Syksyn uutuudet ovat pääasiassa jo ilmestyneet, ja jos asiaa ei osannut ennakoida kevätpuolella vuotta, on suosituimmissa kirjoissa kirjastossa pitkä jono.
Se ei silti estä lukemasta. Vanhoja kirjoja riittää!
Aloin lukea aikuisten dekkareita vähitellen 1980-luvulla lukiossa ja sen jälkeen. Ensimmäisenä luin kotoa löytyneen Mauri Sariolan Lavean tien laki ja kirjakerhosta tilaamani Ken Folletin Neulansilmä. Alistair MacLean ja Leon Uris kolahtivat myös. Elokuvamainen näyttävä toiminta oli suosikkini. Sitten tutustuin Agatha Christieen.
Kovin tarkasti en uutuusdekkareita silloin seurannut, sillä esimerkiksi vuonna 1984 ilmestynyt Catherine Airdin Kuolema on kaunopuheinen -kirja on jäänyt kokonaan huomioimatta ihan näihin päiviin saakka, vaikka kirja kuuluu Sapo-sarjaan, jonka listaa silmäilen tämän tästä.
Kentissä asuva Aird on kirjoittanut 26 romaania, 4-5 kirjaa vuosikymmentä kohti. Tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt vain yksi. Lisäksi on novelleja ja pari tietokirjaa salapoliisikertomusten kirjoittamisesta. Suomennettuja kirjoja on viisi dekkaria.
Itse asiassa Aird on ollut minulle kirjailijana kokonaan uusi tuttavuus, kunnes eilen luin Henrietta, kuka lienetkin -dekkarin.
Henriettan äiti kuolee ja ilmenee, että kuollut nainen ei ole koskaan synnyttänyt. Mielenkiintoinen asetelma dekkarille, ja sen verran hyvä, että luin toisen heti perään.
Kaunopuheisessa kuolemassa tyttökoulun kemianopettaja, joka on myös innokas kemiantutkija, kuolee. Kuolintodistuksessa lukee kuolinsyynä sokeritauti. Mutta mitä ihme rahaa on tilillä oleva neljännes miljoonaa puntaa? Ja ketkä kaikki oikein perivät.
Loppuviikolle olin varannut muutaman muunkin vuonna 1984 ilmestyneen dekkarin. Yllättävän kivoja nämä aikuisiän kynnykselläni ilmestyneet kirjat olivatkin.
Alfred Hitchcock nimellä 1984 ilmestyi pari uutta 3 etsivää kirjaa, joista ehdin jo lukea 3 etsivää ja kadonnut merenneito -kirjan. Poikien kesälomatehtävä saa uuden käänteen kun viisivuotias poika katoaa.
Kirja on totuttua 3 etsivää laatua ja ihmettelin lukiessa sitä, kuinka tämä sarja ei ole noussut yhtä paljon esille viime aikoina kuin Neiti etsivä -sarja.
Luin ensikertaa 3 etsivää kirjan vasta yläasteella, koska oman koulun kyläkirjastossa sellaisia ei ollut. Tykästyin. Poikien kekseliäs asuntovaunuvaja teki vaikutuksen. Nykyisin olen lukenut pari kolme kirjaa vuodessa kevyeksi välipalaksi. Kirjat ovat siitä kivoja, että niissä on sopivasti jännitystä nuoremmille ja meille muille vähän elokuvakulttuuriakin.
Juha Numminen ja Esa J. Tikka kirjoittivat Sulevi Manner nimellä neljä kirjas. Niistä toinen, Ristilukki ilmestyi 1984.
Kirja oli paikoitellen hyvinkin kiinnostava ja mukaansa tempaava, paikoitellen politiikka ja kähmintä toi mieleen sen miksi jätin Tree Pines -sarjan aikoinaan kesken, vaikka itse rikoksen ratkaisu oli siinä nautittavaa. Toisin kuin Tree Pinesissa, tässä kirjassa loppu oli hyvä.
Keskiviikkona tajusin, että oli hyvä idea kahlata läpi kaikki yhden vuoden kirjat. Löytyi monta, jotka olin lukenut aikanaan tai muistin kirjakerhosta, kuten Mika Waltarin Neljä päivänlaskua (jota en lukenut nyt, kun pidin dekkariviikkoa). Mutta paljon löytyi sellaisia kirjailijoitakin, joita en ollut lukenut lainkaan, joistain, kuten Sulevi Mantereesta en ollut kuullut lainkaan.
