Mullahan on kaverin antama kahvipaketti kaapissa. Sehän oli Etelä-Amerikasta, ja hei, marraskuu on Etelä-Amerikka kuukausi.
Lähdenpä tutustumaan Hondurasiin! Voisi kai ihminen huonomminkin lauantainsa käyttää. Kaivan kaapista kahvipaketin ja leikkaan palan mustikkapiirakkaa. Kun kahvi on valmis, siirryn lukutuolille ja aloitan e-kirjan, romaania kun en ensialkuun löydä.
Honduras on kirjan nimi ja sen on kirjoittanut Jan Moen, ja kieleksi osoittautuu ruotsi. Jan Moenin tunnistan rikosromaanien kirjoittajaksi ja mietin, miten se sopii avustustyökuvaan. Kaiketi sekin selviää kirjasta.
Näemmä aloitetaan maan köyhimmistä paikoista. On vuosi 1979. Saavun San Pedro Sulan kaupunkiin, La Liman kaupunginosaan ja sen slummialueelle, Bajoon (tekstin alla kartassa San Pedro Sula on keskimmäinen piste). Kirjoittajan tyyli on mukaansa tempaavan kuvaileva. Google kääntäjän automaattikäännös antaa sopivan karun poljennon kirjan alkuun:
Bajo ei ole kaupunginosa, ei omakotitaloalue, ei kerrostalo. Se on köyhyyden jälkeläinen, pikkukaupungin kurjuuden jatke, aittojen kasautuminen, syöpäkasvain, haiseva ja tukehtuva......Bajo sijaitsee joen rannalla, sadekauden tulvien huuhtoutuneista sedimenteistä rakennetun hiekkapannan päällä.Se on matala, yksi taso kaupungin alapuolella, ja se on köyhä, jos tarkoitat köyhää, toivotonta.
Slummit eivät luo parasta lähtökohtaa elämälle, mutta kirjoista olen oppinut, että jos tahtoa on ja onnea piisaa, eikä sorru päihteisttin tai joudu vastentahtoisesti petipuuhiin ja saa liutaa lapsia, voi sieltäkin ponnistaa koko maailmankin maineeseen tai ainakin viettää onnellista, mutta köyhää elämää.
Mietin kirjan alkupuolen, miksi avustustyötä tehtiin nimenomaan tuolla alueella. Puolivälissä kirjan syy selvisi. Ruotsalaisilla oli tuolloin La Liman esikaupungissa lähetysasema, joten yhteistyö sen kanssa ja kautta oli luontevaa.
Honduras on noin Lapin maakunnan kokoinen valtio. Moen mukaan 1970-luvun lopulla se oli maailman köyhimpiä valtioita, joka ei kiinnostanut juuri ketään. Tilanne ei ainakaan mediahuomion suhteen ole paljon parantunut. Harvoin lehtiuutisissa puhutaan edes hondurasilaisista maataloustuotteista kuten kahvista... Paitsi urheilu-uutisissa jalkapallokisojen aikaan.
FC Hutivaaran Honduras -sarjakuvakirjasta tiedän, että Hondurasissa pelataan myös jalkapalloa. Jalkapallojoukkue ei ole huono, siitä todisteena 3 MM-kultaa, viimeksi 2014.
Onneksi Hutivaaran joukkue ei pelaa samassa sarjassa maajoukkueen kanssa. Olisi saattanut tulla Hutivaaralle isompi tappio, mitä Honduras-Nicaragua ottelussa 1946, joka päättyi lukuihin 13-0.
Hutivaara sarjakuvia tekee norjalaiset Øyvind Sveen ja Ivan Emberland, ja tykkään sekä piirroksista että huumorista.
Onneksi nykyään pelattava jalkapallo ei ole lainkaan yhtä vaarallinen pelaajille, mitä Moen mukaan mayojen jalkapallo noin 1200 vuotta sitten. Pallo oli 3 kiloinen kumimöhkäle ja sen piti liikkua koko pelin ajan.
Harvassa oli kuulemma ne ottelut, joista kaikki pelaajat selvisivät hengissä. Yksi mayojen jalkapallokentistä sijaitsi aikanaan Copássa. Väkivallasta en piittaa, mutta olisi tuo ollut hieno nähdä kerran sellainenkin ottelu. - - - Kolmikiloinen pallo, mahtoi olla varpaat kipeät.
