perjantai 3. syyskuuta 2021

Vihdoinkin Filippiineillä!

Useamman vuoden etsimisen jälkeen minä ja filippiiniläinen kirja kohtasimme. Se tapahtui kesäkuun lopussa, jolloin seikkailin saarilla eri puolilla maailmaa. Mietin maata jo koko toukokuun, jolloin lukukohteena oli Etelä-Aasia. Lienenkö koskaan ennen puhunut Etelä-Aasiasta, tuskin. Filippiinit sen sijaan on ollut agendallani useamman vuoden. Ainakin vuonna 2019 yritin etsiä kirjaa sieltä, mutta vaivuin ennen epätoivoon lukuisten muiden kivojen maiden tulviessa silmille, kuin olisin löytänyt etsimäni. 

Takaporttina pidin Armi Kuuselan elämäkertaa, joista valittavana olisi ollut Nina af Enehjelmin Armi Kuusela tai sitä vanhempi Armin tarina, hänhän oli naimisissa filipiiniläisen miehen kanssa joten kirja olisi ollut minulle riittävän filipiiniläinen. En lukenut sitäkään, vaikka olisi kyllä kiva lukea se. Tutullani taitaa olla niitä vieläkin myynnissä antiikkikaupassaan. Muistelen hänen kertoneen  joskus ostaneensa niitä ison kasan ja postittaneensa Amerikkaan kirjan toisensa jälkeen, sillä maastamuuttaneita kiinnosti nuoruuden idolinsa elämä. 

Toinenkin vaihtoehto olisi ollut, nimittäin Jolo. Risto Vanhanen ja Seppo Fräntti kirjoittivat panttivankikokemuksistaan kirjan Jolo - 140 päivää panttivankeina viidakossa ja konsuli Marja Korhonen kirjan Jolon vangit. Edellisen olen lukenut ilmestymisen aikoihin, joten kertaus ei juuri nyt kiinnostanut, mutta takaportiksi tuokin aihe olisi käynyt. 

Tein kyllä pikavierailun Filippiineille 2019 John Irvingin Ihmeiden tien turvin. Olin lukenut, että kirjassa kerrotaan Filipiineistä tai tarkemmin sanoen matkustamisesta sinne. No, joo. Matkustettiin. Kärjistäen sekopäinen lääketokkurassa oleva vanhus matkusti sinne ja kelasi samalla elämäänsä kaatopaikalta enemmän paraatipaikalle. Mukana matkassa temmelsi succubus, mutta ei se viriiläiä käppänää haitannut. Ei ollut ihan kirja minun mieleeni, vaikka vampyyrijutut onkin kivoja. Kirjassa ei oltu niin kunnolla Filippiineillä, että olisin kehdannut kirjata kirjan Filippiineille. Joten eikun etsimään uutta.... No, Irving on varmaan oikeastikin ihan hyvä, koska suurin osa kirjoistaan on Tammen keltaisessa kirjastossa, mutta ei vaan jotenkaan sovi mitenkään minun makuuni. Kaikki isäni hotellit lienee ainoa, jonka olen suhteellisen tyytyväisenä kahlannut loppuun asti. 

Keväällä siis päätin, että nyt tämä maa selätetään. Joku onnenkantamoinen johdatti googlettamaan oikeilla sanoilla ja ta-daa! Löytyi Shöhal Ookan Tulia tasangolla. Kirja kertoo sotilaasta joka on Leyte-saarella toisen maaimansodan aikana. Eletään sodan loppuvaiheita. Amerikkalaiset ovat pommittaneet japanilaisten rivejä harvemmiksi. Sotamies sairastaa tuberkuloosia, eikä mahdollisuutta sairaalahoitoon ole. Kun paranemista ei ole näköpiirissä, mies passitetaan pois ryhmästään ja annetaan matkaevääksi pari perunaa. 

Kaikenlaista tapahtuu, enemmän sotamiehen päässä kuin ulkopuolella maailmassa. Kirja onkin mainio kuvaus siitä, mitä kaikkea päähän mahtuu, kun selviämisvietti ajaa toisaalle ja sairauden voimattomuus toisaalle eikä muista ihmisistä ole aina apua. Joskus on. 

