinta-ala ajatellen tarvitaan kaksi Satakuntaa kattamaan Inarin maapinta-ala. 

Jos vesistöt otetaan mukaan tarvitaan koko Satakunta + Sastamala + Ikaalinen + Hämeenkyrö + Punkalaidun, eli likimain koko wanha Satakunnan kokoinen alue, jotta päästään samaan kokoluokkaan Inarin kanssa. 

Välimatkat ovat pitkiä. Lounaasta kaakkoon eli Lismasta Näätämön tulee matkaa noin 240 km, joka taittuu autolla reiluun kolmeen tuntiin. Ei ole ihan helppo matka terveyskeskukseen ym. kohteisiin. 

En ole noin pohjoisessa käynyt koskaan, mutta itselleni tunnetuimpia kohteita kaverien valokuvista ja lukemieni kirjojen mukaan on Saariselän retkeilyalueet (osa Urho Kekkosen Kansallispuistoa), Lemmenjoen kansallispuisto, Saamelaismuseo Siida Inarin kirkonkylässä, Karhun pesäkivi (Suomen suurin tafoni) ja Kuttura, mistä on mainintoja monessa kirjassa. Jälkimmäisen muistan myös tiestä, joka tehtiin hätäaputöinä Urho Kekkosen avustamana. 

Saariselällä on pidetty pari geokätköilyn megatapahtuma, ja toiseen suunnittelin eräänlaista päivämatkaa bussilla. Matka olisi ollut jonkinlainen toisinto Rovaniemellä käynnistäni (lähdin perjantaina Porista klo 23.30 ja palasin sunnuntaiaamulla vähän jälkeen viiden). Käytännössä aikaa tapahtumassa käymisen olisi ollut puolisen tuntia pysäkiltä tapahtumaan ja takaisin pysäkille sillä aikaa, kun bussi olisi käynyt Inarin kirkonkylällä kääntymässä. Aikaa bussissa istumiseen yhteensä olisi ollut noin 30 tuntia. Vapaaliputkin olisi löytynyt matkalle, mutta voimia sitten vähemmän. Vuotta aiemmin olisin lähtenyt sumeilematta. Olisin kyllä tuolloinkin matkustanut jalkavaivoista huolimatta, jos tapahtuma olisi ollut syntyymäpäivänäni, mutta jätin väliin kun vierestä vietiin kuten pohjalaistyttöä tansseissa. 

Inarista on kirjoittanut monet kirjailijat. Naiskirjailijoitakin löysin seitsemän sellaista, joita olen lukenut tai kuunnellut. (Mieskirjailijoista on tulossa toinen päivitys myöhemmin. 

Anne Lukkarilan Pentti Lämsä sarjan kakkososassa Inari, ollaan nimensä mukaan Inarissa. Sarjan ensimmäinen osa sijoittui Kemijärvelle. Kirjassa rikostutkija Lämsä saa puhelimeen turistien ruumiiden koordinaatteja ja samaan aikaan Inarissa järjestetään ympäristöseminaari, jonka puhuja ihastuttaa toisia ja vihastuttaa toisia. 

Helena Lönnrothin Ruumis uhri lähteessä -kirjassa toimittaja Johanna Saure lähtee Inariin kansalaisopiston opettajaksi. Kun ruumiita alkaa löytyä, Sauren sulhanen tulee perässä tutkimaan niitä. 

Angeli

Elina Backmanin Ennen kuin tulee pimeää -kirjassa tuttu päähenkilö, podcasteja tekevä Saana Havas, lähtee Angeliin Inariin tutkimaan murhaa. Sarjan aiemmissa osissa ollaan Hartolassa ja Helsingissä, myöhemmissä mm. Mathiljedalissa ja Kotkan saaristossa. 

Saanan miesystävä, rikospoliisi Jan Leino tulee Inariin Saanan jälkeen tekemään rikostutkintaa kadonneesta tytöstä. Nyt kun on hahmottanut enemmän kunnan mittasuhteita, hahmottaa paremmin myös matkamääriä ja aikoja. 

Kuttura

Siiri Magga-Miettinen kertoo elämänkerrallisessa kirjassaan Siirin kirja lapsuudestaan ja nuoruuden lomistaan Kutturan kylässä Inarissa. Kouluajan hän, kuten monet muutkin lappilaiset vietti asuntolassa.  Myös kirjan jatko-osassa, Siirin elämä, käydään Kutturassa, mutta Siiri asuu silloin jo omillaan. 

Kuttura kylässä lomailee ja asuttaa Maggan sukua edelleen.

Kuttura liittyy myös joidenkin muiden Maggojen kirjoihin, esimerkkinä Inga Maggan Puolikas ja  Varjonyrkkeilijä. 

Hammastunturilla etsitään kultaa Inga Maggan Näkymätöntä kultaa kirjassa, missä nuori perheellinen Asser lähtee Rovaniemeltä jokakesäiselle kullanetsintäretkelle, muttei palaa. 

Ivalo

Siina Tiuraniemi Jäämeri. Isän äiti on kuollut Ivalon terveyskeskuksessa. Alkaa automatka Helsingistä Jäämeren rannalle. Kirjassa ollaan kyllä melko paljon nimenomaan matkalla ja vähemmän Ivalossa. 

Inari Fernández in Lapin puheenvuoro - sarjasta löytyy ainakin pari osaa myös Inarista: Ensihoitajat Ivalosta : Jari Sarre ja Piia Kaukovalta sekä Tanssitaiteilija Auri Ahola : Onko Lappia edes olemassa? Jälkimmäinen sijoittuu Muddusjärvelle. 

Kuva Wikipediasta. 

*  *  *  *  *

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. 

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnissa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onnitellut blogissa naistenviiikolla nimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Kaarina - Paras paikka

Turun kupeessa oleva Kaarina on paras paikka, tai ainakin yksi parhaimmista siinäkin mielessä, että se sijaitsee niin lähellä Turun keskustaa, että olen itsekin sinne kävellyt. Oikein missään muualla en itse siihen pystyisi.

Se lisäksi, että olen kävellyt Turusta Kaarinaan ja geokätköillyt muutenkin siellä tunnistan Kaarinan erityisesti Runo-Kaarina -kilpailusta, joka palkitsee esikoisrunoilijoita vuosittain. 