San Pedro Sulasta on Copáan noin neljän tunnin automatka länsiluoteen suuntaan. Copá on mayakaupunki, jonka kiviset rauniot ovat olleet maailmanperintökohteena vuodesta 1980.
Moen kertoo 1970-luvun surkeista teistä, mutta nykyisin välimatka taittuu ilman kuraan juuttumista, mistä oli suuri pelko 1970-luvulla. Tiestö oli tuolloin kunnollinen vai banaaniviljelmille ja sieltä satamaan. Isommilta banaanialueilta johti satamaan myös rautatie. Muu tiestö oli kehnossa kunnossa. Moen mukaan maan ensimmäiset liikennevalot syttyivät pääkaupunkiin Tegucigalpaan samana päivänä kun Neil Armstrong laskeutui kuuhun. Se taisi olla suuri askel hondurasilaisille.
Copán on itseni kaltaisille, ei vaellusta harrastaville turisteillekin, helposti saavutettavissa. Alueella ei ole suuria korkeuseroja ja rauniot sijaitsevat nykyisen kaupungin lähistöllä.
Nettikuvista katselin ihan uskomatonta kivi määrää, mutta kun luin, että kaupungissa on noin 1500-vuotta sitten asunut noin 25.000 asukasta, niin kyllähän sellainen väkimäärä saa aikaiseksi vaikka mitä. Isompaa asutusta alueella oli noin 400 vuoden ajan.
Copánissa oleviin hallitsijamonoliitteihin on hakattu tekovuodet, vanhin on vuodelta 465 jKr., nuorin vuodelta 800. Asutusta lienee ollut vuosien 100 ja 900 välillä. Sitten koko yhdyskunta hävisi ja alue muuttui sademetsäksi. Valtakunnan rappio alkoi kuitenkin jo 700-luvulla, jolloin 13. kuningas tapettiin.
Copán löydettiin uudelleen 1800-luvulla. Hondurasin sademetsät ovat näihin päiviin asti olleet melko koskemattomia, joten uusia muinaiskaupunkeja löytynee jatkossakin. Edellinen löytyi 2013. Sen sijaintia ei ole julkaistu, jotta vältyttäisiin ryöstelyltä.
Kun olin saanut tekstin lähes valmiiksi, löysin vielä YLE Areenalta mielenkiintoisen kaksiosaisen dokumentti Maya kulttuurin tutkimisesta, erityisesti Copánissa. Sarja on brittiläinen Mayojen salaisuudet, joka on tehty viime vuonna, ja julkaistu Areenalla reilu pari viikkoa sitten. Historiasarjoja on kiva katsella lukemisen lomassa käsitöitä tehden. Niin tätäkin.
Uusilla tutkimusmenetelmillä on selvinnyt, että hallitsijoita oli 16, joista kuninkaat numero 13.-15. rakensivat alueella olevat, Copán historiasta kertovan porrasrakennelman, joiden 62 porraskerrokseen on hakattu alueen historiaa.
Kaikki 16 kuningasta on mainittu nimeltä yhdessä kuution mallisessa kivessä. Ensimmäinen Copán kuningas oli muualta tullut, Vihreä Ketsuaani-Ara, joka eli vuoden 400 tienoilla, ja oli ilmeisesti naimisissa paikallisen naisen kanssa.
Ohjelmassa kerrottiin myös mm. mayojen ainutlaatuisesta kirjoituksesta ja jaden työstämisestä. Se, joka hallitsi jadekaivoksia, oli mahtavin, koska jade on niin kovaa, että sen työstäminen esimerkiksi yhdeksi helmeksi saattoi viedä kuukausia. Harvinaisuus maksoi tuolloinkin. Itselleni oli uutta, että myös Amerikan mantereella työstettiin jadea varhain. Olen pitänyt sitä aasialaisten kivenä.
Mielenkiintoista oli katsella ja lukea myös jumalista, joita mayoilla oli noin 160, ja siitä, kuinka ylhäisten kuului uhrata omaa vertaan, jolloin esim. kieli tai korvat voitiin lävistää veriuhria varten. Isoin uhri oli kuningas itse.
Vaikuttaa siltä, että Maya kulttuuriinkin voisi hurahtaa. Sääli, että minusta ei tullut aikanaan argeologia. Syynä on se, että työvoimatoimisto jakoi väärän vuoden hakulomaketta ruotsalaiseen yliopistoon, ja kun se selvisi, oli hakuaika päättynyt.
Kolumbus löysi Amerikan 1492.
