Soffamatkalla Seinäjoella

Seinäjokeen liittyy sekä hyviä että huonoja muistoja. Jälkimmäiset olen pyrkinyt unohtamaan, joten ei puhuta tässäkään niistä. Seinäjoen teatteri houkuttelisi käymään, mutta juuri nyt ei ole mahdollista lähteä, joten kirja kauniiseen käteen ja kohti lukunurkkausta. 

Otin ensimmäiseksi matkaoppaaksi Helena Lönnrothin Noitapussista kursistaa kuolema -dekkarin.

Heti Noitapussin nimilistassa törmäsin tuttuun paikkaan. Vau. Paikallislehden  hallituksen puheenjohtaja Jalmari Liipantönkkä toi mieleen oitis erään georetken Etelä-Pohjanmaalle. Geokaveri oli bongannut tienviitan Liipantönkkä ja käytiin sitä katsomassa.

Postiosoite 61450 Liipantönkkä sijaitsee Seinäjoen keskustasta noin 20 km pohjois-luoteeseen Lapuan ja Ylistaron välisen maantien Ylistaron puoleisella kolmanneksella. Matkaa Ylistarolle on noin 10 km. 

Mielestäni Liipantönkkä on vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen paikannimi kuin Raumalla sijaitseva Äyhö. 

Ja sitten lukemalla kohti Seinäjokea. Kun työsopimus oli tehty, siirryttiin syömään ja sillä reissulla nähtiin Terijoella siirretty huvila. Liekö ollut sama huvila, joka mainittiin Tuula T. Matintuvan Piippo ja mies Marokosta kirjassa. Se muuten on ensimmäinen Piippo-kirja ja sattumalta yhtä vanha kuin Noitapussista kurkistaa kuolema. 

Entuudestaan tiesin, että Terijoella siirrettiin tuhansittain huviloita muualle Suomeen sen jälkeen, kun raja Suomen ja Neuvostoliiton välillä suljettiin ja Terijoen kesävieraat vähenivät. Elina Syväojan tutkimuksen Tuhatilmeiset kannakselaishuvilat mukaan huviloita siirrettiin Pohjanmaalle nelisen kymmentä. Seinäjoella niitä on ollut reilu tusina, suurin osa Kapernaumissa, muutama keskustan alueella. 

En tiedä, mitä vuotta Noitapussikirja kuvaa, mutta en oikein usko, että 15.6. jälkeen tuomi kukkisi enää Seinäjoella. Harvoin tulee bongattua kirjasta ristiriitoja, mutta kuinka nyt huomasinkin. Kirja on julkaistu 1992, jolloin talvet oli monena vuonna lämpimiä ja vähälumisia. Lehti-ilmoituksen mukaan hakemukset tuli lähettää 15.6. mennessä. Tuohon aikaan en ainakaan itse törmännyt koskaan siihen, että valinta olisi tehty ennen määräajan umpeutumista. Tiedän paikkoja, jossa tuolloin ei  edes avattu hakemuskirjeitä ennen määräpäivää. Niinpä voi otaksua, että haastattelu oli 15.6. jälkeen. 

Sitten seurasi taas hauska muisto. Uusi päätoimittaja saa kuntaan muuttaessaan sakot siitä, että ei pysähtynyt riittävän pitkään Stop-merkin kohdalla. Pysähtyessä pitäisi poliisin mukaan pitää 'pieni hiljainen hetki'.

Yhdellä georeissulla näillä tienoilla ajeltiin keskellä kaunista peltoaukeaa. Vastaan tuli risteys, näkyvyys oli hyvä joka suuntaan eikä tiellä näkynyt risti sielua. Kaveri pysäytti auton. Arvelin itsekseni, että hän aikoi ottaa valokuvan. Kun mitään ei tapahtunut kysäisin asiasta. Odotettiin kuulemma, että liikennevalot vaihtuu. Liikennevaloja ei lähitienoilla ollut. Nauruksihan se meni sekin reissu.

Kirja oli toinen, josta bongasin sukunimeni. Tässä kirjassa sukunimikaima, isäntämies, löysi ruumiin. En karehdi osaansa. Itseäni jäisi vaivaamaan. 

Kelpo kirja muutenkin, kuin sukunimen bongauksen vuoksi. 

Seuraavana matkaoppaana oli Anneli Kannon Ihan pähkinöinä -kirja, jonka myötä saavuin junalla Seinäjoen asemalle. Useamman kerran siitä olen ohi mennyt junalla, mutta vain kerran jäänyt junasta. 

Kirjan mukana päädyin myös kaupungin kuuluisampaan nähtävyyteen, ja seuraamaan kihlautumista melkein Lakeuden ristin tornin huipulla. 

Toisin kuin minä aiemmilla reissuillani, kihlapari ei kyllä päässyt sisälle kirkkoon eikä myöskään ulkoa ylös torniin johtavaan hissiin. 

Itse olen käynyt ihailemassa maisemia yläilmoista ja tullut kerran myös lukituksi kirkon sisään. 

Yksi reissuistai oli kesäaikaan niin, että pääsin myös kahville kirkon kattoterassille. Sitä voin suositella lämpimästi, vaikka näköala sieltä ei olekaan yhtä hyvä kuin tornista. 

Kannattaa muuten jalotella kirkkoa lähellä olevassa puistossakin. Se tuntui kiinnostavan vehreältä ja toi uutta näkökulmaa kaupunkiin. Jotain Patsaitakin siellä oli mutta vehreys ja kukkivat pensaat oli ihastuttavia. 

