Ii on varmasti se kunta, jonka kirjailijoita on yksi vaikeimmista, lähes mahdoton googlettaa, eikä Kirjasammostakaan ollut juuri apua, joten turvauduin kirjaston apuun. Laitoin sähköpostia Iin kirjastoon ja seuraavana päivänä sainkin muutaman kirjan vinkkilistan.
Ii on entuudestaan jonkin verran tuttu, sillä olen poikennut siellä mennen tullen yhdellä georeissulla ja huristellut bussilla läpi käydessäni Rovaniemellä.
Vähän on jäänyt kaihertamaan, että ei tullut poikettua kuitenkaan Iin siinä osassa, joka on kuin piste Oulun kunnan alueella. (Siis piste tällä kertaa Iin alla 🙃, katso vaikka kartasta).
Iin sloganissa on ideaa, etenkin tänä viikonloppuna, kun on Iissä geokätköilyn megatapahtuma Piste Iin päällä. Sinne olisi ollut kiva lähteä, mutta (onneksi vähitellen ohimenossa olevien) jalkavaivojen vuoksi en vielä uskaltautunut noin pitkälle matkalle. Mutta aina voi lukea...
"Mitä porukkaa täällä oikein hiippailee, ärjäisi korsto." Näillä sanoilla alkaa Iijoen suistoon liittyvä Ari Paulowin ensimmäinen nuorten dekkari Surmakarin vangit.
Paulowia olen lukenut aiemmin vain yhden kirjan, josta kyllä tykkäsin, mutta niin on vaan jäänyt lukematta muut. Lukupinon huippua tavoittelee juuri nyt kyllä Paulowin kirja, jossa Kempele on pääosissa.
Kirja alkaa kesäkuun alusta, jolloin kesäloma on alkanut. Pojat miettii, että seuraavalla lomalla olis kiva seikkailla Glasgowssa yhden pojan sukulaisissa. Porukka kuitenkin toteaa, että jo lento Kempeleestä Helsinkiin on kallis. Samalla pojat ja yhden pojan sisko saakin kesätöitä, josta on tarjolla satanen nenää kohti. Se on hyvä pesämuna seuraavalle kesälle.
Reissuun lähdetään Kempeleestä Iin rannoille moottoriveneellä. Tulee myrsky ja siitä alkaa seikkailu.
Kirja oli jopa mobiilitekniikaltaankin yllättävän tuore, vaikka se on yli 10 vuotta vanha.
Sen tarkistin, koska ainoa outo asia, johon törmäsin kirjassa oli, että tatuoituna remonttimiestä heti epäiltiin rosvoksi. Ehkä Oulun seudulla oli tuolloin vielä vähän tatuointeja, mutta muistan, että yksikin tuttu perheenäiti otti kesällä 2012 olkavarteen ison tatuoinnin, jonka peittämiseen töissä tarvitaan 3/4 hiha. Pieniä nilkka- tai lapaluutatuointeja oli useammilla tutuilla jo silloin. Mutta ehkä ne eivät olleet niin näkyviä kuin nykyiset kuvat.
Ainakin itsestäni tuntuu, että 10 vuotta sitten juuri kukaan ei ajatellut tatuoinnin hankkinutta enää merimieheksi.
Kirjasta en oppinut kovin paljon Iistä, kun oltiin enemmänkin mökkialueella.
Veikkaan kuitenkin, että 2012 ei enää ollut nimismiehiä, kun kihlakuntauudistus tehtiin kymmenisen vuotta aiemmin.... Itse asiassa etelässä nimismiehenä virat lakkautettiin viime vuosisadalla, kun itsekin olin nimismiespiirissä töissä ulosotossa, ja pohjoisessakin 2007.
En löytänyt/saanut käsiini tähän hätään muuta kirjaa, joka sijoittuisi pääosin Iihin, vaikka kyselin apua myös Iin kirjastosta ja somesta. Tai, no, löysin pari kirjaa, jotka kirjasin Kuivaniemeen, joka nykyään kuuluu Iihin.
Kuivaniemi oli itsenäinen kunta 1867-2006. Se sijaitsee Iin pohjois-osassa juuri ennen Lapin maakunnan rajaa.
Tapani Blomstedin Rakkauden hinta aloittaa Kemi-trilogian. Murha on tapahtunut Hamarin kylässä. Ilmeisesti se on kuvitteellinen, sillä löysin sellaisen vain Porvoosta.
Sen sijaan muut paikat on oikeita. Yhtä todistajaa köydään haastattelemassa Kuivaniemellä. Siellä käydään myös ostoksilla ja mainitaan myöhemmin Nesteen huoltoasema, jolla itsekin olen poikennut lounaalla, kun oltiin "aamulenkillä" Kempele-Haaparanta-Oulu ennen geokätköilyn Megatapaamista Oulussa 2019. 
2018-2019 oli itselläni sangen hektistä liikkumisen suhteen. Noilta vuosilta löytty esimerkiksi 365 päivän jakso, jonka aikana otin muutaman askeleen 212 kunnan alueella. Liikkuminen oli tuolloin välillä sen verran hektistä kartan seuraamisineen, että silloin ei ehtinyt ihan joka kunnasta ottaa kunnon valokuvaa. Niinpä, vaikka ajelin tuona aikana läpi Iin edestakaisin peräti kahdesti, oli oheinen kuva kuivaniemeläisestä poropizzasta (luultavasti tuplajuustolla, kun on niin juustoisen näköinen) ainoa, jonka löysin.