Yksi kilpailun aikanaan voittaneista on Jenni Haukion kirja Paitasi on pujahtanut ylleni. Kirja olisi tietty pitänyt lukea kauan sitten, sillä kirja on vuodelta 1999 ja olen lukenut muut Haukion kirjat uudehkoina. Vaikka ehtiihän sitä vieläkin ja eikun tuumasta toimeen. Runokirjat ovat usein sen verran ohuita, että kirjan ehtii hyvin lukea illan aikana. 

"Vain minä saan hänen ahvensa maistumaan lohelta."

Palkinnon saadessaan Haukio oli 22-vuotias. Ensirakkauden ja sen hiipumisen ohella kirjassa on lapsuusmuistoja Porista mm. Kirjurinluodolta ja Yyterissä. 

Joistain luontokuvista tulee mieleeni aasialaisten runojen kielikuvat, mutta tämä on selkeästi kuitenkin kotimainen kirja. 

Kirjassa vilahteleekin lavatanssit, keltainen sadetakki josta tulee aina ensin mieleen Rukka, jonka tehtaanmyymälästä 1980-luvun lopussa itse ostin ensimmäisen sadeasuni, tosin sinisen sekä punaisen pyöräilyviitani. Kaveri osti keltaisen. 

"Tänä kesänä omenapuut kukkivat vain itselleen..."

Runo johti ajatukseni oitis omena kukkien aikaan 2019 tehtyyn retkeen Kuusistonlinnan raunioille. Olen käynyt siellä kerran aiemminkin 1990-luvun lopulla, ja se onkin yksi Kaarinan hohdokkaimmista paikoista. 

Ei vähiten siksi, että romaanissa, jota kirjoitin Haukion kirjan ilmestymisen aikoihin, käytiin piknikillä linnan raunioilla eräänä kuutamoisena yönä. (Kirja ei valmistunut, eikä tule ilmestymääänkään koskaan, mutta kirjoittamiskokemus oli hieno). 

Kuusiston katolinen piispanlinna (1200/1300-luvulta vuoteen 1528) oli aikanaan Suomen edistyksellisin rakennus. Sieltä löytyi mm. ikkunoita, eräänlainen keskuslämmitys, esimerkillinen hyötypuutarha ja Suomen ensimmäinen sisävessa. 

Yksi linnassa asuneista piispoista, Maunu Olavinpoika Tawast (piispana 1412-1450) oli setäni 16 sukupolven takaa isän äidin kautta. Voin hyvin kuvitella kuinka esi-isäni Jöns Tawast, Maunu veli, poikkesi Paraisilta veljensä luo linnaa ihmettelemään. Jöns ehti varmasti kuulla ennen kuolemaansa myös sen, kuinka velimies oli perustanut Naantaliin Birgittalaisluostarin. 

Kuusiston linnan päällikkö Sten Balk on toinen Kaari Utrion Uhritulet-romaani päähenkilöistä. Kirja sijoittuu aikaan ennen Maunu Tawastia, vuosiin 1386-98 ja Balk on piispa Bero Balkin veli. Kirjan ykköspäähenkilö on porvaristyttö Judit, jota riepotellaan välillä mm. Viipurissa. 

Tämänkin kirjan voisi lukea uudestaan. Nuorempana luin kaikki Urtion kirjat uutena. Uhrituulet näkyy olleen viimeinen Utrion romaani jonka olen lukenut, mutta en kyllä muista miksi lopetin niiden lukemisen, sillä tykkäsin kaikista. Tästäkin, vaikka muistan kauhistelleeni Juditin kohtaloa. Utrion tietokirjoja olen lukenut myöhemminkin. 

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. 

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kunnassa naiskirjailijoiden seurassa. Kaupungit ja kunnat olen valinnut naisten nimien mukaan ja viikon teemaksi Kuntasarjani sloganeineen.

Aiemmin olen onnitellut blogissa naistenviiikolla nimipäiviään viettäviä porilaisia kirjailijoita, joita yllätyksekseni löytyikin joka päivälle. 

Kristiinankaupunki - Täällä tunnet eläväsi hieman enemmän

Viikko sitten vietettiin jälleen Kristiinankaupungissa markkinoita. Se on tapahtuma, jonne olen aina halunnut, mutta koskaan se ei ole onnistunut. Muutoin olen käynyt Kristiinassa useammankin kerran. Viimeksi viime kesänä, jolloin retkeiltiin geokaverin kanssa kirjailijan jalanjäljissä. 

Kaisu Tuokko on kirjoittanut mielenkiintoista cozy crime sarjaa kristiinalaisesta toimittajasta. Eevi Mantereen seurassa ollaan kuljettu Kristiinankaupungin katuja jo viiden kirjan verran. Kuudes, Aamun varjot ilmestyy jälleen joulukalenterikirjana joulukuussa. 

Ajallisesti ensimmäiseksi kirjaksi sijoittuu Pimeän hetket, missä Eevi on vielä nuori ja tutustuu Mats Bergholmin, josta tulee myöhemmin poliisi. Kirjan voi lukea/kuunnella myös joulukalenterina tai milloin vaan, kun odottaa jotain 24 päivän ajan.

Sitä seuraa Aamun varjot, missä Mats opiskelee poliisiksi, mutta palaa kotiin joululomalla. 

Kosto, Yksin ja Valhe kirjoissa päähenkilöt toimivat ammatissaan ja ovat tahoillaan parisuhteessa. Kirjojen rikokset ovat sellaisia, joita voi hyvin kuvitella tapahtuvan missä tahansa pikkukaupungissa. 

Uusin, hiljattain ilmestynyt Petos jatkaa rikoksen suhteen samalla linjalla. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kristiinan kesämarkkinoille. Itse en tosiaan ole sinne osunut, mutta sukua siellä on käynyt, esimerkiksi isä oli joskus kauan sitten myymässä siellä mustikoita.

Petoksessa tapahtuu useampiakin petoksia, joista viimeinen paljastuu aivan kirjan lopussa. Kannattaa lukea itse. 

Olen tykännyt sarjasta kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin on mukava lukea tapahtumista, joissa ollaan tutuilla paikoilla. Toisekseen Eevi Mantereeseen on helppo samaistua, paitsi niihin kohtiin, jossa hän lähtee ehdoin tahdoin yksin paikkoihin, mihin en itse lähtisi edes kaverin kanssa. Mutta sellaisiahan tarinat ovat. Ilman rohkeutta ei synny sankareita. 

