Joulukalenteri 25. luukku 2024

25.12. on varsinainen joulupäivä. Joka tahtoo esimerkiksi jouluyön messun jälkeen vielä vähän lukea, voi valita joulupäivänä liittyvistä kirjoista toisen tai molemmat. 

Kumpaakaan en muista, joten kiva tässä suositella. Ukrainalainen Nigolai Gogol on tunnettu hyvistä novelleista. Jouluyössä vilisee noitia, pukinsorkkaisia pakolaisia ym. olentoja. 

P. D. Jamesin Kuolema joulupäivänä on sitten paksumpi teos, johon saa menemään monta tuntia suklaarasian ääressä. 

Oletko muuten koskaan ollut suklaanmaistajaisissa? 

Niissä maistellaan erilaisia suklaalaatuja erilaisten juomien kera. Suklaita voi olla esim valkoinen suklaa, vaalea maitosuklaa, maitosuklaa ja 70% tai tummempi suklaa. Alkoholittomassa versiossa suosittelen esimerkiksi kylmää karpalomehua ja kolmen hedelmän mehua, lämmintä glögiä, ja vahvaa teetä tai kahvia. 

Sitten vaan maistelemaan jokaista suklaamakua eri juomien kera. Se on mukava ohjelmanumero niin yksin kuin kaverien kanssa. Ja onnistuu myös lukiessa.

Tarzanin hautaa etsimässä

Tänään vietetään kansallispäivää pienellä São Tomé ja Principen saarivaltiossa. Maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1975. Sitä ennen maa kuului Portugalille, ensin siirtomaana, sitten autonomisena alueena. Valtio sijaitsee Atlantin valtameressä, nippa nappa päiväntasaajan pohjoispuolella reilu 225 kilometriä Afrikan mantereesta. Maan itäpuolelta löytyy Gabon ja pohjoispuolelta Nigeria.  

Saarten keskilämpötila pysyttelee ympäri vuoden 27 asteen tienoilla rannikolla ja vuoristoalueilla 20 asteen tietämillä. Niinpä ei ollutkaan yllätys, että varsinaissuomalainen perunanviljelijä Tapio Takapuro on helisemässä lämpötilan kanssa Juha Ruusuvuoren kirjassa Tarzanin hauta.  

Mikä sitten sai isäntämiehen lähtemään tuollaiseen ilmastoon kesälomaa pidemmäksi ajaksi? Tästä voimme syyttää Marttaliittoa, joskin kirjan tarina on täysin kuviteltu. Martoilla toki on ollut kehitysyhteistyötä Afrikassa vuodesta 1980 lähtien, mutta kaikissa hankkeissa on käytetty paikallisia työntekijöitä. Annetaan kuitenkin tässä kohden kirjailijalle vapaus päästää mielikuvituksensa lentoon, sillä aikamoisen lennokas ja osin hauskakin tarina Ruusuvuoren näppäimistöltä on syntynyt.

Marttojen kuviteltu kehitysyhteistyöprojekti siis vei maanviljelijän vaimon Tarjan stipendimatkalle pätkätyöhön São Tomé ja Principen pääkaupunkiin Sao Tomeen. Hankehenkilön työnä on avustaa paikallista suklaatehdasta, sillä hänellä on avuja, joita löytyy vain harvoilta – erinomaisen tarkka makuaisti ja kokemusta suklaatehdastyöstä Fazerilla. 

Tarjan tarkan makuaistin turvin tehdas voisi saada tuotteensa maailman markkinoille aivan toisella volyymillä, millä ennen. Hieno ajatus, sillä oikeassakin elämässä São Tomé ja Principen tärkein vientiartikkeli on kaakao. Kaakaon kanssa on sama juttu, kuin suomalaisen puunkin kanssa, jalostettuna valmiiksi tuotteeksi maataloustuotteesta saisi paljon paremman vientihinnan.

Liekö tuolla jossain Tarzanin hauta?
Kuvituskuva by Ji-Elle. Alkuperäinen kuvateksti tekstin lopussa.

Työtön isäntämies on aluksi reissussa mukana vain vaimon avecina, mutta ryöstää nopeasti kirjan pääosan. Tapio Takapuro on harrastanut pienestä pitäen aktiivisesti Edar Rice Burroughsin Tarzan kirjoja, ja saarella ollessaan hän pääsee mullistavan uuden tiedon jäljille. 

Tietojen mukaan Tarzan kirjojen kirjoittaja oli kuin olikin jalkautunut Afrikkaan ja käynyt São Tomé ja Principen saarella jonkun laivamatkansa aikana. Tästä, ja paikallisen poliitikon haaveista saada ensimmäinen afrikkalainen kuuhun, sukeutuu jännitystarina, josta tässä ei sen enempää. 

