keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

105 päivää - paluu Kiovan ja Lvivin kautta kotiin

Piti. Piti lukea pari-kolme kirjaa Ukrainasta. Ja pitikö päätös. No ei. Luin pari-kolmekymmentä ja vähän yli. Tähän, toivottavasti hetkeen aikaan viimeiseen, Ukraina-päivitykseen laitan ne kirjat, jotka tuli luettua huhtikuun jälkeen. Valitsin julkaisupäiväksi tämän, koska tänään tulee sodan alkamisesta täyteen 105 päivää, sama, minkä kesti meidän talvisotamme. Aloitan tämän päivityksen kirjoittamisen päivänä 60 toivoen, että sota olisi tuolloin ohi, mutta pahaa pelkään, ettei ole. 

- No, eihän se ollut. 

Sodasta huolimatta, tämä soffamatka oli kyllä upea. Kävin monella aikakaudella ja monilla paikkakunnilla. Hengailin kasakoiden, juutalaisten, ydinvoimalaitostyöntekijöiden, lomailevien, kohtuavuokraavien, ammattisotilaiden, kirjailijoiden, toimittajien, poliisien, suutarien ja ties kenen kodeissa ja työpaikoilla. 

Näin ihmisten arkea, mutta myös äärettömän paljon sotimista. Eikä vain sotimista, vaan järjetöntä sotimista. Johannes Remyn kirjan Ukrainan historia lopussa oli koottuna viiden sivun aikajana Ukrainan historiasta. Ukrainan historia alkaa kirjan mukaan noin 80-luvulla, kun jonkinlainen hiemoyhdystkunta muodostuu ja Kiovasta tehdään sen pääkaupunki. 

Taisin lakea, että aikajanalla oli ainakin seitsemän kertaa, että joku kansa "valloitti" Ukrainan. Lisäksi maata jaettiin milloin minkäkin maan toimesta. Ensimmäinen valloitus oli 1240 kun mongolit valloittivat maan. 

Luin melkein jokaista valloituksesta, mutta lisäksi olisin toivonut löytäväni kirjan ajasta, jolloin turkkilaiset olivat valloittajan roolissa. 

Olisin halunnut lukea enemmän myös ajoista, jolloin jotkut läntiset osat kuuluivat Puolaan tai Itävaltaan, mutta kun tahtoo lukea paljon, ei ole aikaa etsiä ylen määrin.

Paljon ehdin näkemään ja tuntemaan. 

Tein muuttomatkaa Ukrainaan ja sieltä pois, vuokrasin kohtua ja tein omiakin lapsia, hautasin vanhuksia ja paljon, paljon työikäisiä ukrainalaisia. Itkin monen joukkohaudan äärellä, ja tämä on pakko sanoa, iloitsin liian harvoin.

Jos jotain voisin toivoa, niin hyvät kirjakustantamot. Kääntäkää edes yksi kevyt kirja Ukrainasta. Kai siellä nyt edes yksi kirja on kirjoitettu, jossa ei tapeta ketään, ei edes nälkään. Itse en sellaista juuri löytänyt. 

Matkaan meni aikaa 105 päivää - eli sen suomalaisen talvisodan verran. Projektin alussa päätin siirtyä muualle kun sota loppuu tai viimeistään, kun sota on kestänyt 105 pävää. Se taisikin olla ainoa päätös, joka piti. Yleensä ei tullut mentyä siitä, missä aita on matalin, vaan aina tuntui löytyvän uutta luettavaa.

Kotimatka alkakoon

Kotimatkan voin aloitta lukemalla uusiksi Seppo Mustaluodon Reikäpään, jonka nimi ei kyllä yhtään kiinnostanut. Luin sen viime vuonna Montenegroon liittyvänä kirjana, ja pakko todeta, että silloin keskityin niin Montenegron tapahtumiin googlailemalla paikkoja, että loppukirja jäi vähemmälle. Osa kirjan tapahtumista sattuu Ukrainassa. 

Sen jälkeen oli hyvä käydä moikkaamassa vielä kerran Jaltaa, tuota 1990-luvun 'Kanariansaaria', jonne muutamat tutukin matkustivat 1980-90-luvulla useamman kerran. 

Otin käsittelyyn 1970-luvusta kertovan Evelyn Anthonyn Jaltan uhrit, mutta osoittautuu, että kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Ranskaan. Kirjassa eronnut Anna suostuu valkovenäläisen Nocholasin kosintaan. Seesteinen perhearki muuttu aivan joksikin muuksi kun Nicholas liittyy Paluu-ryhmään. Kirjan ymmärtämisessä auttaa, jos Jaltan sopimus 1945 on entuudestaan tuttu. Kirja on mukavasti dekkarin oloisesti kirjoitettu, vaikka romantiikka, vallankaappaus ja veristä historia ovat pääosissa. 

