Vahinkotarkastaja pulassa

Ammattisarjani jatkuu vakuutustarkastajan ammatilla, joka näyttää olevan kovasti vaarallinen... Ei minun vakuutustarkastajista pitänyt lukea, mutta kuinka sattuikaan luettavaksi parin viikon sisällä kaksi vakuutustarkastajista kertovaa kirjaa, ja sitten vielä Satakunnan Kansassa ollut lehtijuttu rahtilaivan tulipalosta Hollannin rannikolla, niin olihan se tartuttava asiaan. 

Heti alkuun: Molemmista kirjoista tykkäsin kovasti. 

Luin ensin  Freeman Wills Croftsin

S/S Jane Vosperin haaksirikko 

-dekkarin. Jos olisin nähnyt kansikuvan ennen lukemista, olisin jättänyt väliin, mutta onneksi kirjassani ei ollut kansipaperia jäljellä, joten ei tullut ennakkoluuloja. 

Kirjassa höyryrahtilaiva (1930-luvulla ne oli pieniä verrattuna nykyisiin konttialuksiin) uppoaa muutaman lyhyin väliajoin tapahtuvan räjähdyksen jälkeen. Miehistö selviää, mutta laiva uppoaa Madeiran lähellä vieden pohjaan vakuutusyhtiöitä ajatellen kalliin lastin, jossa oli m 350 sähkömoottoria matkalla Etelä-Amerikkaan.

Vakuutusyhtiöt pistävät töihin vakuutusetsivän, joka katoaa. Perusteellisen selvityksen jälkeen koetaan yllätys. Kirjan ote on mielestäni jollain tapaa TrueCrimen kaltainen, vaikka dekkari on kirjoitettu 1935 eli paljon ennen TrueCrimeä.

Meren armoilla -kirjan käsiini saaminen johtuu uutterien tekoälyrobottien alituisesta työstä minun miellyttämisekseni. Kuunneltuani parin ei-niin-miellyttävän kirjan alkua, päätin etsiä jotain ihan muuta kuin alituista tupakointia/nuuskaamista tai just ovesta viimeisen kerran ulos kävelleen avopuolison vaatteiden tuhoamista, joihin olen totaalisesti kyllästynyt. 

Valitsin TrueCrimeä. 

Kirjan on kirjoittanut Matthew Campbell ja Kit Chellel ja se kertoo Brillante Virtuoso -tankkerin tulipalosta vuonna 2011 ja sitä seuranneista tutkimuksista. Tulipalon aiheutti merirosvojen lataama räjähdys Jemenin rannikon lähellä. 

Aloitin lukemisen illalla ja aamun lehdessä oli osuvasti uutinen "Rahtilaivan tulipalo voi kestää päiviä". Uutisen rahtilaivassa oli 3.000 autoa. Palo saattoi syttyä sähköautosta, mutta kun tässä on luettu vakuutusetsivistä, niin katsotaan nyt, mihin tutkinnat päätyvät, kun niihin edetään. 

Meren armoilla kirjan englantilainen vakuutustarkastaja asustaa vaarallisessa Jemenissä ja hänen vaimonsa odottaa innolla miehen eläkeikää ja paluuta turvalliseen kotiin. 

Vakuutusetsivän työ voi olla vaarallista, ja Jemenissä asiat etenevät haastavasti. Ksikilla ei ole puhtaat jauhot pussissa. 

Paljon tapahtuu, mutta lopulta asiat selviävät. 

Kirjassa oli mielenkiintoisia tietoja laivalastien vakuuttamisesta, eli opin jälleen jotain uutta.

Jotenkin tuntui oudolta, miten saman tyyliset kirjat olivat. Melkein tuli mieleen oliko joku lukenut tuon dekkarin vuodelta 1987.

*. *. *

Vaikka Vepe Hännisen Minä, Vakuutusetsivä -kirjassa ei ole kyse merirahdeista ja niiden vakuuttamisesta, mutta lisätään kirja tähän loppuun, kun se osoittautui sangen nautittavaksi lukukokemukseksi. 

Reko työskentelee Kullervo nimisessä vakuutusyhtiössä ja törmää erilaisiin vakuutustapauksiin. Siinä sivussa hänellä on omakin elämä ja painava sairausdiagnoosi. 

