Soffamatkalla Gabonissa

Sylissäni on elämäni ensimmäinen kirja Gabonista, maasta jonka jälkeen minulta puuttuu enää 27 kirjaa 27 maasta ja haaste on selätetty. Gabon on sen verran haasteellinen lukumaa, että jo ensi sivuilla päätän, että kirjan täytyy olla soffamatkastatuksen arvoinen. Saattaa olla, että menee tovi jos toinenkin, ennen kuin löydän toisen kirjan tästä maasta. 

Gabon kuulostaa ensi kuulemalta sarjakuvassa olevalta räjähdysääneltä, mutta se on valtio Keski-Afrikan länsirannikolla. Maan rajanaapureita ovat Kamerun, Kongo ja Päiväntasaajan Guinea, missä Yössä vuori roihuaa Juan Tomás Ávilan mukaan. Naapurissa, noin 250 km rannikolta Guinean lahdella sijaitsee lisäksi Saõ Tomé ja Principe saarivaltio, mistä taannoin kävin soffamatkalla etsimässä Tarzanin hautaa matkaoppaana Juha Ruusuvuoren kirja. 

Käsissäni on hyvin säilynyt harvinaisuus sadan vuoden takaa. Kirja löytyi elämäkertojen hyllystä ja oli mukana lukuretriitti viikonlopussa syyskuussa. Mutta nyt vasta tuli sopiva aika lukea kirja loppuun. 

Albert Schweitzer Aarniometsän lääkärinä - lääkärin kokemuksia ja havaintoja Keski-Afrikan aarniometsässä. Mikään uuden uutukainen kirja ei ole, sillä se on julkaistu suomeksi sata vuotta sitten, 1922.

Lääkärin matka alkoi pitkäperjantaina 1913 kohti Gabonia. Ennen matkaa kirjan päähenkilö oli toiminut Strassbourgin yliopistossa urkutaiteen ja kirjallisuuden opettajana. Hyppy aarniometsän lääkäriksi oli siis suuri. 

Merimatka Euroopasta Kongoon kesti kolme viikkoa laivalla. Jo matkalle sattui uusia asioita ihmeteltäväksi:

Seisoin keulassa ja tarkkasin, miten se hitaasti irtautui ja nousi läpikuultavassa vedessä pinnalle. Samalla ihailin sinertäviä lintuja, jotka sirosti liiteli aallokon yllä. Eräs merimies selitti minulle, että se oli lentokala. 

Nopeasti kirja eteni Gaboniin, missä pianon siirtäminen tuotti pieniä hankaluuksia, mutta onnistui sekin. 

Heti alkuun on todettava, että vaikka maailma on kovasti muuttunut sadassa vuodessa, niin aarniometsän löytyy internetin mukaan edelleen pilvin pimein. Unsplashista löysin tuoreehkon kuvan joesta ja metsistä. Maan maapinta-alasta 85% on tiheää sademetsää, jonka säilymistä myös pyritään edistämään. Pari luontokohdetta ovat päässeet Unescon maailmanperintökohteiksi. 

Kirjassa kerrotaan monista sairauksista, joita Gabonissa tuolloin esiintyi. Lääkäriä pidettiin joskus noitanakin, etenkin jos potilas leikattiin nukutuksessa. Kerrottiin, että lääkäri tappoi potilaan, paransi ja herätti kuolleista. 

Toisaalta jotkut, etenkin pienet potilaat, saattoivat pelätä, että tohtori teurastaisi ja söisi heidät. Pahoin-kansan keskuudessa esiintyi tuolloin vielä ihmissyöntiä. 

Merkitsin tekstin lopussa olevaan karttaan lääkäriaseman sinisellä. Lomailupaikka valkoisella. 

Lääkäriasemia oli harvassa. Yksikin potilas tuli 300 km soutumatka takaa (kartassa valkoisella). 

Vuoden 1914 alussa lääkäri oli vaimoineen pari kuukautta hoitamassa lähetyssaarnaajaa ja samalla muitakin alueennpotilaita Talagougan lähetysasemalla (kartassa violetti). 

Lääkärin työn ohella aikaa kului paljon rakennustöihin. Lääkäriasema aloitti toimintansa lähetystyöntekijän kanalassa. Kun se oli saatu toimimaan, rakennettiin oikea lääkärin vastaanotto, missä esim apteekkivarasto oli saman katon alla. Sitten tarvittiin unitautisille oma maja, joka turvallisuussyistä rakennettiin joen toiselle rannalle. 

Rakennustöissä tuli itse olla valvojana, koska muuten työ ei olisi edennyt. 

Kuva kirjasta. 

Tuo unitauti olikin mielenkiintoinen juttu. Jotain tiesin siitä entuudestaankin. Uutta oli, että afrikkalaiset suojelivat itseään tautien leviämiseltä määrittelemällä mihin saakka ihminen saattoi kulkea. Esim. galoas-kansa sai tulla N'gounje-joen laskulle, mutta heidän täytyi jättää kauppatavaransa siihen, ja paikalliset hakivat ja myivät ne. Jos ihminen ylitti määrätyn paikan, hänet tapettiin (ja syötiin). Vasta kun länsimaalaiset tulivat ja vaativat kantajia ja soutajia kulkemaan näiden rajojen ohi, alkoi taudit levitä. 

Tautien lisäksi kirjassa kerrottiin mm. puiden kaatamisesta, tuoreesta ruuasta, norsu ongelmista, hietakirpuista vaeltajamuurahaisista jne. 

*  *  *  *

Kirjan kirjoittaja, Albert Schweitzer, sai Nobelin rauhanpalkinnon 1952 sairaalan petustamistyöstään Gabonin Lambarénéen. Hän kuoli 1965 ja on haudattu Gaboniin.

Hänen työtään on myös arvosteltu siitä, että hän ei opettanut paikallisia lääkäriksi, mutta kirjaa lääkärin maahan muutto vuosilta lukiessa tulee mietittyä, että taisi olla melkolailla sama juttu, kuin suomalaisella Selma Rauniolla kirjassa Minä voin mennä Namibiassa, joka niin ikään perusti uuden lääkäriaseman ja sitä kautta sairaalan uuteen maahan, missä ei ennen ollut sairaalaa. 

Raunion aika kului lääkärintyön ohella rakennustöitä valvoessa ja rakentaessa. Nukkumiseenkin jäi aikaa vain vähän, joten opetustyö tuskin oli ensimmäisenä mielessä, vaikka se olisi ollut työnkuvana, mitä se ei tuolloin ollut. 

Maailma muuttui tuolloinkin nopeasti. Tuoreet näkemykset omaava opetuslääkäri olisi varmasti kyennyt tekemään paljon enemmän, kuin sairaalaa rakentanut hallintolääkäri. Jälkeenpäin on asioita helppo arvostella. Nykyään lähetystyöstä kotiutetaan työntekijät kotimaahan muutaman vuoden välein, jolloin on mahdollisuus itsekin oppia jotain uutta.