Kirjojen tapahtumapaikat kuljettavat asiasta kiinnostuneen kaupungin kivoimpien nähtävyyksien luo, mutta ei mielestäni vaivoiksi asti. Itse en ole kokenut kirjoja mitenkään kaupungin matkailumainoksena. Enemmänkin kaupunki itse on yksi päähenkilöistä samaan tapaan kuin vaikka Reijo Mäen Turku tai Seppo Jokisen Tampere. 

Kävimme vuosi sitten kesäkuussa neljän kirjan tapahtumapaikoilla. Ruumiita emme nähneet. Tällä kertaa ihailimme kirkkoja vain autosta käsin sekä tuulimyllyn luota mäeltä, sillä molemmissa olemme käyneet pari kertaa aiemmin. 

Raumalainen Kitugränni on entuudestaan tuttu, mutta kävelimme nyt ensi kertaa Kissanpiiskaajan kujalla. Satakuntalaisen olen tietty sitä mieltä, että Kitugränni on kapeampi, mutta kauneudessa Kissanpiiskaajankatu vei voiton. Kissojakin nähtiin. 

Mertakin käytiin ihailemassa tällä kertaa muuallakin kuin sillanpielen kahvilassa, missä vanhasta huoltoasemasta oli sitten viimekäynnin tehty todella viihtyisä. Onneksi Kristiinaa on matkaa sen verran paljon, että si ne ei pääse usein. Jos asuisin lähellä, se olisi kantakuppilani. 

Kävimme siis katsomassa myös rantakallioita, missä nuoret viettivät yhdessä kirjassa kesäyötä. 

Naisten viikon lukuhaastetta emännöi tänä vuonna Yöpöydän kirjat. Kiitos. 

Kirsikonttuurissa pistäydytään tällä viikolla muutamissa kaupungeissa naiskirjailijoiden seurassa. Aiemmilta vuosilta löytyy mm. tällä viikolla nimipäiväänsä viettävien porilaisten naiskirjailijoiden lista. 

Savukoski – Silimäni terhän!

Savukosken slogan vuodelta 2022 on pirteästi paikallismurteinen. Savukoski – Silimäni terhän! Tykkään. Olisin tykännyt myös slogan ehdotuksessa Savukoski – Korvatunturin katveessa, sillä siellähän se on. Korvatunturin katveessa, tai toisinpäin. Korvatunturihan sijaitsee kunnan pohjoisosassa. Kaikkihan me Korvatunturi tunnetaan, vaikka nykyisin joulupukki esiintyykin mielellään asuvansa paremmin saavutettavissa olevassa paikassa, Rovaniemellä Napapiirin rajalla. Savukoski täyttää tänä vuonna 110-vuotta ja sitä juhlitaan nyt heinäkuussa pidemmän kaavan mukaan. Olisi siellä kiva käydä livenäkin onnittelemassa, mutta onnittelut Porista! 

Aloitin Savukoskesta lukemisen Seitajärveltä. Veikko Erkkilän Viimeinen aamu - Neuvostopartisaanien vaietut jäljet kertoo partisaanien retkistä suomalaisissa kylissä. Kirja alkaa Seitajärveltä, missä seitsemän talon tavallinen maalaiskylä joutui kohteeksi.

Osa kirjan tapahtumista sijoittuu Sodankylän puolelle Lukan kylän tienoille ja Yli-Luirolle. Ihan hirveä tarina, mutta hyvin tehty kirja.  

Tai, no, aloitin ja aloitin. Itse asiassa ensimmäisen kosketuksen Savukoskeen olen saanut Kalle Päätalon Ahdistettu maa ja Miinoitettu rauha -kirjojen kanssa 1980-luvun lopulla. Päätalo oli Ahdistettu maa - kirjassa ensin armeijassa Elimäellä, sitten talvisodassa Petsamossa ja välirauhan aikaan pioneerihommissa muonanestarina Savukoskella. Tarina jatkuu Miinoitettu rauha -kirjassa, jonka loppuosa sijoittuu kasarmille Oulun seudulle. 

Veikko Erkkilän Partisaaneja torjumassa – Sissiosasto Saun sota -kirjaa en ole vielä saanut käsiini. Tämä sissiosaato perustettiin suojelemaan siviileitä partisaaneilta. En enää muista, oliko Viimeinen aamu kirjan Suomalaiset sotilaat nimenomaan Saun porukkaa. Nimi Sau kuulosti oudolta, mutta seuraavassa kirjassa sekin selvisi. Tästä on tehty myös dokumenttielokuva. 

Hannele Pokka Sau-Herra : kertomus Koiliskairasta. Historiallinen tarina Kaleb Savukoskesta (1879-1929) joka oli Moskun serkku, rikkaan miehen koulutettu poika, ja jonka ei tarvinnut istua Kämpin kantapöydässään yksin. Kantapöytää kutsuttiin Rutian koskeksi ja Munkkikunnan pöytä (tykkäsivät munkkilikööristä). Rahaa kului Sau-Herralta poron verran iltaa kohti.

Kirjassa vilahtelee runon ruhtinas Eino Leino, osakuntatoveri Eugen Schauman, yliopistoaikojen ihastus Hella Wuolijoki. Pöydässä istui myös Sibelius ja muita nimimiehiä. Paulaharjutkin pitää Sau-Herran kievaria tukikohtanaan keruumatkoilla, mutta siitä on kirjassa vain mainintoja.

Kirja alkaa 1910 luvulta Helsingin matkalta, jonka aikana Sau-Herra aikoi keskustella Savukosken erottamisesta Sodankylästä omaksi kunniakseen. Se tapahtui 1916.

Kirjassa paneudutaan etenkin Savukosken kehittymiseen (maksoikohan kunta koskaan takaisin väärin kirjattua laskua), ja Koilis-Lappia koskeviin asioihin. 

Itselleni oli uutta, että Lapin kautta tuli Venäjältä paljon ihmisiä pakoon 1900-luvun alkupuolella. Mukana oli mm. unkarilaisia ja saksalaisia. Kaikki ruokittiin, vastetettiin ja lähetettiin eteenpäin kohti Ruotsia. Saksalaisten auttamisesta Sau-herra sai mitalin Saksan viimeiseltä keisarilta. 