Olipa kerran apteekki

Ensimmäiset muistoni apteekki liittyy tuoksuihin. Ilmassa leijui 1970-luvun alun apteekissa yrttien ja lääkkeiden tuoksu. Osa lääkkeistä, kuten apteekin oma yskänlääke sekoitettiin itse. Samanlainen tuoksu leijuu ainakin Hövermarkin dekkarissa. Dekkarissa apteekit tekee kiinnostaviksi myrkyt, vaikka ei se mitenkään itsestään selvää ole.

Nils Hövenmark, Kuolema käy apteekissa. Kun tuomenpirulaiset kukkii kirkkopuistossa, niin on aika järjestää kevätjuhlat. Oli lauantai 6.6.1942 Ruotsissa. Oli sotakevät ja ostokortit tiukalla. Kortitontakin ruokaa löytyi, ja vielä päälle vähän kortilla makkaraa. Hommaakin piisaa. Onko syyllinen Susiapteekin hullu proviisori vai joku muu juhlijoista? Yksi kerrallaan jokainen on syytteen valokiilassa... 

Kevät saapui siis tiistaipäivänä tänä vuonna, keskiviikkona oli jo kesä. Melkein. 

Kiva kirja. Mietiskelin ketä suomalaista kirjailijaa kirjan tyyli muistutti, mutta ei sitten tullut mieleen... Ja eikun uutta kirjaa kehiin. 

Frances Fyfield Pitkä uni  kertoo mitä tapahtuu lontoolaisessa apteekissa. 

Rakkaudesta viis, rakkaushan kasvaa ruusujen tavoin, kun himo kukoistaa rikkaruohojen joukossa. Tai sitten ei. 

Pitkä uni ei ollut sellainen apteekkikirja, jota ajattelin. Päähenkilöt olisi voineet olla yhtä hyvin vaikka dekkarikirjailijoita. Pakko todeta, että tykkäsin edellisestä kirjasta enemmän. Ellen olisi odottanut lukevani kirjaa apteekista, olisin kenties tykännyt. 

Ingrid Noll Apteekkari   

Äiti ei ollut perinnyt suvultaan muuta kuin tunnuslsuseen, rahasta ei puhuta, sitä on... ja käsittämättömän omahyväidyyden. 

Isä: Rahasta ei puhuta. 

Saksalaiset dekkarit ei ole suursuosikkejani, mutta tämän alku vaikutti lupaavalta. 

Jos uunna vuonna pyryttää

Niin saamatta rahat jää. 

Nainen kertoo sairaalan huonetoverilleen elämäntarinansa. Oli siinä vaiheita. Olen tykännyt kirjeromaaneista ja tämä muistutti hiukan niitä, vaikka potilastoverikin oli välillä vähän äänessä. 

Yllättäen törmäsin vielä ennen tämän julkaisua yhteen kirjaan, jossa pienen paikkakunnan apteekkarilla vaimoineen on merkittävä rooli. Kirja oli Vilho Helasen Rauhaton rannikko. Tapahtumapaikkana Vaasan seutu, paikkakuntaa ei mainittu. 

Terttu Autereen kirjassa Sen edestään löytää Asemakylän apteekissa alkaa tapahtua kun komea Elias Sorri saapuu apteekkiin harjoittelijaksi. Eletään 1930-lukua. Tässäkin kirjassa tutkijana on lääninetsivä Juhani Kuikka, joten tapahtumapaikkana on Karjala. Onerva on Viipurissa, eli hän osallistuu kirjaan lähinnä vain puhelimen välityksellä, jos oikein muistan. Olen pyrkinyt lukemaan Autereen kirjat tuoreeltaan joten lukemisesta on jo tovi. 

Maria Langin Kolme pientä eukkoa -kirjasta pidin, kun sen luin muutama vuosi sitten. Enää en olisi enää muistanut, että juuri siinä Langissa oli apteekki yksi keskeinen teema. 

Joskus tuli luettua kaskukirjoja lähes alvarinsa. Viimeaikoina ei ole tullut niihin tartuttu, mutta nyt kaivoin esiin apteekkikaskut. Kolmella markalla kanfärttiä : kaskuja, tarinoita ja muistelmia apteekista on ilmestynyt jo vuonna 2005. Höröttelin itsekseni parvekkeella ja toivoin, että naapurien olohuoneen ovet oli kiinni. 

Ja sitten on tietty Reijo Mäen dekkarit, joissa Jussi Vares avaa Uuden Apteekin oven sangen tiheään. Se apteekki on baari. 

