Dekkariviikko 6.-12.6.2022

Maanantai illalla luin FaceBookista, että nyt on dekkariviikko. Hauska sattuma, sillä aloitin viikon sopivasti dekkarilla. Niinpä tässä onkin oivallinen tilaisuus kirjata dekkari joka päivälle. Kirjaan ne kaikki tähän samaan päivitykseen, koska näemmä en harrasta lyhyitä päivityksiä. 

Maanantai 

Quentin Patrick Viisi askelta murhaan aloitti dekkariviikkoni, vaikka luinkin sen ennen, kuin tiesin koko viikosta. Aikomus oli lukea tällä viikolla dekkareita, joiden ratkaisussa keskeisessä roolissa olisi lääkäri. Quentin Patrick on kirjailijanimimerkki, jonka takana on Hugh C. Wheeler ja Richard Wilson Webb. 

Viisi askelta murhaan on ensimmäinen tohtori Westlake -kirjoista. Westlake on amerikkalaisella maaseudulla tyttärensä kanssa asuva lääkäri, joka harrastaa perienglantilaista ketun metsästystä. Yksi metsästysreissu, jolla myös tytär on mukana, päättyy ruumiin löytymiseen. Koska lääkäri on valmiiksi paikalla, seriffi nimittää hänet apulaisseriffiksi. 

Kaikkihan tuntevat tohtori Watsonin ja eläinlääkäri Herriotin ja monissa dekkareista on patologeja, jotka osallistuvat aktiivisestikin tapausten ratkontaan. Hevoset ja koirat eivät ole minun juttuni, mutta tässä kirjassa oli molempia. 

Viisi askelta oli minulle niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään kesken lukemisen. 

Ihastuin kirjaan, ja mietinkin, että ehkä olen pitäynyt Westlakea dekkareita epätasalaatuisina siksi, että olen lukenut Donald E. Westlaken kirjoittamia kirjoja ja näitä Quentin Patrickin kirjoja, joissa päähenkilönä on Westlake. Hyvä alku viikolle. Totisesti. 

*  *  *

Huomasin ehtoolla, että Elina Backmaniin ja Heidin Holmavuon True Crime sarjan kolmas osa ilmestyy tiistaina, joten kuuntelin ensimmäisen ja melkein toisenkin osan ennen nukkumaan menoa. 

Ratkaisematon-sarjan ensimmäisessä osassa kirjoittajat tutkivat Susanne Lindholmin murhaa, joka tapahtui käpyläläisessä kellarissa 8.8.1976. Muistan kuulleeni kellarimurhista, mutta tarina oli aika tavalla uusi itselleni, vaikka TrueCrime kiinnostaakin. 

Ratkaisematon-sarjan Toisessa osassa kirjoittajat siirtyvät tutulle seudulle Kankaanpäähän. Tiedän paikan ja olen lukenut siitä useammankin lehtijutun ja tunnen ainakin yhden henkilön, jota on kuulusteltu tapahtuman vuoksi. Heitä olikin poikkeuksellisen monta, muistaakseni reilusti yli 200. Siitä huolimatta Helena Jämiäluoman elokuussa 1972 tapahtunut murha on edelleen selvittämättä.

Tiistai

Tiistain kyläilylenkillä aloitiin kuuntelemaan sarjan kolmatta ja viimeistä osaa: Ratkaisematon - kirja, joka avasi murhatutkinnan. Kirjan murha oli edellisiäkin vanhempi. Se tapahtui Kemissä 1955. Backman ja Holmavuo huomasivat tapausta tutkiessaan, että tutkimuksessa oli tapahtunut salailua ja lisätietoja löytyi haastattelujen ja tutkimusten avulla niin, että murhatutkinta avattiin uudelleen. Saas nähdä, miten tapaus etenee. 

Muutaman tunnin True Crime ei riitä koko päiväksi vaikka kyläillessä menikin monta tuntia. Niinpä ehdin lukea vielä viikon toista lääkäridekkaria. Se olikin taatusti erilainen kuin edellinen. 

Josh Bazellin Niittaa noutaja -kirjaa on verrattu esimerkiksi Sopranos-televisiosarjan tarinoihin. Päähenkilö on lääkäri, joka on kuulunut aiemmin mafiaan, saanut todistajansuojeluohjelmassa uuden henkilöllisyyden ja kouluttautunut lääkäriksi. 

Lääkärinä päähenkilö on vähän samaa huumoriluokkaa kuin kirjan Adam Kayn Kohta voi vähän kirpaista tai Jari Vainion Viidakkotohtori Dokoto Jalin päiväkirjat. 