Itse mietin Sau-herran isän avarakatseisuutta siitä, että koulutettu poika palaa valmistuttuaan kotiin, vaikka oppisikin etelän tavoille. Sitähän itseasiassa kyllä olemme odotaneet ja pitäneet viimeaikoihin saakka itsestään selvänä Suomeen kehitysmaista tulleiden kohdalla. Että palaavat otimaahan kehittämään omaa yhteisöään. Vasta viime vuosina Suomessakin on alettu tavoitella sitä, että koulutetut jäävät hyödyntämään Suomea. Sen sijaan juuri kukaan ei enää oleta, että viiden vuoden Helsingissä opiskelun jälkeen kukaan palaisi. Niin kävi itsellenikin jo 1980-luvulla, vaikka itse olin 100% varma, että palaan Satakuntaan. Kun lähdin opiskelemaan, pankinjohtaja piti itsestään selvänä, että en palaa, ja myönsi siksi opintolainan pitkin hampain, koska en hyödyttäisi pankkia myöhemmin. 

Sau-Herra viihtyi Helsingissä, sivistyksen parissa, mutta kun opiskelu ei enää maistunut, halusi palata kehittämään kotikontuja ja perustamaan oman kunnan.

Kuva Finna: Nuorttijoen ylempi Hirvashauta, kuvaaja Erkki Mikkola 1933, Museovirasto.  

Elokuvastakin tunnettu Mosku eli  Aleksi Hihnavaara (1882-1938) oli Sau-Herra kirjan mukaan erinomainen laskemaan.

Moskusta löytyy Sakari Kännön kirja Mosku. Itse muistan lukeneeni kauan sitten kirjan, jossa oli Moskun tarinoita. Sen yhteydessä tulee mieleen Lasse Lehtinen, mutta en ole varma. Saattoi tietty olla tuo Kännökin. 

Sompio lehdessä 8.6.2009 ja aiemmin Savon Sanomissa on julkaistu Mosku-tortunnohje - - >

Lehtijutussa Moskun tyttären poika perheineen kehui tortun makua, ja olihan sitä heti kokeiltava. 

Sovelsin kyllä reseptiä melkolailla. Käytin Semperin gluteenittomia jauhoja, pohjaan laitoin kookossokeria ja marenkiin ksylitolia. Moskunkin korvasin kotoa löytyvällä vodkalla. Sivistymätön vodkamakuni ei erota vodkaa toisesta. 

Ihan maistuva torttu, kuten lehtijutussa kerrottiin, mutta mikään marengin ystävä en ole.

Jotta ei oltaisi täysin sodan ja historian lumoissa mainittakoon vielä pari romaania. Enemmän lasten ja nuorten kirjoista tuntemani Jukka Parkkinen on kirjoittanut mm. mainion Suvi Kinos -sarjan ohella myös muutaman aikuisten romaanin. Savukoskelle suuntaudutaan kirjassa Vaivautunut seikkailija, jonka olen lukenut kauan sitten. Muistelen että tässäkin kirjassa Parkkinen on antanut mielikuvitukselleen siivet ja pistänyt näppäimistön laulamaan. 

Kirjan toinen päähenkilö on sairaanhoitaja Laura Himanen. Itseltäni löytyy koko Suvi Kinos -sarja, mutta en pysty nyt tarkistamaan oliko kirjasarjan sosiaalitoimistossa työskentelevä "Himatuikku" sama Laura Himanen. Jotenki muistelen, että nimi saattoi olla sama. Toinen päähenkilö, Rovaniemeltä itsensä löytävä keski-ikäinen kauppatieteenmaisteri Mikko Rantala ei ainakaan esiinny Suvi Kinoksen enojen porukoissa, elävät enot kun olivat loppujen lopuksi kaikki tohtoreita. 

Oli miten oli, Vaivautunut seikkailija täytyy lukea kohta uudestaan, kunhan sielu palaa pitkältä Aasian reissulta kotimaahan.

Kuuntelin 1990-luvun alussa exän kanssa paljon Enni Mustosen nykyaikaan sijoittuvia kirjoja. Tykkäsimme niistä molemmat. Minä myös luin niistä joitain paperikirjana aiemmin. Yksi viimeisistä yhdessä kuuntelemistamme oli Brysselinkaalia.

Siinä nuori maisteri, johon oli helppo samaistua, sillä muutaman kerran hain itsekin Brysselistä töitä, tosin niitä saamatta. Maisteri palasi Suomeen vuoden jälkeen Suomeen ja meni töihin Heimo-sedän kasvihuoneelle Savukoskelle. 

Sarjan (osat itsenäisiä) ideana on esitellä nykyajan naisia eri ammateissa maaseudulla, olla yksinäisiä ja lopuksi rakastua. Niin taisi käydä tässäkin kirjassa.

Savukoskesta ei juuri voi puhua puhumatta Korvatunturilta, missä asustaa joulupukki, vaikka nykyään onkin päivittäin reissuhommissa Rovaniemellä, mikä on huomattavasti helpompi saavuttaa turistina, mitä Korvatunturin huippu. Muutama geokätköilykaveri on sinnekin vaeltanut.

Löysin pikaisella haulla useampiakin lastenkirjoja, joiden nimessä on Korvatunturilta. Lukenut olen ainakin Pekka Vuoren Korvatunturin ja Mauri Kunnaksen Joulupukki ja Joulupukin joululoma -tarinat.

Jos ei nyt ole käyntiä Korvatunturilla, niin ainakin ääniä voi kuunnella täältä. 

Ruovesi - helvetin hyvä kunta asua

Slogan väritteinen kuntasarja jatkuu Pirkanmaalla. Tämä lieneekin ensimmäinen kunta Pirkanmaan maakunnasta, josta katson lukeneeni riittävästi. Ruoveden slogan Helvetin hyvä kunta asua, on sangen mukava sanaleikki kunnasta, missä sijaitsee Helvetinjärven kansallispuisto.  

Ruovesi tunnetaan mm. pitäjänä, missä on asunut, ja saanut taiteeseensa vaikutteita ainakin jonkin aikaa mm. J. L. Runeberg (kotiopettajana), Akseli Gallen-Kallela (maalasi erämaa ateljeessa Ruhalassa), runoilija, kirjailija Heikki Asunta (koti s. Kurkijärven kylässä, aikuisena asui Kirkonkylässä), josta mainittakoon, että hän sai 1948 Lontoon kesäolympialaisissa taidekilpailujen lyriikkasarjan kunniamaininnan. Itse olen lukenut Pekkalan kylässä syntyneen Yrjö Vasama Järjestötyönoppaan (1950-luvulta). 