Krimillä asui ennen tataareita, ja asuu nykyisinkin, eikun asui taas vielä 10 vuotta sittenkin. Välillä he olivat häädettyinä Uzbekistanin suunnalla lähes 50 vuotta, ja saivat palata takaisin1990-luvun lopulla. 2014 alkoi tulla taas tukalat paikat ja ainakin osa muutti/pakkomuutettiin pois. Käsittääkseni oikein kukaan ei tiedä, paljonko heitä oli jäljellä 2021 verrattuna 1900-luvun alkukolmannekseen. 

Ylen Ulkolinja : Ukrainan venäläinen kevät ohjelmassa, jonka bongasin Areenalta, oli säe Alexander Puskinin runosta Bahtisarain suihkulähde. 

Runossa tataari rakastuu puolalaiseen tyttöön, mutta rakkaudelle ei käy hyvin. Puskinin kieli tuntuu tehnoavalta ja tarina on kiinnostava. Kunpa löytäisin siitä tehdyn baletinkin katsottavaksi... Puskin kirjoitti runon käytyään Krimillä ja tutustuttuaan  tataaripalatsiin ja sen Kyynellähteen suihkukaivoon. 

En löytänyt runoa netistä suomeksi, mutta englanninkielinen versio löytyi ja myös runosta 1930-luvulla tehdyn baletin lyhyt yhteenveto.

Runot eivät juuri käännöksissä parane eikä ainakaan kahdessa käännöksessä, mutta tulipa luettua sekin. Areenassa luetut pari säettä vakuuttivat, että kirja on saatava käsiin myös suomeksi. 

...Even now each desolated room
And ruined garden luxury breathes,
The fountains play, the roses bloom,
The vine unnoticed twines its wreaths,
Gold glistens, shrubs exhale perfume.... 

Krimin suunnalla kun ollaan, niin luinpa sitten kuitenkin Florence Nightingalen elämäkerran. 

Åsa Mobergin Florence Nightingale: ihminen myytin takana -kirja kertoo Florensen elämän ohella sotasairaanhoidon historiasta. Se alkoi Krimin sodassa 1853-56. 

Kirja oli yllättävän mielenkiintoinen, johtuen varmasti Florencen rohkeasta, erilaisesta elämästä. Olin iloinen, että luin kirjan, jonka olin aiemmin pistänyt hylättyjen pinoon. Ihan kaikkea kun ei pysty lukemaan, vaikka kuinka haluaisi. 

Loin samalla lyhyen katsauksen Itä-Ukrainan turkkilaiseen menneisyyteen ja lukaisin Clive Cusslerin Mustanmeren hauta -kirjan. Viimeksi kun olin Clusserin matkassa, kävimme sukeltelemassa arktisilla alueilla Kanadan aluevesillä. Se oli tammikuussa, aikaan ennen kuin tiesimme juuri mitään Ukrainan tilanteesta. 

Mustanmeren hauta oli aikalailla samaa tyyliä, mutta hyvä tarina tämäkin. Ehkä alan tottua Cusslerin tyyliin. Muistelen aiemmin hylänneeni jonkun hänen kirjansa kesken kaiken. 

Geokätköilijänä aarteiden etsintä tietysti kiinnostaa, mutta koska nämä ison luokan kansainväliset toimintajännärit eivät yleensä ole viehättäneet, olin yllättynyt, että pidin tästä. Plussaa oli, että alue jolla liikuttiin, oli verraten pieni, vaikka eihän Mustameri nyt mikään pikkulammikko ole. Ukrainan ohella käytiin Turkissa, mutta mailla on paljon yhteistä menneisyyttä. 

Paluumatkalla on hyvä luoda katsaus vielä alueen lähimenneisyyteen. Anna-Lena Laurénin ja Peter Lodeniuksen Ukraina -rajamaa taustoittaa 2014 vuodentapahtumia ja antaa pohjaa ymmärtää nykyistäkin sotaa. Vaikka en minä pysty minkään sodan järjettömyyksiä koskaan ymmärtämään. Olen rauhan kannalla ja liittyisin mielelläni Muumien rauhanmarssiin, jos se tehtäisiin istuen mukavalla tuolilla. 

