Yllättävää kyllä, viihdyin erityisen hyvin kirjan kanssa, vaikka siinä ei tapahtunut juuri mitään, ja maisemien katselukin tuntui olevan linnoituksen sotilailta kielletty kuin sallittu.
Etukäteen oletin, että kaukaisella arolla olevassa linnoituksessa elämä olisi laiskan pulskeaa ja metsästys, shakki, viini ja keskustelut tulisivat tarkoin kuvatuksi.
Yllätys olikin melkoinen, kun esimerkiksi peli-illat ohitettiin kepeästi toteamalla, että vasta tullut voitti, mutta kohta vuoro voittaa oli uusilla vasta tulleilla, koska syrjäisessä paikassa ei kehitytä.
Kirjan voisi mielestäni tiivistää kolmeen kappaleeseen, mutta juuri se oli kirjan viehätys. Kun kirjoittaja kursseilla sanotaan näytä, älä kerro, niin tämä koko kirja on sitä näyttämistä. Kuinka pian kuluu aika palveluksessa kun sen antaa kulua... Kohta on kulunut pari kuukautta ja pari vuotta, ja jo tullessaan upseeri kuuli, että joillakin oli kulunut 20 vuottakin pian.
Jälleen kerran olin kiitollinen italian kulttuuriuutisista. Hyvä, että löysin Buzzatin, jonka kuolemasta tulee 28.1. tänä vuonna 51 vuotta.
Buzzati on rinnastettu Rudyard Kiplingiin, Franz Kafkaan ja Edgar Alan Poe'en.
Jälkimmäisen tyylin huomaa paremmin joistain Noiduttu takki ja muita kertomuksia -kirjan tarinoista.
Omaksi suosikikseni nousi Seitsemän kerrosta -kertomus, jossa kerrotaan erään potilaan elämästä sairaalassa, missä terveimmät ovat seitsemännessä kerroksessa ja sairauden vakavoituessa siirrytään kerroksissa alaspäin. Ykköskerroksen potilailla ei ole paljon toivoa paranemisesta.
Siinäpä oli nerokas kertomus! Miten mielenkiintoisella tavalla kertomuksessa pidetään yllä hyvää mieltä.
Koko kirja on Leena Rantasen käännös ja julkaistu vuonna 2020. Seitsemän kerrosta -kertomuksen on kääntänyt myös Aarre Huhtala 2007 ilmestynyttä novellikirjaa varten.
Jos Tataariaro hienous oli siinä, että tapahtui perin vähän, niin kertomusten hienous oli tarinoiden yllätyksellisyys ja monipuolisuus.