Kahvista puhuttiin kirjassa samalla asenteella mikä itsellänikin kahviin on. Kahvi on hyvää, kun se on hyvää. Ellei ole kunnon espressokonetta, eikä mutteripannukahvi maistu hoivattavalle mummolle, niin aina voi keittää aitoa perisuomalaista pannukahvia. Se maistui kirjassa kaikille: espressoon tottuneelle kaupunkilaiselle, mummolle, sulholle ja maahanmuuttajalle, josta näytti tulevan yhtiökumppani. Itse keittäisin kahvin turkkilaisittain, jos pannukahvia kehittäisin. 

Tykkäsin kirjasta, ja olin melkein pähkinöinä lukiessani sitä 🤸🏼‍♂️. 

Tuula T. Matintuvan Piippo ja katala kumppani -kirjassa katoaa nahkatuotteita myyvä modernimpi matkarakastaja, joka etsii petikumppaneita netin seuralaisen hakupalstalta. 

Seinäjoki lienee ollut ainakin aiemmin kauppamatkustajien ja muiden matkalaisten suosiossa. Aiemmin hyviä majapaikkoja, jotka tarjosivat ilta harrasteita, oli harvemmassa. 1990-luvulla kuulin parilta maata kiertelevältä konsultilta, että Seinäjoelta löytyi aina tanssitettavia naisia, ellei televisio kiinnostanut. Nykyisin lähdetään kuntosalille tai surffaillaan netissä, mutta ehkä joku vielä tanssiikin. 

Matintuvan kirjassakin tanssitaan, mutta sillä ei ole pääroolia, kun pari löytyy netin välityksellä jo valmiiksi. Kirjan nahkakauppiaallakin on ainakin neljä verkkoa vesillä yhtä reissua varten. 

Mahdollisia murhaajia on niin monta, että pitää vähän pinnistellä, jotta pysyy nimissä perässä. Nettituttavien ja heidän lähipiirinsä lisäksi osansa tutkimuksista saa myös uhrin suku ja nahkatuotteita tilanneet tahot. 

Seuraavaksi siirryin 1900-luvun alkupuolelle, aikaan jolloin aiemmin mainittuja huviloita siirrettiin Terijoelta. Seinäjoki oli tuolloin paljon pienempi ja puhelinlangat roikkui vielä seipäiden nokassa keskellä kylää ja sittemmin kauppala. 

Eira Pättikankaan Puhelinpylväiden varjossa valtatie -kirjassa keitetään kahvia arkena samaan tapaan kuin Ihan pähkinöinä kirjassa pyhäiltojen juhlavatunnelmaisina hetkinä. Kahviin lisätään kuitenkin hyppysellinen suolaa, jotta veden maku häviää. 

Hirveän monessa kirjasta en muista lukeneeni ilmalaivoista, mutta tässä kirjassa sellainen esiintyy. Tämä ilmalaiva oli lähtöisin Italiasta. (Ainoa livenä näkemäni ilmalaiva Pegasos kuvattuna Jämijärvellä). 

Kirjassa on niin kotoinen eteläpohjalainen murre, että tuli oikeen hyvä olo. Veikkaan kuitenkin, että savolaisille kirjan lukeminen voi olla haasteellisempaa. 

Seinäjoen kokoisessa kaupungissa polkupyörä on edelleen yhtä oivallinen kulkuneuvo, mitä se oli kirjan aikaan 1920-30-luvun taitteessa. Silloin haaveiltiin lyhyistä hiuksista, radiosta ja omasta autosta, ja pitkät housut naisten jalassa herättivät kummastusta. 

Päähenkilö pyöräili ensimmäisellä pyöräreissullaan Törnävän kirkolle. Se olikin oivallinen valinta, sillä kirkko on siron kaunis ulkopuolelta. Sisälle en ole vielä onnistunut pääsemään. 

Polkupyörällä ajeltiin myös sota-ajan evakkokokemuksista Sortavalasta Seinäjoelle kertovassa Merja Mäen Ennen lintuja -kirjassa, joka osoittautuikin jo kertaalleen luetuksi, mutta koska en loppua muistanut, luin kirjan loppuun. 

Kirjassa pyöräiltiin pimeässä vesitornin ohi. Kun päähenkilö sulki tarakalla silmät, hän saattoi kuvitella olevansa Laatokan laineilla. 

Vesitornin juurellakin on tullut käytyä muutama kerta. Geokätkön perässä tietysti. 

Tansseihinhan sitä pyöräiltiin, nurkkatansseihin, tanssiminen kun oli sota-aikana kielletty. 

Se tietty johdatti ajatuksen Tangomarkkinoille. Olen lukenut mielestäni parikin tangokuningaskirjaa, mutta uutta en tähän hätään löytänyt, joten tartutaan lopuksi runoihin. 

Kyösti Mäkimattila on yksi suosikkini tangokuninkaallisten joukosta. Valoina toisillemme on Mäkimattila neljäs runokirja. Sen viimeinen runo sopii monille kuin nenä päähän näin täysikuu aikaan:

Kuun kanssa valvoimme, 

Melkein koko yön...

Sen verran on tullut katseltua Tangomarkkinoita, että joku vuosi voisi kähteä kattselemaan hulinaa paikan päältä. Sitä odotellessa voi aina lukea muutaman kirjan lisää.