Nähtävyyksistä kuuluisimmat lienevät Helvetin koulu, Runoilijan tie ja Gallen-Kallelan Ateljee. Kesällä kannattaa pistäytyä myös kunnan matkailun merkittävimmässä tapahtumassa, jossa on viikon aikana tarjolla jokaiselle jotain. 

Ensimmäinen lukemani kirja Ruovedeltä oli Heidi Köngäksen Sandra. Kirjassa mennään Ylä-väärin kylälle. Perintöasiat on kirjan tarinassa mielessä ja kyseessä on Köngäksen omasta suvusta tehty romaani. 

Siinä esiintyy kolme sukupolvea naisia. Äiti ja ennen kaikkea tyttärentytär nyt, sekä siskokset Sandra ja Lyyti 1918 tienoilla. Sandra oli 1910 syntynyt isoäiti. 

Kirjan tapahtumapaikat ovat todellisia ja 1918 tienoon tapahtumat niin totta, kuin 100-vuotta myöhemmin kirjoitettuna voi olla. 

Elämä ei todellakaan ollut helppoa sisällissodan aikaan eikä sen jälkeen niillä, joiden perheet olivat ottaneet voimakkaasti kantaa puoleen tai toiseen. 

Luin kirjan melko uutena vuonna 2018. En ihastunut kirjan nykypäiväiseen alkuun, mutta koska odotin kirjalta nimenomaan sadan vuoden takaisia tapahtumia, jaksoin odottaa, ja odotus palkittiin. 

Muita kirjoja Köngäkseltä en ole lukenut, mutta ainakin tämä tuntui hyvältä. 

Kuosma Tapio Helvetinjärven tapaus. Kirja on Kripo sarjan 18 osa. En ole ennen tutustunut sarjaan, mutta näemmä pari Janne Katajiston savolais-kirjaa odottaa lukupinossa. Tämä kirja sijoittuu pääosin Ruovedelle, Helvetinjärven tietämille. Ruumiin löytää poliisikoulun opiskelija. Itseäni kirja miellytti, vaikka voin kuvitella, että kirjassa olevat faktapätkät väsyttäisivät skandinaavisten dekkarien faneja.

Kuunteluvinkkejäkin tuli. Ihastuin Riccardo Coccianten säveltämään kappaleeseen Belle. Se on musikaalista Pariisin Notre-Dame. Kirjassa kappale kuullaan strippailtuna.

Kirjan henkilöhahmot oli mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Voisin kuvitella itseni kaikkien kanssa kahvilla, pizzalla tai konjakilla. Absinttiäkin maisteltiin. Vähän kuitenkin hymyilytti, että seitsemästä naishahmosta viisi oli selkeän vapaamielisen seksin kannattaja. 

Kuva Helvetinjärven kansallispuistosta. 

Kuosmaa en ole aiemmin lukenut. Romaanien lisäksi hän on kirjoittanut pari runokirjaa, ja mittavan määrän tietokirjoja.

Toinen lukemani Ruovedelle sijoittuva dekkari on Tuija Lehtisen Tyttökullat ja kolme vainajaa. Kirjassa varhaiseläkkeelle jäänyt ylikonstaapeli Erja Repo kuulee perinnöstään ja lähtee neuvottelemaan Ruovedelle siitä. Siellä hän tutustuu kolmeen naiseen, jotka eivät ole sitä, miltä päällepäin näyttää. 

Olen aiemmin lukenut jonkun Lehtisen dekkareista, mutta en löytänyt Lehtisen hengästyttävän ison kirja määrän joukosta yhtäkkiä mikä se oli. Päähenkilö kuulosti tutulta, joten luultavasti tämän Erja Revon tutkimuksia -sarjan ensimmäisen osan. Tämä oli sarjan kuudes osa. Nuorten kirjoista olen lukenut Mikkelin vuosinani Roskisprinssin. 

Kuuntelin myös toukokuussa Vera Miettisen sarjassa 8 rikosta alamaailmasta osa 4 on Ruoveden huumevyyhti Lakeus - Aikansa suurin huumejuttu. Kyse oli 1990-luvulla tuodusta isosta hasis-lastista, jonka maahantuloa poliisi onnistui seuraamaan. 

Teemu Paarlahti kertoo runo kirjassaan Jäminkipohjan maksimi tarinoita Jäminkipohjalta Ruovedeltä.

Poimin kirjasta tämän sitaatin, sillä puolet suvustani on lähtöisin erään toisen Aunessillan kupeesta, ja tästä tuli erityisen kotoisa olo.  Heti muistoihin tulvahti se kerta, kun mummun yllätyssyntymäpäiville mennessämme 1980-luvun alussa tai 1970-luvun lopussa koko suku ajoi letkana sukutalon pihaan. Tai melkein koko suku, sillä ainahan jonkun pitää jättimäisen isossa porukassa sooloilla. 

Runojen Ruovesi -antologiaa en ole vielä lukenut, mutta mainittakoon sekin tässä. Kirjassa on mm. yllämainitun Paarlahden runoja. 

Murolen kylälle kesänviettoon mennään Kati Tervon pääosin fiktiivisessä kirjassa Iltalaulaja. Kirja kertoo Ellen Thesleffin (1869-1954) kesällä 1945. 

Thesleffillä alkaa olla jo ikää, ja apuna mökillä on naapurin Taimi, joka on nuori tyttö ja haaveilee elämästä. Ellen on kirjassa jo iällään, 76-vuotias. 

Se mitä itse aikanaan googlasin, faktat Thesleffin menneisyydestä on kunnossa, samoin Casa Bianca on todellinen. Jos lukisin kirjan uudestaan, tutkisin ennen lukemista ja sen aikana enemmänkin Thesleffin elämää ja taidetta. Osa siitä on tuttua, mutta en ole lukenut esimerkiksi Hanna-Reetta Schreckin Minä maalaan kuin Jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide kirjaa.  

Kirjassa keskitytään elämän muisteluun ja toisaalta tulevaisuuden haaveiluun. Tulevaisuutta edustaa Taimi, menneisuuttä Ellen ja molemmilla on haaveena maalaaminen. Mielenkiintoinen combo.

Mainittakoon, että myös runoilija Yrjö Jylhä viesti lukuisia kesiä äitinsä suvun piirissä Murolesta. Jylhältä olen lukenut ainakin Kiirastulen ja sitä olen kuullut myös Simo S. Salon lausumana Mikkelin tuomiokirkossa. 

