... 🎶Se on minun Pariisi🎶 lauloi Reino Helismaa Montmartressa, jonka upeat maisemat sykähdyttivät minuakin Pariisin matkallani eniten, vaikka alueen yöelämää ei katseltukaan. Tykkään katsella kaupunkeja ylhäältä käsin ja Sacré-Cœurin basilikan edustalta se avautui eteemme henkeäsalpaavan kauniina. Lisäksi näimme uskomattoman jalkapalloesityksen (katso lyhtypylvästä).
Georges Simenonin Maigret ja Picrattin tanssijatar kirjassa etsitään Oscaria, joka on nähty Montmartressa.
Olen innostunut Maigreteihin vasta hiljattain, vaikka ensimmäiseni luin jo 1990-luvulla. Samanlaista intoa en ole hankkinut, mikä on ollut kuulemani mukaan Antti Tuurilla, joka kirjan kirjoitusvaiheessa lukee vain Maigret kirjoja, jotta luetun kirjan tyyli ei vaikuta omaan tyyliin.
Picrattin tanssijatar, kännissä kuin käki, ilmoittaa, että joku kreivitär tulee kuolemaan, ja kuolee itsekin. Kreivitärkin löytyy kuolleena ja Maigret tutkii tapausta.
Montmatren kukkulalla oleva Sacré-Cœurin basilika näkyy vauraan, vanhan pariisilaistalon kattohuoneen parvekkeelta Lucy Foleyn dekkarissa Avain. Sellainen maisema kelpaisi minullekin, mutta talon asukkaat eivät vaikuta unelma naapureilta.
Kirjassa sisko pakenee inhottavaa työnantajaansa Lontoosta vauraamman velipuolensa luo Pariisiin. Pariisissa kaikki ei ole oikein. Veli asuu paljon kalliimmassa asunnossa mitä olettaisi ja asunnon sisustus on enemmän mummon kuin kolmekymppisen veljen makuun.
Itse veli on kadonnut ja jättänyt siskonsa tulemisen huomioimatta. Tiirikoituaan itsensä sisään asuntoon, sisko löytää veljensä kissan, joka nuolee turkistaan verta....
Toivottavasti kirjailijalta löytyy lisää Avaimen kaltaisia kirjoja. 🌟
Avantgarde ajan metrokyltti Metropolitan muistui mieleeni kun luin sanan Nicolas Barreaun kirjasta Rakkauskirjeitä Montmartrelle. Sen kyltin muistan toisin kuin Montmartren hautausmaan, josta löytyisi mm. nuoruuteni suosikki runoilija Heinrich Heinen ja oikean Kamelianaisen haudat.🌟
Noilla kahdella haudalla on käynyt myös Reino Peltonen, Anna Kortelaisen isä, joka kirjoitti hautausmaasta 1930-luvun lopulla Aamulehteen matkakirjoituksen Suurta hiljaisuutta Seinien kaupungissa. Artikkeli on luettavissa Anna Kortelaisen Huonon matkailijan päiväkirja Viipuri, Tampere, Helsinki, Pariisi, Tukholma, Wien, Leningrad, Moskova.
Peltonen kertoo, kuinka Heinen haudalla oli valokuvauskielto, jota silloinkin monet rikkoivat ja kuinka Dumas'n pystyttämä Kamelianaisen hautamuistomerkillä on usein naisia, jotka kertovat olleensa Kamelianaisen palvelija tai muu tuttava.
"Pariisilla on muuan paha vika. Kun on saanut kokoon tarpeeksi rahaa sinne matkustaakseen, on jo naimisissa ja vaimo on pakko ottaa mukaan." Tuntematon amerikkalainen Kortelaisen kirjassa. 🌟
Pierre La Muren Punainen mylly : romaani Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä, oli mielenkiintoinen kirja Montmartren kujilta ja kabareista sekä tietysti Henri Toulousen ateljesta.
Siinä missä Barreaun kuvailee hautausmaata ja turistien suosimia kauniita näköaloja Montmartren kirkkopihalta yli kaupungin kattojen, kuvailee La Mure enemmänkin punaista myllyä, can-can tanssin syntyä ja kahviloita, joissa juovuttiin absintista.
