Kun puoli vuotta oli täyttymässä, olin kissojen seuralaisena muutaman päivän paikassa, missä toimi Netflix. Etukäteen olin päättänyt katsoa heti kun on mahdollista eteläkorealaisen draamasarjan viime vuodelta: Kun elämä antaa sinulle mandariineja (When Life Gives You Tangerines). Kuulin siitä alkuvuodesta ja kiinnostuin.
Kirja kertoo haenyot-naisen tyttärestä Ae-Sunista, joka haaveilee tulevansa runoilijaksi ja naapurin pojasta Gwan-Sikistä, joka pienestä pitäen tuntuu rakastavan tyttöä haluten suojella tätä antamalla ruokaa, jota tyttö ei saa isänsä suvun talossa. Isä on kuollut nuorena, ja äitikin kuolee kun tyttö on noin 10-vuotias. Eletään 1960-lukua.
Sarjan tapahtumapaikka on pääosin Jejun saarella. Saari on Etelä-Korea isoin ja kooltaan vähän isompi kuin koko Ahvenanmaa maapinta-alaltaan tai Inari järvi ja Oulunjärvi yhteensä, ja sen väkiluku on noin 666 000 henkeä, eli ihan pikkusaaresta ei ole kysymys. Saari sijaitsee eteläisessä osassa Koreaa. Matkaa mantereelle on noin 83 km. Saari on nykyisin erityisitsehallintoalue. 
Ilman sarjaa en olisi tutustunut saareen, vaikka kuuntelussa olikin sattumalta juuri silloin samaiselle saarelle sijoittuva, eteläkorealaisen vuonna 2024 Nobel-palkitun Han Kangin (s. 1970) kirja Älä jätä hyvästejä. Nimi on suomeksi aavistuksen hämäävä, sillä se on koreaksi enemmänkin me emme jättäneet hyvästejä.
Kuvassa äänikirjan kansikuva ja sattumalta kirjan kanssa nauttimani välipala mandariinit.
Han Kang oli ensimmäinen Nobel-kirjailija, jonka kirjoja olin lukenut jo ennen palkinnon myöntämistä.
Olin palkinnon julkaisun aikaan lukenut molemmat hänen silloin suomennettu kirjansa eli Vegetaristin ja Valkoisen kirjan. Vegetaristista pidin, (en täysin haltioituneena, mutta tykkäsin kovasti). Sen sijaan Valkoisesta kirjasta olin kirjoittanut muistiin että se oli liian valkoinen minulle; liian hidastempoinen.
Samaa hitautta oli Älä jätä hyvästejä kirjan alkupuolella. Tässäkin kirjassa tykkäsin kirjoitustyylistä, mutta totesin tavatessamme ystävälleni, että kirjassa ei ollut tapahtunut ensimmäiseen neljään-viiteen tuntiin muuta, kuin lintu, jota päähenkilö lähti hoitamaan sairaalaan joutuneen ystävänsä kotiin oli kuollut. Hieman myöhemmin laitoin hänelle viestin, että tirppa ei ehkä sittenkään kuollut.
Hivennen mystistä.... Ei siis ollut ihme, etten ollut vielä tuolloin edes katsonut, missä saari sijaitsee, saati sitten etsinyt siitä muuta tietoa.
Kirjassa kerrotaan lintujen hoitamispuuhien ohella Jejun kansannoususta. Aamuyöllä 3. huhtikuuta 1948 noin 500 vasemmistolaista sissiä ja jopa 3000 tukijaa hyökkäsi poliisiasemia vastaan sen aikana 11 saaren 24 poliisiasemasta joutui hyökkäyksen kohteeksi ja ainakin 30 poliisia kuoli. Tämä ei jäänyt tähän. Kapinan alettua sitä kukistettiin voimallisin keinoin. Tarkkaa kuolleiden lukua ei tiedetä, mutta arviot ovat suuria, vähintään 14 373 vahvistettua kuollutta, mutta se on vain vähintään, puhutaan jopa 10% väestön surmaamisesta eli uhriluku voi olla ollut muutama kymmenen tuhatta. Taloja poltettiin noin 39000 kappaletta ja kylistä poltettiin noin 70%. Yksittäiset taistelut jatkuivat vuoteen 1950. Ja kuten kirjakin kertoo, asiasta vaiettiin yli 40 vuotta, mikä jätti syvät jäljet paikallisiin.