Antiikkia ja murhia

Nuoruuteni suosikkisarjoihin kuului Lovejoy, joka ratkoi rikoksia ja myi antiikkia. Taisi olla viime kesänä, kun katsoin sarjan uudestaan. Tykkäsin edelleen. Myös joku ranskalainen antiikkikauppiaasta kertova rikossarja oli kiva. Se tuli televisiosta reilu 10 vuotta sitten ja päähenkilöllä oli pieni, luultavasti Citroenin pakettiauto, joka tuo mieleen pop up -ruoka vaunut. Sen kanssa hän kierteli markkinoilla. Olisipa kiva lukea siitäkin. Ja käydä antiikkimarkkinoilla. 

En ole aiemmin lukenut Jonathan Gashin Lovejoy dekkareita. Nyt kokeilin Graalin maljaa. Yllätyin siitä, kuinka paljon televisiosarjan Lovejoy tarina ja hahmot muistuttaa kirjaa. Vain Lovejoyn nukkavieru kaveri on sarjassa siistimpi, mitä kirja kuvailee. Kirjassa mies kaipaisi kylpyä ja vaatteet pesua. 

Graalin maljan löytäminen olisi todellakin vuosituhannen löytö. Useamman tarinan olen asiasta lukenut aiemmin. Malja, jos se nyt on oikea, on yhtä vaarallinen kuin muissakin kirjoissa. Henki on helppo menettää. 

Lovejoy on mielestäni vähän kuin Raid. Molemmat ovat lain harmaammalla puolella, mutta samalla myös oikeudenmukaisuuden puolella. 

Lovejoy omaa taidon väärentää antiikkia, mutta vielä käyttökelpoisempi taito hänelle on se, että hän tuntee heti, onko esine aito vai jäljennös. 

Lovejoylla menee tällä kertaa huonosti. Rahaa on niukasti, joten kauppa käy huonosti, kun ei ole varaa kartuttaa myyntikokoelmaa.

Hiukan paremmin menee tukholmalaisella Johan Kristian Homanilla, jolla on pieni antiikkiliike, jossa hän myy erityisesti turistien havittelemia pieniä esineitä kuten kustavilaisia lampetteja ja pikku pöytiä. Ei Homankaan sentään rahoissa pyöri. Kesäloma matkaan ei ole varaa kun pitäisi ostaa uusiakin tuotteita myyntiin, mutta hyvä viini ja ruoka maistuu myös kotioloissa. 

Homan on Jan Mårtensonin rikosromaanien ratkaisija, ja yhden rikospoliisin ystävä. Homanin intohimona on mm. kunniamerkit ja tee. Kiinalainen, kevyesti jasmiinin tuoksuinen tee on Homanin suosikki, intialainen tee tuo hänelle mieleen Englannin, eikä ole niin maukas, mutta ystäviä ja asiakkaita varten pitää olla vaihtoehtoja. 

Olen lukenut aiemmin vain yhden Mårtensonin, joka sijoittuu Mauritiuksen postimerkkimaailmaan. Syynä tähän on se, että sarjasta on käännetty suomeksi vain neljä ensimmäistä 1980-luvun alussa. Kirjailija kirjoittaa kuitenkin edelleen kirjan vuodessa, vaikka hänellä on ikää jo 89 vuotta. 

Murha valtiopäivätalossa alkaa kuin kummitustarina. Nainen näkee taulussa naisen, joka siinä ei ole, ja saa 10 vuotta sitten kuolleelta isältään kirjeen. Homan on sitä mieltä, että kuolleet eivät kirjoita kirjeitä, joten kirjoittajan täytyy olla joku, joka haluaa vahingoittaa naista. 

Homanin ohella ratkaisuun vaikuttaa myös Cleo de Merode, Homanin siiamilainen kissa. 

Jatkan varmasti sarjan lukemista ainakin suomennetuilla kirjoilla. 

Barbara ja Hy Brettin Kuolema kerää antiikkia -kirjassa antiikkikauppaa pitää vammautunut murha ryhmässä toiminut poliisi ja hänen vaimonsa, jolla on kyky nähdä etiäisiä. 

Pariskunta muuttaa New Yorkista pikkukaupunkiin. Haasteita syntyy, kun vaimo lupaa asiakkaalle posliinisen sikarikotelon, vaikka heillä ei ole mitään tietoa mistä sellainen löytyisi. Seikkailuhan siitä syntyy...