Olen ennenkin sanonut, että kirjoja voi lukea niin monesta eri näkökulmasta. Silmäilin tätä kirjoittaessani muutamia kirja-arvosteluja eri nettisivuilta, koska olin unohtanut rouva Takapuron etunimen ja ehdin palauttaa jo kirjan kirjastoon. Monet muut näkyvät kirjoittaneen, kuinka kirjassa oli runsas, hienovireinen seksuaalinen lataus. Toki sen itsekin huomasin, mutta mielestäni olin kuitenkin lukenut humoristisella otteella kirjoitetun rikostarinan, enkä eroottissävytteistä hupaelmaa. Niin erilaiset silmälasit meillä voi olla.  

  

Löysin netistä tuoreehkon kuvituskuvan (yllä), joka toi mieleeni Tapion matkan pois pääkaupungin humusta. Kuvasta huokuu lämpö ja kosteus, jota en juuri kaipaa. 

Vaikka toisaalta olisi hienoa saada stipendiaatin paikka ulkomaille, niin asiaa pitäisi harkita vakavasti. Saaren luonto vaikuttaa kyllä kuvissa mukavan vihreältä, mutta meri ilmastosta huolimatta olen kuumuudesta Tapion kanssa samoilla linjoilla, liika on liikaa. Toisaalta, Sao Tome vaikuttaa kyllä kaupungilta, jossa voisin viihtyä, jos ilma vain olisi vähän viileämpää. Eihän sitä kuitenkaan kaikkea aikaa viitsi viettää ilmastoiduissa sisätiloissa.   

 

Tarinan marttaosuus (ja tietysti itse valtio) sai tarttumaan tähän kirjaan, jota tuskin muuten olisin lukenut. Kirja oli kuitenkin kelpo luettavaa, joskin kirjan monet ulottuvuudet vähän rajoittivat lukunautintoa. Äänikirjana tämä tuskin olisi toiminut, mutta perinteisenä paperikirjana sen luki mielellään kannesta kanteen.  

Tarzanin tarina on tuttu jo lapsuudesta, jolloin luin kaikki kirjat jollain kesälomalla. Pakko oli, vaikkei nyt ihan hirveästi kiinnostanut, koska maalaiskoulun kirjastossa ei juuri ollut valinnanvaraa innokkaalle lukijalle. Mikään suosikki niistä ei tullut. Televisiosta tuli katsottua samoihin aikoihin myös Tarzan elokuvat, joissa pääosissa oli Johnny Weissmuller. Elokuvasta tuttu tarzanhuuto nousee mieleen edelleen, kun ajattelen kirjoja. Se oli siihen aikaan, kun maaseudulla näkyi vasta kaksi televisiokanavaa, tosin ei vielä koko Suomessa, mutta kotiseudullani kyllä.  

Katsoin uusimmankin Tarzan elokuvan, Tarzanin legendan muutama vuosi sitten, mutta myönnän tehneeni sen pelkästään pääosan esittäjän vuoksi. Yllätyin silti, että tykkäsin myös itse elokuvasta. 

Juhlapäivän kunniaksi on aina mukava tehdä jotain tilaisuuteen sopivaa ruokaa. En löytänyt vatsalleni sopivaa kaakaopitoista reseptiä São Tomé ja Principen saarilta, mutta voisin iltasella valmistaa paikallisen reseptin mukaista kanaa kahvikastikkeessa. Saarilla viljellään myös kahvia vientiä varten, joten ohje on mitä sopivin.

Kanaa kahvikastikkeessa 

6 nahatonta kanan rintaa 

1 rkl osterikastiketta 

(suolaa, pippuria tms. maun mukaan) 

2 tl oliiviöljyä 

2 valkosipulin kynttä murskattuna 

2 tl barbeque kastiketta 

½ tl Worcestershire kastiketta 

2/3 dl kahvia 

1 tl ruskeaa sokeria  

Marinoi kanan rintoja muutama tunti osterikastikkeessa. Lisää suolaa, pippuria ym. Mausteita maun mukaan.  

Kuumenna pannussa oliiviöljyä ja paista kanoja joka puolelta mukavan ruskeaksi ja kypsäksi. Nosta sivuun ja anna hieman jäähtyä. Kaada samalle pannulle valkosipulit ja sitten muut ainekset. Anna kiehua muutamia minuutteja kokoon. Lisää kananpalaset ja sekoittele niin, että kastiketta on joka puolella kanaa. Tarjoile heti riisin, pastan tai perunoiden kera. Saarelaiset syövät kanan luultavasti keittobanaanien ja muiden kasvisten kanssa. 