Joku kerta pitää ottaa käsittelyyn joku muu vuosi. Ehdottomasti. Ja suosittelen muillekin. On niitä kirjoja ilmestynyt ennenkin, mutta monet hyvätkin unohtuvat, kun jatkuvasti tulee uutta ja uutta jota sometetaan paljon, mutta näitä vanhoja somettaa vain harvat. Suurinta osaa näistä ei löytynyt Googlen avulla yhdestäkään blogista.
Josephine Teyn Murha lippuluukulla oli yksi viikon helmistä. Tänä vuonna olen lukenut yllättävän paljon englantilaisia, itselleni entuudestaan outoja dekkarikirjailijoita, kuten tämä Teykin, joka itseasiassa oli nimeltään Elizabeth MacKintosh (1896-1952) oli... no, Tey oli kyllä itse asiassa skotlantilainen.
Mies lippuluukulla aloitti vuonna 1929 Alan Grant -sarjan. Sarjassa ilmestyi viisi muuta teosta, joista Ajan tytär on toiseksi viimeinen.
En ole kyllä ihan varma, olenko joskus lukenut Ajan tyttären, se ainakin on nimenä tuttu, ja olen lukenut tuosta Richard kolmannesta kertovasta dekkarista. Ellen ole sitä lukenut, niin nyt on kyllä aika ottaa sekin esille.
En usko myöskään katselleeni Hitchcockin elokuvaa Nuori ja viaton (löytyy myös nimellä Tyttö oli nuori), joka perustuu löyhästi Teyn yhden dekkarin pariin ensimmäiseen lukuun, mutta sen voisin kyllä katsoa, jos saan sen käsiini.
Vaikka suomalaiset ehkä ovat unohtaneetkin Teyn, niin Englannissa häntä on muistettu. Esimerkiksi vuonna 1990 (38 vuotta kuolemasta) Teyn Ajan tytär valittiin historian kaikkein aikojen suurimmaksi rikosromaaniksi Englannissa.
Grant-sarjan lisäksi hän kirjoitti pari itsenäistä mysteeriä, jotka sijoittuvat Grantin maailmaan, ja kolme muuta romaania, nelisenkymmentä näytelmää tai kuunnelmaa sekä ratsuväen johtaja John Grahamin elämäkerran 1600-luvulta.
Georges Simenonin Maigrettiin olen tutustunut enemmän vasta muutaman viimeisen vuoden aikana. Simenon (1903-1989) oli syntyjään belgialainen, mutta muutti aikuistuttuaan Pariisiin ja alkoi kirjoittaa. Maigret kirjoja syntyi kaikkiaan 84. Lisäksi muita romaaneja. Melkein kaikki Maigretit on suomennettu ja olen lukenut, että esimerkiksi Antti Tuuri lukee kirjoituskautenaan vain Maigretteja yhä uudelleen ja uudelleen, jotta muiden kirjailijoiden tyylit eivät näkyisi kirjoissaan.
Maigret piippuineen on niin tuttu hahmo, että on saanut oman patsaan Alankomaiden Delfzjissä. En vielä ole lukenut Maigret Hollannissa kirjaa, jotenen tiedä, onko kirjan tapahtumapaikka juuri tuolla.
Nyt lukuvuorossa oli suomeksi vuonna 1984 uutena painoksena ilmestynyt Maigret viettää lomaa. Ensi kertaa se ilmetyi Suomeksi jo 1953. Maigret vaimoineen lomailee pienessä ranskalaisessa kylpyläkaupungissa Les Sables d'Olonnessa Lounais-Ranskassa, kunnes simpukat tuovat heille vatsanväänteitä ja rouva Maigretilla todetaan samalla umpisuolen tulehdus. Rouva lepäilee nunnien sairaalassa ja Maigretilla on ilmeisesti tylsää, koska hän alkaa tutkia auto-onnettomuudessa loukkaanutneen ja sittemmin kuolleen tytön tapausta.
Googlasin kaupunkia ja sen Biskakanlahden rannikolla olevat hiekkarannat toivat mieleen Yyterin ja nykyajan rannan kerrostalosilhuetti minkä tahansa modernin rantakaupungin. 1950-luvulla kaupunki oli varmasti matalampi, mitä nykyisin. Nykyään siellä on asukkaita 44.000.