Ps. Odottelin tämän päivityksen julkaisun kanssa kevääkkä näkemäni mainoksen vuoksi. JP Koskiselta ilmestyi toukokuussa Ruoveden paholainen -niminen, uudelle kustantajalle tilaustyönä tehtävän Ruovesi noir -sarjan ensimmäinen osa. Olen nykyään laiska varaamaan Kirjoja kirjastosta, ja olen odotellut kirjaa äänikirjapalveluun, mutta ainakaan vielä se ei ole snn ilmestynyt. 

Kirjassa eletään syyskuuta 1895, kun Gallen-Kallelan ateljeetä rakennettiin loppusuoralla. Hugo Simberg oli ateljeessa opiskelemassa mestarilta maalaamista. Murhakin tapahtuu ja sitä alkaa tutkia nimismiehen apuna kustantamon perustajan esi-isä, kirjansitoja Wilenius, Gallen-Kallelan piika. 

Bongasin aiemmin mainitsemani kulttuuritapahtumaankin teemaankin hyvin sopivan sitaatit kirjasta Kari Pitkäsen Kulttuuritoimitus.fi sivustolle kirjoittamasta artikkelista Tappoiko Axel Gallén muurarinsa vai tekikö sen Hugo Simberg?  JP Koskinen kirjoitti Ruoveden murhien maailmankartalle:

"Rakennat jumalatonta pirunlinnaa keskelle metsää. Tanssit öisin kuin noita pirtissäsi helvetillisen ulinan säestyksellä ja manaat paholaisia katolla. Jollakin noitakonstilla aiot elää talven yli, vaikka et ole viljellyt maata kynnenalan vertaa… Oppipoikasi maalaa piruja ja taitaa itsekin olla sellainen. Et käy kirkossa etkä edes tyttäresi haudalla."

Retki Hankoon - Sotahistoriaa

Hankoon on tullut tähän mennessä tehtyä vain yksi retki, vaikka heti georetken jälkeen ajattelinkin, että siellä olisi kiva seikkailla päivä, pari. Kuulin, että tänä vuonna kulkuyhteydet sinne ovat parantuneet, joten olisi kyllä helpompi mennä julkisilla sinne nyt. Toisaalta, mitä vikaa on soffamatkoissa? Hanko suorastaan tihkuu historiaa ja seikkailuja.  

Kuuntelin taannoin Satakunnan Museon argeologialuennon Hangon kaivauksista. Äänessä oli tutkija Jan Fast, jonka olen tainnut nähdä livenäkin  kerran kirjaston varastossa, kun olin itse tutkimassa marttahistoriaa. Luento oli mielenkiintoinen osaksi siksi, että olen käynyt yhdessä hankolaisessa bunkkerissa ja toisaalta siksi, että Hangon saksalaismenneisyys on jäänyt itselleni ihan huomaamatta. 

Luennolla sivuttiin ensin hieman Hangon neuvostoliittolaista historiaa, josta itsekin luin kesällä. 

Pääpaino oli kuitenkin saksalaissotilaiden lomaleirin historiassa. Saksalaiset sotilaat tulivat junalla, menivät täiden poistoon ja siitä lomaleirin, josta lähtivät laivalla Tallinnaan ja Saksaan lomalle. Sama toistui ilman täiden poistoa kun palattiin rintamalle. 

Argeolokisissa kaivauksissa Hangossa on löytynyt joka päivä jotain arkisia esineitä, kuten hammasharjoja, mitaleita, silmälaseja, alkoholin käyttöön liittyviä esineitä. 

"Vaikka kuinka puhuisi hammasharjalle, se ei vastaa." 

Vaikka esineet eivät puhu, niin onneksi on päiväkirjat ja esimerkiksi yhdistysmateriaalit. Hangosta esimerkiksi on löytynyt paljon tietoa Hangon lottakanttiinin toiminnan tiimoilta. 

Saksalaiset sotilaat eivät välttämättä tienneet missä ne kulloinkin olivat. He saattoivat luulla olevansa Turussa, mutta olivatkin Hangossa. Sen vuoksi sotilaiden valokuvien tutkiminen on vaikeaa.

Sota aikana Hangossa oli siis saksalaissotilaiden lomaleiri. Sodan jälkeen siellä oli karanteenileiri Saksasta Suomeen palanneille naisille ja lapsille. Näin kertottiin myös Satu Saarisen Annikin sota ja rauha sekä Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa -kirjoissa. 

Saarisen mukaan leirillä oltiin kolmisen viikkoa, kunnes oli selvää, että tauteja ei ollut ja poliisi oli selvittänyt oliko tehty rikoksia. 

Tässä vaiheessa mietin että mitenkäs sitten Neuvostoliiton kanssa meni Hangossa... 

Siitä kertoo oivallinen selkeästi Niilo Lappalaisen Hankoniemi toisessa maailmansodassa. 

Talvisodan jälkeen suomalaiset evakuoivat Hankoniemen. Aikaa oli kymmenen päivää. Vuoden 1940 evakuoinnista kerrotaan:

"Mieliala oli katkera, muttei epätoivoinen."

22.3.1940 Hankoon tuli komissio, joka tutustui suomalaisen komission kanssa Hankoniemen alueeseen. Luovutus tapahtui samana päivänä kello 24. 

Sotilaat haaveilevat Hangon neidoista, mutta koko alue oli autio ja tyhjä. 

Rakennukset olivat paikoillaan, mutta irtaimesta vietiin kaikki, mitä ehdittiin. Lopussa oli ajettu tavaraa vain nippa nappa rajan taa Suomen alueelle, mutta oli sinnekin matkaa, huomasimme, kun Hangossa kävimme.

Sotilaita tuli päälle 6000. Heidän lisäkseen tuli vähitellen heidän perhettään. 

Tilaa oli, sillä Hankoniemellä oli paljon huviloita, myös mm.Mannerheimillä oli siellä ravintolana toimiva huvila, missä edelleen on ravintolatoiminta. 

Osa huviloista oli peräisin Terijoelta, mistä niitä siirrettiin Neuvostoliiton rajan sulkeuduttua ja Terijoen venäläisten vieraiden pääsyn huviloilleen estyessä. Itsekin bongasin sellaisia pari kätköilyreissun tiimellyksessä. 