Kuuten usein saarilla, on Jejullakin omia erityispiirteitään. Saarella on ollut oma kieli, joka nykyisin on uhanalainen. Saari tunnetaan myös säilyneestä shamanismiperinteestään, mikä esiintyi myös tv-sarjassa. Päähenkilön miehen Gwan-Sikin isoäiti on shamaani.
"Olisinpa halannut sinua vielä silloin kun voin."
Hyvästejä jätetään molemmissa teoksissa.
TV-sarja on pitkä, reilu 16 tuntia, eikä ihan yhdeltä istumalta katsottava sillä ainakin minulta, tv-sarjoja yleensä vain pötköön pyjamapäivänä katsovalta, kului poikkeuksellisesti aikaa jaksojen sulatteluun. Silloin harvoin kun innostun sarjoista, katson dekkarisarjaa16 tuntia putkeen käyden välillä vai jääkaapilla, kahvinkeittimellä ja kylppärissä. Tässä sarjassa kaksi jaksoa alkoi olla maksimissaan. Kokonaista kolmea jaksoa en katsonut yhtenäkään päivänä, vaikka aikaa olisi ollut.
Niinpä vajaa puolet sarjasta jäi kesäkuulle, jolloin olin jälleen kissojen seuraneitinä. Jatkoin katselua kohdasta, missä Soulissa opiskellut Ae-Sunin tytär suunnittelee häitä.
Televisiosarja kattaa koko Ae-Sunin elämän. (Kuvassa pääosan esittäjät).
Mukaan mahtuu iloa ja surua. Välillä itkin silmät päästäni, kuten Ae-Sunin ja Gwan-Sikin tytär aina välillä, välillä hyrisin tyytyväisyydestä ja milloin mistäkin tunteesta. Ei siis ihme, että sarjaa on kehuttu. Ehdottomasti kehun minäkin.
Sarja ei tyydy olemaan korealainen Kauniit ja rohkeat, missä mielestäni koskaan ei näytetä juuri mitään muuta kuin kahta ihmistä puhumassa. Opin sarjasta kalastuksen ohella monia muita arkielämän asioita. Vessassa ei kyllä taittu käydä tässäkään sarjassa, ei edes itkemässä.
Lisäksi sarja esitteli jejulaisia maisemia ja kulttuuria. Googlettaa piti mm. sarjassa esiintyvät patsaat, mutta myös Etelä-Korean historiaa. Olen pitänyt Etelä-Korea teknologian huippumaana, mutta eihän se sitä ollut.
En nyt tässä paneudu Koreoiden alueen historiaan, mutta sekin on pitkä. 1300-luvulta vuoteen 1910 maa oli melkoisen suljettu ja kunfutselainen. Sitten tuli Japanin miehitysaika, noin 35 vuotta, jota seurasi maan jako kahtia 38. pituuspiirin kohdalta.
Elämä pitkän miehityksen jälkeen ei koskaan ole helppoa. 1950-luvulla Etelä-Korea oli hyvin köyhä maa, Korean sodan päättyessä 1953 se oli yksi maailman köyhemmistä maista (ja pitää ottaa huomioon, että maailmassa, jopa Euroopan mantereella oli tuolloin köyhiä maita).
Sitten 1960–80-luvuilla tapahtui nopea talousihme ja maasta tuli demokratia 1987. Kehitys alkoi 1961 kun uusi johtaja otti tavoitteeksi kehittää maata tyyliin tuo enemmän kuin viet. Aloitettiin kevyestä tekstiiliteollisuudesta ja edettiin raskaaseen teollisuuteen ja vähitellen elektroniikkaan. Valtio tuki suuria, perheiden omistamia monialayrityksiä ja niiden laajentumista. Esim. Samsung tunnettiin aluksi enemmänkin nuudeleistaan ja tekstiileistään, mutta on nykyisin elektroniikkajätti.
