Oltiin myöhäisessä keskiviikkoillassa, kun bongasin ensi kertaa Hesarin kolumnissa, että perulainen Nobel-palkittu kirjailija oli kuollut maanantaina. Oli siitä kuulemma ollut samassa lehdessä pikku uutinen jo maanantaina, mutta ei hyppinyt silmille. Maanantaina kävin pääkirjastossa ja tiistaina sivukirjastossa, mutta ei ollut hyllyn päässä näyttelyä. Tarkasti YLE sovelluksenikin, mutta asiaa ei ollut nostettu robottien toimesta niin tärkeäksi uutiseksi, että se olisi näkynyt minulle saati näkynyt niin, että siitä olisi tullut erillinen ilmoitus. Ei vaikka olen klikannut haluavani nähdä uutiset mm. aiheista kulttuuri, kirjallisuus ja Nobelin kirjallisuuspalkinto.
No, mitä pienistä. Mario Vargas Llosahan oli "vai" yksi espanjankielinen maailman suosituimmista kirjailijoista.
Eipä silti, ehkä syytä moitin somekuplaani algoritmeja ja meditalojen robotteja. Ehkä ne tietävätkin itseäni paremmin, että tieto ehtii kyllä perille minulle myös vajaa 3 päivää vanhana samoin kuin tapahtuma ilmoitukset tapahtumista joissa kaverini ovat olleet, mutta ovat unohtaneet iloita siitä etukäteen somessa.
Ja tottahan se on. Vain harvat eteläamerikkalainen kirjailijat ovat kanssani samalla aaltopituudella, vaikka kokeilemisesta minua ei voi syyttää. Koska niin moni tykkää alueen kirjoista, annan niille mahdollisuuden tämän tästä. Pakko todeta, että silloin tällöin olen yllättynyt todella myönteisesti.
En tiedä mikä eteläamerikkalaisissa kirjoissa on. Tarinat ovat toisaalta hyviä, mutta joskus sangen omituisia. Yhdenkin argentiinalaisen novellikokoelman luettuani totesin, että se oli tyypillinen eteläamerikkalainen romaani. (Myönnän kuunnelleni kirjan, mutta veikkaan että olisi se minulta luettunakin mennyt täydestä romaanina).
Vargas Llosan kirjoja yritin aloittaa kahtakin, ennen kuin sain melko lailla väkisin ja ilman suurempia muistijälkiä luettua Maytan tarinan 1,5 vuotta sitten. Kirja joka maasta -haasteeni lähestyy loppua ja Peru oli yksi viimeisistä isoista maista, josta en ollut lukenut mitään kokonaista kirjaa. Karhuherra Paddingtonia en sellaiseksi laske.
Vargas Llosan on kulunut espanjankielinen Etelä-Amerikan kirjailijasuosikeihin ja on ollut Perun ykköskirjailija samoin kuin myös omissa maissaan Nobel-palkittu Gabriel García Márquez Kolumbiassa, Julio Cortázar Argentiinassa, Carlos Fuentes Meksikossa.
García Márquezia olen lukenut muutaman kirjan, joista olen pitänyt joka toisesta todella paljon ja joka toisesta en. Koulutetun kuoleman kronikka oli upea kirja, Haaksirikkoisista nautin samoin, mutta Rojumyrskyä ei ollut kirjani ja Sadan vuoden yksinäisyydessä olen ollut alkumetreillä 1980-luvulta lähtien.
Ehkä sama koskee itselläni myös Vargas Llosan tuotantoa. Kun yrittää tarpeeksi kauan, joku panee innostumaan.
Cortázarilta luin lokakuussa novellikirjan Salaiset aseet. Sen parista ensimmäisestä novellista pidin. Mielestäni eteläamerikkalainen kirjailijat ovat parhaimmillaan silloin kun kertovat tarinoidensa sisällä pieniä tarinoita. Tuleehan siitä vähän Alastalon salissa -fiilis, mutta onhan sekin ylistetty Volter Kilven klassikko.
Muista espanjankielellä kirjoitetuista, eteläamerikkalaisista kirjoista eniten on kiehtonut ecuadorilaisen Paolo de Carvalho Neton veijarirarina Setäni Atahualpa.