sunnuntai 9. elokuuta 2020

Pimeydestä loistaa valo

Yksi vaikuttavimmista afrikkalaisista kirjoista on ollut itselleni Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo,

jonka luin viime vuonna. 

Osa vaikuttavuudesta tuli siitä, että kirja kertoi aiemmista kirjoista tutun David Livingstonen (1813-1873) viimeisestä matkasta. 

Tuttu päähenkilö (tosin kirjassa jo edesmennyt), ei silti selitä kirjan hienoutta.

Pidin mainiona asiana, että kirjan kertoja, Halima, oli nainen, joiden ääntä harvoin on kuultu tutkimusmatkojen yhteydessä. Halima teki itseeni niin suuren vaikutuksen, että onlin tyystin unohtanut, että kirjassa oli toinenkin kertoja, lapsena orjaksi ostettu Jacob Wainwright.

Kirjan taustalla on aitoja tapahtumia tutkimusmatkalta, joita siteerataan Livingstonen päiväkirjakatkelmina. Myös itse tapahtuma, Livingstonen kuivatun ruumiin kantaminen reilun 2000 km matkan verran koilis-Rhodesiasta (nykyisin Sambia) halki Afrikan, on totta. Se on käsittämätön matka autollakin, mutta kävellen reilun 60 hengen seurueensa ruumista kantaen se on matka, josta sietikin tehdä kirjan. Matkan varrella tapahtuu kaikenlaista ja tavataan outoja heimoja, mutta kirjan pääkohdat tapahtuu kun ollaan leiriydytty. 

Viimeisen vuoden aikana olen suositellut kirjaa useammillekin tuttavilleni, joten se on ollut mielessäni siis usein. 

Nyt kesällä Yle tarjosi mainion kokoelman afrikkalaisia tarinoita, joihin kuului mm. kirjaesittelyjä, musiikkia ja historiaa. Yksi jaksoista oli tämän kirjan esittely. 

Ohjelmassa ulkoministeriön tiimivetäjä Milma Karttunen ja toimittaja Jukka Kuosmanen vertailevat lukukokemuksiaan, jotka ovat hyvin samantapaisia kuin omanikin, paitsi että olin itse unohtanut mies kertojan udon roolin. 

Oli jännä huomata, että myös he nostivat kirjasta esiin Haliman unelman sansibar laisesta ovesta. Se jäi itsellenikin kirjasta mieleen, mutta se ei ole itselleni yllätys, sillä pidän ovien valokuvaamisesta. Sansibarilaista ovea en ole vielä nähnyt livenä, mutta olisi mielenkiintoista nähdä erityisesti sellaiset ovet, joissa on tapit elefantteja varten. 

Itse jäin miettimään että Livingstone näyttäytyi kirjassa mieheltä, joka oli aidosti ystävystynyt joidenkin tutkimusseurueensa jäsenten kanssa ja ostanut heitä vapaiksi. Jotenkin olen aina mieltänyt hänen toisenlaiseksi. 

Gappahin kirjan Livingstone tuokin mieleeni Suvi Kinoksen seitsemän enoa kirjan tutkijat ennemminkin kuin englantilaisen ylimielisen aristokraatin. Se on mielestäni hyvä asia, sillä Suvi Kinoksen suku on ihan huippu. 

Ehkä tämän jälkeen pitäisi vihdoin tarttua Livingstonen päiväkirjoihin. Kaiketi sellaisetkin on painettu. 



Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...