🎶Oi Garion, sä muistatko mun nimen vielä... 🎶
No, ei ollut ihan Garion, mutta onneksi tuota väärin kuulemista sattuu vähän kaikille. Itse luin ensimmäiset fantasiakirjat samoihin aikoihin kun kuuntelin Movetronia kasetilta kurssimatkoilla autossa.
No sattuuhan sitä. Etenkin, kun yksi useammin lukemani kirjasarja on David Eddingsin Belgarionin taru. Olen lukenut sarjan ainakin kymmenen kertaa, luultavasti useamminkin. Kaikki 10 kirjaa ja useamman kerran myös päävelhojen omat tarinat.
Lempihahmoni kirjassa on Drasnian prinssi Kheldar eli Silkki. Garionin paras ystävä, kauppias, poliitikko joka ei missään nimessä halua valtaan, vakoilija, mestarivaras, jolle raha on kuitenkin enemmän leikkikalu kuin tavoiteltava asia. Hyvin koulutettu ja sivistynyt mies, joka on kotonaan melkein kaikkialla. En usko, että hänen seurassaan olisi koskaan tylsää.
Kirja alkaa Sandrialaiselta maatilalta. Kun Garion vihdoin on tavannut Silkin, heistä tulee ystäviä, vaikka suhde on enemmänkin kuin opettavaisen isoveljen ja pikkuveljen. Silkki opettaa jossain vaiheessa mm. Sandrian kuninkaiden historiaa. Pitkään ja hartaasti vaaleilla valittu kuningas oli maanviljelijä, joka viljeli nauriita.
Siitä tulee mieleeni Samuel Butlerin sanonta:
"Rappeutunut aatelinen on kuin nauris - senkin paras osa on maan alla."
Tosin Sandrian tapauksessa kuningas ja aatelisto sivistyivät sukupolvien myötä myös kirjaviirauden alalla. Eikä kuningassukua taidettu edes moittia, sillä Sandran kansa on varustettu runsaalla talonpoikaisjärjellä.
Maatilalta alkaa seikkailu, jonka aikana taivalletaan kilometri jos toinenkin käyden läpi kaikki Rivan yliherruudessa olevat kuningaskunnat ja ruhtinaskunnat, sekä vieraillaan tietysti myös pahuuden vallassa olevissa naapurimaissa.
Matkaan lähdetään vetämällä naurisvankkureita. Välillä ratsastetaan, sauvotaan ruuhella rämeitä ja seilataan isoilla purjeveneillä.
Samalla kun eletään nykyhetkeä, muistellaan sopivasti menneitä ja kerrotaan tarinoita.
Nuori sankari ei luonnollisesti tiedä mitä on tulossa, vaikka muille se on selvää. Matkalla yövytään naurisvankkureita, metsäleireissä ja linnoissa. Samalla kootaan täyteen kaikki ennustuksissa mainitut henkilöt, joista osa jää mukaan seikkailemaan vain muutaman kirjan ajaksi, mutta kaikilla on kuitenkin merkittävä rooli lopullisessa lopputuloksessa. Myös sillä huutelijalla, joka sai Rivan kuningattaren vihaiseksi ja samalla poisti puhekammon.
Matka on rankka ja seikkailu kestää vuosia, velhojen osalta vuosisatoja.
Kunnon fantasiasta löytyy velhojen ohella ritareita. Niin tässäkin. Muodonmuutoksiakin esiintyy: tässä sarjassa pääasiassa susia ja lintuja. Myös hevoskuiskaaja, shamaani, puhuvia norppia ym. esiintyy. Meinasin sanoa, että keijuja ei ole, mutta Tammimetsän puukansa kyllä muistuttaa keijua. Metsissä vilahtelee villisikojen ja varjomiehen ohella peikkoja, lihaa syöviä hevosia, lohikäärme, jumala joka on surun murtama ja paljon muuta.
Mutta parhaat muodonmuutokset ja muuvit tekee mielestäni suosikkini Drasnian prinssi Kheldar, tuttavallisemmin Radek Boktorilainen tai vaikka Ambar Kotulainen. Mies joka ilkkuu muiden rakastumisia, mutta rakastaa salaa mahdotonta kohdetta, setänsä vaimoa, joka on kuningatar.
”Jonain päivänä, prinssi Kheldar, sinä rakastut”, kuningatar sanoi hieman hymyillen, ”ja kaksitoista kuningaskuntaa seisovat ympärillä ja hihittelevät tuon pahamaineisen poikamiehen tuhon johdosta.”
Maailma pelastuu kuten kaikissa kunnon taruissa, mutta miten, se jokaisen täytyy lukea itse. Ja luonnollisesti, sankari on saava perinteisen palkintonsa, suloisen mutta kipakan vaimon. Ja yllättäen se tapahtuu jo alkupään kirjoissa, eikä vasta viimeisessä.
Kirja sarja jakaantuu kahteen eri osaan: Belgarionin taruun ja Mallorean taruun. Jälkimmäistä en suosittele aloitettavaksi ilman että on lukenut edellisen, vaikka varmasti siitäkin pääsee tarinaan mukaan. Yhteensä sarjassa on 5+5 kirjaa.
Sen lisäksi on Belgarath : velhon tarina sekä Polgara : velhottaren tarina ja Rivan aikakirjat, jotka kertoo tarinan taustalla olevista tarinoista, joita kirjasarjassa esittää Belgarath-velho ja niitä on myös kirjojen alussa. Jälkimmäistä en muista koskaan lukeneeni, vaikka se löytyykin kirjahyllystäni. Muistelen että se sisältää myös karttoja.
Olen lukenut sarjaa suomeksi ja kuunnellut englanniksi. Kummassakin on hyvät puolensa. Uusissa äänikirjaversioissa kirjojen kannet on mielestäni tylsähköjä. Vanhat kirjojen kannet ovat paljon mielikuvitusta houkuttelevampia.
En tiedä miksi juuri tästä sarjasta tuli se, jota olen lukenut eniten, vaikka pidän ehkä kuitenkin enemmän Eddingsin Eleniumin taru - sarjan ritarista ja häntä ohjaavasta velhottaresta, pikku äidistä....puhumattakaan Robin Hobbin Näkijän tarusta, jota olen lukenut sangen monena uutena vuotena katsellen rakettien lentoa ja syöden viimeisiä joulutoffeita.
Tähän sarjaan ei tarvita edes toffeeta. Viikko kaksi ylimääräistä aikaa riittää.