Yhden huvilan nykyisistä vaiheista kerrotaan Kalle Isokallion kirjassa Terijoki takaisin. Siinä halutaan mm. laajentaa Hankoon siirrettyä huvilaa niin, että sen tornista näkyisi merelle. 

Isokalliolla on veijarimaineen pilke silmäkulmassa tässäkin kirjassa. Totta kuitenkin on, että Terijoelta siirettiin huviloita myös Hankoon ja saattoi siinä siirrossa joku torni oikeastikin jäädä uupumaan, sillä monet huviloista oli sangen monikulmaisia. 

Hangosta ennen jatkosotaa kertoo Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä. Tykästyin Lassilan tapaan vetää asioita pohtien yhteen. Meinasin varmaan kymmenen kertaa kirjoittaa tähän pitkähkön sitaatin, mutta kun luin palan matkaa eteenpäin, löytyi yhtä kiinnostava näkökulma.... Joten lukijan lienee kokeiltava itse. 

Hankoniemen hiekkaiseen maahan oli helppo kaivautua, totesivat sotilaat 1940-luvun alussa Lappalaisen mukaan. 

Kivat hiekkaisat rannat siellä olikin, totesin itsekin kun Hangossa kävin muutama vuosi sitten. Kuvan vauhdikas asento johtuu geokätköilystä. Hiekka tuntui melko samanlaiselta kuin Yyterissä, mutta toki yhtenäistä hiekkarantaa oli paljon niukemmin mitä Yyterissä. 

Kirjassa oli mielenkiintoisen kiehtova ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma, joka mielestäni sopi hyvin tällaiseen "muisteluun". Tosin en siitä tyylistä yleensä juuri tykkää, mutta tässä se toimi enemmän kuin hyvin. 

Hangon saksalainen menneisyys on itselläni sangen huteralla pohjalla, mutta neuvostoliittolaisesta menneisyydestä luin hiljattain Seppo Jääskeläisen kirjan Punainen Hanko.

Lapsille voin suositella Paula Norosen Sepermarsu ja lööppilehmän tapaus, missä mm. erikoistutaan sairaanhoitajaksi Hangossa ja marsu asuu isän luona sen ajan. Hangon historiaan siinä ei paneuduta, mutta pitäähän lapsillekin jotain kivaa tarjota, kun sellaiseen kerran törmää!

Seuraavaksi voisi tutustua Hangon romanttisempaan puoleen, mutta se on jo oma tarinansa. 

Kirjan perässä Limingalle

Jahkaannuin Limingalle kesäkuussa kaverin kysellessä apua yhden Limingan geokätkön ratkaisemiseen. Asia on useinkin juuri niin, kuin eräs pohjois-savolainen marttatuttavani totesi joskus 15 vuotta sitten: "lukutaitoista ihmistä ei pitäisi päästää etsimään nopeasti kuvasta löytyvä tietoa". Oikeaa kuvaa etsiessä "piti" lukea vaikka mitä mielenkiintoista, ja aikaa kului tunteja otaksutunnminuuttien sijaan. Niin kävi tässäkin. Tosin kätkökin tuli ratkettua.

Liminka ei ole ihan pienimpiä kuntamme, väkeä on reilu kymmenen tuhatta. 

Itselleni ensikosketus Liminkaan, siellä käymättä, syntyi 1990-luvun alun lintu harrastuksen kautta. Limingan linnustosta puhuttiin tuolloin paljonkin, tai ainakin harrastajana bongasin kaikki Liminganlahden lintumaininnat.

Voisin muuten hyvinkin kuvitella osallistuvansa lokakuun alussa Pöllöfestivaaleille, sillä aloittelin lintubongausta uudelleen viime vuonna, ja pöllöt ovat hienoja.

Kun kerroin viime kesänä Oulun seudulla asuvalle tuttavalleni, että luen kirjoja Limingalta ja että Vilho Lampi (1898-1936) vaikuttaa kiinnostavalta taiteilijalta, hänkin päättyi googlettamaan aihetta, päättyi johonkin kulttuuritapahtumaan Limingalle ja tutustumaan Abrahamin kulttuuripuistoon, mistä tämän jutun kuvatkin on vuodelta 2019. Puisto on nimetty oopperalaulaja Abraham Ojanperän (1856-1916) mukaan. 

Miksi sitten päädyin tälle softamatkalle? Geokätkön ratkaisu sai varaamaan muutaman kirjan. Juha Hurmeen Limingan ihme -kirja sai innostumaan kunnasta enemmänkin. 

Olen toki jaloitellut siellä parin geokätköilytauon verran aiemminkin, ja ajellut ohi sujuvasti muutaman kerran, mutta tässä kohden myös kunnan kulttuurielämä alkoi kiinnostaa. 

Pitkästä aikaa löytyi sarjakuva joka todella sykähdytti. Kirjassa Uhma on jumalasta Tessa Astere, Aapo Kukko ja Niko-Petteri Niva kertovat Vilho Lammen elämäntarinan. Tekstit ovat pääosin sitaatteja Lammelta itseltään tai muista kirjallisista lähteistä. Kuvat ovat kunkin taiteilijan omaa mielikuvitusta.

Samalla piti googlailla lisätietoja Lammen töistä.

Ihastuin siihen, miten sulavasti tarina eteni eri piirtäjien kertomana. Jotenkin oli löydetty kolme oikea piirtäjä kertomaan juuri oikeasta ajasta. Toivottavasti yhteistyö jatkuu valmistumisen jälkeenkin. 

"Planeetta meressä sinunkin valollasi on tehtävä." Vilho Lammen mietelause.

Vilho Lammen elämästä kertoo myös Paavo Rintalan Jumala on kauneus -romaani. Rintala itsensä mukaan kyseessä ei ole elämäkerta, vaikka yhteneväisyys on ilmeinen. Osattiin sitä ennenkin yhdistää elämäkertaa ja fiktiota. 

Toteemityyyppisen patsaan valokuvasi 2019 kesäteatterin läheltä. Taiteilijan nimeä emme löytäneet. 

Taiteilija Vilho Lampi lienee Limingan tunnetuimpia henkilöitä siellä syntyneen kirjailija Anna-Leena Härkösen ohella.

Härkösen Häräntappoaseen lukemisestani on muutama vuosikymmen. Kirjan tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Torvenkylä. Kuntaan ei mainita, mutta Kempeleen-Kaisa ja Oulun seudun murre viittaa Oulun läheisyyteen, ja laajat poltoaukeat sopii hyvin Limingallekin. Tapahtumapaikkana kirjassa siis voisi olla liminkalainen maalaiskylä.