"Tuolla tytöllä on napa, joka ei sentään laula marseiljesiä.""Myöntäkää pois, mikään ei vedä vertoja can-canille loppu numerona.""Se on silmiä hivelevää. Se hivelee silloin tällöin myös poliisin silmää."
Lukemistani Armas J. Pullan teoksissa ei puhuta Montmartresta, mutta mainitaan sentään, että Henri de Toulouse-Lautrec oli Pullan lempitaiteilija, ja että Pulla kävi monilla Pariisin reissuilla katsomassa Toulousen maalaamia tauluja ja kirjoitti niistä ainakin yhden artikkelikin Kauppa ja koti -lehteen.
Henri Toulouse ei päässyt akatemian näyttelyyn eikä siten valmistunut ammattilaiseksi taidemaalariksi. Syynä tähän oli hänen totaalinen suuttuminen nilkille opettajalleen juuri ennen valmistumista. Ja kun ei ollut valmistunut taiteilijaksi, ei aina ollut juuri mitään.
Itseäni itketti kun luin hänen elämäkerrastaan, että hän kuuli vihdoin vasta kuolinvuoteellaan, että iso erä hänen töitään oli hyväksytty Louvreen. Niin päättyi hänen uransa 36-vuotiaana. Itselleni Toulouse ei ole koskaan ollut suosikkini, toisin kuin esim. kirjassa useamman kerran mainittu van Gogh.
Tämän syksyn Pariisin taiteilijaelämää kuvaavista kirjoistani Toulousen elämäkerta teki pysyvimmät muistijäljen. 🌟
A. J. Liebling on vähän niin kuin amerikkalainen Armas J. Pulla. Lehtimies, jonka isä maksoi hänelle lukuvuoden 1926-1927 Sorbonnen yliopistossa Pariisissa. Mieleen ei jäänyt, mitä Liebling opiskeli yliopistolla, mutta Montmatrelle johtavilla kaduilla ja vähän muuallakin hän opiskeli ahkerasti pariisilaista kulinarismia.
A. J. Liebling on vähän niin kuin amerikkalainen Armas J. Pulla. Lehtimies, jonka isä maksoi hänelle lukuvuoden 1926-1927 Sorbonnen yliopistossa Pariisissa. Mieleen ei jäänyt, mitä Liebling opiskeli yliopistolla, mutta Montmatrelle johtavilla kaduilla ja vähän muuallakin hän opiskeli ahkerasti pariisilaista kulinarismia.
Kirjassa Pariisin välipaloja - kaupunki makuelämyksinä hän kertoo pikkuravintoloista ja niiden tarjonnasta 1920-luvulta eteenpäin.
Liebling puhuu ruuasta, mutta kertoo koko ajan myös tarinoita ruuan ympäriltä. Jossain näin maininnan, että kirjaa voisi verrata Hemingwayn Nuoruuteni Pariisiin, mutta itse en yhtäläisyyttä juuri huomannut. (Nuoruuteni Pariisista kerroin jo Pariisin ykkösosassa, joka pyöri Shakespearen kirjakaupan ympärillä).
Toki aika ja lukuisat vierailut eri paikoissa oli molempien kirjojen keskiössä, mutta Hemingwayn kirjassa vilisee kuuluisuuksien nimiä ja paistaa läpi ajatus että 'amerikkalainen' on Pariisissa. Lieblingin kirjassa tavataan vain paikallisia herkkusuita, joista kaikki eivät edes tunnistaudu herkkusuiksi, ja Liebling osoittaa aidosti opiskelevansa käynneillään Pariisin ruokatapoja eikä vain sitä kuvitelmaa, mitä turisteille tarjotaan.
Tämä Lieblingin kirja olisi kuulunut enemmänkin Pariisi päivitysten 2. osaan, mutta luin sen vasta päivityksen julkaisun jälkeen. Kirja oli sen verran kivaisa, että otin sen mukaan näihin kirjoihin.