Pidin kirjassa olevasta sanailusta ja pariskuntakin oli kiva, voisi heidänkin luona teellä käydä. 

Totuus keikkuu aalloilla, mutta ei uppoa. 

Tykästyin kirjaan, mutta kirja oli näemmä yksittäinen teos eikä osa sarjaa. 

Nora Robertsin Kätketyt kalleudet on monien muiden antiikkikauppias dekkareiden ohella myös tarina salakuljetuksesta. 

Robertsin kirjan antiikkikauppias, entinen näytteli, törmää salakuljetukseen ja tulee sitten onnelliseksi siitä, että hänen alivuokralaisenaan asuu entinen poliisi. 

Nora Robertsista tulee mieleen ensimmäisenä itselleni erilaiset parinmuodostumisromaanit, joihin en yleensä koske. Tutustuin Robertsiin ensi kertaa Morrigan-sarjan kanssa, kun elin toistaiseksi kiihkeintä vampyyrikauttani noin 11 vuotta sitten. 

Sen jälkeen on tullut luettua muutama dekkarikin. Ne sopivat mielestäni hyvin kesään ja joulukauteen, kunhan hypin mielessäni ohi 'suuret siniset silmät' ja 'raamikkaat hartiat'. 

Luin tammikuussa kotimaisen Anja Gustafssonin Antiikkilipasto -kirjan ja ihastuin päähenkilöihin. 

Nyt kesän kuumuudessa, kun yritin sinnitellä hengissä ohi 30 asteisten päivien, luin sarjan pari seuraavaakin osaa. 

Mansikkatytössä seikkailtiin Tammisaaressa olevalla kesämökillä ja taidemaailmassa, missä tapahtui myös taideväärennöksiä. 

Tammisaaren venesatama 2021

Kolmannessa kirjassa, Uranaiset, palataan jällen Helsinkiin Paula Grassin kotitaloon, minkä tienoilta löytyy antiikkikauppa, joka on avattu uudelleen. Paula löytää sieltä esitteen Mustiossa pidettävästä Antiikkia ja gourmeeta -kurssista. Myös myymälässä työskentelevä omistajan sukulainen lähtee kurssille. 

Mustiossa on samaan aikaan kurssi naisjohtajille. Ruumiita syntyy sielläkin. Kirjaa oli kiva lukea, sillä olen ollut Mustiossa kahdesti ja hotellia lukuunottamatta paikat oli tuttuja. 

Tykkään Gustafssonin tyylistä, sillä henkilögalleria on niissä isohko, kuten elävässä elämässäkin. Tekijän ja motiivin arvaa liian usein liian nopeasti, jos murhaaja on yksi neljän tai kuuden hengen päivällisryhmästä, mikä ei ole viihdyttävää, ellei samalla lentele verta ja suolenpätkiä, missä tapauksessa on vain hyvä, että kirjan saa nopeasti pois käsistä. 

Antiikkikauppiaat kohteena

Mainittakoon lopuksi pari kirjaa, joiden tapahtumiin liittyy antiikkilauppias, joka ei ratko rikosta. 

Peter Jamesin Kuoleman kello käy -kirjassa tapahtuu antiikkiryöstö kartanossa ja vanha rouva tapetaan. 

Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, kenen häntään peltikissa on sidottu. 

Kirjassa varastetaan muun tavaran ohella kello, jolla on hämärä menneisyys 1920-luvun Amerikassa. Poliisi etsii rikollista kuten myös antiikkikauppias, joka on ollut kellon omistaja lähes 90 vuotta. 

Peter Jamesia olen lukenut ennen ja luen vastakin. Sen sijaan Kjell Ola Dahl ei nostanut intoa etsiä toista hänen kirjaansa. Skandinaavisten dekkareiden ähky on edelleen nähtävillä, vaikka reippaasta vähentämisestä on jo yli 5 vuotta. 

Kjell Ola Dahl Murha näyteikkunassa -kirjassa tapahtuu murha ja antiikkikauppiaan ruumis löytyy Antiikkikaupan ikkunasta. 

Kirjassa oli hieman liikaa seksiä ja keskusteluja, mutta vastapainona löytyy mm. herkullista ruokaa, kuten salvialla maustettuja ravioleja ja tuoretta kalaa. 