Kaupungin nimi kuulosti tutulta, ja tuttuhan se olikin Ari Huuselan kirjasta Tahdolla maailman ympäri. Vendée Globe yksinpurjehduskilpailu alkaa sieltä. Huusela osallistui kilpailuun 2020-2021. Koska kilpailu on joka neljäs vuosi, seuraava lähtö on 10.11.2024. Siinä ei käsittääkseni ole mukana suomalaisia.
Pierre Boileau ja Thomas Narcejac kirjassaan Rahan varjo kertoo eteläranskalaisesta vanhusten täyshoitolasta. Kirjailija, herra Herboise, 75-vuotta, pitää täyshoitolaa yllätyksettömänä, kunnes hoitolaan saapuu pariskunta, jonka vaimo on miestään paljon nuorempi. Jonkin ajan päästä mies löytyy terassin alle pudonneena. Vai sittenkin työnnettynä sinne. Herboise alkaa tutkia asiaa. Muitakin on kuollut oudosti. Kirja viipyilee yhden kuoleman synnin tiimoilla, mutta en spoilaa, enkä mainitse sitä ääneen. Kirjan tapahtuma-aika on 1970-luku. Koska kirjan eläkeläiset olivat rikkaita, mielsin kaupungiksi Saint-Tropezin, mutta ainakaan itselleni ei selvinnyt oikea kaupunki.
Ranskalaiset Boileau (1906-1989) ja Pierre Ayraud alias Thomas Narcejac (1908-1998) tunnetaan erityisesti Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel -elokuvan taustalla olevasta romaanista. He kirjoittivat yhdessä nelisen kymmentä romaania ja molemmat palkittiin myös omista romaaneistaan. Molemmat ajattelivat omalla tavallaan, joka toi rikkautta kirjoihin. Boileau oli kiinnostunut siitä, miten asiat tapahtuivat ja Narcejac siitä miksi niin tapahtui. Ensimmäinen yhdessä kirjoitettu romaani on vuodelta 1951. Yhdessä he kirjoittivat vuodesta 1970 alkaen myös Arsène Lupin tarinoita. Ayraud kirjoitti yksinkin dekkareita ja merenkulkuun liittyviä romaaneita. Boileau kirjoitti aiemmin ainakin seikkailuromaanin.
Kun Maigretin kohdalla mainitsin hollantilaisen patsaan, niin jos nyt loman kunniaksi lähdetään maisemiakin katselemaan, niin ainakin Narcejac on saanut oman kadun, jota voi käydä kävelemässä Nantesissa. Tosin siinä ei kyllä ole kovin paljon ihailemista, sillä kadunpätkän varrella ei ole juuri mitään nähtävää. Ayraud työskenteli Nantesissa professorina, minkä vuoksi hän kenties halusi toimia salanimellä. Narcejac nimen hän otti kylältä, jossa hän kävi nuorena kalassa usein.
Ranskasta lennähdin päivämarkalle Meksikoon. Sieltä en olekaan lukenut aiemmin dekkaria... ja oikeastaan tämä oli lähestulkoon TrueCrimeä, sillä kirja perustuu tositapahtumiin. Kirja oli Jorge Ibargüengoitian (1928-1983) Kuolleet tytöt. Kuolleet tytöt olivat ilotyttöjä, joiden emäntänä oli sisarukset. Kirja kertoo kuuden tytön kuolemasta ja yhdestä laittomasta abortista.
Oikeassa elämässä sisarukset tehtailivat yhdessä ja erikseen yhteensä 91 murhaa, josta jäivät kiinni, mutta luultavasti määrä on jopa yli 150, mikä on onneksi edelleen alansa maailmanennätys ja toivottavasti sitä ei koskaan rikotakaan. Kirjassa kuolleet ovat kaikki prostituoituja, mutta sisarukset tappoivat myös miehiä, jotka näyttivät, että heillä oli paljon rahaa. Kirja käsittää ajan vuodesta 1961 eteenpäin aina vuoteen 1964, jolloin heidät tuomittiin.
Seuraavat kolme kirjaa sattuivat niin osuvasti sivuamaan samaa aihetta, että päivittelen niistä erikseen.
Syyslomaviikon viimeinen kirja oli Taru Mäkisen lastenkirja Salakielisakki ja suuret setelit. Mäkistä olen lukenut silloin tällöin kirjan sieltä, toisen täältä. Salakielisakki oli uusi tuttavuus. Tomi on kuuro ja salakieli on luonnollisesti viittomakieltä. Joskus on hyvä, että ei tarvitse puhua ääneen. Mäkinen on luonut sen verran mukavan sakin, että taidan lukea tämän sakin toisenkin kirjan Suuri pamaus.