Lukiessa mietiskelin, että olenko lukenut kirjan aiemmin vai enkö ole lukenut. Jossain vaiheessa selvisi, että en ollut, sillä muistin vahvasti, että lukemassani kirjassa miehellä oli malaria ja lääkettä löytyi vihdoin jonkun toisen ihmisen leiristä, missä mies sai lääkettä, vaikka toinen mietti antoiko liikaa omistaan, kun hän itsekin olisi jatkossa sitä tarvinnut. En ole vielä elokuuhun mennessä keksinyt, mikä sotakirja oli tuo toinen. Hyvä oli sekin. 

Tulia tasangolla kirjaa on pidetty yhtenä maailman parhaista sotakirjoista. Itse nostaisin sen rinnalle ensimmäisen maailmansodan ajalta Sommen rintamalta kertovan Harva hyvin kuolee -kirjan, jossa Frederic Manning kuvailee asemasodan haasteita rintamalla. Olen lukenut kirjan pari kertaa ja se on tehnyt suuren vaikutuksen. Edellisestä lukukerrasta on sen verran aikaa (noin 5 vuotta) etten enää muista, onko kirjassa paljon Espanjan taudista, mutta se toi lisämaustetta rintamasotaan tuohon aikaan. (Espanjan tauti tulee eittämättä mieleen tällaisena korona-aikana, sillä melkolailla samanlaisella kaavalla tässä on edetty).

Mitä sitten jäi käteen Filippiineistä. Eipä paljonkaan, sillä kirjassa ei ole paljon ihmisiä, eikä normaalia elämää ole juuri lainkaan. Toisaalta kirja kuvannee hyvin toisen maailmansodan aikaa, jolloin Japani Pearl Harporin iskujen jälkeen 8.12.1941 hyökkäsi Filippiineille. Japanin miehitys päättyi 1944. Lokakuun 20. päivä amerikkalaiset nousivat maihin Leyten saarelle ja sitä myötä toivat avun joka taisi saavuttaa myös kirjan päähenkilön. 

Itselleni oli yllätys, että Leyten saari on sangen kansoitettu. Nykyään siellä asuu noin 2 miljoonaa ihmistä. Jotenkin jäi kirjasta sellainen vaikutelma, että siellä oli pari maatilaa ja saari oli pikkuinen. Kaiketi tuberkuloosin vaivaamalle miehelle pienikin matka tuntuu ikuisuudelta, joten ehkä hitaasti etenemällä ei kohtaa ihmisiä montaakaan. Toki osa asukkaista oli varmasti paennut tai japanilaisten vangitsema. Tuskin kuitenkaan sadat tuhannet ihmiset kykenivät tuolloinkaan häviämään saarelta sodan ajaksi. 

Tätä kirjoittaessa löysin Padre Ado - kirjoituksia Filippiineiltä -blogin. Siellä on listattuna ne vähät Filippiineistä kertovat kirjat, joita on julkaistu suomeksi. Hirveän pitkä lista se ei ole. 

Itseäni kiinnostaa Maarit Huhtaniemen toimittama Kauniit ja rohkeat filippiinat - Filippiiniläisnaiset meillä ja muualla. Siihen tartun, jos ensi vuonnakin suoritan maailman ympäri lukemisen haastetta. Nimi kuulostaa sen verran vetävältä, että pakkohan tuollainen on lukea. 

Kirjassa kuulemma kuvataan filippiiniläisten naisten siirtolaisuutta tutkijoiden kirjoittamana. Se onkin määrällisesti melkomoista. Jos ajatellaan pelkästään Suomea, niin aika paljon hoitohenkilökuntaa on tullut jo nyt sieltä maahamme ja lisää kielikoulutetaan Filippiineillä koko ajan. 

Kun puhutaan filippiinojen työn perässä muuttamisesta, mietin aina nuoruuden kirjekavereitani Filippiineillä. Mitä kuuluu Estherille ja Aruzenalle nyt. Molemmat lukivat sairaanhoitajiksi kun kirjoittelin heidän kanssaan 1980-luvulla. Silloin he opettelivat kovasti englantia. Päätyivätkö he englantia puhuviin maihin jo tuolloin, vai löysivätkö töitä kotimaastaan. Entä nyt, riittääkö töitä yli viisikymppisille, vai ovatko he kenties suomenkielen kurssilla parasta aikaa? 

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...