Kiovassa jälleen

Pitihän sitä sitten lukea Nestorin kroniikkakin, kun kerran pidetään kunnon kertausta Ukrainan kirjallisuuteen ja historiaan. Jäin miettimään, oliko Venäjän hyökkäyksen päivämäärä 24.2. otettu tästä kirjasta. (Tarkoitushan oli ilmeisesti sodan aluksi tappaa Ukrainan presidentti.)

Oli vuosi 6603 eli nykyisen ajanlaskun mukaan 1095. Kumaanit Itlar ja Kytan saapuivat Vladimirin luo solmimaan rauhaa. Heidän seurueensa majoittuivat eri puolille kaupunkia. Samaan aikaan saapui myös Slavjata, joka pani Vladimirin päähän uusia ajatuksia. Ensin Vladimir vastusteli, mutta Slavjatalla oli näemmä kerkäs kieli: 

"Ruhtinas! Sinä et tee syntiä, sillä hehän rikkoivat aina sinulle antamansa valan, hävittivät Venäjänmaata ja vuodattivat lakkaamatta kristittyjen verta."

Niin Vladimir taipui. Hän tappoi ensin Kytanin ja sitten oli Itlarin vuoro. Itlar kutsuttiin saunaan seurueineen: 

"Tulkaa luokseni sitten, kun olette pukeutuneet lämpimässä saunassa ja syöneet aamiaista Ratiborin kanssa" Ja Itlar vastasi:

"Olkoon menneeksi". 

Ja heidän astuttuaan saunaan, ovet suljettiin. Ratiborin soturit olivat kavunnet katolle, tehneet siihen aukon, ja niin Olver Ratiborinpoika otti jousen, viritti sen ja ampui nuolen suoraan Itlarin sydämeen, ja hänen koko družinansa tapettiin. Niin kauhean lopun sai Itlar. Hän kuoli suuren paaston ensimmäisellä viikolla, kello yksi päivällä, 24. päivänä helmikuuta. (Nestorin kroniikka s. 141-142.)

Vähän tuosta Nestorin kroniikasta tuli mieleen Antti Tuurin Talvisota, jonka monessa luvussa todetaan, että "Ja niitä meni siellä monta". Nestorin kroniikassa tapettiin paljon vihollisia ja myös sukulaisia.

Itseäni kiinnostaisi enemmän Natalian kroniikka, tai mikä sen nimi sitten olisikaan. Sen kirjoittaja olisi nainen, eikä siinä olisi sodittu yhtään, vaan selvitty vuodesta toiseen. Mikä kumma saa miehet lähtemään sotaan. 

Sitäkin mietin, että jos Venäjällä on jotain ajatusta, että heillä olisi oikeus Ukrainan historiaan, niin lähes tulkoon yhtä lailla myös mongoleilla, turkkilaisilla tai Skandinavian viikinkialueilla olisi siihen oikeus. Enemmän olen kuitenkin sitä mieltä, että 
A. Kansat ovat sekoittuneet tuhannessa vuodessa niin, että muinaisesta Kiovan Rusista tuskin kannattaa enää puhua ja 
B. Jos siitä nyt sitten puhutaan, niin Kiovan Rus olisi Kiovan Rus, ei Moskovan Rus. 
Ainakin siihen tulokseen tulin tuon Kroniikan luettuani. 

Sekin nousi taas mietteisiin, että miten juutalaisilla voikin olla niin vahva sukumuisti, että he tietävät kenestä Aabrahamin pojasta heidän sukunsa pohjautuu. Itse osaan luetella esi-isäni isäpolvessa 1750 vuoteen saakka, ja pidän sitä jo saavutuksena sinänsä. Hieman hämäräksi jäi, miksi kirjassa siitäkin puhuttiin. Pitänee lukea tämäkin joskus uusiksi paremmalla ajalla. 

Nestorin kronikan kanssa samaan ajanjaksoon sopii Tuomas Myllylän ja Sari Sariolan Pakanat - yhden Jumalan kaupunki osat 1 ja 2

Sarjakuvakirjojen yksi päähenkilöistä on Ari Halikko, kiovalaisen Sjatoslavin Druzinan pelätty sotapäällikkö sekä hänen tyttärensä. Kirjoissa muinainen Ukraina ei ole pääosissa, mutta muuta sarjakuvaa Ukrainasta en löytänyt tähän hätään, joten kelvatkoon tämä. 