Aiemmin mainituissa kirjoissa on puhuttu mm. Graalin maljasta, kauniista shakkinappuloista, mitaleista, antiikkilipastosta, Fabergen pääsiäismunista ja koruista, Hitlerin oluttuopista, kustavilaisista tuoleista sekä miniatyyrimuotokuvista. Tässä kirjassa esiteltiin mm. tuhat vuotta vanhoja kiinalaisia miniatyrikokoisia, luisia, eroottisia patsaita. 

Deon Mayerin Kuolema päivänkoitteessa -kirja sijoittuu Etelä-Afrikkaan. Antiikkikauppias ammutaan rynnäkkökiväärillä ja jostain syystä kassakaapista on viety testamentti, joka siirtäisi perinnön valtiolta avopuolisolle. Tutkiahan sitä pitää. Tai piti. Kirja oli varmaan hyvä, mutta ei minulle juuri nyt.

Mottoni on, ettei kahta ei-kiinnostavaa kirjaa peräkkäin. 

Lopuksi vielä pari lastenkirjaa. Susanna Alakosken Kultakala -kirjassa tyttö saa kesätyön tutun antiikkikauppiaan kultakalan hoitajana ja kasvien kastelijana. Tyttö osaa hoitaa viljakäärmettään, mutta kuinkahan käy kultakalan kanssa? Ellei kirjassa tapahtunut murhaa, min ainakin vakava kuolemantuottamus. 

Tapani Baggen Liekehtivän liskoon arvoitus -kirjassa nuorten etsivätoimisto Musta Koira seikkailee Barcelonassa vanhojen piirrosten kanssa. Antiikkikauppias, josta voisi olla apua on kadonnut ja Lisko jengi pyörii jaloissa. 

Mustassa koirassa oli sen verran hyviä tyyppejä, että pitänee ottaa sarja silloin tällöin luettavien joukkoon. 

Kaiken kaikkiaan tämä oli kiva antiikkiviikko. Pitänee tehdä loppukesästä jotain pientä ekskursiota antiikkikauppoihin. Ainakin voisi suunnitella poikkeamista Rauman pitsiviikolla Antiikkikellariin ja kenties muuallekin. Viime vuoden pikavisiitti pitsiviikolla oli niin kiva, että nyt kun koronan vuoksi ei pelota yhtä paljon kuin vuosi sitten, voisi hyvinkin viettää siellä koko päivän. Pitsiviikko on tänä vuonna 23.-31.7.

Kuva pitsiviikolta 2021 Kerttu Horilan Atelje-puutarhasta. 

Hautausbusiness jyrää

Eräs tuttava perusti hautaustoimiston 1990-luvun laman mainingeissa. Fanschising periaatteella toimiva yritys, monopoli omalla paikkakunnalla ja kaikkihan me täältä kerran kuolemme - loivat pohjaa vankalle yrittämiselle. En tiedä miten perheelle kävi myöhemmin. Maailma vei itseni toiselle puolen maata, emmekä ole tavanneet sen koommin. 

Jos surua jaksaa kantaa, niin hautausbusiness voisi olla sellainen, joka toisi varman leivän pöytään. Kuten sanottu, kaikki kuolevat kerran.

Markku Ropposen Hautaustoimisto Wähähappinen, muodostaa lukijalle kuvan hautaustoimistosta, jossa kiireet eivät paina päälle. Koirapuistoromaanista tuttu päähenkilö Onni Mäihälä ajautuu koirapuistokatastrofista esikoiskirjan kirjoittamiseen ja sitä kautta puhujamatkalle Wähähappisen kirjastoon ja päätyy kunnan hautausfirmaan töihin koiransa Vauhkosen kanssa. Sitten alkaakin sattua ja tapahtua. Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin nähdään, mutta myös iloa ja surua aidoimmillaan. Vauhkonen sentään ottaa rennosti. 

Arto Paasilinnamaisista kirjostaankin tuttu kirjailija, poliitikko Lasse Lehtinen perustaa kirjansa Hiitävä hautaustoimisto hieman toisenlaiselle liikeidealle. Vaikka yhtä kaikki, työllistymisestä tässäkin kirjassa on kyse. 

Työttömät miehet, diplomi-insinööri ja ammattiautoilija, lyöttäytyvät yhteen ja päättävät perustaa oman firman. Syntyy hautaustoimisto, joka on erikoistunut erikoiseen ja tekee hautajäisista tai tuhkan sirottelusta elämyksen. Liikeidealla on selkeästi tilaus ja vainajien ohella seikkailuja saa kokea myös yrittäjäkaksikko, jonka tehtäväksi on kuljettaa vainajan tuhkat sinne, minne vainaja eläissään ne on toivonut siroteltavaksi. 