Muistutettakoon, että broileri ja kana maistuvat erilaisilta ja tämä on siis kanaresepti, mutta voi tässä broileriakin käyttää. Kuvia katseltuani luulen, että pilkon kananpalaset jo valmiiksi suupaloiksi, jolloin ne on mukava syödä pelkällä haarukalla parvekkeella kesäillan kauneudesta nautiskellen. Samalla voi kuunnella vaikkapa saarilta kotoisin olevan Marta Diasin lauluja, niiden lempeä fadolaulujen hitaus sopii hyvin suomalaiseenkin kesäiltaan. 

*  *  *  *
Photo: Pousada Roça Bombaim, au centre de l'île de São Tomé (São Tomé-et-Principe), 21.1.2019 CC by Ji-Elle
Resepti: Afroturism Recipe Wednesday - Chicken with coffee sauce

Sata aurinkoista päivää enemmän

Hain taannoin geokätkön jonka aiheena oli sata aurinkoista päivää enemmän ja mieleni siirtyi Vaasaan, joka Merikarvian ohella on mainostanut itseään tällä mainoslauseella.
    

Vietin Vaasassa yhden kesätyörupeaman ajan joskus 1980-luvulla. Kaupunki viehätti silloinkin, mutta ei niin paljoa, että olisin uskaltanut jättää opinnot kesken ja jäädä talveksi töihin. Sittemmin useampia lamakausia kokeneena olen monesti katunut, että en jäänyt. Pelko siitä, ettei koskaan valmistuisi, oli suurempi, kuin halu saada työkokemusta – etenkin, kun 1980-luvulla riitti kaikille töitä.

Sata aurinkoista päivää enemmän tekee kymmenessä vuodessa tuhat auringon näkemistä enemmän. Näkemisestähän tässä mainoslauseessa on kyse, sillä aurinkoiseksi päiväksi riittänee, että aurinko vilahtaa edes hetken ajan taivaalla.

    

Kymmenen vuotta kuluu loppujen lopuksi nopeasti, joten ihmettelen, miksi mikään kunta ei ole vielä keksinyt mainostaa tuhannella aurinkoisella päivällä.

    

Lukevaisempi lukija aavistaa jo tässä vaiheessa, mihin suuntaan teksti on etenemässä. Aivan oikein: Afganistanin suuntaanhan sitä tuli nojatuolimatkattua tällä kerralla.

    

Olen ladannut iPodilleni Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa joskus Mikkelissä asuessani, eli ainakin yli 5,5 vuotta sitten. Olen pääsääntöisesti pitänyt kaikista lukemistani naisten elämää hunnun takana valottavista kirjoista, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä miehen kirjoittama tarina ei vaan ole aiemmin tuntunut aloittamisen arvoiselta.

    

Kesän aikana olen taas kuunnellut äänikirjoina useampia pohjoismaisia dekkareita ja jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, että nyt voisi kokeilla jotain aivan muuta.

Loppujen lopuksi työmatkojen iloksi tarkoittama kirja oli pakko kuunnella muutaman päivän aikana lähes yhteen soittoon sillä tarina vei kummasti mukanaan.

    

Ihan en kuitenkaan allekirjoittaisi Suomi24 keskustelupalstalla esitettyä kysymystä ”Suositelkaa keveitä eri kulttuureista kertovia tyyliin … Tuhat loistavaa aurinkoa.” Itse en kokenut kirjaa millään muotoa keveäksi, vaikka kirjailija oli saanut taiturimaisesti liitettyä kirjaan sekä ilon että surun niin, että päähenkilöiden arjesta näytti pääasiassa muodostuvan kaikesta huolimatta vähintäänkin siedettävä.

    

Kirjassa koettiin sotaa ja kapinaa ja siinä tehtiin perheväkivallan ohella yksi murhakin. Päähenkilöt, Mariam ja Laila onnistuivat kuitenkin löytämään hyviä hetkiä kuten päivittäisen hetken, jolloin naiset istuivat juomassa kuumaa kahvia ja syömässä tähteeksi jäänteitä halvan murusia.
    

Hassua kyllä, vahva, kardemummalla maustettu kahvi ja halva kuuluivat itsellänikin talvisten sunnuntai-iltojen nautintoihin silloin, kun vielä kykenin syömään sokeria. Tosin wikipedian mukaan halvaa saisi myös taatelisiirapilla makeutettuna, joten ensi talvea ajatellen pitänee ryhtyä tarkkailemaan halvojen ainesosia.

Kirsin kardemummakahvi ( = kaksi kupillista turkkilaistyylistä kahvia yhdelle juojalle)

Mittaa perinteiseen kahvipannuun

3 dl vettä         

2 kahvimitallista mieluistasi kahvijauhetta

½ tl kardemummaa mieluiten itse jauhettuna.

