Lapsena sana Afrikka toi mieleen Kenian, Tansanian ja Mombasan. Jälkimmäisestä kuuluu kiitos Taiskalle. Myöhemmin saimme lahjaksi Afrikan tähden ja minun Afrikkani laajeni. Ala-asteen maantiedontunnilla Afrikasta jäi mieleen muoto ja historian tunneilta Livingstonen nimi. Niin kului moniaita vuosia.
Ensimmäinen Keniasta lukemani kirja kertoi Karen Blixenin elämästä kahviplantaasillaan Keniassa (silloinen Brittiläinen Itä-Afrikka) eli kirjan Eurooppalaisena Afrikassa. Olin nähnyt elokuvan ja joku ystävistäni kertoi, että siitä löytyy myös kirja. Kirjasta en muista juuri mitään, mutta elokuvasta sentään jotain, lentokonekohtauksen, jossa sulho laskeutuu koneella puutarhaan.
Tuoreemmassa muistissa on sen sijaan Blixenin Afrikan aikaisesta elämästä kertova Tom Buk-Swientyn tutkimus Naarasleijona - Karen Blixen Afrikassa. Kirja oli mielestäni todella hyvin kirjoitettu, ja mietin kirjan loppupuolella, kuinka oppisin itse kirjoittamaan tuolla tavalla. Kirjoittamista helpotti, että Blixenin kirjeet on säilyneet melko hyvin tallessa. Kirjassa mainittiin, että Blixenin oma kirja oli kaunistellumpaa toruutta. Kirjoittajalla oli käytössä myös se kirjeenvaihto, jota sukulaiset kävivät Euroopassa koskien Karenin kahviplantaasia. Rahaa upposi sinne enemmän, mitä oli ajateltu.
Kirja oli paksu, mutta missään vaiheessa ei puuduttava. Elämä Afrikassa oli varmasti kiehtovaa, muttei ehkä aina helppoa. Mieleen onkin jäänyt Blixenin ajatus:
Kaiken parantava lääke on suolavesi - hiki, kyyneleet tai meri.
Toinen kenialainen kirjani aikanaan oli Wilson Kirwan omaelämäkerta Juoksijasoturin ihmeellinen elämä. Kirjassa Kirwa kertoo elämästään Keniassa, matkastaan Suomeen sekä taipaleestaan huippu-urheilun valmennuksessa. Jotenkin jäi sellainen tunne, että Matti Nykänen ei tainnut olla ainoa huippu-urheilija, joka oli siviilielämässä aika tyhjän päällä ilman tukea uransa alussa. Nykänen olisi käsittääkseni tarvinnut rajoja, Kirwa ruokaa. Toivottavasti tuosta ajasta on homma parantunut.
Kirwan tapa kirjoittaa oli elämäniloinen ja kepeän hauskuttava, joten kirjasta jäi mukava fiilis (Kirwa valittiin vuonna 2008 Suomen positiivisimmaksi henkilöksi). Niinpä luin Koko maailma haastettani varten Kirwan kirjoittaman satukirjan Amani aasi ja Antelias seepra. Osa saduista oli sisällöltään tuttuja, koska olen lukenut aikuisena paljon satuja, myös afrikkalaisia. Kirjan kuvitus oli kiva ja kirjoitustyyli edelleen kepeä.
Kirwaa voisi kyllä lukea enemmänkin. Ja niinhän minä tein. Luin myös satukirjat Amani Aasi ja kuuluisa krokotiili ja Amani Aasi ja sisäinen kauneus.
Mitähän mies nykyään tekee? Toivottavasti kirjoittaa kenialaista kepeän huvittavaa dekkaria.
Wilson Kirwan tarkka syntymäpäivä ei ole tiedossa sillä aikakäsitys Afrikassa on erilainen kuin meillä, eikä syntymätodistusta välttämättä haeta sairaalasta kotisynnytyksen jälkeen. Tämä ongelma on edelleen sama, ja sitä kuvailee hyvin Viola Wallenius tuoreessa kirjassaan Koti Keniassa. Kirja on julkaistu huhtikuussa 2021.
Viola Wallenius on asunut Keniassa tehden vapaaehtoistyötä oman Home Sweet Home - järjestön kautta useiden vuosien ajan. Nykyään hänellä on siellä mies ja 8 orpolapsesta koostuva perhe. Elämä Afrikassa on erilaista, mutta toisaalta ruokaa tehdään, pyykkiä pestään ja lapset tarvitsevat hoivaa ja mahdollisuuden olla lapsia kaikkialla maailmassa. Yksi järjestö ei pysty auttamaan kaikkia, mutta itse uskon siihen, että hyvä kasvaa vuosien saatossa. Kun opetat naisen opetat kansan, vai miten se Lucina Hagman aikanaan sanoi.
Kenia on ollut yksi niistä afrikkalaisista maista, jonne eurooppalaiset ovat muuttaneet. Muuttoliikettä on ollut molempiin suuntiin. Itsekin olen nähnyt eri tilaisuuksissa muutamia kenialaista, jotka ovat asuneet Suomessa. Katja Kallion lastenkirjassa Bibi muuttaa Suomeen kerrotaan kuinka Bibin perhe muuttaa isän työn vuoksi Keniasta Suomeen. Kirjan kuvitus on Marie El-Ahmarin käsialaa. Tykästyin kirjaan, koska nykyisinkin muutto maasta toiseen on yleistä ja on hyvä, että siitä kerrotaan lapsillekin.