Lokakuun 12. päivä klo 2 yöllä kuultiin laivalla huuto: Maata näkyvissä (tai ainakin jotain sinne päin). Ensimmäisenä löytyi San Salvadorin saari Bahamalta. Katselin paikkaa kartalta. Käsittämätöntä kyllä, Kolumbus ei missannut matkallaan yhtään isompaa saarta, vaikka purjehtikin ilman karttaa! Liekö tottakaan moinen tuuri.
Vasta neljännellä matkallaan vuonna 1501 Kolumbus löysi mantereen, ja rantautui maihin Hondurasissa lähellä Trujilloa, minne on matkaa San Pedro Sulasta itään noin 7 tunnin automatkan verran. Kultaa Kolumbukselle ei tuotu, vaikka hän runsaasti lahjoja saikin.
Satamakaupunki Trujillo tuli myöhemmin, 18.9.1974, tunnetuksi hurrigaani Fifin ansiosta. Vaikka ei se lehdistössä paljon näkynyt... Ja juuri se oli syy, miksi ruotsalaisporukka ryhtyi avustustyöhön, ja mistä syntyi Jan Moenin kirja.
Fifi ei ollut mikään pikku puudeli-puuhku, vaan se tuhosi banaaniviljelmät, hävitti mökit rai ainakin niiden katot, katkoi sähkö- ja puhelinpylväät ja runteli kaiken minkä voi.
Ja sitten tuli sade. Ei tuhjuinen syyssade, vaan kaiken uittava hyöky. Moen kertoo, että päivän aikana satoi yli 60 cm vettä, mikä on enemmän, mitä siihen aikaan satoi Ruotsissa koko vuonna.
Yleensä puhutaan sateen yhteydessä milleistä, mutta itsestäni tuntuu aina, että isot millimäärät tuntuvat pieniltä, joten muunna ne mielelläni senteiksi, tai metreiksi. 0,6 metriä vettä, siinä olisi Mimmillä paljon työtä yrittää uida käsipohjaa! Varmasti pitäisi laulajan sanoin huiskia koiraa. Ei ylety kädet pohjaan asti, ei. (Mielleyhtymä Pauli Räsäsen kappaleesta Mimmi eli uintiretki aamutuimaan).
Orjuuden suhteen Hondurasilla kävi tuuri. Alue ei kiinnostanut espanjalaisia. Sankat sademetsät vaikeuttivat maanviljelyä, joten plantaaseja ei tehty, ja kaivoksiakin oli vain yksi hopealaivos.
Se ei silti estänyt kulttuurien törmäystä ja sulautumista. Noin 100 espanjalaista saivat kuitenkin 1500-luvulla aikaan sen, että nykyisin vallalla on katolinen uskonto, pääkielenä on espanja ja valtaosa väestöstä on paikallisten mayojen ja espanjalaisten jälkeläisiä. Alkuperäistä intiaaniväestöä löytyy vain syvältä sademetsistä.
Siirtomaavallan aikaa kesti 1800-luvun alkupuolelle. Honduras itsenäistyi 1838. Kehityksen esteenä oli valtaapitävien ryhmittymien kilpailu, josta aiheutui monia vallankumouksia. Niissä oli Moen mukaan kyse kuitenkin vain vallasta, ei yhteiskuntajärjestyksestä. Se säilyi espanjalaisten luomassa kuosissa koko ajan.
Honduras tunnetaan banaaneistaan. Onneksi tuo puulta näyttävä ja jopa 4 metriseksi kasvava yrtti tuottaa satoa ympäri vuoden. Tosin yksi kasvi vain yhden kerran. Sitten se leikataan pois ja juuresta kasvaa uusi. Se on melkein kuin ikiliikkuja 😊 Tosin ikuisuutta sekään ei toimi, sillä maasta pois vietävä banaaniterttu vie mukanaan myös maaperän ravinteita ja maa köyhtyy.
* * * *
Tekstin pääasiallisena lähteenä on käytetty Jan Moen Honduras kirjaa ja Wikipediaa.
Harkitsin lukevani myös Paul Therouxin Moskiittorannikko-kirjan, mutta luettuani muutama vuosi sitten loistavan Tom Nealen Yksinäisen miehen saaren en juuri ole kaivannut kirjoja joissa ryhdytään ehdoin tahdoin Robinsoneiksi. Kun on kerran lukenut onnistuneen tarinan, ei kaipaa sellaista, jossa yksinäisyys ei olekaan se juttu.