Jalkapallon pelaaminen on kiva ja eri maita yhdistävä harrastus. Tai niin sitä luulisi. Jotkut ottavat senkin vähän liian vakavasti. On sitä nykyäänkin välillä mainintoja jalkapallohuligaaneista, mutta tappelut lienevät vähentyneet, kun eri seurojen kannattajat joutuvat käyttämään eri portteja sisään ja ulosmenoon. Näin ainakin Italiassa, missä muutamat kaverit ovat sanoneet, että on ollut vaikea päässä Roomassa kannattamaan Milanoa milanolaisten kavereiden kanssa. 

Saksalaiset sotilaat nostivat vakavasti ottamisen ihan omalle tasolleen otellessaan Kiovan Dynamon joukkuetta vastaan toisen maailmansodan aikoihin, Andy Dougan kirjoitti tapahtumista kirjassa Kiovan Dynamon kunnia

En ole mikään jalkapallofani, viimeksi olen seurannut jalkapalloa 1980-luvulla, jolloin Saksan joukkueessa pelasi silloin mielestäni kovastikin kiehtovan näköinen Karl-Heinz Rummenigge. Olen silti lukenut pari jalkapalloilijoiden elämäkertaa, esimerkiksi kirjan Kosovon Härästä. Eremenkot kirjaa en ole lukenut, vaikka tietysti nyt voisi, sillä yksi perheen pojista on pelannut myös Kiovan Dynamossa. 

Kirjasta kävi ilmi, että natsisaksalaiset saattoivat kestää vielä reilun urheilutappion, mutta ei sentään mitä tahansa. 

Tuoreempaa tietoa Kiovasta löytyy hieman Mihail Hodorkovskin kirjasta Uusia muistelmia kuolleesta talosta. Kirjasta löytyy mm. puhe jonka kirjoittaja piti Kiovassa sekä pohdintaa Ukrainan tilanteesta. Kirja on ilmestynyt 2014.

Lvivin kautta kotimatkalle

Ettei vain matkasta jäisi huonoja fiiliksiä, päätän matkani Janina Heschelesin kirjalla Janinan päiväkirjat - Teinitytön muistelmat Lvivin ghettosta ja Janowskan keskitysleiriltä. Tarkkaavainen lukija saattaa nostella kulmiaan, mutta niin moni lukemieni ukrainalaisen kirjojen henkilö on kuollut, että oli helpotus, että Janina selvisi. Hänestä tuli fyysikko ja kirjailija. 

Itse kirja oli ihan yhtä järkyttävä, kuin kaikki muutkin vastaavat kirjat. 

Samaa aikakautta muistellaan Olavi Lempisen ja Manu Paajasen kirjassa Pääkallosotilas SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana. Kirjan päähenkilönä on 16-vuotias Aarne Kähäri, joka kouluttautui sotilaaksi ja taisteli Ukrainan ja Venäjän tienoilla 1941-1943. Kähäri ajeli SS-miehenä enemmänkin sivuvaunullista moottoripyörää, jolla kuskasi tarvikkeita sotiville ja haavoittuneita sidontapaikalle, jonkin verran myös kuorma-autoa. Hieman kyllä mietin, että oliko aika kullannut kenties vähän ikäviä muistoja. Joka tapauksessa aika kaukana kotoa suomalaiset sotilaat kävivät. 

Isaak Babelin Punainen ratsuväki -kirjassa eletään vuotta 1920. Vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto on sekasortoinen ja nälänhätä vaivaa, mutta maanviljelyn sijaan puna-armeijan sotilaat ratsastavat Puolaan ei niin hyvissä aikeissa. 

Kirja sopii hyvin luettavaksi edellisistä Ukraina-päivityksistäni tutun Valkokaartin kanssa. Itse harmittelin, että väliin jäi kolmisen kymmentä kirjaa, joten tarkempi vertailu ei enää oikein onnistunut. 

Edellisessä postauksessa mainitsin suomalaisnaisen kokemuksista Ukrainan maaseudulla Jelena Pielan kirjassa Ja kirsikat kukkivat Uljanovskassa. Vertailun vuoksi luin Nadja von Schoultzin muistelmat Kuohuvat vuodet : nuoruuteni vallankumouksen pyörteissä. Nadjan suomalainen äiti ja venäläinen isä kuolivat lavantautiin ja 10-vuotias Nadja jäi selviämään yksin Ukrainaan. Hänet palkattiin pikkupiiaksi maatilalle missä riitti ruokaa ja terveyttä, mutta työ oli kovaa pienelle tytölle. 