Blixen kuvaili kirjoissaan ja kirjeissään safareita, joissa tarvittiin kuukauden reissulle mm. kymmeniä kantajia kantamaan safarille osallistujien alkoholivarastoja. Puhumattakaan muista kantajista. Autojen aikakaudella kaikki on helpompaa, vaikka omat ongelmansa on silloinkin, kuten M. M. Kayen Murha Keniassa kirjasta käy ilmi. Milloin on vikaa alkoholissa, milloin auton kunnossa.
Kirjan päähenkilö palaa Keniaan tätinsä kutsusta. Huviretki päättyy murhaan ja jännitys tiivistyy. Jollain tapaa tykkäsin enemmän aiemmin lukemastani Kuolema Sansibarissa kirjasta, vaikka tuntui tässäkin kirjassa olevan yksityiskohdat kohdillaan.
Sen sijaan Akseli Gallen-Kallelan safarilta ei ole alkoholin käyttökuvaukset jääneet mieleen (muuta, kuin että sitä kyllä oli matkassa). Afrikka-kirjassa Gallen-Kallela kuvailee parivuotista matkaansa Keniaan ja elämäänsä siellä. Maalaamisen ohella hän osallistui useille safareille perheensä tai länsimaalaisten ihmisten kanssa. Kantajia oli mukana kymmeniä, mutta saalistakin tuli paljon ja ne toimitettiin Helsingin yliopiston kokoelmiin tutkimuksia varten.
Safarilla bongaillaan tietty eläimiä ja mikäs se eläimistä olisi kuninkaampi kuin leijona. Walt Disneyn Leijonakuningas on varmasti tuttu piirroselokuva "kaikille" suomalaisille - paitsi minulle. Syyskuisella Afrikan soffamatkallani luin Leijonakuningas-kirjan. Tarinan alkulähde on kuulemma kenialaisella Hell's Gate National Park -kansallispuistossa, jonka maisemia piirroksetkin kuvaavat.
Kirjahyllyä järjestellessä löysin englanninkielisen, Peggy Forrestin kirjan Totonjia, child of Grace. Itselläni ei ole mitään mielikuvaa, mistä kirja on hyllyyni tullut, mutta kuvittaja Claudia Wolfin kuvat ovat ihastuttavan värikylläisiä, mikä selittää sen, että olen säilyttänyt kirjan.
Totonjia on swahilia ja tarkoittaa kadulla asuvaa lasta. Kirjassa Totonjia saa uuden elämän. Juoni perustuu kirjailijan Keniassa kuulemaan tarinaan.
Syyskuisessa joulusiivouksessani tuli vastaan pino lukemattomia lehtiä vuodelta 2019. Maaliskuun Kehitys - utveckling -lehdessä oli juttu nairobialaisesta lähiöstä Kiberasta ja siellä edelleen asuvasta elokuvakoulun käyneestä stylististä Stephen Okothista. Liselot Lindsrtömin Kibera kaipaa tyyliä -jutun mukaan ihmisillä on nykyään osin väärä mielikuva slummeista. Hökkeleissäkin voi asua ihmisiä, jotka ovat luoneet oman tyylinsä. Myös vähävaraiset ihmiset käyvät suihkussa ja lapset voivat päästä yliopistoon, kuten teki Stephenkin.
Juttu pisti ajattelemaan, sillä omassakin kotikaupungissani on luotu tietynlaista leimaa eri kaupunginosille. Esimerkiksi Arttu Tuomisen Häväistyt kirjassakin mainittu Kalaholma mielletään rikkaiden alueeksi, vaikka varmasti sieltäkin löytyy pienituloisia eläkeläisiä ja tavallisia keskiluokkaisia duunareita.
Lehtijuttu tuli oitis mieleen, kun seuraavana päivänä aloitin Fritz Pawrlzikin kirjaa Syntynyt slummissa. Kyse oli eri slummista Nairobissa, mitä lehtijutussa. Kirjan pojassa oli jotain samaa lehtijutun stylisti kanssa, enkä nyt tarkoita sitä, että kirjan poika tuli tunnetuksi verhovarkauksista ja myi verhojen kankaat aamuvarhaisella torilla vaatekankaiksi, vaan sitä kuinka poika otti elämäänsä suuntaa.
Vaikka poika jäi heitteille perheensä parista, ja elätti itsensä pienenä kerjäämällä, hän vältteli väkivaltaa eikä ryöstänyt enemmän kuin sen, mikä oli tarpeeksi. Hän myös innostui opettelemaan mm. lukemista ja näiden taitojen vuoksi ei ollut täysin tavalliseksi mielletty slummien kasvatti.
Valitsin Nairobi kollaasin taustalle tarkoituksella juuri tuon kuvan Nairobista, vaikka myönnän, että en kyllä edes löytänyt vapaasti käytettävää slummikuvaa. Olen huomannut itsestänikin, että television ja lehtien värikuvien luomat mielikuvat oudommista maista ovat sitkeässä. Afrikkalaisista valtioista tulee valitettavan usein mieleen ensimmäisenä savannit ja savimajat. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Suurimmassa osassa maita löytyy myös suurkaupunkeja, joista löytyy kerrostaloja, pilvenpiirtäjiä ja isoja ostoskeskuksia ja luultavasti paljon enemmän, kuin meiltä Porista.