Kovaksi keitetyt dekkarit eivät ole yleensä mieleeni, mutta tämä humoristisesti ja nykykielellä (kaikkine vittuineen) kirjoitettu kirja kyllä jollain tapaa kolahti. No. Tykkäsin minä Jerry Cottoneistajin nuorena. 

Kirjan jatko-osa Villipeto jää tällä kertaa odottamaan aikaa parempaa. Sitä odottelee ilmeisesti myös kirjan elokuvatuotantoon siirtyminenkin. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu ja jos elokuva tehdään, pääosissa on ennakkotietojen mukaan Leonardo di Caprio, jos oikein ymmärsin. Kirja oli sen verran mielenkiintoinen, että se leffa olisi hieno nähdä, vaikka Leonardo onkin vanhentunut sitten nuoruuspäivensä (kuten minäkin).   

Keskiviikko

Niittaa noutajasta riitti luettavaa päivän aluksi. Sitten kohti uusia seikkailuja. 

Sen jälkeen aloitin Toni Ahon Exitus: Ensimmäinen kuolema-kirjan, jota olen katsellut sillä silmällä jonkin aikaa. Pettymyksekseni tämä Exitus-sarjan ensimmäinen kirja loppui kesken kuin kanan lento. Petyin niin, että jätin toisen ja kolmannen osan hautumaan, kun olin kuunnellut toista kirjaa, Painajainen pari tuntia. Liikaa painajaisia makuuni.

Veikkaan, että sarja saa hautua pitkään, sillä päähenkilö, lääkäriopiskelija, on mielestäni ihan yhtä outo, mitä oli Viveca Stenin Åre-sarjan naispoliisi, jonka taisi lytätä jo aiemmin, ei mielestäni ollut uskottava ihmisenä ammattikunnassaan. 

Ja minä kun odotin tosi paljon herkullisesta asetelmasta, jossa päähenkilönä on suomalainen opiskelija. Sellaisia kirjoja on aivan liian vähän. 

Senkin vuoksi harmittaa, että Aho osaa kuvailla mielestäni todella mielenkiintoisella tavalla opiskelijan potilastyötä ja harjoittelijan työrupeamia muutoinkin. En vain tykännyt päähenkilön ajatuksista, etenkään kakkoskirjan alkupuolella. Mutta ehkä annan uuden tilaisuuden. Tuon Viveca Stenin Lumen uhritkin sain kahlattua loppuun muutamassa kuukaudessa, vaikka päähenkilö ei miellyttänytkään, koska tarina oli muutoin mielenkiintoinen. 

Torstai

Jotta tästäkin dekkaripäivästä jäisi hyvä mieli, aloitin vielä yöllä sänkylukemisena Ata Hautamäen Murha Käpylässä -kirjan, joka on niin ikään sarjansa ensimmäinen. Käpylä on lievästi tuttu, olen siellä kerran kävellyt ja taisin käydä pitämässä jonkun marttaesitelmänkin joskus. Sen sijaan Ata Hautamäki oli tähän päivään asti vain nimituttu, ja olenkin kuvitellut hänet mieheksi. Väärin kuviteltu.

Kirja osoittautui hyväksi. Eletään 1950-lukua. Kirjassa on urheilijoita, joilla on suuria toiveita, ja on julkisia saunoja ja muutenkin vahvasti ajan kuvaa ja tunnelmaa. Rikosta ratkaisemassa on lääkärin ja poliisin parivaljakko. Mukava pari. Jotenkin tuli vahvasti dejavu porilaisesta Korsmanin talo -museosta, jossa asuu kuvitteellinen konstaapeli Korsman vuonna 1953. Oikeastikin pihapiirissä on asunut poliiseja. Sieluni silmin näen Kormanin keittiön ja olohuoneen, kun puhutaan sisätiloista. 

Tunnelmakuvat viime joululta Korsmanin talosta.

Päivän toinenkin kirja, H. R. F. Keatingin Maharadjamurha imaisi heti mukaansa. Eletään aprillipäivää Intiassa ja Bhoporen maharadja on oikea aprillipilojen ystävä. Kaikki pilat eivät ole pilan kohteeksi joutuneiden mieleen, mutta kun pilailijana on maharadja, niin kaikki nauravat piloille. 

Pelkästä aprillipilasta ei silti ole tässä kirjassa kyse. Taustalla on aikakausien muuttuminen (tapahtuma-aika 1930-luku) ja hieman ekologiakin. Maharadja on kova metsästämään ja haluaa pitää metsästysmaansa ja lampensa kunnossa uudesta padosta huolimatta. 