Kirjaan tähän yhden keskeneräisenkin kirjan melkein luetuksi. Kyselin muutamassa kirjaryhmässä vinkkiä ukrainalaisesta säeromaanista. Oma ajatus oli vahvasti sen puolella, että sellaista ei tule löytymään, mutta Porin kirjastosta tähänkin pulmaan löytyi ratkaisu. Rena Rossner on kirjoittanut fantasiatarinan The Sisters of the Winter Wood

Kirja sijoittuu Ukrainaan Moldovan rajalle. Kirja on kahden sisaruksen, Liban ja Layan eräänlaista vuoropuhelua. Liba kirjoittaa normaalia tekstiä, Laya säkeitä. 

En ole muutamaan vuoten lukenut kirjoja englanniksi, kun en ole juuri nyt koukussa yhteenkään vampyyri- tai fantasiasarjaan, jonka uusin kirja pitäisi saada käsiin ilmestymispäivänä. Niinpä lukeminen hieman pelotti. Teksti olisi muuten erittäin helppoa, mutta jiddishin kieliset sitaatit ja sitä myöten juutalaisen kulttuurin tuntemattomuuteni hieman katkaisee sujuvaa lukemista. Selvästi siitä on ollut apua, että aiemmin olen hankkinut passiiviseen sanavarastooni vahvaa fantasiakirjasanastoa. 

Tanska, eli melkein jo kotona

Kotimatkalle valitsin hitaamman reitin junalla läpi Puolan, Saksan, Tanskan ja Ruotsin. Näin ehtii matkallakin lukea muutaman kirjan. Tai ehtisi, jos olisi oikeasti matkalla. 

Lene Kaaberbôl ja Agnete Friis ovat kirjoittaneet dekkarin Satakielen kuolema. Kirjassa yhdistyy tämän päivän tarina tanskalaistuvasta ukrainalaisvaimosta 1930-luvun puolivälin Ukrainaan ja Stalinin vainoihin. 

Sarjan ensimmäisen osan kirjat sinisellä, toisen
osan kirjat keltaisella ja kolmannen uudet paikat vihreällä.

Natashalla ei mene hyvin, vankilan portti on edessä ja lapsikin joutuu pakolaisleirille. Hyvin ei tietty mennyt Stalinin vainojen aikaankaan. Joten ei ollut tämäkään kirja kevyemmästä päästä. 

Loppujen lopuksi kirja ei imaissut mukanaan nyt, joten se on toistaiseksi keskeneräisten pinossa. En juuri preferoi kirjoja joissa on tämän tästä takaumia jonnekin. 

Pakolaisleireihin onkin tullut törmättyä viime vuosina niin monesti, että päätin lukaista samoin tein Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie - Gulagin jälkillä. Tokihan sitä pitää vielä vähän hifistellä vankileirien saaristossa, kun kerran kotimatkalla ollaan [sarkasmia äänessä]. 

Tämäkin kirja on kesken, vaikka onkin todella mielenkiintoinen ja hyvä. Olen kuunnellut kirjaa ja jotenkin minua häiritsee, että miestutkijoiden kirjassa on lukijana nainen. Maija Lang ei ole huono lukija, mutta koko ajan saan muistuttaa itselleni, että etsimisretkellä Venäjällä on mieskaksikko eikä yksinäinen nainen. 

Seuraavana olisin tarttunut elämäkertapinoon, mutta koska päätin, että 105 päivää Ukrainaa on ehdoton maksimi, niin Pautovskin elämä jää myöhemmäksi. 

Jos joku nyt innostuu lokakuun vallankumouksen ajoista, niin Konstantin Paustovskin muistelmien kolmannessa osassa, Kertomus elämästä 3 : kahleet katkaistaan, eletään lokakuun vallankumousta. Elämä Moskovassa ja Kiovassa on sekavaa, eikä se ole auvoista Odessassakaan, missä Paustovski seuraa mm. pakolaisten ryntäystä laivoihin. En ole lukenut aiemmin elämäkerran 1-2 osaa joten kirjat jäävät tämän jälkeen odottamaan lukemista. 

*  *  *
Olipas se! 

Hämmästyksekseni huomasin, että sain kuin sainkin Porin lukuhaasteen täysin täyteen Ukraina-kirjoista ja ylitsekin jäi vielä muutamia. 

Tässä vielä linkki edellisiin osiin: 

Osa yksi, pääpaino Länsi-Ukrainassa.

Osa kaksi, pääpaino Itä-Ukrainassa.

Kuvittelin keränneeni kuviin kaikki lukemani kirjat, mutta vieläkin jäi puuttumaan ainakin Pakanat-sarjakuvat. 

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminki...