Aloitin ja myös lopetin näiden lukemisen Max Mannerin kirjalla Kadotettujen kahvila. Siinä välissä luin Heather Morrisin Auschwitzin tatuoijan ja totuuden nimessä noin 50 muutakin kirjaa.
Kadotettujen kahvila
Syttyy sota ja tietäähän sen, että hyvin tässä ei käy... Katherine säilyy kuitenkin vaaroista hengissä kerta toisensa jälkeen. Osaksi hyvällä tuurilla, osaksi auttajien turvin: auttajien, joilla useimmilla on auttamisen pontimena myös vahva halu saada jotain etua myös itselleen.
Luin alun ahmimalla, mutta jämähdin pariisilaiseen taloon, jossa oltiin viihdytetty miehiä jo useamman vuosikymmenen ajan. Katherine vietti talossa lukuisia kuukausia, mutta oma vierailuni jäi pariin-kolmeen. Vaikka päätarina 1930-1940-luvuilta imaisi mukaansa, niin nykypäivän tarina ei niinkään. Pakko myöntää, että vieroksun usein kirjoja, joissa on ajallisia takaumia tai kuten tässä, sivupolkuja nykyisyyteen.
Koska itse tarina oli kuitenkin mukaansa tempaava, päätin ottaa kirjan joululomalle mukaan, ja tulihan se sitten luettua... Tosin aloitin lukemisen vasta 1.1., koska jostain syystä jouluna en lukenut kovinkaan paljon.
Vieläkään en innostunut nykypäivän osuudesta, mutta kirjan sain luettua. Edelleen olin ihastunut menneeseen tarinaan, mutta nykypäivän osuus jäi oudoksi, vaikka selkeni sekin loppua kohti.
Auschwitzin tatuoija
En juuri koskaan lue arvosteluita etukäteen, kun ne niin usein spoilaavat tarinaa liikaa. Kun sitten kirjan luettuani törmäsin useampaankin kritiikkiin, joissa oltiin kaipaavinaan tarinaan lisää juonenkäänteitä, hämmästyin.
Kirjahan on elämäkerrallinen tarina... Romaaneissa voi olla pilvin pimein juonenkäänteitä, mutta elämäkerrallisissa romaaneissa pitää mielestäni pysyä siinä, mitä kertoja on kokenut.
Toki kritiikkiä on tullut myös siitä, että tarinan faktoja ei ole tarkistettu tarpeeksi ja asiat eivät siksi ole oikein (toisenlaisiakin kommentteja olen lukenut). Tähän ei itselläni ole juuri kommentoitavaa. Eli en saanut kirjoittajaa kiinni virheistä, mutta ehkä niitä oli. Itse olen lukenut natsi-Saksaa koskevia sotakirjoja vain muutaman sitten lukioajan (ja 1980-luvun alun), itse asiassa yhtäkkiä ei tule mieleen vuosilta 1985-2018 kuin Kotimme Auschwitz ja HhHH, vaikka toki jotain muutakin olen saattanut lukea.
Itse siis pidin kirjasta. Tarina kulki mukavasti eteenpäin, vaikka tämäkään elämäntarina ei ollut kevyt. Kirja oli kirjoitettu niin, että tarina ei tullut uniin, vaikka myönnän, että harvoin mikään tulee. Viimeksi sellainen kirja oli argentiinalainen dystopia Rotukarja.
Kirjasta on tulossa ilmeisesti heti alkuvuodesta televisiosarja ja tammikuussa ilmestynee myös kirjan päähenkilön, Lalen, vankitoveri Cilkasta kertova kirja. Sekin Heather Morrisin käsialaa.
Sota on hirveä asia, mutta on lohdullista aina välissä lukea tarinoita, joissa sota kaiken tuhon keskellä myös saattaa yhteen ihmisiä. Lale Sokolov ja hänen rakastettunsa Gita elivät vahvasti yhdessä Gitan kuolemaan saakka.
Jokken kirjanurkassa on Rauhan lukuhaaste, jossa pitää lukea ja kirjoittaa blogiteksti toista maailmansotaa käsittelevistä kirjoista, ja sellainenhan tämäkin teksti oli. Toinen maailmansota päättyi 75-vuotta sitten, joten siksi Rauhan haaste.