Kuva: Sulkavalla sijaitseva Porilaisten hauta.
Kaukana ovat kotoa nämä Porin rykmentin sotilaat.
Ei ollut elämyshautaustoimistoa tuolloin käytössä.

Elämä on joskus arvoituksellista  ja molempien hautaustoimistojen työntekijät kokevat armottoman veijariaisia seikkailuja. Ropposen kirjassa pitäydytään enemmänkin omassa kunnassa, mutta Lehtinen kuljettaa hautaustoimiston osakkaita milloin minnekinpäin maailmaa.  

Hiihtävän hautaustoimiston mottona on: 

Tee viimeisestä matkastasi ikimuistettava - heitä henkesi kunnolla. 

Hieman la dance macabre -meininkiä, mutta toisaalta, eikös me eletä elämyksellisien tarinoiden aikakautta. 

Itse asiassa olen miettinyt useammankin kerran näin korona-aikaan, että missä on hautaustoimistojen isot mainokset siitä, miten hautajaisiin voi osallistua tietokoneen välityksellä, ja miten hoidetaan kukkien laskeminen ym. hienosti etänä. Muualla maailmassa sitä on tehty useamman vuoden ajan. Eihän se ole ihan sama asia, mutta kun Suomessakin hautaus tapahtuu usein arkipäivänä, niin kauempanakin olevat sukulaiset ja tuttavat voisivat heittää hyvästit työpaikalta käsin, vaikka eivät pääsisi matkustamaan. 

Itseltänikin jäi muutamat hautajaiset Mikkelin vuosilta käymättä töiden vuoksi. On eri asia antaa asialle 3 tuntia työpäivästä, kuin tehdä matkaa 24 tuntia. Lähimmäisten hautajaiset on asia erikseen, mutta joskus olisi mukava osallistua vaikka lähisukulaisuutta ei olisi. 

Pääkaupunkiseudun hautaustoimistolla menee hyvin, mutta pienten maalaiskuntien tilanne on toinen. Kirjassa Wähähappisen kunnan väkiluku pienenee niin, että hautaustoimistollakin alkaa olla huoli puserossa, vaikka ruumiinbalsamointiin erikoistumisen pitäisi antaa kilpailuvalttia myös naapurikuntien suuntaan. 

Sama huoli koskee isoa osaa pienistä kunnista. Kun ei ole työtä, ei uusia perheitä muuta kuntaan eikä näin ollen lapsia synny lisää. Väki vanhenee ja mieliala alkaa olla sellainen, että viimeinen sammuttaa valot. 

Niinpä Ropposen kirja on kaikessa hauskuudessaan myös terävästi analysoitua kuvaa maaseudun ongelmista. 

Kuva: Satamittari väkiluvun kehitys Satakunnassa

Oheinen Satamittarin tuottama tilastokuva kertoo Satakunnan väestökehityksestä 1993-2018. Pohjois-Satakunnan tilanne on huolestuttava. Huonoin tilanne on Siikaisissa, missä väestö on vähentynyt 35,8 prosenttia 25 vuoden aikana. Sama kehitys vähän lievempänä on nähtävillä koko Pohjois-Satakunnassa. 

Parhain tilanne on Kankaanpäällä, jonka väestömäärä on vähentynyt vain 15,5 %, Honkajoen -28,5% kasvattaa tätä summaa jonkin verran, kunhan vuodenvaihteen kuntaliitoksen jälkeiset tilastot saadaan kohdilleen. Sama kehitys koskee monia muita maaseutualueita Suomessa.

On helppo sanoa suurkaupungissa, että maaseutu pitää pitää elävänä, mutta miten sen onnistuu jos ei saada uusia asukkaita. Avun voisi tuoda etätyö, jos se nyt oikeasti alkaa korona-vuoden vaikutuksesta tulla aidoksi ja pysyväksi vaihtoehdoksi tehdä töitä. 

Kohtaamisia koirapuistossa

Kotini lähellä on pieni koirapuisto, mutta kesti pitkän aikaa, ennen kuin huomasin sen olemassaolon. Kun ei ole koiraa, ei tuollaisiin asioihin kiinnitä huomiota. Se koirapuisto ei omaa houkuttelevia penkkejä eikä reipasotteista koirapuisto-ohjaajaa. Harmi sinänsä, sillä romaaneista päätellen sellaisissa koirapuistoissa sattuu ja tapahtuu. 