Elämä maharadjan palatsissa tuo mieleen hiljattain lukemani Jakob Wegeliuksen Merten gorillan, josta kirjoitin viime kuussa apinajutussa. Gorillakin jahkaantui erään maharadjan palatsiin, ja sekin maharadja osasi harrastaa ja sitäpaitsi oli parempi shakinpelaaja kuin tämän kirjan maharadja. 

Myös Sujata Masseyn Intiaan sijoittuvan Perveen Mistry -sarjan kirja Satapurin jalokivi tuli mieleen, lähinnä siitä, miten kerrottiin palatsin naisten osastosta. 

Kaikin puolin onnistunut valinta, siis, vaikka jossain kohtaa kirjan puolivälin jälkeen tuntui, että Keating ei ehkä osannut kirjoittessaan päättää, kenestä yrittäisi tehdä syyllistä, vaikka oikea syyllinen oli mielestäni selvää jo alkupuolella. Kirja voitti aikanaan vuoden rikosromaani-palkinnon niin Englannissa kuin Usa:ssakin. Palkinnot eivät olleet ihme, sillä kirja oli hyvin tehty ja verrattuna Intia-tietoihini, melkolailla paikkansa pitävä. 

Kun sitä miettii, hieman harmittaa, että kirjan julkaisun aikaan en ollut yhtä rohkea mitä olen nykyisin, enkä siis uskaltautunut lähteä kirjekaverini siskon häihin Intiaan, vaikka kirjekaveri lupasi lentoliput ja ylöspidon. Nyt lähtisin kyllä. Olisi huikeaa kokea paikallisten rikkaiden seurassa edes pieni häivähdys menneen Intian loiston päivistä. Shakkipeliin en ryhtyisi, sillä en sitä osaa. 

Perjantai

Aloittelin illalla Kaarina Griffithsin kirjaa Punsinen piru ja musta enkeli. Se kertoo jännistä tapauksista vanhusten palvelukodissa. Murhaa ei ole vielä tapahtunut, mutta voisin tässä vaiheessa kuvitella, että keskeisessä roolissa on talvet lapsia hoitava eronnut 45 vuotias hoitaja. Tai sitten hän on se, joka kuolee ensin. 

Mukavaa puuhaakin asukkailla on. Ottavat mm. yhteyttä vainajien meedion kanssa. 

Viikonlopuksi on ohjelmaa sen verran, että kirjasta riittänee sunnuntaille saakka. 

Välipalaksi hotkaisin Suomen vanhimman kuunnelman, jonka nauhoitus on säilynyt Ylellä kokonaan. Se on Varastettu helminauha, jonka on kirjoittanut Erkki Kivijärvi, ja sen ensi esitys on vuodelta 1938. Kuulokuvia löytyy YleAreenalta. 

Rahisihan se, kuten Ylen sivuilla varoitettiin, mutta kyllä tässä nostalgia tihkui.

Lauantai

Siikaislainen lasikuistin mallikapale

Päivän täytti Siikaisten-päivät, joten lukeminen jäi vähiin. Tapahtuma, jossa oli väkeä enemmän kuin viidellä aiemmin käymälläni, pidettiin koulun pihassa lähellä Metsätähden palvelukeskusta, jossa tiettävästi ei ole koskaan tapahtunut murhia. 

Sen sijaan vireillä olevan kirjan seniorikoti Onnelan asukkaat ovat vaarassa. 

Sain luettua loppuun eilen aloitetun Onnelan tarinan. Tykkäsin, mutta loppu tuli ehkä turhan joutuisasti kunhan sinne asti päästiin. 

Kovat oli kirjan juhannusjuhlat...

Sunnuntai

Dekkari-viikon päätti kotimaiseen lääketehtaaseen liittyvä dekkari. Etukäteen otaksun, että pääosissa oleva henkilö olisi lääke-esittelijä, mutta hän työskentelikin markkinoinnissa toimistolla, ei kentällä. 

Piia Kaikkosen Kuoleman varjo osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikka Hessun käyttäytyminen ei kovin rationaaliselta vaikuttanut. Tai ehkä ystävän äkillisen kuoleman tuoma shokki voi saada ihmisen hakeutumaan ongelmiin. 

Viikon saldo: 10,5 kirjaa ja yksi kuunnelma. 

Mutta ei yhtään uutta valtiota. 

Olipas mukava dekkari-viikko!