Portugalin huhtikuu osa 1 Lissabon

Portugali kuuluu niihin tunnettuihin eurooppalaisiin maihin, joista en toivoisi kysymyksiä tietokilpailuissa. Osaan sijoittaa Neilikka-vallankumouksen ja sitä seuranneen siirtomaaherruusajan päättymisen 1970-luvun puolivälin tienoille Portigaliin, mutta siihen sitten tietoni melkein jääkin. Kaupungeista tiedän Lissabonin ja Porton. 

Eniten tietoa muistuu mieleen Portugalin siirtomaista, joita kertyikin mittava määrä Vasco Da Gaman Intiaan lähdön jälkeen 1490-luvun viimeisinä vuosina. Monta maata menetettiin Englannin ja muiden maiden päätyttyä Afrikkaan ja Aasiaan, mutta monia jäikin. Unohtaa ei sovi myöskään Brasiliaa, joka julistautui itsenäiseksi 1822 hallitsijanaan Portugalista paenneen kuninkaan poika Pedro I. 

Angola, Mosambik, Guinea-Bissau, Kap Verde, Itä-Timor ja São Tomé ja Príncipe itsenäistyivät vuosina 1974–1975. Kaikista näistä maista olen lukenut tiedostaen niiden portugalilaisen historian. Viimeksi olen lukenut Guinea-Bissausta tammikuussa. Olen jotenkin mieltänyt että näissä maissa kulttuuri on jollain tapaa monivärisempi, mitä naapurimaissa. En tiedä, johtuuko se kielestä vai mistä, mutta jotain niissä on erilaista mitä olen kokenut lukiessani esimerkiksi Ranskan entisistä siirtomaista. 

Fernando Pessoa (1888-1935) on sanonut jossain runossaan, että pitää panna kaikki mitä on, pienempäänkin mitä tekee. Monia asioita pitääkin tehdä suurella sydämellä... Mutta että kaikkea? 

Monenlaisia ajatuksia heräsi Pessoan runokirjasta Hetkien vaellus. Voin suositella. 

"Syö suklaata tyttö pieni

Syö suklaata.

Muista että maailmassa ei ole muuta metafysiikkaa kuin suklaa.

Muista ettei mikään uskonto opeta enempää kuin suklaakauppa."

Pessoa on myös tähän mennessä ainoa Portugalissa syntynyt kirjailija jonka romaanin olen lukenut, ja hänenkin kirjoistaan vain Anarkistipankkiirin.

Mutta ei hätää, muutkin ovat kirjoittaneet uskottavia tarinoita Portugalista. 

Luiz Ruffaton Lissabonissa muistin sinut oli toinen Ruffaton kirja jonka olen lukenut. Tämä oli rutosti paljon parempi kuin Rutosti hevosia, jok kuulemma oli palkittu kirja Brasiliassa, mutta ei sytytyänyt minua laukalle. 

Lissabonissa muistin sinut -kirja oli sensijaan mieleenpainuva kertomus maahanmuuttajasta ja siitä, kuinka kaikki ei aina suju kuten suunnitelee. 

Tuosta Rutosti hevosiakirjasta tuli mieleen portugalilainen sananlasku: 

"Onnekas menettää vaimonsa, etäonnekas hevosensa." 

Seuraavan kirjan päähenkilö ei varmasti ollut samaa mieltä. 

Erich Maria Remarquen Yö Lissabonissa on mielestäni hyvin saman tunnelmainen kirja kuin Ruffaton kirja, vaikka tarina on täysin toisenlainen. 

Lissabonissa vietetyn yön aikana juutalainen mies kertoo tarinansa toiselle miehelle. Mies oli vihdoin päässyt vaimonsa kanssa salaa Lissaboniin, ostanut laivaliput Amerikkaan ja sitten vaimo kuolee. Mies kertoo tarinansa toiselle, jotta joku muistaisi. Portugalista, kuten muistakin rannikkomsista, juutalaiset pakenivat Amerikkaan pois sodan jaloista. 

"Lissabonissa, vapauden kynnyksellä vaimo kuitenkin kuolee."

Juuri ennen tämän julkaisua luin vielä Anu Patrakan Nolson-sarjan kolmannen osan Ihailia, jossa Nelson on lähetyt viikonloppulomalle Portugalissa asuvan suomalaisen tyttöystävänsä kanssa. Kirja tutustuttaa raitiovaunujen ohella myös Fado-lauluihin. 

Fadon kuningattareksi on tituleerattu Amália Rodriguesia (1920-1999). Kirjassa esiintyy duo Kaksi Mariaa. Juoni oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen. Nelsonin taustoista tulee esiin uusia asioita, fado maailma kiehtoo ja matkailuvinkkejäkin tuli juuri sopivasti. 

*  *  *

Ps. Lissabonissa asustaa myös Merten gorilla, josta kirjoitin taannoin apinapäivityksessäni.