Heikki Toppila Nuoruuden kujanjuoksu kirja piti löytyä Kullaan kirjastosta, mutta oli hävinnyt, joten tämä elämäkerta tyyppinen romaani jäi lukematta, koska kirjaa ei ollut muissa Satakunnan kirjastoissa. 

Limingassa puhuttiin myös viime vuonna lukemassani Kempeleellä tapahtuneessa Martta Saxin murha -kirjassa.

Olisin voinut vannoa, että minulla oli tehtynä myös tapahtumapaikkojen kartta, mutta näemmä ei ollut. Ehkä sitten vain ajelin Google Mapsilla alueella niin että luulin jotain tallentaneenikin. Pääasia tietty, että löysin reissuilta ottamani valokuvat. 

Koe Kokemäki – sen joki ja väki

Kokemäen sloganiksi antaa google:

"Koe Kokemäki – sen joki ja väki ei saa aikaiseksi hajontaa."
Itselleni tulee mieleen Kokemäestä hieman toinen sanonta: Piru oot jos Porist oot, koko perkele jos Kokemäeltä. Tiedä sitten mistä jälkimmäinen on peräisin. Voisin itse pistää sen vaikka Nortamon suuhun. 

Kokemäellä tulee käytyä valitettavan harvoin. Se oli esimerkiksi Satakunnan kunnista viimeisin, jossa kävin aikanaan geokätköilytapaamisessa.

Kokemäen reissuista muistuu mieleen erityisesti kaksi. 

Ensimmäisellä reissulla kävin 2013 syksyllä ja se taisikin olla ensimmäinen kerta kun jalkani osui Kokemäen maaperälle. Geokätköily se sinne vei. 

Sillä kertaa jalkauduin kaupunkiin bussista joen toisella puolen. Kiipesin jollekin kalliolle ja katselin satakuntalaista maisemaa. Kotoisaa, vaikka Siikaisissa ei moisia peltomaisemia näy.

Kävelin siitä kotiseutumuseolle ja kirkolle. Molemmat olivat luonnollisesti kiinni. Oli syyskuun loppu. Museolla laskeskelin, että en ehdi voimalaitospadolle kävellen ja sieltä päivän viimeiselle bussille, joten se jäi käymättä. 

Toisella reissulla kävimme marttojen kanssa Opettajattaren kotimuseossa ihailemassa käsitöitä, Pyhän Henrikin kappelilla ja Sinituotteen tehtaanmyymälässä. Lounastimme keskustassa. Kirkkoon ei edes yritetty kun oli lauantai. 

Näiden reissujen lisäksi olen käynyt muutamia kertoja pikaisemmalla visiitillä. 

Kokemäestä kertovia kirjoja ei ole tullut montaa vastaan.

 

Esko Pertolan Kokemäen Uuno ja hänen juttunsa oli ensimmäinen, jonka luin. 

Tykkäsin jutuista ja niiden kokemäkisestä murteesta, mutta pakko todeta, että tällaiset jutut toimivat parhaiten, kun niitä lukee yhden viikossa esimerkiksi paikallislehdestä. Sen vuoksi minulta kuluikin monta kuukautta lukea kirja läpi. Näin on käynyt Vaasan Jaakoolle ja monille muille vastaaville kirjoille aiemmin. 

Olen kuvannut Ompelijattaren kotimuseossa Kokemäellä tämän reliefin Uunosta. Kuvatessani en kyllä tiennyt esineen taustasta. 

Kyseinen kotimuseo oli lajissaan mahtava kaikkine käsitöineen. Kannattaa ehdottomasti poiketa. 

Samalla retkellä poikkesimme Piispa Henrikin saarnahuoneella, mutta silloin emme tienneet, että sinne olisi saanut avaimenkin ja olisi nähnyt sisälle.

Kokemäen vanhin rakennus, Pyhän Henrikin saarnahuone, löytyy kätkettynä kuvan tiilirakennuksen sisään. Pyhän Henrikin päivästä kirjoitin 2023 ja sieltä löytyy jotain kirjoja liittyen Henrikin.

Lisää Kokemäen ja Ulvilan historiasta voi lukea Hannes Tiiran kirjasta Oravannahoista Hansa kauppaan : Teljän taru ja Ulvilan aamunkoitto.

Pirjo Tuomisen Kokemäki-sarjan olen lukenut parikymmentä vuotta sitten. Nyt olen lukemassa sitä uudestaan makustellen kirjan paikkoja, jotka tunnen nyt paremmin kuin ensi lukemalla. 

Sarja alkaa kirjassa Suuren joen maa, vuodelta 1757, jolloin puoli-orpo esi-isäni Tuomas täytti seitsemän vuotta jonkin verran Kokemäkeä pohjoisempana. Hän oli rengin poika ja paini siis eri sarjassa kuin rikkaat talonpojat ja porvarit, vaikka äitinsä olikin talonpojan tytär. 

Otetaan loppuun vielä vähän jännitystä.

Virve Sammalkorven kirja Metsän keskellä maja vie lukijan Kokemäenjoen Kyttäläkoskelle. Paikka sijaitsee Puurijärvennlähistöllä Kokemäen keskustasta itään. Kirjassa sisarukset päättävät jäädä mökille miesten lähtiessä kalaan, mutta kutsumattomat vieraat tekee viikonlopusta psykologisen jännärin. 

Sitten on vielä Kokemäen uunisurma. Siitä olen katsellut aiemmin dokumentin ja kuunnellut podcastin. 

Surma tapahtui 1960 joulun alla ja hänet löydettiin talon uunista 12 vuotta myöhemmin. Olin silloin ekaluokkalainen ja kuulin tapauksesta vasta yläasteella kaveriltani, jonka perhe oli kiinnostunut kummitusjutuista ja murhista. 

Nyt luin heti tuoreeltaan Storytel only -kirjan Missä äiti on? Kokemäen uunisurma. Kirjan on kirjoittanut Kaisu Kälviäinen, ja se on julkaistu 11.4.2025. 

Kälviäinen on kokemäkeläinen toimittaja. TrueCrime -kirjassa pohditaan itse tapahtuneen lisäksi myös sitä, miten yhteisöllä voi olla yhteisiä salaisuuksia.