Seuraavaa Kuivaniemen reissua ajatellen merkitsin karttaan tien, jota seuraten pääsee Oolannin sodan muistomerkille ja laavulle meren rantaan. Siellä pitää poiketa ehdottomasti.
Antti Hyryn (1931-2016) Uuni-kirja on kutitellut mieltäni pitkään. Kuvittelin etukäteen kirjan olevan 1980-luvun alusta, mutta kirjassa puhuttiin euroista, joten piti tarkistaa. Kirja olikin vuodelta 2009, ja se voitti sinä vuonna Finlandia-palkinnon.
Jos Volter Kilven Alastalon salissa valitaan ansiokkaasti piippua 60 sivua, niin tässä kirjassa kätevä mies muuraa isoa leivinuunia 400 sivua.
Kirjan arkiset mietteet on toisaalta samaa kuin Pukkilan piipun valinnassa, mutta tästä jäi kyllä parempi maku. Muurari ei ole yhtään kateellinen eikä katkeran kirkerä. Pukkilan kanssa en muuttaisi yhteen, mutta uuninrakentajan kanssa voisi olla toisin, jos oltaisiin nuorempia.
Teos on palkintonsa ansainnut, vaikka kilpakumppani, Kari Hotakaisen Ihmisen osa oli sekin loistava. Onneksi ei tarvinnut itse valita.
Kirjassa on kesä ja hyttysiä. Säilötään. Mansikat haetaan poimittuna, mutta mies käy aapasuolla. Lakkojen poiminnan lomassa mies paistaa nuotiolla nakkeja. Satakuntalaisena bongasin oitis matkaeväänä olleet Vatajan nakit Kankaanpäästä. Nitriititön nakki on aina kelpo valinta, vaikka itse preferoin kuorettomia nakin kaltaisia pötkylöitä. Olenkohan koskaan ostanut kuorellisia nakkeja kotiin. Tuskin.
Uuni rakennettiin oikeastikin Hyryn perheen mökille Kuivaniemen Rantalassa.
Kirjassa käydään tämän tästä ostamassa lisää tiiliä ja laastia Iin keskustassa rautakaupassa niin, että piti kerran jo oikein tarkastaa, josko kuuntelin uudelleen samaa kohtaa, mutta samassa puhuttiin uudesta asiasta ja selvisi että mies on taas tiilikaupoilla.
Kirjassa, ja elävässä elämässäkin, Hyry harmitteli, kun uuni jäi pieneksi - sukulaisella oli 10 cm pidempi uuni. Käsitin kirjasta ja lehtikuvista, että uuniin meni noin metriset halot, joten ei se kyllä kovin pieni ole.
Uunin rakentamisen ja säilönnän ohella kirjassa on muitakin kesätoimia kuten kesäretki Ruotsiin, jossa tutustuttiin mm. kirkkojen urkuihin. Hyry itse oli innostunut uruista, ja opettikin urkurakentamista useita vuosia.
Jotkut kirjan ajatukset oli kovin tuttuja. Esimerkiksi se, kuinka "pojat" ovat aina "poikia", jos ovat joskus tulleet sellaisiksi nimitetyksi. Lapsuudesta muistan kuinka naapurin aikamiespoikia sanottiin "isänsä" pojiksi. Poikia he ovat edelleen, vaikka lapsuudesta on aikaa reilu 40 vuotta, ja isänsä kuolemasta sitäkin enemmän. Kirjassa valutalkoiden jälkeen mies miettii:
"Seisoin porraskivellä ja katsoin, kun pojat, keski-ikä seitsemänkymmentäviisi vuotta, menivät autoon ovista päätä kumartaen, ja auto lähti liikkeelle eikä sitä enää näkynyt."
Jos on Hyry perusteellinen asioita kuvatessaan, niin on sitä
Kalle Päätalokin, joka kirjoitti omaan elämäänsä perustuvassa Iijoki-sarjaa 26 kirjan verran. Tiedä montako kirjaa olisi tullut vielä lisää muistoja kirjojen kirjoittamisen ajoista, jos elämä olisi kantanut pidemmälle.
Ukkosen ääni kirjassa (osa 9) Päätalon elämä on edennyt armeijaan, minne hän lähti vapaaehtoisesti talvisodan aikana, vuoden 1939 lopussa. Kalle porukoineen siirretään Oulusta Iihin ja koulutus jatkuu. Jatkosodan jälkeen Kalle muuttaa Tampereelle ja opiskelee rakennusmestariksi.
Kirjan, kuten melkein kaikki muutkin Päätalot, olen lukenut aiemmin, joten en kerrannut sitä nyt. Luultavasti en olisi viitsinyt etsiä mikä kirja oli kyseessä, joten olen iloinen Iin kirjaston vinkistä. Saas nähdä, monenko kunnan kohdalla jatkossa on pakko turvautua paikallisten apuun.
Kaikkia näitä kirjoja voin suositella ainakin niille, jotka haluavat tarkistaa onko Ii sloganinsa mukainen - Iissä on ideaa.
* * * *
Ps. Pizzat ja nakit ja muut on tässäkin tekstissä ostettu itse ilman sponsorointia.