1940-luvun tunnelmaa tihkuu Raymond Queneaun Zadie - Pariisin päiviä. Kirjassa oli sangen ikävä kansi, joten tuskin olisin sitä ilman Pariisi-hakujani koskaan lukenut. (Kollaasiin poimin kuvan DVD-kannesta, sillä sen tunnelma vastaa hienosti kirjan humoristisen sanaileva otetta. Vaihdoin ohjaajan nimen kirjailijan nimeen, kuten näkyy.)
Zadie on tyttö, joka haluaa matkustaa Pariisin metrolla. Metrolakon vuoksi se ei tulomatkalla onnistu, mutta Zadie panee seuraavana aamuna tuulemaan ja seikkailu on valmiina edessä.
Illan tullen päästään vierailemaan myös Zadie enon työpaikalle Montmatren seudun homobaarin esiintymislavalle, missä eno toimii tanssijattarena.
Tuollaisesta lomasta moni tyttö olisi kateudesta vihreä ja moni eno lähipiireineen kauhusta kankea.
Hieman tuoreempia muistoja Montmartresta ja Pigallesta tarjoaa esimerkiksi Nobel-palkittu Patrick Modianon kirjassa Uinuvia muistoja.
Sangen uinuvan sekavia muistoja ne ovatkin. Jotain kirjassa sentään oli, sillä olen nyt lukenut kirjan tänä vuonna kaksi eri kertaa. Ensi kerrasta ei jäänyt mitään muuta muistijälkeä kuin Pariisi, ja kun en tehnyt heti muistiinpanoja, unohdin lukeneeni koko kirjaa, joten päätin että aina voi kokeilla uudestaan.
Kirja alkaa vuodesta 1959, jolloin päähenkilö on esiteini ja kävelee öisin äitinsä teatterille Pigalleen (Modianon äiti oli oikeastikin näyttelijä, joten luultavasti kyseessä todelliset muistot kuten Kalle Päätalolla. Modianon kirjojen teemat ovat hänen elämästään, mutta käsittääkseni kirjoja on vähemmän kuin Päätalolla). Aluksi kävely yksin pelottikin, mutta kun käveli joka kerta samaa reittiä pelotti vähemmän. Kävelyretken päätteeksi hän osti joka yö croissantin Rue Picallen kulmassa olevasta leipomosta, joka oli auki läpi yön.
Mukaan kuvioihin tulee vähitellen tyttö ja Montmartren kahvilat. Pääosa kirjasta tapahtuu vuonna 1965. Jossain vaiheessa päähenkilö tapaa tytön sekaisin olevan veljen, jolle antaa väärät yhteystiedot koska ei tahdo tutustua:
"Voi kuulkaa, Pariisissa on draamakursseja lapiokaupalla."
Satuilee hän mahdollisesti tulevalle langolleen. Tuosta voisi tulla lempisanontojani, sillä ämpärikaupalla alkaa olla tosi-suomalainen ilmaisu.
Sitten otteeni herpaantui hetkeksi, ja lopussa mietin mihin käytettiin sitä pyssyä....
Ja ei. Vaikka kirja oli paikoitellen hyvä. Ja lyhyt. Se oli makuuni liian hengästyttävän intensiivinen. Kolmatta kertaa en lue, ainakaan tänä vuonna. Vaikka olisi silti kiva tietää mitä tapahtui kun otteeni herpaantui hetkeksi, ja mukaan tuli pyssy.
Montmartressa vieraillaan myös Tuomas Vimman Vasen ranta kirjassa muuntumisleikin merkeissä, jonka jälkeen Katariinaa ei olisi tuntenut vanha äitikään, ei kuulemma edes ennen altzheimeriä. Kirja oli taas niitä kirjoja, joita ei olisi saanut aloittaa illalla. Ihan mahdoton jättää kesken.🌟
Herättyäni luin myös kirjan jatko-osan Koodinimi Taïga, jossa Pariisin ohella ollaan Korsikalla. Mieluusti tapaisin Päähenkilöt uudelleenkin.
