Itselleni Kongosta tulee ensimmäisenä mieleen pitkä afrikkalainen joki, joka onkin 9.pisin maailmassa sekä Belgian kuningas Leopold, joskaan kaikki käänteet siltä ajalta eivät ole tuttuja. Myös mielikuva siitä, että Leopold ja Kongo liittyivät myös Livingstonen johonkin tutkimusmatkan on vahva. Kun lähtökohdat ovat näin heppoiset, on hyvä tutustua aiheeseen laajemminkin, joten eikun eteenpäin kuin mummo lumessa ja sen teen kunnon tutkimusmatkailijan uteliaisuudella.
Aiemmin olen käynyt Kongo-joella jokiajelulla Jukka Parkkisen Suvi Kinoksesta kertovien kirjojen isoisän kanssa. Hedgen sarjakuva Tintti Kongossa kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, että en enää muistanut, liittyykö joki kertomukseen, mutta oltiinhan siinäkin jokilaivassa. Molemmat kirjat sijoitan Kongon demokraattiseen tasavaltaan (tunnettu aiemmin myös nimillä Itä-Kongo ja Zaire) .
Katarine Hepburnin Afrikan kuningatar, eli miten menin Afrikkaan Bogartin, Bacallin ja Houston kanssa ja olin tulla hulluksi kirjassa seikkaillaan pääosin Kongossa ja Ugandassa. En ollut aiemmin katsonut elokuvaa mutta kirjan jälkeen oli pakko katsoa. Olin näet kuvitellut kuningattaren naiseksi... Jos ikinä lähden elokuvan/tv-sarjan kuvauksiin sisävessa-alueen ulkopuolelle, muistanen nyt ottaa mukaan sanomalehtiä ja kerroskattilan alaosan. Kirjassa kuvaillaan millaista oli tehdä elokuvaa 1950-luvun alussa afrikkalaisessa viidakossa Kongo-joen rannalla. Sitä ei helpottanut, että oli nainen ja muut oli miehiä.
Nyt, Afrikkakuukautenani, eli syyskuussa, luin muutamia kirjoja lisää.
Marjo Mäenpään Tulivuorikaupunki Kongossa on kertomus avustustyöstä Gomassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, missä kirjailija toimi ohjelmakoordinaattorina ja Kirkon Ulkomaanavun aluejohtajana.
Kirja oli mielenkiintoinen, mutta minun makuuni liian vähän yksityiskohtia sisältävä. Olisin kaivannut enemmän arjen kuvailua ja vähemmän usein toistuvia lomaviikkoja.
Tämän blogitekstin lähtökohtana oli tavoite lukea vihdoinkin Sami Sillanpään Keskellä virtaa Kongo, jossa Sillanpää kertoo matkastaan 1700 kilometriä alas Kongo-jokea syksyllä 2020.
Kirjassa ei vain istuta proomussa tai veneissä, vaan kerrotaan myös Kongon historiaa ja tietysti nykypäivääkin.
Kirjassa mainitaan myös Belgian Kongossa aikanaan työskennelleiden suomalaisten päiväkirjoja. Kiinnostaisi lukea, mutta niitä ei ole julkaistu. Olisikohan joku tutkinut niitä tarkemmin... Suomalaisia oli alueella ilmeisesti enemmän jokilaivojen kuskina, mutta aina joku osallistui myös kumipuuviljelmillä paikallisen väestön valvomiseen, mikä ei kivalta vaikuta nykyihmisen silmin, mutta kukapa nykyäänkään henkilökohtaiseen päiväkirjaan aina niin korrektisti kirjoittaa. Kirjassa mainitaan mm. sitaatti:
"Saivat maistaa persiissään virtahevon nahkaa."
Tykästyin kirjan paikoitellen lyhyen toteaviin lausahduksiin:
"Täältä sekin lähti, Kongo-joelta"
... todettiin hiv-tartunnoista. Hiv on siirtynyt apinasta ihmiseen luultavasti Kongo-joen liepeillä. Se ei ole tuore tapaus, sillä Hiv on löydetty jo 1959 talteen otetusta verinäytteestä. Vasta 1983 löydettiin Aids ja tauti tuli maailman tietoisuuteen. Onneksi sekin tauti on nykyään hieman vähemmän hengenvaarallinen.
Aivan omaa luokkaansa lukukokemuksena oli Juha Vakkurin Leokongo : runoelma. Siinä eri tahot kertovat ajatuksiaan belgialaisesta Kongosta ja Stanleyn retkistä säemuodossa. Esimerkiksi saksalainen Otto von Bismarck kertoo:
"Huijari!
Leopold puhui Kongon Jokivarren heimokylistä
itsenäisinä valtioina.
Ne olivat yhtä itsenäisiä ja hyödyllisiä
kuin epäkunnossa oleva kivääri eteisen seinällä."
Tykästyin kirjan kieleen ja siihen, että ääneen pääsevät kaikki. Leopold. Stanley, heimopäälliköt, kantajat... Kannattaa lukea itse jos pitää säeromaaneista.
Se toinen Kongo on Kongon tasavalta (Google Mapsissa nimellä Kongo), on Kongon demokraattista tasavaltaa paljon pienempi valtio, jolla on muutakin merenrantaa Atlantilla, kuin Kongo-joen suu.
Kongon tasavaltaan sijoittuu aiemmin lukemistani kirjoista Alain Mabanckoun Pikku-Pippuri. Se on tarina siitä, kuinka orpokodin kasvatti kasvaa kaduilla aikuiseksi. Aina sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, kun tarkoitetaan, että nimellä ei ole väliä, mutta veikkaanpa, että kirjan päähenkilön elämää muovasi paljonkin hänen ainutlaatuinen, pitkä nimensä sekä myöhemmin saatu lempinimi Pikku-Pippuri. Kirjan voi luokitella poliittiseksi satiiriksi.