Kuva: Kävin koirapuistossa.

Ensimmäinen koirapuistokohtaamiseni tapahtui Markku Ropposen opastamana. Kirjassa Koirapuistoromaani päähenkilö saa uuden työpaikan koirapuisto-ohjaajana. Päähenkilön koira Vauhkonen pääsee tietysti töihin mukaan tämän unelmaduunin pelipaikalle. 

Pian alkaa sattua ja tapahtua. Monenlaisia käänteitä tapahtuu kirjan aikana, niin päähenkilölle kuin Vauhkosellekin. 

Kirja on aito veijariromaani ja sellaisena hauska lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. Olen lukenut lähes kaikki Markku Ropposen kirjat ja niissä oleva viipyilevä huumori ja Hippu-koira ovat antaneet pohjaa tähän teokseen.  

Täydet 10 pistettä genressään. Tykkäsin. Ja tykkään edelleen. Aina koirapuiston ohi kulkiessa tulee mieleen tämä kirja. 

Kun olin saanut luettua Koirapuistoromaanin, pomppasi kirjaston esittelyhyllyllä silmään Sofi Oksasen Koirapuisto. Vaikka olen vältellyt Oksasta vuosikaudet (koska kaikkien lukupöydällä olevat myyntimagneetit eivät nyt vain kiinnosta), päätin tarttua härkää sarvista. Tämä satunnainen kohtaaminen oli ilmiselvästi tähtiin kirjoitettu kohtalon sormen osoitus --> LUE MINUT, joten olihan kirjaan pakko tarttua. Lisäinnostusta toi se, että en ollut käynyt soffamatkalla vielä Ukrainassa ja sekin asia tietty piti korjata. 

Pakko todeta, että Oksasen Koirapuisto oli täysin erilainen kuuntelukokemus, mitä Ropposen Koirapuistoromaani. Itse tarina oli loistava ja sijaissynnyttäjät melko ajankohtainen aihekin. Tosin ajankohtaiset yhteiskunnalliset aiheet nostavat yleensä olemattomat käsivarsikarvani pystyyn. Vaikka karvoja ei juuri ole koskaan ollut, niin geeneissäni on ilmeisesti kuitenkin anturit karvojen pystyyn noston tuntemiselle. 

Sen sijaan en pitänyt tavasta, jolla tarina kerrottiin. En tiedä, olisiko romaani toiminut paremmin luettuna kuin kuunneltuna, mutta kuunneltuna tuntui siltä, että kertoja panttaa koko ajan lukijalta tietoja. Yleensäkään minua ei puhuttele se, että salailutarkoituksissa palataan koko ajan menneisyyteen. Oma ajatukseni on, että jos sipulia pitää kuoria, kuoritaan se reilusti, kuten Joël Dickerin romaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. 

Mutta palataan Koirapuiston reunalle. Tykkäsin siis tarinasta. Kaksi naista istuu koirapuiston laidalla ja keskustelee menneestä. Menneisyydessä on paljon. Lapsuus. Kansainvälinen ura. Työ, joka on pakko hoitaa. Perhe. Lapset, joita ei saatu ja saatiin kuitenkin. 

En ole lukenut muita Oksasen kirjoja, joten siinä suhteessa minulla ei ole vertailupohjaa. Kevään aikana katselin useamman kerran hänen videolähetyksiään. Niistä tykkäsin kovasti. Koska tapanani on antaa toinen mahdollisuus, on sangen luultavaa, että Oksanenkin sen saa. 

Kuva: Eväsretkellä erään turkulaisen koirapuiston
tuntumassa Kakolanmäellä, huhtikuu 2019

Lukiessani mietin, että kuinka vähän Suomessakin kirjoitetaan koirapuistoista, vaikka nykyään koiria on "melkein joka kodissa" ja puistoissa vieraillaan tämän tästä. 

Kirjoissa kirjoitetaan ylipäätään harvoin arjen askareista. Jos päähenkilö vie koiran lenkille, tiedetään heti, että lenkillä tapahtuu jotain, usein pahaa, tai sitten romanttinen kohtaaminen nilkan nyrjähtäessä tai ainakin naapuri tulee juoruilemaan jostain. Joten jään odottelemaan kirjaa, jossa talutetaan koiraa tai käydään koirapuistossa, mutta kuitenkaan ei tapahdu mitään pahaa.