Laita pannu liedelle ja kiehauta perinteiseen tapaan, eli kun kahvi meinaa kuohua pannusta, nosta pannu liedeltä. Sekoita lusikalla.

Kun kuohunta on laantunut, laske pannu takaisin liedelle ja anna kuohahtaa vielä toisen ja sitten kolmannenkin kerran. Anna purujen laskeutua jonkin aikaa. Kaada juoma perinteiseen mokkakahvikuppiin tai itämaisittain lasiin niin, että nostat ja lasket kahvipannua ylös alas. Tällöin kahvin pinnalle tulee kauniita kuplia.

Nautiskellaan halvan murusten tai minkä vaan makean kera mieluiten hyvän kirjan kanssa mukavassa nojatuolissa istuen. Ellei satu omaamaan lukuhaluja, toisen kupillisen voi jakaa hyvän kaverin kanssa, joka osaa kertoa tarinoita kuin kirjoissa ikään.

Kyssäkaaliko muka uutuus?

Oltiin viime syksynä (2015) äidin kanssa kaupassa ja katseltiin salaattivärkkejä. Ehdotin kyssäkaalia. Äiti totesi ensin, että sitä ei olekaan koskaan maistanut, mutta väärin muisti... ja myönsi sitten maistettuaan itsekin unohtaneensa.

Elettiin 1970-lukua. Oli luultavasti kesä 1975. Olin likimain 10-vuotias. Kesät olivat maailman tylsintä aikaa, kun ei päässyt kouluun. Kotitöitäkin maalaistalossa oli ihan riittävästi esikoistyttärelle. Pikkuveli sai huidella mielin määrin missä lie, mutta meikätyttö kitki porkkanapenkkejä (mikä oli vielä ihan siedettävää) ja kantoi polttopuita paikasta toiseen (inhotuksen inhotus, kukahan keksi, että puita pitää siirrellä paikasta toiseen että ne kuivuu ja vielä pinotakin). Parhaita oli sadepäivät, jolloin istuttiin sisällä ja tehtiin käsitöitä ja kuunneltiin Jaakko Lintuniemen Kesäkatua radiosta (no, sitä ei ehkä tullut joka kesä, mutta useampana ainakin).

Meille tuli kotiin Perjantai ja Uusi Nainen -lehdet. Jälkimmäisestä luettiin äidin kanssa keväällä kyssäkaalista. Lähikaupungista löydettiin siemenetkin, joten sitä sitten kokeiltiin omassakin ryytimaassa. Hyvin nuo kasvoivat. Ja maistuivat maukkailta. Näin jälkeenpäin minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tuon maukkaan kasvin viljelys sitten lopetettiin meillä. Ehkä siemeniä ei sitten enää saanut, kun kerran kyssäkaali unohtui kaupoilta ja melkeinpä kaikilta muiltakin vuosikymmeniksi.

Taisi olla kesällä 2010 kun ostin ensi kertaa kaupasta kyssäkaalia. Siitä lähtien se on ollut syyskesän suosikkikasvikseni.

Parasta kyssäkaali on edelleenkin niin kuin me syötiin sitä lapsenakin: raastettuna pienehköllä terällä mehukkaaksi raasteeksi. Voisi sinne varmaan jotain lisätäkin, muttei ole tullut koskaan lisättyä. Sitä en enää muista, mitä Uusi Nainen lehti ehdotti.

Nykyisin teen kyssäkaalista myös paksuja tikkuja, joita dippailen porkkanan ja muiden kasvisten kanssa. Tapanani on pilkkoa puoli kiloa kasviksia iltapalaksi, jos päivän kasvisannos on jäänyt heppoisemmaksi. 

Dippikastikke

kermaviiliä

sinappia, 

mustapippuria, 

suolaa ja 

paljon mausteita. 

Parasta olisi tuore kirvelisilppu, mutta olen laiska kasvattamaan yrttejä ikkunalaudalla, joten mikä tahansa kuivattu yrttikin käy. 

Olen yrittänyt pitää siitä huolen, että kasviksia söisin päivässä vähintään 900 grammaa. En usko, että minun suolistoni on sen vaatimattomampi kuin ranskalaistenkaan, ja olen lukenut, että ranskalaisiin ravitsemussuosituksiin kuuluu 900 g kasviksia päivässä. Tai ainakin joitain vuosia sitten kuului. Ainahan nuo ohjeet muuttuvat.

*  *  *

Koska teillä syötiin ensi kertaa kyssäkaalia?

30.5.2016  Kirjoitus lähetetty SKS:n keräykseen, jonka organisoivat Martat ja S-ryhmä.