Keskeinen osa kehittymistä oli myös koulutus. Vanhemmat kasvattivat lapsiaan, ei vain poikia vaan myös tyttöjä kuten sarjassa opiskelijoiksi. Myös päähenkilöiden tytär lähti opiskelemaan yliopistoon ja täydensi vanhempien kustannuksella opintojaan Japanissa.
Vuoden 1960 tienoilla Etelä-Korea oli samoilla viivoilla talouden puolesta kuin Ghana. Nykyisin se on vuodesta riippuen 10-15 kärkimaa joukossa.
Se tieto, mitä olisin itse olisin kaivannut sarjaa katsoessa oli korealainen iän määritys. Etelä-Korea siirtyi vasta 2023 kansainväliseen iän laskemistyyliin. Sitä ennen lapsi oli syntyessään vuoden vanha (no, munasolun liikkeelle lähdöstähän on reilu 9 kuukautta) ja vuosi lisättiin ikään uudenvuodenpäivänä, ei syntymäpäivänä. Näin lapsi saattoi olla korealaiselta iältään lähes 2 vuotta vanhempi, mitä länsimaissa on totuttu. Jossain kohdassa sarjaa ajattelinkin, että lapsi oli todella pieni ikäisekseen. Mutta ei ihme: 31.12.syntynyt lapsi täytti todellakin seuraavana päivänä 2 vuotta.
Jejun saaren kulttuuri poikkeaa mantereesta, kuten on käynyt monilla muillakin saarilla eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi jejun murre on lähes oma kielensä, niin erilainen, että monille mannerkorealaisille se on vaikea ymmärtää. Samoin on esimerkiksi Sisiliassa ja jopa Venetsiassakin, joka ei ole kovin kaukana Manner-Italiasta.
Jejun ruoka sisältää paljon meren antimia, mustaa sianlihaa (heuk-dwaeji), merilevä ja Jejun erikoishedelmät (esim. mandariinit), joita tv-sarjassa näkyy monissa kohtauksissa, vaikka niitä ei juuri näy kasvatettavankaan (itse muistan vain kaalipellot). 
Jejun saari on tuliperäinen (tulivuori on sammunut, mutta hallitsee maisemaa). Saarella on peräti kolme luontoon liittyvää Unescon maailmanperintökohdetta. Sen lisäksi ainakin haenyeo - naisten sukelluskalastus löytyy Unescon aineettoman perinnön listalta.
Paikalliset sanovat että saarella on paljon kiviä, tuulta ja naisia. Kiviset rannat ja musta maaperä näkyy sarjassakin. Tuulet ja myrskyt pieksevät rantoja ja jälkimmäinen on aiheuttanut monien kalastajien kuolemisen merellä.
Itselleni oli uutta, että saarella on ainutlaatuisia kivipatsaita joiden uskotaan alun perin suojelleen kyliä pahoilta hengiltä.
Patsaiden nimi on Dol hareubang. Ne ovat basalttikivestä veistettyjä hahmoja, joilla on: suuret silmät, leveä nenä ja hatun kaltainen päähine. Sarjassa niitä näkyy siellä täällä.
Jejullakin olisi kiva matkustaa. Se onkin suosittu turistikohde. Sarjassa päähenkilö ylittää meren ainakin kerran laivalla, mutta nykyisin sinne pääsee tiheään lentokoneilla.
Ja mitä sitten jatkossa? Itse jään odottelemaan josko amerikkalaisen Lisa Seen kirja Jejun naissukeltajista The Island of Sea Women pian suomennettaisiin. Kirjailijalta löytyy jo neljä suomennettua kirjaa, joten ei se mahdoton toive ole.
Kuvat kirjan kantta ja mandariinejä lukuun ottamatta valokuvia televisioruudusta rajattuna kyläpaikan seinät pois.
